Niin kauan kuin muistan, syntymäkaupungissani Jyväskylässä on pelattu talvisin jääkiekkoa ja kesäisin pesäpalloa. Tällä hetkellä kaupungin palloilutarjonta on todella monipuolinen, mutta vanhat valtalajit ovat pitäneet pintansa.

Omat muistikuvani ulottuvat 1950-luvun loppupuolelle, jolloin jääkiekkoa pelattiin ulkokentillä. Maan ensimmäinen tekojää valmistui Tampereelle v. 1956 ja jäähalli Tampereen MM-kisoihin v.1965. Viime vuosikymmenen talvia ajatellen tuntuu uskomattomalta, että  jääkiekkosarjat on pystytty pelaamaan luonnonjäillä Helsinkiä ja Turkua myöten.

Jyväskylän kiekkoilun keskus oli Nisulan monttu, missä JyP pelasi ja harjoitteli. Jääkiekko-ottelut olivat interaktiivisia tilaisuuksia. Lumisateella yleisö huolehti erätauoilla kolaamisesta; pakkasella me junnupelaajat ahtauduimme lämmittelemään kotijoukkueen pukukoppiin. Sisämaan pakkasraja taisi olla 25 astetta. Eräässä pakkaspelissä tolppaan osunut kiekko halkesi!

Kauden kohokohtia olivat Suomen Cupin avauskierroksen ottelut, joissa JyP sai vastaansa mestaruussarjassa pelaavan yhdistelmän. Yleensä vieraat keskittyivät hauskanpitoon ja pelasivat vain sen mitä voittoon vaadittiin. Erityisen tarkkailun kohteena olivat pääsarjapelaajien luistelutekniikka ja varustemuoti.

Vielä 60-luvulla oli tavallista, että suuri osa edustusjoukkuetta kokoontui sunnuntai-aamupäivisin Harjun kentälle pelailemaan pikkupoikien kanssa. Jääkiekkokulttuuri ilmeni sillä tavoin, että kaikki pelissä mukana olleet pääsivät vuorollaan yrittämään maalintekoa namusyötöstä. Pelikavereista yksi voitti myöhemmin Jokereissa Suomen mestaruuden, toisen pelipaita riippuu Hippoksen hallin katossa.

Kaikista mukana olleista ei kehittynyt tähtipelaajia tai sarjajyriä, mutta aivan varmasti jääkiekon ystäviä ja pelin ymmärtäjiä.

* * *

Kesän suosikkilaji oli pesäpallo. Mestaruussarjassa esiintyi parhaimmillaan kolme jyväskyläläisjoukkuetta, joista moninkertainen Suomen mestari Kiri oli minun suosikkini. Harjun muhkurainen tai liejuinen nurmikenttä toi pelitapahtumiin omat mausteensa ja sai vierasjoukkueen usein epätoivon partaalle. Sateella kotipesään syöksynyt pelaaja oli pakko pysäyttää, jotta liuku ei olisi jatkunut lyseon pihalle.

Sarjapelit nurmikentällä päättyivät vuoteen 1967, jonka jälkeen siirryttiin Hippoksen pesäpallostadionille. Pelialusta parani, mutta Harjun ainutlaatuista tunnelmaa ei enää tavoitettu.

Entisinä aikoina syöttölautanen oli kiinni kotipesän etureunassa, ja pomppulyönti onnistui  miltei kaikilta pelaajilta. Muistan tapauksen, jossa lukkari erehtyi nostamaan taktisen väärän kentän puolelle. Nopeaälyinen pelimies otti tarvittavat askeleet ja pamautti pallon ulos kakkosrajasta lähestulkoon 90 asteen kulmassa.

Polttolinjassa pelasi vain kolme miestä, pesävahdit ja varsinainen polttaja. Sen sijaan koppareita oli kolme. Vaikka kenttää on sittemmin reilusti jatkettu, nykyisessä ryhmityksessä takakentällä urakoi kaksi pelaajaa.

Nisulan poikien pesäpallostadion sijaitsi rakentamattomalla tontilla Sopukadun ja Kortesuonkadun risteyksessä. Läpilyönti kolmospuolelta vei pallon paikkaan, missä auto karkasi kuskin hallinnasta ja syöksyi katsojien joukkoon MM-rallissa muutamia vuosia sitten.

”Näppärin” pelit kiinnostivat myös edustustason pelaajia. Esimerkiksi uransa alkuvaiheissa hyvällä menestyksellä sekä jääkiekkoa että pesäpalloa pelannut monilahjakkuus, varsinaisesti pikajuoksijana tunnettu Erik Gustafsson ilmestyi silloin tällöin paikalle ja pyysi päästä mukaan peliin.
2/2001