Eero ja Mikko

Kotiuduin viime yönä Lappeenrannasta, missä järjestettiin vuoden 2009 Riistapäivät. Raskas reissu, mutta vain ajomatkojen osalta. Täysi kellonkiertämä tuhrautui mennessä ja tullessa.

Alan ihmiset tapaavat toisensa vähintään kerran vuodessa ja tämä tapahtuu Riistapäivillä; itse olin mukana ensikertalaisena. Alku oli hämmentävä. Aamupalalla Ilpo tunsi kaikki ja minä en ketään. Jatkossa tilanne hieman tasoittui, ja vastaan saapasteli monta tuttua vuosien varrelta. Osan olin tavannut edellisen kerran kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten. Otan pari esimerkkiä.

Tutustuin Eeroon kouluaikoina luontoharrastuksen merkeissä. Eero edusti norssin luontokerho Silmua ja minä lyseon Luonnonnuuskijoita. Meidän aikanamme naapurikerhojen välinen kyräily oli unohdettu ja monenlainen yhteistyö sujui kitkattomasti.

Harrastus jatkui luontevasti biologian opiskeluna Oulun yliopistossa, joka alkoi osaltamme syksyllä 1969. Riistapäivillä meitä tyylikkäästi ikääntyneitä kurssikavereita oli peräti neljä, lisäksemme Mauri ja Olli.

Eero jatkoi isoveljensä viitoittamalla tiellä, väitteli tohtoriksi ja aloitti työuransa tutkijana. Minä suoritin loppututkinnon, mutta ryhdyin valokuvaajaksi. Tiemme erosivat, kun Eero suuntasi Helsinkiin ja minä Rovaniemelle. Tällä hetkellä Eero työskentelee RKTL:n ylijohtajana.

Mikon tapasin ensi kertaa 1980-luvun alkuvuosina Oulangan biologisella asemalla, minne minut oli omasta pyynnöstäni sijoitettu tuon ajan työllistettynä. Mikko oli kantavia voimia vuosikurssilla, joka jäi mieleeni loistavasta yhteishengestään ja monipuolisesta vapaa-ajan toiminnastaan.

Häikäisevin osoitus porukan kyvyistä oli talvikurssin aikana Lossimökin mäessä (K10) järjestetty mäkikilpailu. Laajaan ja nimivahvaan osanottajajoukkoon kuuluivat rohkeimpien tyttöjen lisäksi kurssin kaikki pojat ja opettajakunnan edustajana Markku, siihen aikaan assistentti, nykyisin professori. Kaikki muutkin paikalla olleet osallistuivat tapahtumaan joko toimitsijoina tai yleisönä.

Merkit Mikon tulevaisuuden suunnasta orastivat jo Oulangalla. Mikko suuntautui tutkijaksi ja on tällä hetkellä professori. Mikon urakehitykseen sisältyy hupaisa ja erikoinen paluuperä. Nuorukaista ei aikanaan hyväksytty Jyväskylän yliopistoon biologian opiskelijaksi, mutta aikamieheksi vartuttuaan hän kelpasi samaan yliopistoon professoriksi!

Näytin riistapäivillä kuvasarjan otsikolla Epätyypillisiä lapinkuvia. Tarkoituksenani oli herättää ajatuksia, joten kauniita ja perinteisiä luontokuvia oli mukana vain nimeksi. Kiitän saamastani kannustavasta palautteesta.

Oheinen poiminta on esitykseni urheiluosuudesta: Jorma Luhta tyylittelee Ounasvaaran pikkumäessä. Kuvausvuodesta en ole varma, mutta veikkaan vuotta 2002. Tässä tapauksessa ajoitus ei onnistu tyylin tai varusteiden perusteella.
1/2009

Saamelaisalueen autiotuvat perustuslain vastaisia?

Oikeustieteen tohtori Kaisa Korpijaakko-Labba nillittää tänään Lapin Kansassa poropaimenen kovaa kohtaloa. Autiotupaa tukikohtanaan käyttänyt poromies oli joutunut lähtemään yön selkään, koska

Kämpälle, vaikka ei ole edes sesonkiaika, sattui hiihtämään neljä liian hienoa herraa sietääkseen tuon yhden alkuperäiskansalaisen olemassaoloa samoissa tiloissa.
Poika joutui ensin ajamaan tuiskussa 30 kilometriä kelkalla, sen jälkeen kaivamaan autonsa lumikinosten alta, ja vielä ajamaan 50 kilometriä ainoaan varmaan lämpöiseen paikkaan: isänsä taloon.

Varsinaiseen asiaan päästyään Korpijaakko-Labba viittaa eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausuntoon vuodelta 2004 ja “viimeaikaiseen tutkimukseen”, jossa “valtion ns. maanomistus on osoitettu täysin kyseenalaiseksi”.

Tältä pohjalta tuntuu sitäkin oudommalta, että Metsähallituksen “säännöt” niin sanottujen autiotupien käytöstä raakkaavat liki syrjintää vastaavalla tavalla kelkkoja käyttävät poropaimenet kolmannen luokan kansalaisiksi, jotka saavat yöpyä vain yhden yön autiokämpällä. Jos näköjään sitäkään.

Kysymys kuuluukin: millä oikeudella Metsähallitus kehittelee näitä yöpymissääntöjään kämpillä, joiden törröttäminen saamelaisten mailla jo itsessään on edelläkin todetuin tavoin kyseenalaista? Tästä näkökulmasta koko tilanne tuntuu paitsi lain, jopa perustuslain vastaiselta.

Korpijaakko-Labban tämänkertaisen purkauksen otsikko “Turisteja sarvet päässä” viittaa Saamenmaassa käytössä olevaan sanontaan, jonka mukaan tilaa taloissa, kämpissä ja vaikkapa laavuissa kyllä löytyy, kunhan ei ihmisillä kasva sarvet päässä.

Toinen, koko Suomessa tunnettu aiheeseen liittyvä sanonta kuuluu: “Kyllä sopu sijaa antaa”. Ei ole kaukanakaan se aika, jolloin Saamenmaan tuntureilla oli tilaa niin poromiehille kuin retkeilijöillekin. Enää ei ole. Nyt valitetaan, käräjöidään ja riidellään oikeusoppineiden johdolla isoista ja pienistä asioista, paremman puutteessa vaikka autiotuvista.

Kun oikeusvaltiossa eletään, olisi mielenkiintoista kuulla myös toisen osapuolen, näiden “hienojen herrojen” kertomus tapahtumien kulusta. Millaisia herroja mielestään ovat, millaista keskustelua käytiin, käskettiinkö “poikaa” lähtemään? Kuinka kaukana olisi “törröttänyt” lähin poromiesten oma kämppä?

On merkille pantavaa, että KK-L joutuu viittaamaan edellisen eduskunnan aikaiseen lausuntoon ja kehtaa väittää sen perustuvan “viimeaikaiseen tutkimukseen”. Vuoden 2004 jälkeen on julkaistu uutta tutkimustietoa, monien kansanedustajien silmät ovat auenneet, ja saamelaispolitiikkaa pitkään johtanut voimakaksikko on väistynyt tehtävistään. Samaan aikaan Kaisa Korpijaakko-Labba on menettänyt asemansa alan arvostettuna auktoriteettina.

* * *

Vuosien varrella olen tavannut autiotuvilla suuren joukon retkeilijöitä ja poromiehiä, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kunnon väkeä. Tilanahtaus on joskus pakottanut muuttamaan yöpymissuunnitelmia, mutta sekään ei ole ollut ongelma. Kelkalla liikkuvia olen pyrkinyt välttämään, mutta heistäkin on mukavia muistoja.

Vietin maaliskuussa 2003 kaksi yötä Ropin kämpällä. Ensimmäisenä yönä kaverina oli poromies, toisena lisäksi riekonpyytäjä. Hyvässä hengessä keskusteltiin, osin yllättävistä aiheista. Muistelus työmatkasta Käsivarteen.
2/2009

Liian kallis tapettavaksi?

Hieraisin silmiäni ja luin otsikon toiseen kertaan: Näkkäläjärvi arvostelee petokorvausten nostamista

Otsikon perusteella luulin Suomen saamelaisten puhemiehen vastustavan petojen tappamista poroista maksettavien korvausten nostamista. Varsinaiseen uutiseen perehtyminen selvensi, mitä korvauksia Klemetti Näkkäläjärvi tarkoittaa.

Maa- ja metsätalousministeriössä on valmisteltu asetusluonnos, joka pian voimaan tullessaan nostaa tuntuvasti metsästysrikosten yhteydessä tuomioistuimissa määrättäviä saaliseläinten ohjeellisia korvausarvoja.

Kun esimerkiksi uhanalaisen ahman tappanut on aiemmin joutunut korvaamaan eläimen arvona 1680 euroa, korvaussumma on tarkoitus korottaa 16 500 euroon. Karhun korvausarvo nousisi vastaavalla tavalla ja suden 1680 eurosta 9100 euroon.

Näkkäläjärvi pitää korvaussummia liian korkeina mm. siksi, että:

Metsästysrikokset eivät ole aina yksiselitteisiä, koska petoeläinten tappamiseen voi liittyä itsepuolustus, omaisuuden suojelu ja lupakiintiöiden täyttyminen.

Lisäksi hän on sitä mieltä, että korvauksesta tulisi rangaistus rangaistuksen päälle.

Näkkäläjärven tapaan tulkittuna on kai niin, että eläimen korvaaminen olisi syyllisen rankaisemista kolmeen kertaan: ensin varsinainen tuomio, sitten rikoksentekovälineen menettäminen valtiolle ja vielä eläimen arvon korvaaminen.

Näkkäläjärven näkökulma asiaan selittyy sillä, että varsinkin ahmasta puhuttaessa rikoksen tekijä on kovin usein poromies ja tekoväline moottorikelkka. Kelkka-avusteinen ahman salametsästys on valitettavan yleistä myös Ruotsissa, missä poronhoito on saamelaisten yksinoikeus.

Lynksaajalle kelkan menettäminen on ymmärrettävästi kova takaisku, mutta ei ilmeisesti riittävän kova. Lisäksi asia on oikeuden kannalta ongelmallinen: jossakin tapauksessa lopullista ratkaisua on jouduttu hakemaan Korkeimmasta oikeudesta.

Tuoreemmassa tapauksessa kelkkaa ei tuomittu valtiolle, koska poromies oli yliajelun jälkeen hankkinut siihen uuden moottorin ja telan.

Raportti: Ahmojen salakaadot Suomessa (pdf 1.53 Mt)
8/2009

Tiellä taas

Jäämeren rantaa myötäilevä tie Vardøstä länteen on omassa sarjassaan vaikuttavinta, mitä olen lukuisilla Norjan-retkilläni nähnyt.

Kesytöntä kuunmaisemaa pehmentävät muutamat satumaisen kauniit hiekkarannat lahtien pohjukoissa. Tien päässä on Hamningbergin talvikuukausiksi autioituva kalastajakylä, vaikuttava nähtävyys sekin.

Maailmansotaa käyvien saksalaisten kannalta Hamningbergin kylän sijainti oli sotilaallisesti merkittävä ja kylän laidalla kohoava pieni tunturi kuin luotu rannikkotykkien sijoituspaikaksi.

Tunturin laelle rakennettiin asemat tykeille, kallion sisään tilat ammusvarastoille ja tykkien käyttäjille.

Keskisestä Euroopasta saapuneelle on vaikea kuvitella tylympää ympäristöä: Hamningbergin talvi on kylmä, märkä, pimeä ja loputtoman pitkä.

Viime lauantaina sää oli kaunis ja lämmin, melkeinpä miellyttävämpi kuin kesällä keskimäärin.
9/2008

Urheilullinen äänestysratkaisu

Mikäli mahdollista, äänestän vasta varsinaisena äänestyspäivänä. Toisin kuin äänestämiseen postissa tai marketissa, näin suoritettuna toimitukseen sisältyy pieni annos arvokkuutta ja nostalgiaa. Lisäksi kuuluu asiaan, että äänestyspäivänä liputetaan.

Äänestyspaikalle on matkaa toista kilometriä, ja kävellessä on mukava virittäytyä miettimällä kaikenlaista asiaan liittyvää. Vaikkapa että mitä suomalaisuus minulle merkitsee? Mitä se merkitsi vanhemmilleni tai merkitsee omille lapsilleni?

Puoluetta ei enää tarvinnut miettiä, mutta kysymys ehdokkaasta oli vielä avoin. Minulla äänestyspäätös syntyy tässä järjestyksessä. Henkilöllä on merkitystä lähinnä vain siinä tapauksessa, että lähiomainen on ehdokkaana. Usein on ollut, nyt ei.

Valintaa helpottaakseni päätin asettaa vastakkain nais- ja miesehdokkaan ja ratkaista asian arpomalla. Itse arvontamenettelyksi keksin urheilullisen ratkaisun.

Joitakin kymmeniä metrejä edessäni jalkakäytävän asvaltissa oli poikittainen halkeama. Se sai olla “lankku”, minä olin Evilä, vasen jalkani edusti naisia, oikea miehiä. Lähemmäs lankkua hyväksyttävästi osuva jalka voittaa.

Lankkua lähestyessäni katselin puiden latvoja, jotta en vahingossakaan taktikoi eli muuta askeleen pituutta. Sama se on Evilälläkin: jos lankulle tullessa sipsuttelee ja passailee, hyppy jää armotta lyhyeksi. Pakko ottaa riski: juosta ja ponnistaa täysillä. Joskus tuloksena on kolme hylättyä yritystä. Minulla sitä vaaraa ei onneksi ollut.

Jätän kertomatta, kummallako jalalla ponnistin. Sillähän ei lopulta ole mitään väliä. Sillä on, että sukupuolten välinen tasa-arvo toteutui.
10/2008

Oikea aika ja paikka

Jyväskylän lyseon 150-vuotisjuhlakirjaan sisältyy kirjoittamani essee Ajatuksia luonnon kuvaamisesta. Lainaus tekstistä:

“Olen pohdiskellut, että hyvän luonnonmaisemaa esittävän kuvan teho perustuu kolmen osatekijän yhteisvaikutukseen. Näitä ovat 1)paikan kiinnostavuus 2)olosuhteet (valo, sää, vuodenaika) ja 3)kuvaajan taito ja tekniikka.

Osatekijöiden painoarvo vaihtelee tapauskohtaisesti. Tavanomaisesta paikasta voi saada vaikuttavan kuvan erityisessä valossa, tai jos sataa räntää! Toisaalta hieno paikka näyttää tasaisenharmaassa säässä ‘vain’ hyvältä. Alan ammattilaisista puhuttaessa taito ja riittävä tekniikka ovat eräänlaisia itsestäänselvyyksiä.”

Maisemien kuvaaminen on periaatteessa helppoa: riittää kun on kameran kanssa oikeaan aikaan oikeassa paikassa! Eilen Louevaarassa kaikki täsmäsi.
11/2008

Onko Lapissa tutkivaa journalismia?

Lapin valituksi tulleiden kansanedustajien ilmoittamat vaalibudjetit vaihtelevat välillä 24 050 – 71 440 €.

Pienimmällä panostuksella tuli valituksi keskustan Paavo Väyrynen, ja eniten rahaa itsensä mainostamiseen poltti niinikään keskustalainen Janne Seurujärvi. Lapissa kakkossijalle nousi keskustan Hannes Manninen (58 157) ja kolmanneksi kiilasi varasijalle jäänyt keskustan Simo Rundgren (52 200). Läpi menneistä kolmas oli demarien Johanna Ojala-Niemelä (50 974).

Seurujärven panostus nousee valtakunnallisessa rankingissa sijaluvulle 7: edelle kiilaa neljä kokoomuslaista: Eero Lehti, Sauli Niinistö, Sampsa Kataja, Ilkka Kanerva, keskustan Anu Vehviläinen ja demarien Eero Heinäluoma.

Kirjoitin Seurujärven kampanjasta 17.3.2007 otsikolla mm. näin:

“Lapin Kansan mukana tuli taas Janne Seurujärven nelisivuinen vaalilehti. Janne on inarilainen 31-vuotias toimitusjohtaja, ikäistään vanhemman oloinen: nimikirjoituskin kuin kauppaneuvoksella.

Edellisissä vaaleissa Jannella kävi huono tuuri, hän hävisi ensimmäisen varasijan Tatja Karvoselle vain muutaman kymmenen äänen erolla. Kun Hannu Takkula valittiin europarlamenttiin, Karvosesta tuli kansanedustaja. Jannea luultavasti harmitti.

Toista kertaa Janne ei halua jäädä rannalle. Jannella lienee Lapin vaalipiirin muhkein vaalibudjetti, ja hän kiertää väsymättä maakuntaa. Puheista en tiedä, mutta tarjottavat ovat parhaasta päästä. Tänään Lordin aukiolla hän tarjoaa lihakeittoa.”

Vaalirahoitusilmoituksessaan Seurujärvi kertoo saaneensa “useilta yrityksiltä” yhteensä 16 158 euroa ja Tulevaisuuden Lappi -nimiseltä taustataholta muhkeat 29 050 euroa. Seurujärvi ilmoittaa arvoituksellisesti summan sisältävän “mm. taidemyyntiä, mainosmyyntiä ja suoraa rahallista tukea”.

Pidän mahdollisena tai jopa todennäköisenä, että kansanedustaja Seurujärvi on korviaan myöten kiitollisuudenvelassa erinäisille tahoille, joita hän ei halua paljastaa.

Vaalirahoituksen epämääräiset kiemurat eivät näytä juurikaan kiinnostavan täkäläisiä journalisteja. Mahtaisiko pidättyvyyteen vaikuttaa se, että erittäin merkittävä osa vaalimainontaan kerätystä rahasta ohjautui paperimediassa julkaistuun mainontaan?
3/2008

Matkailua ja voimansiirtoa kansallismaisemissa

Norjan valtion sähköverkkoyhtiö Statnett haluaa vetää Länsi-Norjan vuono- ja tunturimaisemaan 300 kilometrin mittaisen voimalinjan. Vaihtoehtona on siirtää sähkö mereen upotettavaa kaapelia pitkin, mutta tähän rahat eivät kuulemma riitä.

Hinta olisi moninkertainen

sanoo Irene Meldal sähköverkkoyhtiöstä.

Per-Ola Ratvik omistaa perinteikkään Union-hotellin Norang-vuonon pohjukassa. Hän vastustaa jyrkästi kotivuononsa maisemaa uhkaavaa hanketta:

Olemme maailman rikkain maa, mutta yritämme elää kuin köyhät ennen öljyn löytämistä. Minä kysyn, koska oikein on aika käyttää öljyrahoja.

Olen pikapuoliin lähdössä sisareni kanssa ihailemaan Norjan kansallismaisemia. Jos hotelleissa yöpyminen sopisi tyyliin ja olisi taloudellisesti mahdollista, viettäisimme ihan aatetta kannattaaksemme yhden yön Per-Olan vieraana.

Aatteellisesti ja muutenkin yhtä houkutteleva yöpymispaikka samalta listalta olisi Jotunheimen fjellstue, hieman nykyistä Pallashotellia muistuttava puurakenteinen hotelli.

Toinen toistaan viihtyisämpiä majataloja ja rorbuita on Norjassa vaikka kuinka paljon: kaiken ei tarvitse aina olla suurta ja komeaa.

Runde on Norjan kuuluisin lintusaari ja luontoharrastajien kohtauspaikka. Matkailu on Rundella merkittävä elinkeino, mutta millainen matkailu!

Hotelli puuttuu kokonaan eikä sellaista taida moni saarelle kaivatakaan. Osa vieraista saapuu asuntoautolla, ja muille riittää hostellimajoitus tai telttapaikka Goksøyrin leirintäalueella.

Onnekkaimmat, kuten me, saavat käyttöönsä mökin nurmikentän laidalta.
5/2008

Pitsit piiloon

Haaparannan käräjäoikeudessa luettiin eilen syytteet helmikuussa tapahtuneesta

poikkeuksellisen raa’asta raiskauksesta, jossa sisarusten epäillään pitäneen 60-vuotiasta uhria vankina lähes vuorokauden tämän omassa kodissa.

Suomessa asiasta uutisoi Iltalehti:

32-vuotias nainen napattiin Suomessa sen jälkeen, kun molemmista oli annettu kansainvälinen etsintäkuulutus ja pidätysmääräys Schengen-alueella. Hän ehti kulkea vapaana kaksi kuukautta. 37-vuotias veli jatkaa edelleen pakoaan.

Iltalehden verkkosivuilla julkaistuun uutiseen liittyy kolme valokuvaa: yleisnäkymä Haaparannan kaupungista, kuva syytteen saaneesta naisesta kasvot valkean liinan peitossa ja kuva etsintäkuulutetusta 37-vuotiaasta miehestä.

Tuntuu erikoiselta, että kuvassa miehen kasvot on sumennettu. Miksi kuva ylipäätään julkaistiin, jos sen avulla ei ole tarkoituskaan helpottaa törkeästä rikoksesta etsintäkuulutetun henkilön löytämistä?

Myös syytetyn naisen kuvaa on manipuloitu. Asian havaitsee vertaamalla Iltalehdessä ja Norrbottens-Kuriren -lehdessä julkaistuja kuvia. Jälkimmäisessä naista saattavan henkilön vasemman käden alapuolella näkyy pitsiä, joka on retusoitu pois Iltalehden julkaisemasta kuvasta .

Koska syytetyn pikimustat hiukset ja miehen hiusten ja ihon väri eivät viittaa alkuperäisväestöön, Iltalehden keskustelussa epäillään törkeyksistä Välimeren suunnan ulkomaalaistaustaisia. Aiheettomilta epäilyiltä olisi vältytty, jos uutisessa olisi kerrottu sisarusten kuuluvan romanivähemmistöön.

En ymmärrä, mihin lehdistö pyrkii sensuroisessaan rikosuutisia.
5/2008

Sopulivaellusta odotellessa

Lintuyhdistyksen sähköpostien mukana tuli eilen karu tiedote. Maan johtaviin myyrätutkijoihin lukeutuva Heikki Henttonen kertoo sopulikannan romahtaneen kevättalven aikana:

Sopuleista haaveileville tiedoksi, että sopulikanta on pääosin romahtanut. Alueilla missä viime syksynä vilisi sopuleita, on nyt pääosin tyhjää. (…) On vaikea uskoa, että tämän kevään kannan rippeistä kehittyisi mitään ihmeellisempää. Olisin mielelläni väärässä tässä asiassa, mutta…

Vain pari viikkoa sitten, 10.5. HS:n ja monien muiden lehtien julkaiseman uutisen otsikko kertoi aivan muuta:

Sopulit lähtevät vaeltamaan ensimmäistä kertaa yli 30 vuoteen.

Otsikko oli siis pahasti ennenaikainen eikä toisaalta edes vastannut artikkelin sisältöä. Tutkija Henttosen tiedotteessa kerrotaan, että tunturipöllö, pettämätön “sopulitutka”, oli selvillä tilanteesta jo paljon ennen otsikon vääntänyttä toimittajaa:

Varangilla Tromssan yo:n poikien viime kesänä satelliittipaikantimilla varustamat kolme tunturipöllöäkin liitelivät jo huhtikuussa itään, taitaa yksi olla jo Uralin takana.

Kirjoitin sopulista kesäkuussa 2000 verkkosivustoni ensimmäisen tekstin otsikolla Sopuli, lammas ja poro. Televisiossa näkemässäni norjalaisdokumentissa kerrottiin ylilaidunnuksen vaikuttavan sopulin runsauteen ja kannanvaihteluun Hardangerviddan tunturiylängöllä Norjassa.

Hardangerviddan alueella ylilaidunnuksen aiheuttavat lampaat, mutta nykymuotoisella porotaloudella saattaa olla samantyyppisiä vaikutuksia. Näin ajattelin silloin ja ajattelen edelleen:

Kannanvaihtelun tasaantuminen Hardangerviddan ylilaidunnetussa osassa muistuttaa tilannetta, joka on vallinnut Kilpisjärven alueella 1990-luvun alusta lähtien. Ehkäpä Henttonen tutkijaryhmineen odottaa sopulin massaesiintymistä seudulla, missä se nykyoloissa ei ole lainkaan mahdollinen.

Odottelu jatkuu. Kuvassa Rovaniemellä kevättalvella 2012 viihtynyt ”sopulitutka”.
5/2008