Kun kirjailija Halldor Laxness matkusti ensi kertaa Neuvostoliittoon syksyllä 1932, päällimmäisenä pontimena oli uteliaisuus, halu nähdä omin silmin työläisten ihannevaltion rakennustyömaa. Laxness julkaisi pian matkalta palattuaan teoksen I Austurvegi, jota ei kuitenkaan ole suomennettu.
Laxnessin matkavaikutelmia voi lukea suomeksi essee- ja muisteluteoksesta Tunnustan maata (WSOY 1966, suomentaja Toini Havu). Matkan ja muistelusten väliin mahtuu paljon pohdiskelua ja elettyä elämää, lisää matkoja Neuvostoliittoon, luettuja ja kuultuja muiden kokemuksia. Erityisen merkittävä silmien avaaja lienee ollut kirjailijakollega Andre Giden (Nobel v.1947) kriittinen matkakirja Retour de l’U.R.R:S. vuodelta 1936.
Gide oli Neuvostoliittoon matkustaessaan kommunisti, kotiin palatessaan entinen kommunisti. Laxness puolestaan oli nykykielellä ilmaistuna värilasein varustautunut symppari. Hänen muistelukirjansa luku Ei tarua vaan totta Leningradista alkaa näin:
Oivalsin että kuvitelmani Neuvostoliitosta olivat sitä laatua, ettei haittaisi, vaikka ne pääsisivät mittelemään voimiaan todellisuuden kanssa.
Ehkä ylimitoitetuista odotuksista johtuen matka tuotti pahan pettymyksen. Ensimmäinen järkytys oli vastassa heti Leningradissa: laajalti maailmaa kiertänyt Laxness näki siihenastisen elämänsä ylivoimaisesti köyhimmät ihmiset maassa, josta hän luuli äärimmäisen köyhyyden poistuneen jo aikaa sitten!
Se uupunut ja työn riuduttama ryysyköyhälistö, joka Venäjällä täytti torit ja kadut, asemat ja kulkuneuvot syksyllä 1932, poikkesi siellä täällä Länsi-Euroopassa tavattavista takapajuisen väestönosan jäänteistä siinä suhteessa, että tämä joukko oli riistetty eroon kotoisesta ympäristöstään, ”keskiaikaiselta” maaseudulta ja sen surkeista röttelöistä, siitä pinttyneestä köyhäinkulttuurista, joka sellaisilla seuduilla kuuluu asiaan.
Laxness oli asettanut vierailulleen yhden senhetkiseen kirjalliseen työhönsä liittyneen tavoitteen:
Olin jo kauan suunnitellut kirjoitusta Islannin maaseudulla vallitsevasta köyhyydestä, ja vuodesta 1929 olin kirjoittanut romaania samasta aiheesta, samalla kun kirjoitin ”Salka Valkaa”, joka kertoo vuonojen kalastuspaikkojen silloisista kurjuuden pesäpaikoista. Olin tahtonut päästä Venäjälle näkemään, miten talonpojat sopeutuivat sosialistisen mullistuksen jälkeiseen uuteen elämään, marxilaisten silmissähän se merkitsi ihmisten pelastumista köyhyyden helvetistä. Olin kuten sanottu kirjoittanut jo kaksi talonpoikaisromaanini luonnosta, mutta minusta niiden ydin vielä tarvitsi vahvistusta, ennen kuin kykenin käsittelemään aiheet pohjia myöten.
Työnsä vuoksi kirjailija olisi halunnut vierailla kolhooseissa, edes yhdessä, mutta hänen toiveensa ei toteutunut. Sen sijaan tehtaita ja rautasulattoja hän näki enemmän kuin tarpeeksi, isäntien mielestä ne olivat kolhooseja sopivampaa näytettävää ulkomailta saapuneille valtuuskunnille. Näin kirjailija purkaa pettymystään:
En koko Venäjän-matkallani nähnyt muita talonpoikia kuin ne kolmekymmentä miljoonaa, jotka olivat jättäneet kotinsa ja kontunsa ja hädin tuskin pysyivät hengissä tallustellessaan nyytti selässä pitkin suurkaupunkien katuja. […]
Kaupungit, joihin nämä kodittomat keskiaikaiset talonpojat jonkinlaisessa hämärässä elämän toivossa etsiytyivät, olivat enemmän tai vähemmän kelvottomia ihmisten asunsijoiksi. ”Järjestelmä” ei likimainkaan pystynyt tekemään Leningradin kaltaisesta kaupungista taloudellisesti sellaista, että se olisi kyennyt täyttämään sinne lakkaamatta virtaavan ihmispaljouden tarpeet, ihmisten, jotka tulivat luottaen niihin, jotka jo siellä olivat.
Laxness koki matkallaan muitakin pettymyksiä. Kirjailija lähti matkaan yksin, mutta perillä Neuvostoliitossa hän liikkui pääosin lännestä tulleiden valtuuskuntien mukana ja paikallisten luottohenkilöiden opastuksella. Yhteisestä kuplasta huolimatta keskustelu oli vaikeaa:
Monet kommunistit olivat hirmuisia ”besserwissereitä”, niin kuin saksaksi sanotaan sellaisia, jotka tuntuvat tietävän kaiken paremmin kuin muut, mikä muuten usein on ominaista ihmisille, jotka ovat saaneet kunnon saksalaisen kasvatuksen. Jos puhui ”toisista” ongelmista ”toisella” tavalla, herätti se heissä parhaassa tapauksessa sääliä; ja sääliä saatteli aivan erikoinen hymy. Jotkut pitivät tätä pöyhkeänä toisenlaisten käsitysten halventamisena; mutta epäilenpä, oliko tämä suhtautuminen sen pöyhkeämpää tai ylimielisempää kuin yleensäkään fanaattisten lahkolaisten. He riitelivät usein keskenään, mutta en koskaan muista kuulleeni kommunistien riitelevän sellaisten kanssa, joilla oli erilaiset mielipiteet.
Laxnessin havainnot keskenään riitelevistä besserwissereistä tuntuvat kovin tutuilta ainakin kaikille meille, jotka olemme kuulleet 1970-luvun opiskelijakommunistien argumentointia. Ilmiselviä sukulaissieluja näyttäisivät olevan – puoluekannasta riippumatta – myös tämän päivän äärifeministit.
Kovin tuttua on myös valikoiva huononäköisyys tai suorastaan täysi sokeus sellaisten ilmiöiden edessä, jotka ovat ristiriidassa omaksutun ideologian kanssa. Kun valtuuskunta kysyi oppaaltaan selitystä nähdyistä katulapsista (besprizorni), käytiin seuraavanlainen ”keskustelu”:
-Tuolla kadulla nukkui muutamia besprizorni.
-Ei Neuvostoliitossa enää ole mitään besprizorni.
-Niin mutta tuolla niitä nukkui kolme kappaletta, sanoi bulgarialainen.
-Minä voin mennä valalle siitä, että puolue ja neuvostohallitus ovat julistaneet (hän mainitsi päivän ja vuoden ja kongressin), että besprizorni on täydellisesti hävitetty Neuvostoliitosta.
Juuri siihen aikaan lasketaan lähes kolmenkymmenen miljoonan talonpojan tässä maassa lähteneen pakoon maatalouden kollektivisointia. En huoli puuttua siihen, kuinka moni tässä Venäjän kaupunkien ihmismeressä 1932 oli tällaisella pakomatkalla; mutta useimmat heistä olivat talonpoikia; ja he olivat lähteneet taloistaan. Tämä juureton maatalousproletariaatti oli vaihtanut lehmänsä ja sikansa pelkkiin aatteisiin ja propagandaan, joista nuo poloiset tietenkään eivät älynneet yhtään mitään, eivätkä toisekseen ottaneet niitä kuuleviin korviinsakaan.
Kun Suomessa 1970-luvulla yritettiin keskustella Neuvostoliiton ympäristöongelmista, kommunistit väittivät ettei sellaisia ole. Esimerkiksi huoli Baikal-järven saastumisesta torjuttiin vastaansanomattomalla empirialla: kaikki paikalla vierailleet ”Työväen Uimarit” todistivat yhtäpitävästi, että järven vesi oli kristallinkirkasta ja juomakelpoista! (Kuten muistetaan, toimittaja Maria Pettersson todisti Helsingin Sanomissa vastaavalla tavalla, että monikulttuurinen Malmö on turvallinen kaupunki.)
Jos pääsi käymään niin, että paikalla käyneiden, ongelmat omin silmin nähneiden havaintoja ei kyetty mitätöimään, saatiin kuulla tuttu patenttiargumentti: mahdollisten ympäristöongelmien ratkaiseminen on sosialistisessa järjestelmässä joka tapauksessa suunnattomasti helpompaa kuin kapitalismin oloissa. Mikä huvittavinta, nyt puoli vuosisataa myöhemmin saattaa kuulla joidenkin neropattien väittävän, että ilmastonmuutoksen pysäyttäminen vaatii siirtymistä sosialismiin!
Oli kokonaan kesällä 2018 toteutuneen Islannin-matkan ansiota, että tutustuin islantilaisen Nobel-kirjailija Halldor Laxnessin tuotantoon. Luin hänen koko suomennetun proosatuotantonsa, 11 teosta, ja kirsikaksi kakun päälle edellä siteeratun essee- ja muisteluteoksen Tunnustan maata. Luku-urakka oli antoisa ja avartava: aiemmin täysin vieraaksi jäänyt Laxness nousi heittämällä suosikkikirjailijoideni terävimpään kärkiryhmään.
Monet kirjallisuuden suuret nimet ovat merkittäviä filosofeja, joiden yhteiskunnallinen ajattelu on itsenäistä, yleispätevää ja ajatonta. Omista suosikeistani tähän ryhmään kuuluvat Laxnessin ja venäläisten klassikkokirjailijoiden lisäksi virolainen Jaan Kross, suomalaisista esimerkiksi Samuli Paronen, Erno Paasilinna ja Pentti Haanpää.
