Aihearkisto: Kirjallisuus, taide

Paulaharjua Kansallispuistoteatterissa

Tunturin rinne oli jyrkkä ja rinkka painava: hiki valui ja pumppu hakkasi. Puroa ylittäessäni saapas hörppäsi vettä. Ei uskoisi, että olin matkalla teatteriin!

Näyttämönä toimi harva tunturikoivikko, johon oli juurtunut yksittäisiä männyntarreja. Yleisö istui varvikossa, ja moni sai variksenmarjoista takamuksiinsa sinisen osallistumisleiman. Pääsymaksua ei peritty, mutta katsojien oli nähtävä vaivaa päästäkseen paikalle. Myös esiintyjät olivat liikkeellä jalkapatikassa.

Operaatio Paulaharju on viisivuotinen projekti, joka käynnistyi Pallas-Yllästunturin kansallispuiston Hannukurussa. Tulevien kesien esityspaikat sijaitsevat Lemmenjoen kansallispuistossa, Kevon maisemissa, jossain Näätämön suunnalla ja lopuksi Käsivarren Yliperällä.

Ensi-ilta houkutteli paikalle 48 katsojaa, ja seuraavana iltana väkeä oli vielä reilusti enemmän. Enemmistö saapui paikalle teatterin innoittamana, mutta monet saivat tiedon erikoisesta kulttuuritapahtumasta vasta vaelluspolulla vastaan tulleilta: tieto levisi tehokkaasti etelään ja pohjoiseen. Sunnuntai-iltana Nammalakurun iltanuotiolla ei juuri muusta puhuttukaan.

Kansallispuistoteatterin esitykset pohjautuvat Samuli Paulaharjun v. 1934 julkaistun Tunturien yöpuolta -teoksen tarinoihin Onnen lammas ja Niilas Saaran kiroissa, jotka Juha Hurme oli sovittanut näyttämölle alkuperäisiä tekstejä kunnioittaen ja omiaan lisäilemättä. Jälkimmäinen esitys pysyy ohjelmassa, mutta toinen vaihtuu vuosittain. Ensi elokuussa nähdään kultamaille hyvin sopiva Rikkaan Hannun aarre.

Tunnustan epäilleeni Paulaharjun tekstien toimivuutta näyttämöllä, mutta voin ilokseni myöntää olleeni aivan väärässä. Tapahtuma oli täydellinen menestys niin taiteellisesti kuin kaikella muullakin tavalla! Erityisesti kertomus Talmulahden papin sekoamisesta on teatteria parhaimmillaan: puhutteleva, jännittävä, vauhdikas ja hetkittäin jopa hauska.

Juha Hurmeen kymmenhenkinen työryhmä auttoi näkemään, että jo muutenkin ällistyttävän monitaitoisessa Samuli Paulaharjussa on aimo annos käsikirjoittajan vikaa! Koska olen enemmän jääkiekko- kuin teatterimies, arvioin esitystä jakamalla tähtiä:

*  Annan yhden tähden eläinten näyttelemisestä, ja ajattelen erityisesti lammasta (Saara Hurme) ja Talmulahden papin haavoittamaa valkkohärkää  (Sofia Simola).

* *  Kaksi tähteä saa rekvisiitta. Sitä oli juuri sopivasti ja se oli kastelukannua lukuun ottamatta rakenneltu paikan päältä löytyneistä tarpeista. Rekvisiitasta vastasi esityksissä tehostemiehenä toiminut Matti Rasi.

* * *  Kolme tähteä tulee huikeasta ideasta ja sen kaikilta osin tinkimättömästä toteuttamisesta.

Omasta puolestani haluan kiittää Juhaa ja työryhmää retkeilijänurani erikoisimmasta erämaaelämyksestä ja siitä, että innostuin kaivamaan rinkan esiin pitkän tauon jälkeen.

9/2014
Teksti julkaistu Lapin Kirjallisuusseuran Lapillinen-lehden numerossa 37. Värikuvat lisätty.

Pääministerin terveiset hallintoalamaisille

Huomasin Antti Tuurin julkaisseen viime vuonna Bospor Express –nimisen matkakirjan, ja tarkistin heti saatavuuden. Pääkirjaston kappaleet olivat lainassa, mutta teoksen luvattiin löytyvän sivukirjastosta.

Pyöräilin Saarenkylään ja sain haluamani. Samalla lainasin kaksi muutakin kirjaa, oikeastaan puolitoista. Kun vedin hyllystä Jonathan Swiftin Tynnyritarinan, lattialle kopsahti siihen tarttunut almanakan kokoinen ja näköinen kylkiäinen, vuonna 1729 nimettömänä julkaistu Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen ja maalleen.

Swift esittää satiirissaan naama peruslukemilla, että ”Irlannin köyhät löisivät lapsensa lihoiksi  ja möisivät heidät ruuaksi Englannin rikkaille.” Tekstin kääntänyt Timo Siivonen kirjoittaa mainiossa esipuheessaan:

”Ehdotuksessaan” Swift esiintyy englantilaisena isänmaanystävänä, joka mitä kunnioittavimmin tarjoaa silloiselle pääministeri Walpolelle tehokkaampia menetelmiä, joilla kruunun tuloja Irlannista voitaisiin kasvattaa. Menetelmä saattaa kuulostaa raa’an piittaamattomalta, mutta lopputuloksen kannalta asia ei eronnut siitä politiikasta, jota hallitus jo harjoitti – paitsi, että nyt valtion kassaan saataisiin tulojakin.

Swiftin teksti oli tuttu muista yhteyksistä, mutta JULPU:n, Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksikön kustantama erillispainos vuodelta 1998 osui ensi kertaa silmiini vasta nyt.

Kansikuva on yhtä huikea kuin tekstikin, ja siitä sanotaan takakannessa:

Swiftin aikalainen, pääministeri Walpole näyttää yhdessä ”laajapohjaisen” hallituksensa kanssa mitä hän ajattelee kansan vaatimuksista alentaa verotusta ja kitkeä korruptio,

Tällaistahan poliittisen ylätason ja hallintoalamaisten keskinäinen vuorovaikutus valitettavan usein on: terveiset kulkevat vain yhteen suuntaan.

Tasapuolisuuden vuoksi on syytä todeta, että Robert Walpole oli joidenkin mielestä ihan asiallinen pääministeri, ellei suorastaan erinomainen. Toukokuussa 2010 julkaistun asiantuntija-arvion mukaan Walpole on Britannian historian yhdeksänneksi paras pääministeri.

Räjähtävää viihdettä yllytyshulluille

Asetun suorituspaikalle, otan kirjan ja jatkan siitä mihin viimeksi jäin. Sivun numero on 34:

Ole sinä Alastalon Herman, Herman-Herman, minä olen Pukkilan Petter, Petter-Petter, prikin sait, prikin penteleen sait, ennenkuin minä, tosi niin, mutta Usko on kaksi jalkaa pitempi kuin Siwiä, kaksi jalkaa pitempi, pitempi, perhana; rivin rakensit ennenkuin minä, Alastalon rivin, Pukkilan ripi on rakentamatta vielä, tosi noinkin, uusi ripi, uusi ripi rakentamatta-rakentamatta vielä-vielä Pukkilassa-Pukkilassa, mutta sali on mitattu, perhana!

Ote kirjasta kirpoaa ja huomaan nukahtaneeni. Räpyttelen tarmokkaasti silmiäni ja päätän lukea kappaleen loppuun. Sekään ei onnistu: nukahdan uudelleen ennen kuin pääsen edes sivun alalaitaan. Siitä olisi ollut matkaa välitavoitteeseen – siis kappaleen loppuun! – vielä neljä ja puoli sivua.

Tartuin Volter Kilven teokseen Alastalon salissa Juha Hurmeen yllyttämänä. Hurme ylistää Kilven suurromaania tänä vuonna julkaistussa teoksessaan Nyljetyt ajatukset. Monia muitakin unohdettuja kirjailijoita nostetaan esiin tässä romaanissa, jonka taustakertomuksena on kesäinen souturetki Kustavista Hailuotoon.

Jos Aimo ja Köpi olisivat soutaneet pohjoisesta etelään, hehkutukset olisi ehkä aloitettu Matti Hällistä, ja Kilven vuoro olisi tullut vasta lähestyttäessä kirjailijan taannoisia kotivesiä. Mutta kun näin ei tehty, Hurme julistaa heti startissa, teoksensa ensimmäisellä sivulla:

Tästä on hyvä lähteä. Tästä paikasta ja sen lähiympäristöstä, Kustavin Lypertön kylästä, on kirjoitettu maailman hauskin, jännittävin ja toiminnallisin kirja, 1800 sivua räjähtävää viihdettä.

Näyttää vahvasti siltä, että kirja jää kesken. Onneksi en ole huudellut projektista lähipiiriä kauemmas. ”Ai sitä maailman pitkäveteisintä kirjaa”, sisareni parkaisi kuultuaan asiasta. Oli kuulemma joutunut lukemaan kirjan koulussa, joka on syytä mainita nimeltä: Jyväskylän normaalilyseo. Meillä lyseossa ei tarvinnut.

Vauhdittuisiko lukuelämys, jos joutuisi autiolle saarelle ja Alastalon salissa olisi ainoa saatavilla oleva kirja? En usko: ainakin minun on pakko uskon vahvistukseksi lukea jotain muuta Kilven rinnalla.

Tässä tarkoituksessa olen lukenut jo toistatuhatta sivua oheiskirjallisuutta, muun muassa kirppikseltä löytämäni Tuntemattoman sotilaan taskupainoksen. Se olisi kannattanut säästää junassa luettavaksi, mutta minkäs teet kun teksti vei mukanaan. Kumma juttu: yhden kirjan lukee sujuvasti aina uudelleen, mutta toinen tökkää alkuunsa. Jos kriitikoilta kysytään, vika on lukijassa eikä kirjassa…

Sanomalehti Keskisuomalaisessa oli 21.7. iso juttu monitoimimies Juha Hurmeesta. Siinä kerrottiin myös soutukaveri Matti Rasista, kirjassa Aimo-nimellä esiintyvästä suupaltista. Oikeasti veneessä oltiin hiljaa. Näin Matti Rasi:

Kirja oli yllättävän hyvä. Ei me matkalla mitään puhuttu.

7/2014

Pitkään pantattua toisinajattelua

Epäjärjestyksestä isoisä ei pitänyt ja suhtautui siksi vallankumoukseenkin kielteisesti. Hän onnistui jopa hieman hidastamaan sen kulkua. Juttu meni näin.

Kansanjoukko ryntäsi laitakaupungilta keskustaan. Isoisä päätteli, että oli alkamassa pogromi.

Hän haki kiväärin ja kiipesi katolle. Kun väkijoukko lähestyi, isoisä alkoi tulittaa. Hän oli Vladivostokin ainoa vallankumousta vastaan noussut asukas. Lopulta vallankumous kuitenkin voitti. Väkijoukko ryntäsi keskustaan sivukatujen kautta.

Sitaatit ovat Sergei Dovlatovin viime vuonna suomeksi ilmestyneestä teoksesta Meikäläiset. Kirjailijasta sanotaan takasivulla: ”Sergei Dovlatov (1941-1990) on venäläisen kirjallisuuden moderni klassikko, jonka teoksia on käännetty yli 25 kielelle.”

Dovlatovilta on julkaistu suomeksi vain kaksi teosta, molemmat vuonna 2012: Meikäläiset ja Matkalaukku. Haluan esittää kiitokseni kulttuuriteosta ja kirjallisista huippuhetkistä pienkustantamo Idiootille ja loistavan käännöstyön tehneelle Pauli Tapiolle.

Esittelyteksti jatkuu: ”Neuvostokriittinen kirjailija ei saanut kotimaassaan julki kuin kaksi novellia.”

Vanhoilla päivillään täti luki paljon. Omistuskirjoituksellisia kirjoja hän ei lukenut toiseen kertaan. Hänen vuoteensa vierellä lojui Ahmatovan, Pasternakin ja Baratynskin niteitä.

Kun täti kuoli, hänen kirjastonsa myytiin heti. Serkkuni oli vaimonsa kanssa repinyt omistuskirjoitukselliset sivut etukäteen irti. Muuten olisi seurannut hankaluuksia.

Dovlatov muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1978 ja vakiinnutti nopeasti asemansa nykykirjailijoiden kärkijoukossa.

On syytä kysyä, miksi pääsemme lukemaan Dovlatovia suomeksi vasta nyt? Esimerkiksi Matkalaukku julkaistiin lännessä jo vuonna 1983 nimellä The Suitcase.

Dovlatov kirjoittaa nautittavasti sukulaistensa elämästä Neuvostoliitossa. Lukijasta riippuen teksti kutkuttaa nauruhermoja tai panee nielemään. Terävimmillään se puree kuin sirkkeli.

Kuusivuotiaana tiesin, että Stalin tappoi isoisäni. Ja koulun päättyessä olin perillä jo aivan kaikesta.

Tiesin että sanomalehdissä kirjoitetaan valheita. Tiesin että ulkomailla tavalliset ihmiset elävät paremmin ja onnellisemmin. Tiesin että on häpeällistä mutta hyödyllistä olla kommunisti.

Tomi Huttusen sanoin: ”Kirjailija Dovlatov oli roteva jättiläinen, joka kirjoitti vähäeleistä, lakonista tekstiä. Hänen huumorinsa nojaa kerronnan rytmiin, lyhyisiin virkkeisiin ja henkilöiden toteamuksiin, joita ei turhaan selitellä.”

Luin sattumoisin peräkkäin Dovlatovin Meikäläiset ja Rosa Liksomin Finlandia-palkitun matkakertomuksen neuvostovallan viime vuosilta: Hytti nro 6.

Liksom hyödyntää nuorena naapurissa näkemäänsä, vyöryttää lukijan eteen inhorealistisia visioita junaympäristöstä ja pysähdyspaikoista. Neuvostoihmistä edustaa miespuolinen hyttikaveri, kammottava tyyppi josta lopulta sentään löytyy jotain positiivistakin sanottavaa.

Huomasin Liksomin pohdiskelleen, mahdetaanko hänen kirjaansa kääntää venäjäksi. Minä jäin miettimään, olisiko erinomaista teosta julkaistu edes suomeksi, jos kirjailija olisi tarjonnut sitä kustantajalle ennen Neuvostoliiton romahtamista.

Tuskinpa vain; viime vuonna lukemistani suomalaisista romaaneista myös Antti Tuurin Ikitie olisi todennäköisesti jäänyt julkaisematta suomettuneessa Suomessa.

Yhden totuuden yhteiskunnilla on taipumus ruokkia tiukkaa toisinajattelua ja tasokasta satiiria, mutta EU-Suomessa on oudon hiljaista. Johtuneeko siitä, että kirjailijoiden ja toimittajien suosikkipuolueet istuvat hallituksessa eikä itsenäinen ajattelu ole edelleenkään erityisen suosittu harrastus?

Vai nousevatko tämän päivän dovlatovit esikuvansa tavoin yleisön tietoisuuteen kolmen vuosikymmenen viiveellä?
2/2013

Edustava näyte Tuuria

Sain tehtäväkseni suosittaa sopivaksi katsomaani luettavaa Antti Tuurilta.

Jouduin miettimään pitkään: Tuuri on niin tuottelias ja monipuolinen kirjailija, että on mistä valita. Tehtävää ei helpottanut sekään, että olen pitänyt melkein kaikista lukemistani Tuurin kirjoista, ja niitä on paljon.

Jounin aktiivinen lukuharrastus on melko uusi asia, mutta uskalsin luottaa hänen ymmärtävän hyvän päälle. Lisäksi tiesin historian kiinnostavan.

Näistä lähtökohdista kehotin lukemaan Jussi Ketolan elämänvaiheista kertovat kolme kirjaa: Taivaanraapijat, Kylmien kyytimies ja Ikitie. Ne ovat mielestäni edustava näyte Tuurin tuotannon tästä puolesta, teksteinä ansiokkaita ja kertomuksina kiinnostavia.

Tuuri käsittelee Kylmien kyytimiehessä ja Ikitiessä Suomen historian poliittisesti herkkiä ajanjaksoja niin tasapuolisesti, että kirjailijaa ei tietääkseni ole edes yritetty valjastaa minkään poliittisen suunnan mainosmieheksi.

Sitaatti Kylmien kyytimiehestä puhuu puolestaan:

Lapset tulivat sanomaan minulle, että olivat antaneet koiran nimeksi Sankari, koska se oli ollut mukana taisteluissa ja menettänyt jalkansa. Nainen ei ollut varma, riittikö jalan menettäminen tekemään ketään sankariksi, sen mielestä piti tietää myös, mitä sankaritekoja koira oli Tampereella tehnyt. Sanoin sen olleen tiedustelija, joka oli tutkinut ja merkinnyt maastokohtia, joita hyökkääjät ja puolustajat voivat sitten käyttää sotaa käydessään. Sanoin koiran olleen myös puolueeton ja vastustaneen sotaa. Lasten mielestä se kaikki riitti sankarin nimeen. s.247

Ikitietä lukiessani pohdiskelin, miten nuori polvi sulattaa Tuurin lauserakenteet ja ylipäätään hänen tapansa kirjoittaa.

Kysyin arveliko se olevansa isänmaan asialla vai oliko se mukana siksi, että piti ihmisten hakkaamisesta ja potkimisesta; se arveli että asia voisi olla tutkimisen arvoinen.

Kotoaan väkisin haetulta Jussi Ketolalta ei liikene ymmärtämystä muiluttajilleen, mutta “kommunisti” katselee yhtä kriittisin silmin ympärilleen myös uudessa ympäristössään, nousevassa työläisten paratiisissa.

Ketola tapaa Novoje Sampossa Strangin ja muitakin tuttuja Amerikan vuosiltaan. Toisin kuin Ketola, nämä ovat tulleet paikalle vapaaehtoisesti.

Strang neuvoi, että minun kannatti opetella tuntemaan täällä kaikki Amerikasta tulleet suomalaiset, koska heidän avullaan löytäisin täällä paremman elämän kuin suomalaisten punikkien joukosta, jotka olivat riitaista väkeä, hautoivat vieläkin vuoden kahdeksantoista tapahtumia ja vatkasivat sitä, kuka oli antanut lahtareitten ottaa Suomen, vaikka Helsinki ja koko Etelä-Suomi oli ollut kansanvaltuuskunnan hallussa.

Jussi Ketolan ja muiden suomalaisten elämä Neuvosto-Karjalassa muuttuu lupaavan alun jälkeen muutamassa vuodessa sietämättömäksi.

Vaikka Tuuri kirjoittaa tapansa mukaan kiihkottoman toteavasti, näin suorasukaista asian käsittelemistä olisi todennäköisesti pidetty sopimattomana 1970-luvun suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.

Juonipaljastukseen syyllistymättä voin varmaankin mainostaa Ikitien loppukohtausta. Se on helmi, hieno palkinto lukijalle.
7/2012

Haaskalla

Markus Varesvuon ja Pertti Koskimiehen kirja Selviytyjät. Lumen ja jään linnut osui käsiini vasta äskettäin, kaksi vuotta ilmestymisensä jälkeen. Mutta hyvä näinkin, sillä kirja on hieno. Varesvuo on suomalaisen lintukuvauksen ykkösnimi ja Pertti Koskimies tunnustusta saanut tietokirjailija.

Kuvat pitää nähdä, mutta tekstiä tekee mieli kehaista. Viehätyin Koskimiehen myötäelämisestä, joka toi mieleen Samuli Paulaharjun. Teksti on värikästä ja ilmaisuvoimaista kuitenkin niin, että värittämisessä ei mennä liiallisuuksiin.

Lisäksi kirja sisältää valtavan määrän tietoa linnuista ilman hajuakaan oppikirjamaisuudesta. Ihan kateeksi käy tuollainen taito kirjoittaa!

Lainaan näytteeksi kuvauksen korpeista haaskalla:

Vaikka nälkä kärventäisi korppia henkihieveriin, se ei säntää suin päin haaskalle. Ei, ensin se tähystää tähystämisen perään, lukee lumijälkiä, epäilee joka rasahdusta.

Vainoharhainen epäluulo on korpin henkivakuutus. Onhan korpilla varteenotettava vihollinen – ihminen. Vuosisatoja ihminen on keksinyt kavalia petoksia korpin kohtaloksi. Haaskoihin kätketyt myrkyt ja satimet ovat karsineet ylimieliset yksilöt. Emot ovat antaneet arkuutensa poikiensa parhaaksi perinnöksi.

Mustatakkien rähinä raadon kimpussa merkitsee laskeutumislupaa vieläkin aremmalle erämaan alkuasukkaalle. Taivaalla leijaillut maakotka on huomannut haaskan. Loputtoman kärsivällisesti se odottaa vaaran rinteessä, kunnes korpit ovat testanneet ruokapöydän turvallisuuden.

Luonto on ankara oppimestari. Aikaisuudesta ja ensimmäisenä ehtimisestä on usein hyötyä, mutta sähäkkään toimintaan sisältyy myös suuria riskejä. Harkitsematon hosuminen vie usein hengen.

Otin kuvan Sodankylässä huhtikuussa 1995 merikotkille tarkoitetulla haaskalla.
11/2010

Harjoitusretki yli jäätikön

Fridtjof Nansenin syksyllä 1888 yhdessä Otto Sverdrupin ja neljän matkakumppanin kanssa tekemä vaellus yli Grönlannin mannerjäätikön oli ensimmäinen laatuaan ja sikäli historiallinen. Se oli kuitenkin vasta harjoittelua vuosina 1893-96 toteutettua Fram-projektia varten.

Nansen ryhmineen ylitti jäätikön idästä länteen, ja koko matkan vaikeimpia osuuksia oli pääsy itärannikon edustan ajojäävyöhykkeen läpi rantaan. Varsinainen vaellus käynnistyi kuukautta suunniteltua myöhemmin ja parisataa kilometriä etelämpää kuin oli ollut tarkoitus. Kun myös päätepistettä muutettiin eteläisemmäksi, reitti lyheni merkittävästi.

Vaellus oli fyysisesti äärimmäisen raskas ja täynnä koettelemuksia, joista osa liittyi ravitsemukseen. Tanskasta tilatun pemmikaanin koostumus oli virheellinen, ja polttoaineeksi varattua spriitä oli liian vähän, jotta lunta olisi voitu sulattaa riittävästi juomavedeksi. Näin Nansen:

Kuten jo aikaisemmin olen maininnut, saimme erehdyksessä mukaamme aivan liian vähän rasva-ainetta. Tällaisessa pakkasessa tarvitsimme paljon rasvaa ja myöhemmin kärsimme suorastaan täydellistä rasvannälkää.

Jos retki olisi kestänyt kauemmin, tilanne olisi epäilemättä käynyt kestämättömäksi. Frans Josefin maalla talvehtiessaan Nansen ja Johansen söivät pääasiassa jääkarhun lihaa ja mursunrasvaa – ja tulivat loistavasti toimeen. Grönlannin sisäosissa ei ole riistaa ammuttavaksi.

Jano piinasi miehiä jäätiköllä joka hetki, ja lopulta veden äärelle päästyään he joivat kuin kamelit:

Kun Ravna tuli teltalle ja kertoi löytäneensä vettä, Balto otti peltilaatikon ja juoksi vesilammikolle. Siellä hänkin heittäytyi vatsalleen ja joi ja joi, veti välillä henkeä ja joi taas.

Alkujaan retkelle oli tarkoitus ottaa muutamia poroja vetämään varusterekiä, mutta tästä suunnitelmasta luovuttiin ja miehet kiskoivat rekiä itse. Mukaan oli otettu suksien lisäksi kahdenlaisia lumikenkiä, mutta käytännössä sukset osoittautuvat lähes aina niitä toimivammiksi. Lumikengille keksittiin muuta käyttöä:

Sen sijaan minusta oli hyvä marssin kestäessä pureskella pientä puupalasta. Se esti suuta kuivumasta ja tuntui jossakin määrin lievittävän janoakin. Parhailta maistuivat norjalaisista lumikengistä vuoleskellut tikut, sillä ne olivat tuomesta. Sverdrup ja minä käytimme tällä tavoin suurimman osan lumikengistämme.

Retken loppuvaiheissa tarvittiin merenkulkijakansan neuvokkuutta, kun piti päästä vettä pitkin vuonon pohjukasta lähimpään asuttuun kylään. Nansen ja Sverdrup rakensivat “veneenpuolikkaan” telttakankaasta ja muista käytettävissä olevista tarveaineista ja meloivat sillä ihmisten ilmoille. Muu joukko haettiin myöhemmin.

Retkikunta joutui viettämään talven Grönlannin rannikolla, mutta tieto retken onnistumisesta ehdittiin saada kauden viimeisen laivan mukana Tanskaan ja sieltä Norjaan.

Lainasin Nansenin kirjan Hiihtäen poikki Grönlannin Rovaniemen pääkirjaston Lappi-osastolta. Klassikkokirjojen rinnalla hyllyssä on kaksi kuvateosta, joissa kerrotaan suomalaisten retkistä pohjois- ja etelänavalle.

Silmäilin varusteluetteloita ja mietin, mitä Nansen niistä sanoisi ja mitä hän olisi ottanut mukaansa Grönlannin-retkelleen, jos olisi saanut vapaasti valita. Luulenpa että ykkösvalinta olisi ollut satelliittipuhelin!
7/2013

Kaikki kaskelotista

Olen lukenut puolen vuoden aikana urakalla Herman Melvillen teoksia, osan toiseen kertaan. Aloitin julkaisemisjärjestyksessä ja kirjoitin väliraportissa, että neljästä ensimmäisestä teoksesta mielestäni paras on Valkotakki.

Sitten tartuin Melvillen pääteoksena pidettyyn Moby Dickiin. Nyt toisen lukemisen jälkeen alan ymmärtää, miksi suuri yleisö ja kriitikot eivät innostuneet kirjasta: se yksinkertaisesti räjähtää käsiin.

Melville lienee kuulunut aikansa johtaviin kaskelottiasiantuntijoihin, mutta pitikö tunkea niin paljon tietoa yksiin kansiin! Kirjailija myöntää yllättävän avoimesti kunnianhimoisen tavoitteensa, mutta ei näytä pitävän tilannetta ongelmallisena. Moby Dick s. 648-649:

Koska olen ryhtynyt painiskelemaan leviatanin kanssa, minun on osoitettava että hallitsen asian kaikki puolet tyhjentävästi, enkä jätä käsittelemättä sen veren vähäisintäkään alkutekijää enkä kerimättä sisälmysten viimeistä mutkaa auki.
(…)
Kun valitsee suuren ja vapaan aiheen, näin se vaikuttaa ja näin se suurentaa! Me paisumme sen mittoihin. Jos haluaa luoda mahtavan teoksen, on valittava mahtava aihe. Milloinkaan ei voi kirjoittaa suurta ja kestävää teosta kirpuista, vaikka monet ovat kyllä yrittäneet.

Vuonna 1851 julkaistun suurteoksen saama vastaaotto oli Melvillelle katkera pettymys. Onneksi kirjailija ei masentunut, vaan jatkoi kirjoittamista.

Kokoelmassa Lumotut saaret julkaistut tekstit ovat 1850-luvulta. Viimeistään niillä Melville todistaa epäilijöille olevansa maailmanluokan kirjailija. Tällä kertaa aiheet eivät ole mahtavia, mutta tekstit ovat!

Merisairautta pelkäävien iloksi voin kertoa, että viidestä kertomuksesta kolme sijoittuu kuivalle maalle ja yhden tarinan aiheena on kukko.

 

Valokuvia sadan vuoden takaa

Toin kesäkuussa 2006 Aran-saarilta matkamuistona Henry Cecil Watsonin kirjan Inis Meáin Images.

Vuonna 1999 julkaistu teos kertoo kuvin ja sanoin kymmenestä päivästä, jotka Watson vietti Inis Meáinilla (kolmesta Aran-saaresta keskimmäinen) elokuussa 1912.
Osa kirjan 45 valokuvasta kertoo arkielämästä saarella. Parhaat kuvat ovat todella hyviä, esimerkiksi nämä kaksi:

Mustavalkoisten kuvien valtaosa on tavanomaisia turistikuvia ja pönötyksiä, teknisesti ja muutenkin suunnilleen samaa tasoa kuin pikkupokkareilla ja puhelimilla räpsityt tämän päivän matkakuvat.

* * *

Minulle selvisi vasta äskettäin, kuka on tekstissä moneen kertaan mainittu ja siteerattu J.M. Synge, Watsonin innoittaja.

Dublinin ja Pariisin taiteilijapiireissa viihtynyt irlantilainen kirjailijanalku (sittemmin näytelmien kirjoittajana kunnostautunut kansalliskirjailija) John Millington Synge (1871-1909) matkusti ystävänsä W.B. Yeatsin neuvosta Aran-saarille opettelemaan iirinkieltä ja hakemaan uutta sisältöä elämäänsä. Synge löysi saarilta kadonneeksi luulemansa elämänmuodon ja ihmiset, joista kovat olosuhteet olivat muokanneet aivan omanlaisiaan.

Tulokas päätti asettua Inis Meáinille, missä iirinkieli ja perinteet olivat säilyneet paremmin kuin Inis Mórilla:

Opettajani, tulopäivänä tapaamani vanhan sokean miehen, viehätysvoimasta huolimatta olen päättänyt siirtyä Inishmaanille, missä iiriä puhutaan paljon enemmän ja elämä on ehkä vanhakantaisinta mitä Euroopassa nykyään tavataan.

Saarella nähdyt vieraat ovat enimmäkseen olleet filologian opiskeiljoita, mistä ihmiset ovat päätelleet, että ulkopuolisen maailman tärkein elinkeino on kielitieteellinen tutkimus, varsinkin iirin.

Olen tavannut ranskalaisia ja tanskalaisia ja saksalaisia, muuan mies sanoi, ja niillä oli valtavasti iirinkielisiä kirjoja muassaan ja nehän luki niitä paremmin kuin me itse. Uskokaa pois, maailmassa on enää vähän rikkaita miehiä jotka ei tutki iirin kieltä.

Synge vieraili Inis Meáinilla viitenä kesänä vuosina 1898-1902 ja julkaisi kokemuksistaan kirjan The Aran Islands.

Irlannissa v. 1907 julkaistu teos ilmestyi suomeksi Basam Booksin kustantamana lokakuussa 2009 ja osui käsiini viime vuonna. Ihastuin siihen välittömästi: pieni kirja täynnä viisautta ja hyviä havaintoja oikeasti tärkeistä asioista. Sitaatit edellä ovat tästä kirjasta.

Syngen kieli on konstailemattomalla tavalla ilmeikästä, ja suomentaja Heikki Salojärvi on selviytynyt käännöstyöstä loistavasti.

Kirjan suomenkielisen laitoksen kannessa on kirjailijan ottama kuva; valikoima Syngen Aran-saarilla ja muualla Irlannissa ottamia kuvia julkaistiin v. 1971 nimellä My Wallet of Photographs. Kuvat löytyvät netistä.

Watsonin kuviin verrattuna Syngen aiheet ovat staattisempia ja tekniikka hieman huonompi, mutta tekstin rinnalla katseltuna kuvat toimivat oivallisesti. Kannattaa muistaa, että kuvat ovat yli sata vuotta vanhoja ja amatöörin ottamia!
8/2012

Todella vanhoja kirjoja

Olen jatkanut nautiskelua vanhojen kirjojen parissa. “Vanha” tarkoittaa tässä yhteydessä yli sata vuotta sitten julkaistua teosta.

Fridtjof Nansenin kertomus v. 1893-96 tehdystä naparetkestä julkaistiin suomeksi kahtena niteenä nimellä  Pohjan pimeillä perillä. Luin kirjat väärässä järjestyksessä; kirjoitin kuukausi sitten jälkimmäisen osan herättämistä tuntemuksista.

Ykkösosa haettiin minulle kirjaston varastosta. Kirja oli hieman kärsineen oloinen, koska niin monet rovaniemeläiset ovat tutustuneet siihen ennen minua.

Esimerkiksi M.Rusanen on pitänyt kovasti lukemastaan ja kirjoittanut kommenttinsa muidenkin nähtäväksi. Hänen lukuelämyksestään tulee marraskuussa kuluneeksi sata vuotta!

* * *

WSOY julkaisi Roald Amundsenin Luoteisväylän v. 1908. Kirjassa kerrotaan toisen suuren norjalaisen naparetkeilijän kolme vuotta kestäneestä matkasta, joka suuntautui Norjasta Pohjois-Amerikan mantereen pohjoispuolitse Alaskan Nomeen.

Amundsenin Gjøa-alus vietti jäissä kolme talvea, joista kaksi tarkoituksella samassa paikassa mahdollisimman lähellä magneettista pohjoisnapaa.

Amundsen osoittautuu Nansenia eloisammaksi kertojaksi. Kirjan mielestäni kiinnostavinta antia ovat kuvaukset arktisen luonnon armoilla lähes kivikautisen alkeellisissa oloissa sinnitelleiden eskimoiden elämästä. Eskimoiden ja laivaväen kanssakäyminen on vilkasta ja kumpaakin osapuolta hyödyttävää.

Amundsen on syvästi huolissaan tapaamansa arktisen alkuperäiskansan tulevaisuudesta:

Tulimme Gjøan matkalla tekemisiin 10 eri eskimoheimon kanssa ja saimme hyvän tilaisuuden nähdä sivistyksen vaikutusta heihin, sillä saatoimme nyt verrata toisiinsa semmoisia eskimoita, jotka olivat tulleet sivistyksen yhteyteen ja semmoisia, jotka olivat aivan koskemattomat. Ja varmana vakuutuksenani lausun, että viimeksi mainitut, ne eskimot, jotka elävät kokonaan erillään kaikesta sivistyksestä, ehdottomasti ovat onnellisemmat, terveemmät, rehellisemmät ja tyytyväisemmät. Niillä sivistyneillä kansoilla, jotka tulevat eskimoitten kanssa tekemisiin, on ehdoton velvollisuus suojella heitä ja lain ja ankarain säädösten kautta varjella heitä niin sanotun sivistyksen monilta vaarallisilta ja huonoilta puolilta. Ilman sitä he ehdottomasti joutuvat perikadon omiksi. Tanskan kuninkaallinen Grönlannin kauppa ansaitsee kaikkea tunnustusta siitä tavasta, miten se on siirtomaataan Grönlantia kohdellut. On toivottavaa, että muut kansat seuraavat Tanskan esimerkkiä ja täydelleen käsittävät velvollisuutensa näitä oivia ja reippaita, navan äärillä asuvia luonnonlapsia kohtaan.
Mutta parasta, mitä voin ystävillemme netchjilli-eskimoille toivottaa, on se, ettei sivistys koskaan heihin ulottuisi.

Kirjan on kääntänyt suomeksi I.K.Inha, minulle valokuvistaan tuttu monitoimihenkilö. Inha on varmaankin silmäillyt mielikseen kirjan kiinnostavia kuvia, esimerkiksi tätä:

Gjøa vietti kolmannen talvensa Alaskan pohjoisrannikolla lähellä paikkaa, missä amerikkalaisilla valaanpyyntialuksilla oli tapana talvehtia. Kevättalvella Amundsen “käväisi” lähimmässä lennätinkonttorissa, jonne tuli matkaa linnuntietä 600 km. Aluksen muu miehistö rakensi aikansa kuluksi hyppyrimäen ja leiskautteli siitä ilmavia siivuja.

Reipasta väkeä nuo norjalaiset!
5/2013