A.H. Tammsaaren Totuus ja oikeus kuuluu Viron kansalliskirjallisuuden kulmakiviin. Viisi osaa, saatesanoineen liki 3000 sivua. Teos julkaistiin Virossa 1926-1935 ja se tavoitti heti virolaiset lukijat. Toisin kävi Suomessa.
Suurteoksesta käännettiin ja julkaistiin tuoreeltaan ensimmäinen ja viides osa: Maan lupaus ja Kotiinpaluu (1932 ja 1935). Kääntäjä Erkki Reijonen oli viestittänyt kirjailijalle, että suomalainen lukijakunta ei ole vielä valmis lukemaan kaupunkiosia (II-IV). Niinpä kirjailija laati vuoden 1935 suomenkieliseen laitokseen viisisivuisen selostuksen suomentamatta jääneiden niteiden tapahtumista!
Totuus ja oikeus julkaistiin kokonaisuudessaan suomeksi vasta vuosina 2002-2013. Käännöstyön teki mm. Jaan Kross -kääntäjänä ja Krossin tuntijana ansioitunut Juhani Salokannel. Salokannel on kirjoittanut saatesanat kaikkiin osiin ja lukeminen kannattaa aloittaa niistä.
Avausosa Maan lupaus ja erityisesti siinä kuvattu kyläyhteisö ja päähenkilö Andresin raataminen houkuttelee rinnastamaan Tammsaaren teoksen Linnan Pohjantähti-trilogiaan, mutta jatko on aivan muuta. Jo toinen osa Koulutie vie lukijan kaupunkiympäristöön, missä pysytään pitkään. Vargamäen maisemiin palataan vasta viimeisessä osassa.
Ensimmäisen osan saatesanoissa Juhani Salokannel nostaa Tammsaaren suomalaiseksi verrokiksi Linnan sijaan Eino Säisän:
Kun lukijankatsettamme on aluksi suunnannut Täällä Pohjantähden alla, on kokonaisuutta ajatellen syytä palauttaa mieleen toinen kotimainen suurteos: Eino Säisän kuusiosainen Kukkivat roudan maat, joka ilmestyi vuosina 1971-1980. Heti alusta alkaen sen yhdistävät Tammsaareen sekä raivaajateema että herkät ja hienot lapsikuvaukset. Säisän sisäisesti muuttuva romaanisarja siirtää niin ikään painopistettään yhteisöstä yksilön kuvaukseen, muuttuu raivaajaeepoksesta kehitysromaaniksi.
Linnalle niin ominainen yhteiskunnallinen ote puuttuu Tammsaarelta lähes täysin; jännitteitä kyllä löytyy, mutta ne ovat ihmisten välisiä. Väsymättömimmin toistensa kimpussa ovat naapurukset Mäen Andres ja Orun Pearu.
Teossarjan keskenään hämmästyttävän erilaisia osia yhdistää keskushenkilöksi nouseva Indrek, joka tutustuu Vargamäeltä lähdettyään täysin erilaiseen maailmaan koulukaupungissaan Tartossa (Koulutie). Myöhemmin Tallinnassa (Surmatulet) ajan väkevä riento tempaa Indrekin hetkeksi pyörteisiinsä. Pää pysyy kuitenkin kylmänä ja kotona opitut perusarvot kunniassa.
Neljännessä osassa (Kuolemantanssi) liikutaan Tallinnan porvarispiireissä, joihin Indrek on hieman yllättäen naimakaupan vuoksi joutunut. Indrek huomaa ennen pitkää olevansa vaimonsa kanssa lähes kaikesta eri mieltä. Sikäli kun Tammsaaren suurteoksen osat toimivat itsenäisenä romaaneina – näin on sanottu – tämä tunnelmaltaan piinaava avioliittoromaani voisi olla tällainen.
Ympyrä sulkeutuu, kun Indrek palaa Vargamäen maisemiin teossarjan viidennessä osassa (Kotiinpaluu). Paikat ovat ennallaan, mutta ilmapiiri aivan toinen. Kun pojista ei löytynyt työn jatkajaa, Andres joutui jättämään isännyyden vävylleen Sassille. Tämä on ihan kunnon mies, mutta suhtautuu perintötilaan vain hyödyn kannalta.
Vaikka vanha Andres ehtii nähdä ikiaikaisen unelmansa eli joen perkauksen toteutuvan, kaikessa muussa hän joutuu myöntämään tappionsa. Kääntäjää lainatakseni ”ollaan taas aloittamisen, ponnistuksen ja sen tyhjiin raukeamisen teemassa”.
