Olin Balti Jaamilla puoli tuntia ennen ilmoitettua lähtöaikaa, mutta juna oli jo paikalla ja alkoi täyttyä. Opiskelijan näköinen nuorimies varmisti minulta, meneekö juna Tarttoon. Sanoin että menee ja hän istui tyytyväisenä paikalleen. Ehkä hän oli matkalla aloittamaan opiskeluja yliopistokaupungissa.

Matka kesti pari tuntia ja pysähdyksiä oli puolenkymmentä. Juna kulki dieselin voimalla ja poikkesi melkoisesti Suomessa käytetyistä. Esimerkiksi roskakori aukesi nostamalla pöytätason luukkua, ja pistorasia löytyi kun vastapäätä istunut mies tarvitsi virtaa läppäriinsä.

Tarton rautatieaseman odotussali kiinnitti huomiota ja ensimmäisellä käynnillä: se lienee yksi koko maailman avarimmista. Kun asiakkaita oli vähänlaisesti, turvaväliä jäi ruhtinaalliset 20 metriä!

Muistelin reittiä ja lähdin kävelemään kohti kaupungin keskustaa. Toivoin näkeväni Maarjan kirkon, joka menetti torninsa sota-ajan pommituksessa. Kirkko oli saanut uuden tornin, ja netistä selvisi remontin valmistuneen kuluvan vuoden aikana. Kuulin Jounilta myöhemmin, että pommitusten runtelema kirkko on Berliinissä jätetty semmoisenaan muistomerkiksi.

Olin sen verran etuajassa, että huone ollut vielä valmis luovutettavaksi. Respan mies puhui niin täydellistä suomea, että hänen täytyi olla suomalainen, saattoipa itse asiassa olla Tampere Majan toiminnanjohtaja. Jätin tavarat taloon ja lähdin kaupungille.  Raatihuoneentori oli koristeltu viirein, ja jokirannassa oli iso teksti Tartu 2024 muistuttamassa, että Tartto on pian Euroopan kulttuuripääkaupunki.

Huone löytyi vanhan ja persoonallisen puutalon yläkerrasta, lisäksi siellä oli asukkaille tarkoitettu keittiö ja pääosin suomenkielinen kirjasto. Otin iltalukemisiksi valikoiman Tampere-aiheisia kaskuja. Muita asukkaita ei vielä ollut.

Aamupalan tarjoilu alkoi kahdeksalta: se oli melko pelkistetty, mutta täysin riittävä. Mikä tarkeintä, puuroa oli tarjolla ja kahvi hyvää. Kun suuntasin museolle vähän ennen kymmentä, taivaalta kuului kurjen ääntä, mutta lintuja ei näkynyt. Kuulin illalla Arjalta, että kotinurkilla Ruskon maankaatopaikan staijauspaikalla oli laskettu päivän aikana yli 16 000 kurkea!

Katselin kävellessäni taloja ja panin merkille, että niiden kunto vaihteli äärimmäisyydestä toiseen. Autot talojen pihoilla olivat enimmäkseen premier-tasoa.

Hangaarit ja piikkilanka-aita muistuttivat museoalueen aiemmasta käytöstä miehittäjän lentotukikohtana, ihan hyvä että ne on jätetty paikalleen suositun matkailunähtävyyden viereen! Museon lähellä oli talo ylösalaisin ja iso parvi mustavariksia.

Kolmen ja puolen tunnin museokäynnistä jäi selvästi paremmat fiilikset kuin ensivierailusta. Sisältö oli muuttunut jonkin verran. Ensi käynnillä vaikutuksen tehnyt jättikokoisten puuhaarikoiden kokoelma oli poistunut, mutta tilalle oli tullut tyhjien kaappien puisiin oviin piirretyt hauskat kuvat. Niistä muodostui aikajana, joka jäi lopulta päällimmäiseksi mieleen tästä toisesta vierailusta.

Merkittävä uudistus oli mahdollisuus saada näyttelyn selitystekstit monilla kielillä, myös suomeksi. Sen jo tiesinkin, että tilat ovat avarat ja edustavat, esillepano tyylikästä.

Kävelin takaisin keskustaan ja poikkesin linja-autoaseman kahvioon pitämään sadetta. Sen tauottua jatkoin KGB-museolle. Se oli juuri niin vaikuttava kuin muistinkin, vaihtuvana näyttelynä Eufrosinia Kersnovskayan piirroksia. Koppalakit hakivat tekijän kotipelloltaan, ja seuraavat 12 vuotta kuluivat Siperian vankileireillä.

Illalla arvoin, lähdenkö Pussirohukelderiin vai haenko Rimistä jotain lämmintä ruokaa. Jälkimmäinen vaihtoehto voitti ja lämpimät pitsanpalat täyttivät mainiosti tehtävänsä.

Lux Express-bussi Narvaan lähti tasan kahdeltatoista ja tuli melko täyteen. Matkustusmukavuus on hyvä, mutta pistorasiat puuttuivat, ainakaan en löytänyt sellaista. Reitti kulki jonkin matkaa Peipsijärven rantaa, mutta näkymä järvelle ei auennut kunnolla. Saatoin kuitenkin todeta, että järvi on iso eikä vastarantaa näkynyt. Eikä ihme, mittasin kartalta että matkaa oli yli 50 kilometriä.

Tien varsilla vaihtelivat pitkään metsät ja pienehköt peltoaukiot, mutta Johtlaa lähestyttäessä pellot laajenivat ja lehmät ilmestyivät maisemaan. Sillamäen kaupungissa näkyi laaja satama-alue ja useita korkeita neuvostotyylisiä savupiippuja. Palavan kiven käytöstä kertovia kuonakasoja ei näkynyt.

Narvassa vein tavarat hotellille ja suuntasin jokirantaan katsomaan linnoja. Yllätys oli, kuinka valtavan laajoja rakennelmia linnat olivat. Liput liehuivat torneissa ja rannalla Suomen puolella: EU:n, Viron ja Ukrainan. Huomasin myöhemmin kuvasta, että Ukrainan lippu oli vedetty salkoon väärin päin, keltainen puoli ylöspäin. Hotellilla sama juttu, mutta kaupungin infokeskus sentään liputti korrektisti.

Liikenne Venäjälle menevällä sillalla oli melko vilkasta: paljon rekkoja, mutta myös henkilöautoja ja jalankulkijoita. Silta ja tullin alue oli tarkoin aidattu. Elämä näytti jatkuvan kuten ennenkin ja oli vaikea uskoa, että oltiin sotaa käyvän Venäjän ja Nato-maa Viron rajalla kirjaimellisesti napit vastakkain!

Vierailin luonnollisesti Narvan linnassa. Museon antiin en jaksanut perehtyä, mutta kiipesin itseäni säästämättä torniin asti. Näkymät joka suuntaan olivat vaikuttavat. Joku oli innostunut näkymästä idän suuntaan niin perusteellisesti, että oli kirjoittanut vieraskirjaan Slava Russia.

Linnanpihan Lenin-patsas oli perinteisen mallinen ja ainakin viiden metrin korkuinen. Sen vastapainoksi löysin kaupungin keskustasta Narvassa syntyneen shakkimestari Paul Keresin viehättävän näköispatsaan.

Menin nytkin rautatieasemalle hyvissä ajoin. Juna oli jo paikallaan, samanlainen kuin Tallinnan ja Tarton väliä kulkeva. Yllätyksekseni asema oli aidattu ja junaan pääsi vain aseman odotushallin kautta. Siis pääsi sitten kun lukitut ovet ensin avattiin. Minulle käytäntö oli uusi ja ihmeellinen, mutta laajalti maailmaa nähnyt Jouni kertoi törmänneensä vastaavaan käytäntöön muuallakin.

Juna tuli melko täyteen. Matka Tallinnaan kesti 2,16 tuntia ja eläkeläisen lippu maksoi 8,67 €.