Mittari näytti aamulla yhtä lämpöastetta, joella sumua, ilmassa vahva syksyn tuntu.

Näin rannassa syksyn ensimmäiset joutsenet, todennäköisesti kihlaparin. Linnut nousivat siivilleen Jängislahdesta, lensivät ensin suoraan kohti ja minut huomattuaan Vitikanperän suuntaan.

Katselin lintuja ja mietin, miten ne olivat viettäneet mahdollisesti viimeisen vapaan kesänsä. Olivatko tehneet interair-kiertueen koluten laajan kotimaakuntansa Lätäsenolta Sallan aapasoille?

Tuskinpa vain, vaikka syytä olisi ollut. Tulevina kesinä hauskoitteluun ei jää aikaa. Kevään kiihkeitä viikkoja seuraa puuduttavan pitkäveteinen haudontaurakka, joka vaihtuu alituiseen huoleen poikasten turvallisuudesta. Lopuksi on vielä suostuteltava vastahakoinen jälkikasvu rasittavalle muuttomatkalle.

Mutta turhaanpa tässä synkistelen. Joutsenille jokainen hetki on täyttä linnun elämää.
8/2007

Ilkka Koiviston postuumisti julkaistun teoksen Ovela lintubongari ja muita tarinoita (Minerva 2013) nimitarinassa esitellään kolme lintuharrastajaa, joista kahdelle koko touhu on pelkkää lajien keräämistä ja pinnoilla kilpailemista.

Se kolmas, ovelasti omilla säännöillään pelaava päihittää tosibongarit vuodarikisassa ja kehtaa vielä moittia pinnallisuudesta:

Siitä ei kyllä ole vielä puhuttu, että bongaus ei kehitä edes luonnontuntemusta. Liikkumalla bongausporukoissa ei tarvitse tuntea ainoatakaan lintulajia, saati tietää niiden elintavoista pätkääkään, vaikka tämän luonnontuntemuksen osa-alueen tiedoilla harva bongari pääsee hehkuttamaan.

Koiviston teksti herätti ajatuksia ja pani pohtimaan lintuharrastuksen pohjavirtoja ja pintaväreilyä. Hain oheislukemisiksi kaksi kirjaa, joissa käsitellään nimenomaan bongausta.

Tartuin uteliaana Matti Koivulan ja Jan Södervedin v. 1996 julkaistuun teokseen Ornimisen sietämätön keveys (Kirjayhtymä 1996), koska siitä oli jäänyt positiivinen muistikuva. Teksti tuntui edelleen hyvältä ja pysyi mainiosti valitussa tyylilajissa, joka ei ole kaikkein helpoimpia.

Todellinen kulttuuriteko on kirjan lopusta löytyvä laaja ornitologinen slangisanasto. Kielen opetteleminen auttaa ymmärtämään, mitä torneissa ja staijauspaikoilla puhutaan. Lintulajeista tietenkin, mutta tyyliin kattokeke, repe, subari ja muleli.

Mikä tärkeintä, lukija pystyy saamiensa seikkaperäisten ohjeiden avulla määrittämään kaikki maastossa näköpiiriin ilmestyvät oudot otukset. Tässä ei nyt puhuta lintujen tunnistamisesta, vaan ihmisten lokeroinnista.

Karkeassa jaottelussa ihmiset jaetaan maallikoihin ja orneihin, maallikot tarkemmin viiteen alaryhmään ja ornit kolmeentoista. Lokeroiminen tehdään mm. yleisen habituksen, käyttäytymisen, asun ja käytössä olevien optisten apuvälineiden perusteella.

Omina ornityyppeinään esitellään bongari ja keräilijä, joista viiimeksi mainittu muistuttaa aika tavalla Ilkka Koiviston kuvailemaa himolistaajaa. Tyyppi ei pääse vähällä myöskään K & S:n käsittelyssä:

Keräilijä on oikeastaan bongarin äärityyppi, henkilö joka kerää pinnoja kuin filatelisti postimerkkejä. Näiden kahden tärkeimpänä erona on se, että filatelisti yleensä tuntee kohteensa. Keräilijä yrittää vain kasvattaa lajimääräänsä suuremmaksi eikä edes välttämättä muista, miltä hänen vuosi sitten näkemänsä laji numero 337, pitkänokkakurppelo, näytti. Samapa tuo: lintulajista saa vain yhden pinnan, olipa se sitten minkä näköinen tahansa!

Pinnalistoilla on epäilemättä mahdollista kivuta yllättävän korkealle liikkumalla aktiivisesti oikeaan aikaan oikeilla paikoilla ja kirjaamalla pinnoiksi gurujen määrittämät lajit. On kuitenkin kohtuullista todeta, että kärkibongarit ovat yleensä eteviä lajinmäärittäjiä.

Virolahdella toukokuussa (ennen arktikaviikonloppua) tapaamani ornit olivat laidasta lukien kelpo tyyppejä. Osa ehkä jonkinasteisia bongareita, mutta ennen kaikkea linnuista aidosti ja monipuolisesti kiinnostuneita pitkän linjan harrastajia ja tässä mielessä hengenheimolaisia. Vakuutuin asiasta juteltuani kolmen päivän aikana aika monen kanssa.

Bongauksessa ei sinänsä ole mitään pahaa. Ajattelen niin, että linnut ansaitsisivat osakseen pinnankeruuta syvällisempää harrastusta – tai edes kiireetöntä ihailua. Sen sijaan välineurheilu on mielestäni oikeasti vastenmielinen lieveilmiö, joka liittyy erottamattomasti lintuharrastukseen ja aivan erityisesti lintujen kuvaamiseen. Olen ottanut asiaan kantaa verkkosivuillani ja ilahdun aina havaitessani samansuuntaista kriittistä ajattelua harrastajien sisäpiirissä.

Koivula & Södersved opastavat kirjassaan kiikarin ostajaa tähän tapaan:

Varma ja hyvä valinta on kiikari, joka maksaa ennemmin 10 000 kuin 5 000 mk. Hinta on laadun tae, vaikka hinnasta kotkanosan haukkaakin kiikariin upotettu Zeiss- tai Leica-sana. Jos hinta hirvittää, muista että kiikari on samalla taikakalu, jolla portit aukeavat orniyhteisöön.

Myös kaukoputken on syytä olla arvostettua merkkiä ja ständilläkin on väliä:

Jalustasi ostat tietenkin varustettuna videopäällä, et missään tapauksessa kamera- eli kinopäällä, vaikka kuinka aikoisit käyttää sitä myös valokuvauksessa. (…) Kinopää ja putki on naurettava yhdistelmä!

Jos tuo yhdistelmä on naurettava, oma varustukseni Virolahdella oli säälittävä: vanhanmallinen kaukoputki ja kuulapolvi! Kiikarikaan ei ole sen kummoisempi kuin neljänsadan euron O-cron. Lintukuvausobjektiivini on ihan oikeaa merkkiä, mutta malliltaan aloittelijoille tarkoitettu ja rungot tyyppiä semi-pro.

Tapaamani ornit eivät pidätelleet naurua tai pyyhkineet säälin kyyneliä, joten en ilmeisesti tullut arvioidiuksi välineiden perusteella. Poikkeus kuitenkin vahvistaa säännön.

Kävin Lakakalliolla kahdesti. Kantaporukan suhtautuminen oli kaikin puolin asiallista. Juttelin yhden kanssa jonkin aikaa ja asetuin sitten reppujakkaralleni joukon laidalle tähystämään ja kuuntelemaan hauskoja juttuja.

Toisella käynnilläni menin suoraan tutulle paikalleni. Kun kalliolle saapui lisää porukkaa, pari tulijaa asettui kahden metrin päähän eteeni, parhaalle sektorille. Totta kai tykkäsin huonoa, mutta kuin ihmeen kaupalla sain pidetyksi suuni kiinni. Nousin ja poistuin paikalta.

Ymmärsin saaneeni havainto-opetusta lintupaikan hierarkiasta ja jäin pohtimaan, miten se kertomassani tilanteessa määräytyi. Panin merkille, että tulijat ja kantajengi olivat ainakin osaksi tuttuja keskenään, mutta minä olin outo tyyppi ryhmän reunalla.

Jos rinnuksilla olisi roikkunut ”orniyhteisöön portit avaava taikakalu”, tulijat olisivat ehkä valinneet paikkansa muualta kuin edestäni. Tilaa nimittäin oli.

Ari Linnan toimittamassa kirjoituskokoelmassa Bongauksen hurma (Sammakko 2012) esitellään mm. bongauksen historiaa ja monia ilmenemismuotoja lastenvaunubongauksesta koulunpihabongaukseen. Mikä mukavinta, monet kirjoittajat avaavat omaa tekemistään huumorin pilke silmäkulmassa. Tässä mielessä aivan yliveto on puoliksi kuvitteellinen kertomus kukkulan kuninkaista, jotka yrittävät rikkoa ensimmäisenä tuhannen eliksen rajan.

Esiteltyjen bongauksen erikoisempien alalajien joukossa on yksi, jota minäkin harrastan. Unipinnoja on koossa joitakin kymmeniä, uusin kuukauden takaa. Pääsin ihailemaan pikkusirriä kaikessa rauhassa niin läheltä, että en tarvinnut minkäänlaista kiikaria. Unipinnojen kerääminen on sikäli poikkeuksellista bongaamista, että se ei tietääkseni ole vielä kenelläkään ryöstäytynyt välineurheiluksi.

Bongauksen hurma -kirja avasi lintuharrastukseen kokonaan uudenlaisia näkökulmia. Tulin ensi kertaa ajatelleeksi, että pinnalistojen kärkinimille spontaanin elämänpinnan saaminen alkaa olla todennäköisyydeltään lottovoittoon verrattava ihme. Jatkuva hälytysvalmius rajoittaa muuta elämää, ja pelko pinnan menettämisestä voi johtaa oudolta tuntuvaan tilanteeseen: huippubongarin ei ”kannata” oleskella ulkosaariston liikenteellisesti ongelmallisilla hienoilla lintusaarilla.

Otan osaa ja onnittelen itseäni: voin matkustaa Jurmoon nauttimaan luonnosta kiireettömästi ja kokonaisvaltaisesti, maisemista ja linnuista. Merisirrien tapaaminen viime vuoden joulukuussa oli minulle erityinen juttu ja iso ilo. Ei pinnan vuoksi vaan lintujen.
7/2013

Runde on kuuluisa lintusaari Ålesundin lounaispuolella Norjassa. Vaikka Runde on saari, perille pääsee autolla. Maaliskuussa 1982 avattu silta on kapea mutta pitkä, peräti 428 metriä. Lisänä on pitkästi pengertä; kovan tuulen ja merenkäynnin ajaksi silta suljetaan.

Kävin Rundella ensi kerran kesäkuussa 2003 ja olin aivan myyty. Karu merellinen maisema ja rikas linnusto on yhdistelmä, jota parempaa en osaa enkä edes halua kuvitella.

Viidessä vuodessa ei ollut suuria tapahtunut, jotain kuitenkin. Tien ja meren väliin oli rakennettu laaja pysäköintialue, rinteen jyrkkä polku oli sorastettu ja sataman lähelle rakennettiin tutkimus- ja opastuskeskusta.

Kävijät ovat näihin saakka olleet pääosin luontoihmisiä, jotka tulevat lintujen takia eivätkä kaipaa hotellitasoisia palveluja. Yllättävän suuri osa kävijöistä saapuu asuntoautolla; muita majoitusvaihtoehtoja ovat Goksøyrin leirintäalueen mökit ja huoneet, teltta tai venesataman lähellä sijaitseva hostelli.

Poluilla näkyi kaikenikäisiä lintuharrastajia saman verran kuin aiemmalla käynnilläkin, mutta lisänä oli kaksi nuorisoryhmää: parikymmenpäisen norjalais-englantilaisen leirikouluryhmä perehtyi Runden luontoon, ja toinen hieman pienempi ryhmä tuntui saapuneen paikalle vain yöpyäkseen majakalla.

Sää oli epävakainen, mutta olisi voinut olla paljon huonompikin. Ensimmäisenä iltana sain kuviini kauniin iltavalon ja näyttäviä pilviä, mutta seuraavan päivän kävelyretki piti keskeyttää. Veneretki jäi tällä kertaa kokonaan tekemättä.

Vastaanotto oli mieleenpainuva: komea merilokki odotti mökkimme verannan kaiteella! Välillä laji vaihtui harmaalokiksi; linnut olivat jakaneet päivystysvuorot keskenään. Kesyjä, mutta mallikelpoisesti käyttäytyviä lokkeja oli vain nämä kaksi, joten mistään lokkiongelmasta ei voida puhua.

Saaren erikoisuuksiin kuuluva isokihu esittäytyi monen parin voimalla ja muista vähälukuisista pikkunähtävyyksistä tapasin harmaahaikaran, merikotkan ja muuttohaukan. Harmi vain, että muuttohaukan saalistussyöksyn loppuvaihe jäi jyrkänteen katveeseen.

Kuvaamisesta en ottanut paineita enkä antanut sään masentaa. Sain kelpo ruutuja ensimmäisellä käynnillä vähälle jääneistä myrskylinnuista ja suulista. Eräänlaisena bonuksena pääsin kuvaamaan autosta mukavalta etäisyydeltä ristisorsaparia poikasineen. Poikasia oli peräti 19!

Runden nimikkolaji ja kaikkien kävijöiden suosikki on värikäsnokkainen lunni, saksalaisittain Papageitaucher eli papukaijasukeltaja. Kun kymmenet tuhannet lunnikoiraat saapuvat iltaisin pesäkoloilleen, ilma on hetken aikaa sakeana linnuista. Lintuharrastajat ja kuvaajat seuraavat vaikuttavaa luonnonnäytelmää Lundeuran katsomosta.

Oma suosikkilajini Rundella on suula, joita pesii 2500 paria saaren luoteisosan pystypahdoissa. Runden suulakolonia on Norjan vanhin ja suurin.

Linnut näkee hyvin saaren ”ylätasankoa” kiertävältä polulta, mutta veneestä onnekkaimmat pääsevät ihailemaan lähietäisyydeltä valtamerten syöksysukeltajan toimintaa.

Jos sukelluksista noussut suula saa peräänsä kiukkuisen isokihun, se joutuu yleensä luopumaan pyydystämästään kalasta. Suomen merialueilla merikihu ahdistaa tiiroja aivan vastaavalla tavalla, linnut vain ovat aivan eri kokoisia.

Lintupaikkana Runden valtteja on monipuolinen lajisto, lintujen suuri määrä ja maiseman jylhyys. Saaren luontopolut ovat helppokulkuisia ja niiltä näkee linnut hyvin.

Jos matka ei olisi niin mahdottoman pitkä, kävisin Rundella varmaankin vuosittain.
7/2008

Linkkejä:
Norjan merilinnuista (engl.)
Runden leirintäalueen sivut (saksa)
Kuvia Rundelta: 1 ja 2

Yhteysaluksen kippari kävi sanomassa, että kovan merenkäynnin vuoksi saarelle ei ehkä päästä, mutta yritetään. Oikea asenne, minä ajattelin. Saarelle ei ollut muita menijöitä. Tuuli jatkui navakkana, mutta koko aamupäivän jatkunut sade oli tauonnut.

Aallonmurtajan aukosta selvittyämme minut komennettiin tavaroineni sisätiloihin. Pieni mutta äärimmäisen merikelpoinen alus kallisteli rajusti korkeassa aallokossa, jonka monta päivää jatkunut itätuuli oli nostanut kaupungin ja Hornøyan väliseen salmeen. Olin arvellut kulkuongelmien liittyvän rantautumiseen, mutta tällä tuulella laituri oli suojan puolella.

Lintuparatiisi

Sovittuamme noutoajankohdan nousin maihin ja otin ensimmäiset kuvat loittonevasta veneestä. Kun käänsin katseeni sivulle, näin puolenkymmentä karimetsoa rantakallioilla parinkymmenen metrin päässä. Linnut vaikuttivat enemmän uteliailta kuin varuillaan olevilta. Pahdasta suhahteli jatkuvana virtana kiisloja, ruokkeja, lunneja ja karimetsoja. Paluuliikenne oli yhtä vilkasta, ja äänimaisemaa hallitsi tuhansien pikkukajavien aikaansaama infernaalinen meteli. Olin päässyt paratiisiin!

Rantautumispaikan ja pahdan väli oli luvallista liikkumisaluetta, mutta sateen jäljiltä märkä polveen ulottuva rohtokuirimokasvusto ei houkutellut. Lintujen vuoksi tarvetta polulta poikkeamiseen ei ollut. Lähimmät pesäkolot olivat aivan polun vieressä. Asukkaista ei aina ollut tietoa paitsi silloin, kun kiukkuisesti muriseva karimetso ilmestyi luolansa suulle. Lunnit eivät vaivautuneet koloistaan kurkkimaan tulokasta.

Lähdin tavaroineni kohti saaren laella sijaitsevaa majakkaa ja asuinrakennusta. Polku nousi pian ylemmäs rinteeseen ja oikaisi saaren eteläisimmän osan poikki venevajan yläpuolelle. Vajalta majakalle johti ruohottunut tien tapainen. Saaren sisäosat olivat suurten lokkien valtakuntaa; poikasistaan hermoilevien meri- ja harmaalokkien päitä näkyi sakean kuirimokasvuston seasta.

Tilanne hallintaan

Ilmoittauduin majakalla ja sain käyttööni vierashuoneen merinäköalalla. Isäntä oli norjalainen; hänen lisäkseen saarella työskenteli kolme ranskalaista ornitologia. Söin tukevasti, keitin kahvit ja palasin varsinaiseen asiaan.

Alkuhämmennyksestä selvittyäni aluksi vaikealta tuntunut etelän- ja pohjankiislan erottaminen olikin helppoa. Ensin mainitut olivat selvänä enemmistönä. Sama koski kari- ja merimetson tunnistamista; näistä karimetso oli vieläkin hallitsevampi. Myös ruokki kuului valtalajeihin, mutta etukäteen tulostamallani lajilistalla melko runsaslukuisiksi mainittuja riskilöitä näin vain muutamia yksilöitä.

Merikihu päivysti lähistöllä ja näyttäytyi tuon tuostakin, mutta pettymyksekseni ainuttakaan petolintua ei näkynyt. Pikkulinnuista edustettuna olivat tutut västäräkki, niittykirvinen, kivitasku ja räkättirastas. Lajilistan lapin- ja luotokirvistä en havainnut.

Ålesundin eteläpuolella sijaitsevaan Runden lintusaareen verrattuna Hornøyalla lintuja on vähemmän ja lajisto suppeampi, mutta lintuja pääsee lähemmäs.

Kiislanpoikasten kujanjuoksu

Ylimääräisen ohjelmanumeron järjestivät etelänkiislan poikaset, jotka olivat kököttäneet pitkään jyrkänteen pesähyllyillä. Oli tullut aika siirtyä hurjalla hypyllä uuteen elämänvaiheeseen. Emo kannusti vesirajassa kovaäänisesti huristen, toisen emolinnun arvelen antaneen lempeänpäättäväistä työntöapua.

Näin illan aikana kymmenkunta vaellusta ja yhden hypyn. Muutaman metrin päähän tupsahtanut poikanen olisi yhtä hyvin voinut osua päähäni. Kuirimot pehmensivät sopivasti alastuloa, ja kasvillisuuden seasta alkoivat välittömästi kuulua meriharakkamaisen terävät kommentit.

Poikasten päättäväinen eteneminen kohti avovettä teki lähtemättömän vaikutuksen: ne kiipesivät ketterästi eteensä osuneille kallioharjanteille, katselivat hetken ympärilleen ja hyppivät alas yhtä sumeilematta kuin olivat hetkeä aikaisemmin hypänneet turvallisista pesistään. Reitille sattuneeet lammikot eivät hidastaneet menoa, moni käväisi uimasillaan jo ennen mereen pääsyä.

Myös merilokit olivat täysin selvillä siitä, mitä kiislojen joukossa tapahtui. Seurasin henkeä pidätellen erästä poikasta, jonka valitsema suunta vei suoraan kohti rantakalliolla päivystänyttä lokkia. Todennäköisesti jo kyllikseen syönyt lokki tyytyi seuraamaan katseella, kun kiisla ohitti sen vain kahden metrin etäisyydeltä.

Ilta oli aurinkoinen, mutta keskiyön lähestyessä pilvistyi ja alkoi sataa. Kajavien meteli tuntui hieman vaimentuneen, vai olivatko korvani turtuneet?

Aamun yllätys

Torkuin huoneessani aamuyön tunnit, ja palasin aamulla tarkkailuasemiin. Sää oli hyvä ja meno entisellään. Tuuli oli enää heikkoa ja aallokko asettunut. Saaren edustalla parveili suuri joukko ruokkeja ja kiisloja. Yritin etsiä joukosta illalla pesistään hyppineitä poikasia, mutta en löytänyt yhtään.

Kahdeksan aikoihin huomasin auramuodostelmaksi ryhmittyneen lintuparven, joka lensi Reinøyan ja Hornøyan välisen salmen yläpuolella määrätietoisesti avomerelle päin, kohti koillista. Kiikarilla katsottuna linnut näyttivät harmailta hanhilta, erityisiä tuntomerkkejä ei näkynyt. Otin parvesta kolme kuvaa.

Kummastelin parven lentosuuntaa ja yritin muistella ajankohtaa, jolloin vuosi aiemmin erityisseurannassa olleet kiljuhanhet Imre, Nieida ja Finn starttasivat kohti itäisiä sulkimisalueitaan.

Sään parannuttua saari houkutteli linnuista kiinnostuneita matkailijoita. Yhteysalus ehti käydä kahdesti ennen paluutani, ja nyt matkustajat seisoivat koko matkan kannella. Edellisenä päivänä se ei olisi onnistunut.

(linkit alleviivattu)

Kuvasarja – Web Photo Gallery

Sää suosi alusta saakka: aurinko helotti ja Suomenlahti välkehti lähes rasvatyynenä. Merikihun ja vasta reittiliikenteeseen asetetun Galaxyn lisäksi muuta mainittavaa ei näkynyt. Lentokentälle ajoimme taksilla. Hinta sovittiin etukäteen,150 kroonia. Kuski oli onneksi rehellinen eikä huolinut hänelle vahingossa tyrkyttämääni sadan euron seteliä.

Loistavaa suomea puhunut autovuokraamon edustaja luovutti käyttöömme uudenkarhean Clion, mittarissa tuhat kilometriä. Otimme suunnan kohti Haapsalua. Matkalla selvisi, että kesäntulo ei ollut edennyt juurikaan pidemmälle kuin eteläisessä Suomessa: koivuissa vajaa lehti, tammet vielä täysin lehdettömiä. Vuokot kukkivat kilpaa tienvarren metsissä, valkoiset ja keltaiset.

Ensimmäinen majapaikkamme oli viihtyisä puhkemaja Männi Haapsalun esikaupunkialueella: neljä huonetta, väljä oleskelutila ja keittiönurkkaus. Olimme talon ainoat asukkaat. Päivää oli vielä pitkästi jäljellä, joten lähdimme Matsalunlahdelle tutustumaan lintutilanteeseen.

Haeskan lintutornista näimme yhteensä useita satoja valkoposkihanhia. Pikkuparvi toisensa jälkeen nousi siivilleen ja suuntasi pohjoiseen. Lahdella pyöri suurehko kahlaajaparvi, mutta laji jäi epäselväksi. Kalalokit hautoivat lähitalon katonharjalla. Paluumatkalla tapasimme suuren parven valkoposkia ja kurkia pellolla muutamia kilometrejä lintutornilta sisämaahan päin. Rannalta lentoon nousseet hanhet olivat ehkä siirtyneet tänne.

Lauttasatamassa vain käväistiin, mutta katkennut tehtaanpiippu ja linnanrauniot Pullapään (!) tiehaaran lähellä houkuttelivat pysähtymään. Kaunista iltavaloa riitti vielä kuvaamiseen Haapsalun rautatieasemalla.

10.5.
Aamutoimien jälkeen ajoimme lautalle. Ajoitus onnistui täydellisesti: automme mahtui kyytiin toiseksi viimeisenä. Mukana oli useita tukkirekkoja muistuttamassa Hiidenmaan elinkeinorakenteesta, joka eroaa naapurisaaresta dramaattisesti.

Päätimme kiertää saaren. Kärdlassa poikkeamatta jatkoimme Tahkunaan, edelleen Köpuun ja Emmasten kautta Käinanlahdelle ja majutuspaikkaamme Kassariin.

Minä vaikutuin Tahkunan niemen kärkeen pystytetystä Estonia-muistomerkistä jo edellisellä retkellä, nyt vaikuttumisvuorossa oli sisareni. Uutta oli venäläisten kaivamassa juoksuhaudassa tavattu kyy. Hyvä paikka paistatella suojassa navakalta tuulelta.

Köpun majakalla oli ryhmä koululaisia mantereelta. Kahvilanpitäjältä kuulimme, että ryhmiä käy runsaasti tähän aikaan vuodesta. Tulee ahdasta, jos puoletkin porukasta haluaa nousta majakkaan. Taas sekoilin seteleiden kanssa, mutta asia huomattiin ajoissa.

Emmasten kylässä pysähdyimme kirkon luona. Kirkkoa erikoisempana nähtävyytenä tekee mieli mainostaa hyyssikkää, joka on pystytetty männikköön kirkon etupuolelle eikä taakse, niin kuin Suomessa ehkä tehtäisiin. Majapaikkamme oli yhtä korkeatasoinen kuin edellinenkin, lisäplussana pihalla laulava satakieli.

Käinanlahti, varsinainen syy paikalla oloomme, ei tuottanut pettymystä. Vakioasukkaiden – harmaahaikaroiden, kyhmyjoutsenten, merimetsojen, merihanhien, ristisorsien ja sen sellaisten – lisäksi lahdella oleskeli kaksi merikotkaa. Niitä ei edellisellä käynnillä näkynyt.

11.5.
Nousin aikaisin ja kiiruhdin lintutornille. Sää oli tyyni ja sumuisen kuvauksellinen, lajisto sama kuin illallakin, mutta linnut tietenkin paljon aktiivisempia. Aamupala odotti kahdeksalta; ehdin kuvaamaan ja nautiskelemaan pari tuntia. Muistikortit purettuani loikoilin sängyllä ja satuin näkemään, kun aura valkoposkihanhia lensi talon yli pohjoiseen.

Suosittu luontokohde Sääretirp on parin kilometrin mittainen niemi, aluksi korkea katajapensaiden valtaama harju, lopuksi matala ja kivikkoinen särkkä. Kävelimme niemen kärkeen, missä merimetsot olivat kansoittaneet erillisen pikkusaaren. Koko itäinen merialue näytti olevan täynnä lepäileviä vesilintuja: lapasotkia, mustalintuja ja alleja. Lähempänä rantaa näimme silkkiuikun ja ristisorsia, särkällä muutamia suosirrejä. Kaksi satakieltä lauloi innokkaasti katajikossa.

12.5.
Seuraava aamu oli edellistä lämpimämpi, mutta sumut puuttuivat. Vilkasta hanhipäivää enteillen paikalla yöpynyt valkoposkihanhiparvi nousi siivilleen aivan lintutornin vierestä. Etelästä tuli lisää hanhia koko ajan. Lähipellolla näyttäytyivät metsäkauris ja kettu; kurjet huutelivat lahden takana.

Poikkesin jututtamaan kalamiestä, joka päivysti pitkän vapansa kanssa ojan varressa. Toiveissa kuului olevan iso säyne, mielellään parikiloinen. Syötit olivat tyyppiä on-off, sellaista kaliiperia, että pikkusinttien kanssa ei tarvinnut värkätä: katkarapuja ja turilaan toukkia! Viereiselle onkijalle näytti kelpaavan kotiin vietäväksi kymmensenttinen särki.

Aamun paikallisista lintulajeista on mainittava erikseen merihanhi ja kottarainen. Parvi merihanhia laidunsi pellolla lähellä asuttua taloa; kottaraisia näkyi yleisesti pihalintuna aivan kuin Suomessa vuosikymmeniä sitten.

Jatkoimme matkaa puolilta päivin. Ajatuksena oli varmistaa pääsy Saarenmaan lautalle, joka ajaa toukokuussa vain kaksi tai kolme vuoroa päivässä. Onnistuimme loistavasti ja pääsimme jonon keulaan, seuraava Saarenmaalle menijä ilmestyi vasta 45 minuutin kuluttua!

Kiertelimme lauttasatamassa, jota parhaillaan ehostettiin EU-tuella. Erityisesti kuiville nostettu suurehko puualus kiinnosti. Laiva oli tehnyt viimeiset matkansa järkyttävässä kunnossa ja moneen kertaan paikattuna. Paikka-aineena oli käytetty mm. polyuretaania!

Merimatkan aikana näkyi useita vaihteleviin suuntiin lentäneitä valkkariparvia, uimassa lapasotkia, mustalintuja ja erityisen runsaasti alleja. Saarenmaan puolella rehevyys oli silmiinpistävää ja kesäntulo pidemmällä kuin naapurisaaressa.

Anglan tuulimyllyillä meininki häiritsi varmaankin enemmän meitä kuin naakkaa, joka oli hyväksynyt suurimman myllyn yläosan pesäpaikakseen. Erikoinen kontrasti joka tapauksessa: historiallisia rakennuksia ja popmusiikkianupit kaakossa soitettuna.

Vilkas hanhipäivä huipentui illansuussa Kuressaaren sataman parkkipaikalla. Auto oli tuskin pysähtynyt, kun hanhia alkoi tulla mereltä taivaan täydeltä, mutta hyvässä järjestyksessä. Tavallisin muodostelma oli aura, mutta välillä kaupungin yläpuolella viiletti pohjoiseen kahden kilometrin mittainen jono. Ihailimme näytöstä yhdessä hollantilaisen lintuharrastajan kanssa. Hän oli nähnyt arktisten hanhien massamuuttoa ennenkin, mutta oli näkemästään yhtä haltioissaan kuin minäkin. Jossain välissä kaveri kertoi koiransa löytäneen edellisenä kesänä Piispanlinnan läheltä avosetin pesän.

Yöpymispaikkamme oli vaihteeksi kodumajutus lähellä kaupungin keskustaa, erityisen edullinen ja todellakin kotoisa. Sujuvaa suomea puhunut isäntämme lainasi aamuksi kartan ja paljasti mielipaikkansa saaren länsiosassa. Kuulin harmikseni, että oman suosikkipaikkani Tagarannan kylän lähistölle rakennettiin satamaa risteilyaluksille. Kehitystä kaiketi, mutta se siitä idyllisestä kyläympäristöstä!

Udo nimitti merimetsoa Viron kansallislinnuksi, mutta ei tainnut olla aivan tosissaan.

13.5.
Sörven niemellä tuntui liikkuvan pelkkiä suomalaisia, yhteensä neljä autokuntaa. Odottamiani pikkutiiroja ei näkynyt, mutta ikään kuin korvaukseksi jostain ilmestyi riuttatiira. Ääni herätti huomioni, samoin tiiraksi suuri koko. Digiaikana laijinmäärityksen varmistaminen oli helppoa: mustan nokan keltainen kärki näkyi selvästi kuvassa.

Ajoimme Kihelkonnan ohi Harilaidin niemelle mielessä reipas kävelyretki majakalle. Mutta samoin kuin edellisellä retkellä, harhauduimme viereiseen niemeen uuden lomakylän maisemiin. Kun tie sivusi meren rantaa, pääsimme ihailemaan lähietäisyydeltä lepäilevää valkoposkiparvea. Osa linnuista kävi kierroksilla, muutamat ruokailivat ja loput lepäsivät. Muuttovire oli kova, sillä jo parinkymmenen minuutin kuluttua parvi jatkoi oma-aloitteisesti matkaansa.

Illalla kävelimme Piispanlinnan ympäristössä ja kaupungilla. Keskustan hyvinhoidetut vanhat talot miellyttivät sellaisiin tottumattoman rovaniemeläisen silmää. Moni muukin asia ja yksityiskohta ihastutti tai ihmetytti, esimerkiksi vodka-aiheiseksi somistettu R-kioskin näyteikkuna. Myytiinköhän siellä muutakin kuin ”Myllyn parasta”!

Pari korttelinväliä keskustasta alkoi äärimmäisten kontrastien maailma. Toisin kuin Tallinnassa, täällä rikas ja köyhä saattoivat asua naapureina, samoin alkuperäinen virolainen ja venäläisen vähemmistön edustaja. Uuden Roomassaaren tien varrelta löytyi mieletön palatsi valvontakameroineen ja kauko-ohjattavine portteineen.

14.5.
Emadepäevän ohjelma alkoi vierailulla piispanlinnassa ja jatkui äitienpäiväkahveilla Classic-kohvikissa. Matkalla lauttasatamaan poikkesimme Koguvan museokylässä. Jututimme kahta opasta, jotka molemmat osoittautuivat loistavaa suomea puhuviksi tietopankeiksi. Saimme kuulla ihastelemiemme ruokokattojen kestävän parhaimmillaan jopa 50-60 vuotta! Museorakennusten lämmityksestä puhuttaessa opas kertoi, että edellinen talvi oli ollut saarilla poikkeuksellisen kylmä, pakkasta enimmillään yli 20 astetta. Saarenmaalta mantereelle ja Hiidenmaalle ajettiin jäätietä. Koguvassa vierailee vuosittain n.14000 maksanutta kävijää.

Mantereelle päästyämme suuntasimme Puhdun lehtoon. Se on aluskasvillisuudeltaan rehevä vanha metsä, missä puut ovat pääosin jaloja lehtipuita. Puhdun nimikkotammi lienee suurin koskaan näkemäni puu, Puhtu Mänd puolestaan suurin mänty. Lintutorni niemen nokassa oli kallellaan kuin Harilaidin kuuluisa majakka.

Majoituimme Lihulan kylän hotelliin, missä näytti asuvan muitakin samoilla asioilla liikkuvia. Iltahämärissä Keemun tornilta palannut Janne Henriksson kertoi vaikuttuneena valkoposkihanhien massoista. Sinne siis aamulla!

15.5.
Keemussa hanhisouvi oli jo käynnissä: mereltä ilmestyi parvi toisensa jälkeen, yhteensä tuhansia lintuja. Kaksi suomalaisornia oli ehtinyt paikalle ennen meitä. Toinen heistä, monena keväänä Matsalussa käynyt arveli, että kokoontumisvaihe oli vielä käynnissä. Parhaimmillaan valkoposkien määrä alueella nousee yli sadan tuhannen! Bonuksena pääsimme ihailemaan rannalle ilmestynyttä metsäkaurista.

Aamupalan jälkeen kävimme opastuskeskuksen takapihalla tarkistamassa kuvaajakollega Paavo Hamusen neuvoman kattohaikaran pesän ja jatkoimme Haeskan tornille. Hanhien määrä oli täälläkin moninkertaistunut viiden päivän takaisen vierailumme jälkeen. Kun merikotka pelästytti linnut siivilleen, parvi valehtelematta pimensi auringon!

Tarkoituksemme oli viettää retken viimeinen yö Haapsalussa, mutta jonkin monipäiväisen tapahtuman vuoksi kaikentasoiset majoituspaikat olivat tupaten täynnä. Jatkoimme pohjoiseen Roostan mökkikylään. Mökki oli hulppea ja ympäristö mukavan näköistä mäntymetsää, ranta kuin Yyterissä.

Pöösaspea on Viron luoteisin niemennokka, hyvä muutontarkkailupaikka. Linnujaam, ”lintuasema” on pikkuruinen mökki, joka oli sitten viime näkemän kunnostettu ja varustettu kamiinalla. Muuttoa on mahdollista tarkkailla miellyttävästi sisätiloista.

Illan viime valoilla kuvasin karvaisen vuokkokasvin, jollaista en ollut aiemmin nähnyt. Vieressä hiekalla näkyi pieniä kraatereita, muurahaiskorennon toukan pyyntikuoppia,

16.5.
Muuttoaikana Roostan mökkikylä on lintuharrastajien suosiossa: joka toinen asukas ilmestyi aamupalalle suoraan maastosta kiikari kaulassa.

Koska varsinainen turistikausi ei ollut vielä alkanut, kaikki Virossa tapaamamme suomalaiset olivat lintuharrastajia! Muissa merkeissä eteläiseen naapuriin matkustaneita maanmiehiä ja -naisia tapasimme vasta Tallinkin terminaalissa.

PS
Vilkkaana hanhipäivänä 12.5. tapaamamme linnut näyttävät olleen tosimielellä liikkeellä, sillä seuraavan päivän aikana Suomenlahdella laskettiin suuria valkoposkimääriä, esimerkiksi Virolahdella 41 000.
7/2006

lintukuviin

Hyvä pihlajanmarjasato houkutteli syys-lokakuun vaihteessa kaupunkiin runsaasti tilhiä, rastaita ja taviokuurnia. Tilhiparvet pienenivät välillä selvästi, mutta vuodenvaihteen pakkaskaudella parvissa oli taas satoja lintuja. Räkättejä näkyi enää harvoin, taviokuurnia sitä vastoin kymmenittäin joka puolella. Taviokuurnien tapa laulaa kovimmallakin pakkasella helpottaa lintujen havaitsemista, samoin kuurnien suosimien pihlajien alla punaiseksi värjäytyvä lumi.

Maan pohjoisosien vanhoissa havumetsissä pesivä taviokuurna kuuluu lajeihin, jotka ovat kärsineet vanhojen metsien vähenemisestä. Pesiväksi kannaksi arvioidaan 30-50 000 paria; yli puolet Euroopan taviokuurnista pesii Suomessa!

Taviokuurna on linnuistamme luottavaisin ja helpoin kuvattava: joulupukin tuoman digipokkarin zoom riitti mainiosti, mutta niukka valo pakotti käyttämään salamaa. Pienimmillään kuvausetäisyys oli vain puoli metriä. Ehkä menin välillä liiankin lähelle, sillä alhaalta päin kuvatessani eräs lintu tipautti vastalauseensa suoraan kameran objektiiviin.

Rengastajat ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja merkinneet kuluvan talven aikana toista tuhatta taviokuurnaa, enemmän kuin tähän mennessä yhteensä. Rengastukset keskittyvät Rovaniemelle, Ouluun ja Kuusamoon. Lintujen pyydystäminen on eräänlaista talvista tammukanongintaa: teleskooppivavan kärkeen solmittu silmukka pujotetaan linnun kaulaan. Taviokuurnan mielenrauhaa tilapäinen vangiksi joutuminen ei järkytä vähääkään.

Taviokuurnien talvivaellukset ulottuvat usein etelärannikolle asti, mutta tällä kertaa pyyntimenetelmän kehittäjä Pekka Pouttu ja muut ”väärässä” päässä maata asuvat lintuharrastajat saattavat joutua turhaan odottamaan sympaattisia mussuttajia. Taviokuurna on pesimälinnustomme varhaisin kevätmuuttaja, ja lintujen on pian aika kääntää nokkansa kohti pohjoista.

Johonkin suuntaan lintujen on joka tapauksessa lähdettävä, sillä Rovaniemen pihlajat on syöty marjattomiksi.
1/2003

Tuiskuja ja pakkasia pelkäämätön harakka on korvaamaton Lapin talvisen kylämaiseman elävöittäjä. Harakka seuraa tähystyspaikaltaan tutun yhteisön elämää, on selvillä ruoka-ajoista ja muista säännöllisesti toistuvista tapahtumista. Mikä tahansa poikkeava herättää epäluulot.

Harakan ja ihmisen rinnakkainelo on vanhaa perua, mutta pihapiirissä pesiminen taajama-alueilla alkoi vasta muutama vuosikymmen sitten. Pikkupoikia pesillä kiipeileminen ei enää kiinnostanut ja ihmisen läheisyys antoi ehkä turvaa luonnollisia munarosvoja vastaan.

Asuin Sodankylässä kahdeksan vuotta, joista viitenä harakka pesi viereisellä rakentamattomalla tontilla. Naapurisopu oli koko ajan erinomainen. Joka kevät sain seurata melkoista risusavottaa, kun harakat tekivät uuden pesän vain muutaman metrin päähän entisestä. Kyseessä lienee loissopeutuma, jonka merkitystä tehokas pesämateriaalin kierrätys tosin jossain määrin vähentää.

Keväällä 2001 harakat alkoivat rakentaa pesää pihamännyn latvaan vajaan kymmenen metrin päähän talon nurkasta. Hetken jo kuvittelin, että välillemme olisi syntynyt syvempi luottamus. Mutta mitä vielä! Satuin olemaan näkymättömissä parvekkeen oven takana, kun harakka kantoi risua kohti työmaata. Minut huomattuaan lintu pudotti risun ja jatkoi lentoaan muina miehinä kauas pesäpuun ohi.

Luultavasti varis onnistui tihutyössään, sillä poikasia pihapesässä ei ruokittu. Kertaalleen hätistelin munarosvon matkoihinsa, mutta pesintärauhan turvaaminen olisi vaatinut jatkuvaa päivystystä.
4/2002

Pohjoismaissa syntyvät merikotkan poikaset saavat vasempaan nilkkaansa kaksivärisen renkaan, joka paljastaa kohtuullisella tarkkuudella linnun syntymäseudun. Tarkat ikä- ja rengastuspaikkatiedot sisältyvät oikeassa nilkassa olevan renkaan ”rekisteritunnukseen”. Numerot ovat niin kookkaita, että ne voidaan hyvissä olosuhteissa lukea piilokojusta kaukoputkella n. 50m:n etäisyydeltä. Värirenkaan värit erottuvat kauempaakin.

Saaristomerellä merikotkien renkaita on talviruokinnan yhteydessä luettu jo pitkään, Lapissa samaa kokeiltiin ensi kerran kuluneena keväänä. Kotkien ruokinnassa yleisimmin käytetyt sianruhot korvattiin täällä auton alle jääneillä poroilla. Lisänä oli allaskalastajilta saatua roskakalaa. Kevään sääolot olivat tarkkailun kannalta siinä mielessä otolliset, että merikotkien oli ilmeisen vaikea saada ravintoa normaalilla tavalla. Hanke toteutettiin Mutenian suunnalla Metsähallituksen Perä-Pohjolan puistoalueen toimesta yhteistyössä Lapin paliskunnan poromiesten kanssa.

Maalis- huhtikuun aikana haaskalla vieraili korppien, varisten ja ketun lisäksi pari maakotkaa ja varmuudella toistakymmentä merikotkaa. Rengastettuja merikotkia oli yhdeksän, joilta kaikilta onnistuttiin väriyhdistelmän lisäksi lukemaan myös renkaan numero. Merikotkista seitsemän oli rengastettu tekoaltaiden tuntumassa sijaitsevilla pesillä, viisi Lokalla ja kaksi Porttipahdan puolella. Vanhimmalle linnulle oli kertynyt ikää 11 vuotta, nuorimmat olivat kolmen vuoden ikäisiä. Kotkien ikä voidaan ulkonäön perusteella määrittää viisivuotiaaksi asti; sitä vanhemmat linnut ovat valkopyrstöisiä ja vaaleanokkaisia ”vanhoja” lintuja.

Haaskalla tavatuista kotkista kaksi oli syntynyt maamme rajojen ulkopuolella, toinen Kuolan niemimaalla ja toinen Pohjois-Ruotsissa kesällä 1987. Viimeksi mainittu on kuvassa esiintyvä monille altaalla liikkuville tuttu lintu, joka erottuu lajitovereistaan poikkeuksellisen vaalean höyhenpukunsa ansiosta.

Julkaistu Sompio-lehdessä heinäkuussa 1995