Tuiskuja ja pakkasia pelkäämätön harakka on korvaamaton Lapin talvisen kylämaiseman elävöittäjä. Harakka seuraa tähystyspaikaltaan tutun yhteisön elämää, on selvillä ruoka-ajoista ja muista säännöllisesti toistuvista tapahtumista. Mikä tahansa poikkeava herättää epäluulot.

Harakan ja ihmisen rinnakkainelo on vanhaa perua, mutta pihapiirissä pesiminen taajama-alueilla alkoi vasta muutama vuosikymmen sitten. Pikkupoikia pesillä kiipeileminen ei enää kiinnostanut ja ihmisen läheisyys antoi ehkä turvaa luonnollisia munarosvoja vastaan.

Asuin Sodankylässä kahdeksan vuotta, joista viitenä harakka pesi viereisellä rakentamattomalla tontilla. Naapurisopu oli koko ajan erinomainen. Joka kevät sain seurata melkoista risusavottaa, kun harakat tekivät uuden pesän vain muutaman metrin päähän entisestä. Kyseessä lienee loissopeutuma, jonka merkitystä tehokas pesämateriaalin kierrätys tosin jossain määrin vähentää.

Keväällä 2001 harakat alkoivat rakentaa pesää pihamännyn latvaan vajaan kymmenen metrin päähän talon nurkasta. Hetken jo kuvittelin, että välillemme olisi syntynyt syvempi luottamus. Mutta mitä vielä! Satuin olemaan näkymättömissä parvekkeen oven takana, kun harakka kantoi risua kohti työmaata. Minut huomattuaan lintu pudotti risun ja jatkoi lentoaan muina miehinä kauas pesäpuun ohi.

Luultavasti varis onnistui tihutyössään, sillä poikasia pihapesässä ei ruokittu. Kertaalleen hätistelin munarosvon matkoihinsa, mutta pesintärauhan turvaaminen olisi vaatinut jatkuvaa päivystystä.
4/2002