Yhteysaluksen kippari kävi sanomassa, että kovan merenkäynnin vuoksi saarelle ei ehkä päästä, mutta yritetään. Oikea asenne, minä ajattelin. Saarelle ei ollut muita menijöitä. Tuuli jatkui navakkana, mutta koko aamupäivän jatkunut sade oli tauonnut.
Aallonmurtajan aukosta selvittyämme minut komennettiin tavaroineni sisätiloihin. Pieni mutta äärimmäisen merikelpoinen alus kallisteli rajusti korkeassa aallokossa, jonka monta päivää jatkunut itätuuli oli nostanut kaupungin ja Hornøyan väliseen salmeen. Olin arvellut kulkuongelmien liittyvän rantautumiseen, mutta tällä tuulella laituri oli suojan puolella.
Lintuparatiisi
Sovittuamme noutoajankohdan nousin maihin ja otin ensimmäiset kuvat loittonevasta veneestä. Kun käänsin katseeni sivulle, näin puolenkymmentä karimetsoa rantakallioilla parinkymmenen metrin päässä. Linnut vaikuttivat enemmän uteliailta kuin varuillaan olevilta. Pahdasta suhahteli jatkuvana virtana kiisloja, ruokkeja, lunneja ja karimetsoja. Paluuliikenne oli yhtä vilkasta, ja äänimaisemaa hallitsi tuhansien pikkukajavien aikaansaama infernaalinen meteli. Olin päässyt paratiisiin!
Rantautumispaikan ja pahdan väli oli luvallista liikkumisaluetta, mutta sateen jäljiltä märkä polveen ulottuva rohtokuirimokasvusto ei houkutellut. Lintujen vuoksi tarvetta polulta poikkeamiseen ei ollut. Lähimmät pesäkolot olivat aivan polun vieressä. Asukkaista ei aina ollut tietoa paitsi silloin, kun kiukkuisesti muriseva karimetso ilmestyi luolansa suulle. Lunnit eivät vaivautuneet koloistaan kurkkimaan tulokasta.
Lähdin tavaroineni kohti saaren laella sijaitsevaa majakkaa ja asuinrakennusta. Polku nousi pian ylemmäs rinteeseen ja oikaisi saaren eteläisimmän osan poikki venevajan yläpuolelle. Vajalta majakalle johti ruohottunut tien tapainen. Saaren sisäosat olivat suurten lokkien valtakuntaa; poikasistaan hermoilevien meri- ja harmaalokkien päitä näkyi sakean kuirimokasvuston seasta.
Tilanne hallintaan
Ilmoittauduin majakalla ja sain käyttööni vierashuoneen merinäköalalla. Isäntä oli norjalainen; hänen lisäkseen saarella työskenteli kolme ranskalaista ornitologia. Söin tukevasti, keitin kahvit ja palasin varsinaiseen asiaan.
Alkuhämmennyksestä selvittyäni aluksi vaikealta tuntunut etelän- ja pohjankiislan erottaminen olikin helppoa. Ensin mainitut olivat selvänä enemmistönä. Sama koski kari- ja merimetson tunnistamista; näistä karimetso oli vieläkin hallitsevampi. Myös ruokki kuului valtalajeihin, mutta etukäteen tulostamallani lajilistalla melko runsaslukuisiksi mainittuja riskilöitä näin vain muutamia yksilöitä.
Merikihu päivysti lähistöllä ja näyttäytyi tuon tuostakin, mutta pettymyksekseni ainuttakaan petolintua ei näkynyt. Pikkulinnuista edustettuna olivat tutut västäräkki, niittykirvinen, kivitasku ja räkättirastas. Lajilistan lapin- ja luotokirvistä en havainnut.
Ålesundin eteläpuolella sijaitsevaan Runden lintusaareen verrattuna Hornøyalla lintuja on vähemmän ja lajisto suppeampi, mutta lintuja pääsee lähemmäs.
Kiislanpoikasten kujanjuoksu
Ylimääräisen ohjelmanumeron järjestivät etelänkiislan poikaset, jotka olivat kököttäneet pitkään jyrkänteen pesähyllyillä. Oli tullut aika siirtyä hurjalla hypyllä uuteen elämänvaiheeseen. Emo kannusti vesirajassa kovaäänisesti huristen, toisen emolinnun arvelen antaneen lempeänpäättäväistä työntöapua.
Näin illan aikana kymmenkunta vaellusta ja yhden hypyn. Muutaman metrin päähän tupsahtanut poikanen olisi yhtä hyvin voinut osua päähäni. Kuirimot pehmensivät sopivasti alastuloa, ja kasvillisuuden seasta alkoivat välittömästi kuulua meriharakkamaisen terävät kommentit.
Poikasten päättäväinen eteneminen kohti avovettä teki lähtemättömän vaikutuksen: ne kiipesivät ketterästi eteensä osuneille kallioharjanteille, katselivat hetken ympärilleen ja hyppivät alas yhtä sumeilematta kuin olivat hetkeä aikaisemmin hypänneet turvallisista pesistään. Reitille sattuneeet lammikot eivät hidastaneet menoa, moni käväisi uimasillaan jo ennen mereen pääsyä.
Myös merilokit olivat täysin selvillä siitä, mitä kiislojen joukossa tapahtui. Seurasin henkeä pidätellen erästä poikasta, jonka valitsema suunta vei suoraan kohti rantakalliolla päivystänyttä lokkia. Todennäköisesti jo kyllikseen saanut lokki tyytyi seuraamaan katseella, kun kiisla ohitti sen vain kahden metrin etäisyydeltä.
Ilta oli aurinkoinen, mutta keskiyön lähestyessä pilvistyi ja alkoi sataa. Kajavien meteli tuntui hieman vaimentuneen, vai olivatko korvani turtuneet?
Aamun yllätys
Torkuin huoneessani aamuyön tunnit, ja palasin aamulla tarkkailuasemiin. Sää oli hyvä ja meno entisellään. Tuuli oli enää heikkoa ja aallokko asettunut. Saaren edustalla parveili suuri joukko ruokkeja ja kiisloja. Yritin etsiä joukosta illalla pesistään hyppineitä poikasia, mutta en löytänyt yhtään.
Kahdeksan aikoihin huomasin auramuodostelmaksi ryhmittyneen lintuparven, joka lensi Reinøyan ja Hornøyan välisen salmen yläpuolella määrätietoisesti avomerelle päin, kohti koillista. Kiikarilla katsottuna linnut näyttivät harmailta hanhilta, erityisiä tuntomerkkejä ei näkynyt. Otin parvesta kolme kuvaa.
Kummastelin parven lentosuuntaa ja yritin muistella ajankohtaa, jolloin vuosi aiemmin erityisseurannassa olleet kiljuhanhet Imre, Nieida ja Finn starttasivat kohti itäisiä sulkimisalueitaan.
Sään parannuttua saari houkutteli linnuista kiinnostuneita matkailijoita. Yhteysalus ehti käydä kahdesti ennen paluutani, ja nyt matkustajat seisoivat koko matkan kannella. Edellisenä päivänä se ei olisi onnistunut.
(linkit alleviivattu)