Ruotsin laivaston ylpeys, sotalaiva Vasa upposi neitsytmatkallaan v.1628. Asialle omistautunut Anders Franzén onnistui monen vuoden etsintöjen jälkeen paikantamaan hylyn v.1956. Kun kuningas sai kuulla löydöstä, päätös yli kolmesataa vuotta pohjassa maanneen Vasan nostamisesta syntyi välittömästi.

Vasa saatiin pintaan 24.4.1961, ja rungon konservointi jatkui lähes kahdenkymmenen vuoden ajan. Laivan nostaminen ja museointi ovat oman alansa huippusuorituksia. Väliaikaisissa tiloissa aloittanut museo siirtyi nykyiseen rakennukseen v.1990. Vasa-museo on Tukholman vetävin matkailunähtävyys ja Skandinavian suosituin museo. Vierailijoita on jo yli 8 miljoonaa.

Vasa oli aikansa suurin ja uljain alus. Rungon pituus oli 63 m ja korkeus kölipuusta maston huippuun 52 m. Laivan peräosassa kansi kohosi peräti 14 metriä merenpinnan yläpuolelle. Uppoamishetkellä tuuli oli heikko; onnettomuuden syynä pidetään vesilinjan yläpuolisten osien massiivisuudesta johtunutta heikkoa stabiliteettia.

Laiva oli koristeltu peräti 700 puuveistoksella, joista ainakin osa lienee ollut kirkkailla väreillä maalattuja. Tykkejä oli kaikkiaan 64 kahdelle kannelle sijoitettuna. Laivan keittiö sijaitsi alimmassa kerroksessa; savun oli määrä nousta ulkoilmaan avoimista ritilöistä.

Elämä laivalla – sellaisena kuin sen piti toteutua – tunnetaan varsin tarkasti. Merenkulkuun ja sotimiseen keskittyneiden ammattilaisten lisäksi laivaväkeen kuului kaksi monitaitoista ja merkittävää henkilöä. Parturi toimi tarvittaessa myös lääkärinä, kirurgina ja apteekkarina. Pappi vastasi osaltaan kurinpidosta. Rangaistusasteikko kuulostaa kovalta: esimerkiksi papin kuullen kiroillut paiskattiin yli laidan.

Miehistön työehtoihin kuului 5 litraa vahvaa olutta päivässä. Jos tämä viralliselta oppaalta kuultu tieto pitää paikkansa, laiva olisi todennäköisesti uponnut joka tapauksessa. Suunnitteluvirheen ”ansiosta” uppoamispaikka on keskellä maailman johtavan museovaltion pääkaupunkia!

Strömmenin vähäsuolaisessa murtovedessä Vasa säästyi puulaivojen hylkyjä tuhoavan laivamadon vaikutuksilta ja on tänään kaikkien kiinnostuneiden nähtävänä.
4/2001

Lokan ja Porttipahdan tekoaltaat yhdistävän kanavan valmistuminen v.1981 avasi lappilaisittain merkittävän vesireitin. Vuotsosta mitattuna vettä riittää lähes sata kilometriä itään ja länteen: kanavaa, selkävesiä ja jokilatvoja. Oli pakko saada vene.

Jo ensimmäisellä retkellä sain tuntumaa Lokan ”merihenkiseen” linnustoon: aina säväyttävän merikotkan lisäksi tapasin kaksi muutakin nimeltään meri-alkuista lintua, merikihun ja merilokin, myöhemmin parven merimetsoja. Kihut ja merimetsot vierailevat muuttomatkoilla, mutta merilokki kuuluu vakinaisiin asukkaisiin. Altaalla runsaslukuisina päivystävien harmaalokkien tavoin merilokki pesii lähiseudun rimpisoilla; tekoaltaiden saarista lokkiyhdyskunnat jostain syystä puuttuvat.

Keväisin kanavan suulle aukeava laaja sula vetää vastustamattomasti muuttavia vesilintuja, joista tosin vain osa jää paikalle koko kesäksi. Ruskea vesi varmaankin haittaa sukeltaen tapahtuvaa kalanpyyntiä, ja säännöstely tuhoaa lähelle vesirajaa rakennetut pesät.

Runsassaarinen Porttipahta on maisemiltaan altaista monipuolisempi, mutta Lokan etuna ovat taustamaisemat: ulapalta katsottuna kesäöinen näkymä Nattasille ja Kekkospuiston tuntureille on hivelevän kaunis. Mutta kun mutavelli matalan veden aikana hölskyy kannokossa, muistaa liikkuvansa tekoaltaalla. Rantaviivan epämääräisyys kertoo samasta asiasta.

Asutuksen jäljet kuuluvat allasalueiden kiinnostavimpiin nähtävyyksiin. Todellinen väriläiskä on jokiyhtiön omaan käyttöönsä ehostama Mutenia. Paikalla käyneen venäläisen ystäväni oli mahdotonta käsittää, että kukaan ei asu vakinaisesti niin siistin näköisissä taloissa. Näkymät Korvasenkummussa, Kuukkelissa ja Riestossa puhuttelevat toisella tavalla, samoin upotettujen kylien koruttomat muistomerkit.

Leiriytymispaikkana keskellä Lokkaa sijaitseva Kuukkelinmaa on monen mielestä kiinnostavin vaihtoehto. Saaressa on asutuksen merkkeinä peltotilkku ja kämpäntapainen. Aallokko on syövyttänyt pohjoisrannalle parimetrisen hiekkatörmän, jota törmäpääskyt asustavat. Porttipahdan puolella mukavan leiripaikan löytää helpommin. Monissa saarissa on viehättäviä hiekkarantoja ja suojaisia poukamia.

Moottorin käyttöön oikeutetut paikkakuntalaiset pääsevät Luiro- ja Repojokea vähällä vaivalla Kekkospuiston ydinosiin: kävelymatkaa Karapuljusta Luirojärvelle jää vaivaiset kymmenen kilometriä, Vuolevinmaasta vaikkapa Hammaskurun kodalle vielä vähemmän. Joet ovat myös melojien suosiossa. Repojoen kiemuroissa olin taannoin tipalla törmätä kuvaajakollega Luhtaan.

Matkailijoita allasympäristö ei houkuttele. Veden laatu on hiljalleen paranemassa, mutta janojuomaksi siitä ei vieläkään ole. Virkistyskalastus- ja retkeilykohteena tekoaltaat joutuvat kilpailemaan itsensä Inarijärven kanssa. Vaikka nimenomaan Porttipahdan maine taimenvetenä on nousussa, ympäristötekijät ratkaisevat valinnan Inarijärven eduksi.
7/2000

Alkumatkasta lämpötila vaunussa oli 31.5 astetta. Jouni kehitteli Voima -lehdestä tuuletustehostinta, mutta se jäi teholtaan vaatimattomaksi. Lehdessä oli Timo Vartiaisen kuvia ja tekstejä liftausmatkoiltaan. Kun Oulun jälkeen ryhdyimme tosissamme nukkumaan, lämmintä riitti edelleen, 29 astetta. Melun takia ikkuna oli pakko sulkea.

Aurajoen savimailta keräämä vesi värjäsi satama-altaan vihertäväksi. Huvilat harvenivat ilahduttavan nopeasti; avomerellä ja Ahvenanmaan puolella niitä ei juuri näkynyt. Edellä menevän Isabellan piippu matkasi metsäisten saarten yläpuolella milloin mihinkin suuntaan.

Saaristo on suomalaista luontoa parhaimmillaan, saarten ja luotojen loputon paljous, kitukasvuinen puusto, sileät rantakalliot… Kyhmyjoutsenia näkyi yllättävän merellisessä ympäristössä. Olisikohan paine sisäsaaristossa niin voimakas, että pesimättömillä linnuilla ei ole sinne asiaa?

Vastaan tuli purjeveneitä monenlaisella tyylillä. Eräänkin puomi lätkytteli holtittomasti puolelta toiselle, olisikohan kuski nukahtanut. Vastatuuleen menijöistä useimmat eivät vaivautuneet luovimaan, vaan ajoivat konevoimalla. Merellä ohitettiin kaunis nelimastoinen Linden, joka risteilee Maarianhaminan länsi- ja itäsataman väliä.

Maihin päästyämme vaihdoimme laivaa ja tutkimme läpikotaisin museolaiva Pommernin. Ruumasta löysimme mielenkiintoisia valokuvia maailman meriltä. Melkoisia myrskyjäkin oli sattunut kohdalle, 15 metrin korkuisia aaltoja! Yhdessä kuvassa poseerasi tutkittavaksi pyydystetty ”puolen tunnin kuluttua” vapautettu albatrossi. Miehistö oli viettänyt vapaavuorojaan ankeissa oloissa, mutta kapteenilla oli ollut käytössään väljät tilat, kylpyamme ja oikea vessanpytty.

Läntinen vierasvenesatama oli aivan täynnä, veneitä miljoonien edestä. Enemmistö paikallisia ja ruotsalaisia, mutta paljon myös suomalaisia. Yksi jenkkivenekin, ”Maine Lady” oli eksynyt joukkoon. Mereltä saapui saksalainen katamaraani, joka asettui paikalleen näyttävien manöövereiden päätteeksi.

Jatkoimme satamasta vaikuttavaa lehmusbulevardia. Itse keskusta on pieni, mutta vilkas. Toimittaja Antti Halkka pyöräili ohi niin hyvää vauhtia, että en ehtinyt sanoa mitään. Monet liikemerkit olivat tutun näköisiä ja Suomen raha kelpasi, mutta muuten tunsi olevansa kuin ulkomailla. Poikkeuksen teki Kotipizza, joka oli tupaten täynnä tyytyväisiä mannersuomalaisia.

Paikallisiin nähtävyyksiin kuului kaikkien amisautojen äiti: kaiuttimet oli asennettu etuoviin ja suunnattu ulospäin! Huomiota herätti myös avomallinen amerikanrauta, jonka perässä liehui suurikokoinen Ahvenanmaan lippu. Päivän mittaan olimme panneet merkille, että kaduilla ei näkynyt rullaluistelijoita. Potkulaudat olivat ehtineet hävitä jo Rovaniemenkin katukuvasta: kolmen viikon villitys.

Jouni nukkui Serenaden 11 kerroksen ikkunaloosin penkillä, minä lueskelin ja kuuntelin yöradiota. Juhlavalaistu Symphony tuli vastaan kymmentä vaille kaksi: vaikuttava näky sysimustassa etelän yössä.

Ensimmäinen lokki näyttäytyi aamun valjetessa. Silja- ja commodore-luokissa matkustaneet japanilaiset toivottivat meille kansipaikkalaisille syvään kumartaen hyvät huomenet, aidosti kohteliaita ihmisiä!

Jatkoimme Helsingistä matkaa kaksikerroksisilla Intercityjunilla, Jouni Kouvolaan, minä Jyväskylään.
9/2001

Näköispainoksena julkaistu Aaro A. Nuutisen ”Terveisiä Päijänteeltä” (WSOY 2000) on kertomus heinäkuisesta risteilystä höyrylaiva Tehillä. Kirjan ensimmäinen painos ilmestyi v.1938.

Tehi-laivan rakennutti v.1875 legendaarinen jämsäläispatruuna Severus Konkola. Liikematkoillaan patruuna liikkui kansanomaisesti pukeutuneena mukanaan riittävä määrä rahaa – tuohikonttiin pakattuna. Käteisellä ostetun Tehin pituus oli 100 jalkaa ja konetehoa löytyi kunnioitettavat 45 hv. Ei ihme, että se oli aikanaan Päijänteen nopein höyrylaiva.

Nuutisen teksti välittää oivallisesti upean suurjärven herättämän innostuksen ja letkeän lomatunnelman. Kun matkustajat haluavat ihailla kalasääksen pesää kaikessa rauhassa, laiva pysäytetään. Olutta tarvitaan tunnelman nostattamiseen vain kerran, silloinkin löylynheittoon savusaunassa.

Seurue ei tyydy ihailemaan Päijännettä pelkästään laivasta käsin, vaan kiipeilee väsymättä näköalapaikoilla ja tutustuu paikallisen väen elämänmenoon. Lukijalle tarjotaan mittava määrä oheistietoa ja tarinoita alueen luonnosta ja rantapitäjien historiasta.

Kirjaan sisältyy 70 valokuvaa, jotka esittelevät Päijännettä ja sen ranta-alueita monipuolisesti ja kohtuullisen tasokkaasti. Tarkkasilmäinen Päijännefani panee merkille, että hakkuuaukot eivät nykytyyliin pykälöi rantametsiä ja saarten siluetteja. Huviloita on niin vähän, että niiden omistajat tiedetään ja kiinnostavimmat esitellään lukijalle.

Tämän päivän kaukomatkaajille Nuutisen kirja antaa ajattelemisen aihetta. Lontoon Maantieteellisen Seuran pääsihteeri, professori Arthur Hinks kirjoitti 1930-luvulla Tehin vieraskirjaan mm:

…on liian paljon sellaisia suomalaisia, jotka lähtevät merta edemmäksi kalaan, matkustavat ulkomaille, vaikka heillä on suurenmoinen matkailujärvi aivan läheisyydessään.

Hinksin ranskalainen virkaveli Charles Nicolle puolestaan hehkuttaa: ”Jo yksistään Päijänteen takia kannattaa Ranskasta matkustaa Suomeen.”

6/2000

Yleisvaikutelma

Suomalaisittain katsottuna melkeinpä koko Viron voisi julistaa ulkoilmamuseoksi. Koguvan kylä Muhun saarella on sellainen virallisestikin – tai vapaailmamuseo, kuten paikkaa jollakin nettisivulla hauskasti nimitetään. Ruokokattoisista rakennuksista vanhimmat ovat 1700-luvulta; osassa asutaan edelleen.

Vanha ja uusi aika lomittuvat saumattomasti sekä maaseudulla että kaupungeissa. Asumiskelvottomilta näyttäneissä Haapsalun sivukujien vanhoissa puutaloissa katseltiin taivaskanavia, ja ajan patinoimista ikkunanpielistä pursui polyuretaanivaahto.

Oman alakuloisen lisänsä virolaiseen maisemaan antavat hiljalleen rappeutuvat neuvostoajan kolhoosit ja sotilaskäyttöön pystytetyt rakennelmat.

Kalkkiperäisen Saarenmaan rehevyys teki vaikutuksen pohjoissuomalaiseen. Toisaalta maaperältään karummalla Hiidenmaalla näkyi runsaasti männiköitä, joita asiantuntija vaivoin erottaa suomalaisista. Kiukkuisesti kimppuun käyneet sääsket täydensivät tunnelman perin kotoiseksi…

Paras kämmekkäaika oli vielä edessä, sen sijaan Harilaidin niemi oli täynnä kukkineita kangasvuokkoja. Lintujen vuoksi olisi pitänyt olla paikalla jo toukokuussa, jolloin Viron läntinen merialue on alan harrastajille paratiisi ja Haapsalun eteläpuolella sijaitseva Matsalun lahti koko Pohjois-Euroopan merkittävimpiä lintupaikkoja. Pesintäaikaiseen tarkkailuun ehkä Matsaluakin parempi paikka on Käinanlahti Hiidenmaalla

Erityiskohteeksi valikoitunut kattohaikara näytti puuttuvan saarilta kokonaan; mantereen puolella pesiä nähtiin kolme. Yksi oli toiveideni mukaisesti piipun päällä, yksi betonisen sähkötolpan latvassa ja yksi päätien pientareelle pystytetyn tolpan nokassa. Retken ehkä mukavin havainto, iso kottaraisparvi toi mieleen muistikuvia suomalaiselta maaseudulta neljän vuosikymmenen takaa.

Turismi

Saarenmaan tulevaisuutta rakennetaan pitkälti vieraiden varaan. Eikä ihme, sillä matkailun edellytykset ovat loistavat. Monipuolinen luonto houkuttelee, samoin historia ja kulttuuri. Saaren keskuspaikka Kuressaari on ihastuttava pikkukaupunki ja keskiaikainen piispanlinna kaupungin laidalla todellinen helmi.

Linnan ohella Saarenmaan nähtävyyksistä tunnetuin on Kaalin kraatteri, 2500-7000 vuotta sitten suuren meteoriitin räjähtäessä syntynyt kuoppa. Paikalla viimeisteltiin EU-varoilla pystytettyä ja kerrankin tyylikkäällä tavalla uusvanhaa hotellia. Presidentti Tarja Halosen yhdessä Lennart Meren kanssa toukokuussa v.2000 istuttama tammi näytti juurtuneen hyvin.

Naapurisaareen verrattuna Hiidenmaan matkailu on vielä lapsenkengissä. Pääkaupunki Kärdlassa ei ole tietoakaan linnasta tai hienoista hotelleista, mutta se on valittu jo kahdesti Viron turvallisimmaksi kaupungiksi. Ei muuallakaan Virossa pelätä tarvitse, Tallinasta tosin en menisi takuuseen. Matkailuesitteessä korostetaan Hiidenmaan hiljaisuutta ja rauhallisuutta.

Hiidenmaan elinkeinoista maatalouden (4%) ja kalastuksen (5) osuudet tuntuvat pieniltä, sen sijaan puu- (18) ja muoviteollisuus (15) yllättävät. Turismin osuus on vaatimattomat 3%.

Liikkuminen ja majoittuminen

Omatoiminen tutustuminen Länsi-Viron saariin käy kätevimmin autolla. Auton voi vuokrata viikoksi sata euroa halvemmalla kuin Suomesta; polttoaineen hintaero on samaa luokkaa. Erona Suomeen oli se, että auto ei ollut uudenkarhea ja että renkaat olivat luvattoman huonot. Myös vararengasta tarvittiin, se oli osittain nastoitettu talvirengas.

Päätiet olivat kohtuullisen hyväkuntoisia ja liikenne leppoisaa. Yhtä lukuun ottamatta kaikki testaamamme karttaan merkityt sivutiet pystyi ajamaan tavallisella Corollalla.

Maksumenettely lautoilla osoittautui kirjavaksi. Virtsussa maksettiin ajokaistan vieressä olevaan koppiin, Saarenmaan ja Hiidenmaan välillä lautan kahvilaan, Hiidenmaan ja mantereen välillä asioitiin sataman lippuluukulla. Ruuhkia ei nähty, mutta turistikausi oli vasta alkamassa. Heinäkuussa paikka lautalle kannattaa varata etukäteen.

Majoitustarjonta on hyvä ja hintataso edullinen. Lähes hotellitasoinen yöpyminen Hiidenmaalla kahden hengen huoneessa maksoi 500 kroonia eli n. 35 €, muuten selviydyimme vielä edullisemmin. Haapsalussa ja Kuressaaressa on tarjolla tasokasta hotellimajoitusta sellaista kaipaaville.

Majakat

Lomamatkoilla tapaamme hakeutua merelliseen ympäristöön, satamiin ja niemenkärkiin. Tällaisilla paikoilla näkee toinen toistaan kiehtovampia majakoita. Virossa katselimme lähietäisyydeltä moniakin, mutta kahdesta on syytä kertoa tarkemmin.

Neuvostoaikana rakennettu Harilaidin majakka Saarenmaan luoteisrannalla oli ydinkäyttöinen. Ei hullumpi ajatus, varsinkin kun itänaapurissa uskottiin ydinteknologian ylivertaisuuteen lujemmin kuin missään muualla. Tekniikan toimivuudesta ei ole tietoa, mutta projekti tökkäsi lopulta verrattain triviaaliin ongelmaan: hiekalle pystytetty majakka alkoi kallistua.

V.1531 valmistunut Köpun majakka Hiidenmaan korkeimmalla paikalla oli alkujaan graniitista ladottu merimerkki. Parikymmentä vuotta myöhemmin torni muuttui majakaksi, kun sen huipulla ryhdyttiin pitämään tulta.

Polttoaine vaihtui aikanaan puusta paloöljyksi ja öljy asetyleeniksi. Majakka sähköistettiin vasta vuonna 1963 ja on tällä hetkellä maailman kolmanneksi vanhin jatkuvasti käytössä ollut majakka.

Olut

Ensikertalaiselle, aiemmin pelkästään pohjoismaissa matkustelleelle vierailu yhdistetyssä viina- ja ruokakaupassa oli järisyttävä kokemus. Jouduin kummastelemaan, kuinka päinvastaisten ideoiden pohjalta Viron ja Suomen alkoholipolitiikkaa hoidetaan ja kehitetään. Vapausaatetta kannattaakseni ostin minipullot Viru Valgeaa ja Saaremaa Vodkaa, mutta muuten pysyttelin olutlinjalla. Ihmettelemistä riitti siinäkin.

Ensihavainto oli, että hartaasti odottamani valikoima paikallisia tummia oluita loisti poissaolollaan. Saku Tumea sentään löytyi kovan etsimisen jälkeen Haapsalun marketin perimmäisestä nurkasta.

Suosikkeja näyttivät olevan Sakun ja Kukkopanimon vaaleat peruslagerit, toisaalta Suomessa tuntematon Saku Taurus ja muut voimaoluet. Viikon aikana löysin Tumen lisäksi toisen tumman, maukkaan mutta hieman persoonattoman Tommu Hiidin.

Kuressaaressa Taurus (8%) oli kaksi kroonia halvempaa kuin pykälää miedompi Tume (6.7%). En käsitä mihin hinnoittelulla pyrittiin, olihan humalahakuisia varten samassa kaupassa tarjolla myös varsinaisia väkeviä.

Elävänä esimerkkinä Suomen alkoholipolitiikan kasvattavasta vaikutuksesta oli maanmies, joka kanniskeli Kuressaaren terassiraitilla sikspäkillistä Lapin Kultaa kuin kalleinta aarretta.
6/2005

kuviin

Alkujaan tarkoituksemme oli mennä Lofooteille ja Andöyalle, mutta suunnitelmat muuttuvat. Ensimmäisen päivän ajourakka oli joka tapauksessa sama.

Saltstraumen on maailman voimakkaimmaksi sanottu vuorovesivirta: valtava vesimäärä virtaa edes takaisin 150 metrin levyisen salmen läpi. Salmen yli menee huimaavan korkea silta, jonka alla rantakalliolla päivysti joukko kalamiehiä. Paikalta on saatu peräti 22 kiloinen sei, mutta tällä kertaa saaliskalojen paino ylsi vaivoin kiloon.

Bodössä hakeuduimme satamaan. Veneitä tuli ja meni, välillä isompiakin aluksia. Lentokenttä on aivan kaupungin laidalla, ja ilmaan ampaisevat Hornetit pitivät hirvittävää meteliä. Kaupungin läpi ajaessamme näimme retken ainoan poliisiauton.

Saltstraumenilta suuntasimme etelään. Sivutie oli vasta rakennettu ja hyväpintainen. Valtatielle E6:lle päästyämme tien laatu ei mainittavasti parantunut: mutkia riitti, samoin pieniä taajamia nopeusrajoituksineen, monissa rautatien alituksissa oli vain yksi ajokaista. Emme ihmettele, että Pohjois-Norjasta mennään Osloon lentäen – tai ajetaan Suomen ja Ruotsin kautta. Kuski sai tarpeekseen vähän Trondheimin eteläpuolella.

Dovren ylänköalueella maa oli harmaana jäkälästä, joka muistuttaa maassa kasvavaa luppoa. Kansallispuistoon istutettiin 50-luvulla kymmenkunta myskihärkää, joista on kasvanut toistasataapäinen tokka. Dombåsin jälkeen maisemat alkoivat säväyttää: ensin komea jokilaakso viljelyksineen ja lähempänä Åndalsnesia Trollveggenin kilometrinen pystypahta.

Trollstigen oli huima kokemus eikä lainkaan paha ajettava, sillä shikaanit ovat miellyttävän väljiä. Vain kerran tuli ahdasta, kun asuntovaunu änkesi vastaan kapeassa paikassa. Ylängöllä hengähdettiin ja lähdettiin laskeutumaan ohjeiden mukaan samalla vaihteella kuin noustiinkin.

Geirangervuonolla käy vuosittain lähes puoli miljoonaa matkailijaa. Tungosta oli nytkin. Pysähdyimme levitykselle ennen laskeutumista vuonon pohjukkaan. Hurtigruten-alus Nordkapp nosti ankkurin ja huudatti pilliään juuri kun pääsimme kaiteen ääreen. Pikkuvene alapuolellamme muistutti veden varaan joutunutta kärpästä.

Geirangerin jälkeen pääsimme kunnon ylängölle: tie nousi tuhanteen metriin ja järvi oli osittain jäässä. Maksullista sivutietä olisi päässyt Dalsnibba-nimiselle paikalle yli 1400 metrin korkeuteen. Jätimme tarjouksen väliin, mutta kävimme tarkistamassa, mitä karttaan merkityssä kesähiihtokeskuksessa tapahtui. Se oli pettymykseksemme suljettu jo juhannuksena.

Ohitimme vuonoja ja järviä, joista Hornindals-vatn on Euroopan syvin sisäjärvi. Vettä oli reitillä muutenkin: kaksi vuonoa ylitettiin lautalla ja Runden saarelle ajettiin pitkin korkeaa, yksikaistaista siltaa. Goksöyrin leirintäalueella saimme käyttöömme ”sviitin” ja selostuksen parhaista lintupaikoista. Retket jätimme suosiolla seuraavaan päivään.

Veneretki lintupahdoille oli vaikuttava elämys. Peter kertoi linnuista ja saaren historiasta. Puolen miljoonan linnun joukossa kipparilla on selvä suosikki. ”Black guillemots” hän viittilöi nähdessään riskilöitä. Jyrkänteelle päästyämme Peter peruutti veneen luonnon katedraaliin: pahta kaartui päällämme juhlallisena holvina, lisänä ääni- ja hajuefektit. Erityisen runsaslukuisina Rundella pesiviä lintuja ovat lunni ja pikkukajava; suulia pesii 2500 paria, etelänkiisloja ja myrskylintuja toista tuhatta ja isokihujakin kolmisenkymmentä paria. Merikotka ei pesi saarella, mutta neljä yksilöä näyttäytyi samanaikaisesti.

Veneilyn jälkeen tutustuin saareen jalkaisin. Polku kiertää jyrkänteen reunoja, ja erityisen hyvät tarkkailupaikat on merkitty. Tarvetta ylimääräisiin urheilusuorituksiin ei ole. Joillakin jyrkänteillä on aitoja, mutta niiden tarkoituksena on estää lampaita joutumasta vaaraan. Suulat näkee loistavasti myös yläviistosta, lähimmät myrskylintujen pesät ovat lähes käden ulottuvilla. Pesimälintujen listalta puuttuva muuttohaukka tuli iloisena yllätyksenä, ruokaa kerjännyt poikanen ja loitompana istunut emo. Kaiken kaikkiaan Runde oli minulle retken ehdoton kohokohta, melkeinpä paratiisi.

Palasimme kotiin Åren kautta. Ruotsin suorille ja leveille teille päästyämme tuntui kuin automaattiohjaus olisi kytketty päälle.
7/2003

Kuvia Runden saarelta

Vuorovesi
Vuoroveden vaihteluväli Finnmarkin rannikoilla on alun kolmatta metriä. Kun vesi on alimmillaan, sisämaassa asuvan matkailijan ihmeteltäväksi paljastuu vihreänruskea levävyöhyke tai vaihtoehtoisesti hehtaarikaupalla hienoa hiekkarantaa. Lokit ja meriharakat etsivät syötäväkseen kuivilleen jääneitä outoja meren eläviä.
Puolen vuorokauden sykliä noudattava vuorovesi-ilmiö on otettava huomioon rantarakentamisessa ja liikkumisessa: laiturit ovat erikoisia paaluvarustuksia ja veneet keikkuvat ankkuroituina vuonoilla.

Jäätikkö
Finnmarkin korkein tunturi sijaitsee Loppan kunnassa Øksfjordin kaupungin länsipuolella ja sen korkeus merenpinnasta on yli 1200m. Tunturin lakiosia peittävä harmaa jäätikkö näyttää kiinnostavalta, mutta kiipeilemistä jyrkillä rinteillä voi suositella vain alan harrastajille.
Maisema kesyyntyy itään mennessä. Varanginniemen sisäosat muistuttavat topografialtaan Suomen Lappia, mutta rannat suistuvat Jäämereen usein korkeina pystypahtoina.

Lintuvuori
Linnut hallitsevat maisemaa Finnmarkin rannikoilla ja erityisesti lintuvuorilla niiden valta on ehdoton. Yleensä lintuvuoret ovat veneellä lähestyttäviä pystyjä rantakallioita, mutta Vadsön itäpuolella sijaitsevalle Store Ekkerøyan lintuvuorelle pääsee autolla.
Kyseessä on norjalaisittain vaatimaton rantapahta, jossa pesii n. 20000 pikkukajavaa, kalalokin näköistä ja kokoista lokkia. ”Oikeilla” lintuvuorilla lajivalikoima on laajempi ja asukkaita kertaluokkaa enemmän. Finnmarkin ehkä tunnetuin lintuvuori on Båtsfjorfin kunnassa sijaitseva Syltefjordstauran, missä pesii Euroopan pohjoisin suulayhdyskunta.

Toinen kevät
Kesällä Finnmarkissa liikkuva huomaa yhtäkkiä joutuneensa keskelle lumilakeuksia. Ensimmäisellä käynnilläni kevät yllätti kesä-heinäkuun vaihteessa matkalla Berlevågiin. Lumipeite oli yhtenäinen ja järvet kantavassa jäässä.
Korkeutta tällä ylänköalueella ei ole enempää kuin 400 metriä, mutta olosuhteiden ero alavampiin seutuihin verrattuna on ällistyttävä. Lapissa asuvilla lumen näkemisestä on kulunut helposti runsas kuukausi, etelämpää tulleilla paljon kauemmin. Jos sää sattuu olemaan kesäisen lämmin, on aivan välttämätöntä pysähtyä lumisotasille.

Satama
Eksoottiset ja värikkäät satama-alueet vetävät maakrapua puoleensa magneetin tavoin. Toisin kuin suomalaisissa satamissa, asiaton oleskelu ja töllisteleminen on jyrkästi sallittua.
Alusten enemmistönä ovat kaikenkokoiset kalastajaveneet, joista pienimmillä ei luulisi olevan avomerelle mitään asiaa.
Kalastajat käsittelevät veneitään taiturimaisesti: kaijalle tullessa yksi henkilö kykenee samanaikaisesti ohjaamaan venettä, säätämaan koneen tehoa, kiinnittämään köyden, puhumaan puhelimeen ja käärimään sätkän.

Tieverkko
Finnmarkin tieverkon rakentaminen on mittava uroteko. Erityisen vaikuttavia ovat ne tiet, joita entisinä aikoina on jykerretty vuorenrinteisiin taivaan ja meren välille. Nykytekniikalla tunnelitkin syntyvät helpommin, tarvittaessa meren ali. Lautat yhdistävät muuhun tieverkkoon monilta suuremmilta saarilta löytyvät irrallisentuntuiset tienpätkät.
Teiden talvinen aukipitäminen on oma jättiurakkansa. Osa tunturiylänköjen teistä pidetään talven yli suljettuna, muuallakin saa varautua odottamaan aukaisukalustoa ja ajamaan saattueissa.

Hurtigruten
Laivareittiä Bergenistä Kirkenesiin on sanottu maailman kauneimmaksi merimatkaksi, eikä syyttä. Hurtigruten on kiehtova yhdistelmä loistoristeilijää, matkustajalaivaa ja rahtialusta. Maisemat houkuttelevat kesäisin matkailijoita kaikkialta maailmasta; kun autot ja lentokoneet hyytyvät kinoksiin talven lumimyrskyissä, rannikkolinja on paikallisten asukkaiden varmin yhdysside muuhun maailmaan.
Finnmark muodostuu vuonojen toisistaan erottamista niemistä. Pitkät paluuperät välttää, kun ajaa auton laivaan ja nauttii muutaman tunnin Hurtigrutenin ainutlaatuisesta ilmapiiristä.

Huvilakulttuuri
En lakkaa ihmettelemästä norjalaista huvilakulttuuria. Varsinkin tunturiylängöillä huvilat törröttävät kuin avaruudesta kipattuna. Vesipaikasta ei aina näytä olevan tietoakaan, järvestä puhumattakaan. Ehkäpä ruoka- ja totivesi sulatetaan lumesta, jota onneksi riittää läpi vuoden.
Olen päätellyt, että rannikolla asuva norjalainen haluaa huvilansa minne tahansa muualle kuin meren rantaan.
Huviloiden varustuksesta (lautasantenni, jalkapallomaali) näkee, että talvisin seurataan hiihtokilpailuja ja kesällä lauotaan rankkareita. Kun isäntäväki saapuu paikalle, lippu nostetaan salkoon.
7/2000

Kuvia Finnmarkista

Hamningbergin kylälle oli viime käyntini jälkeen rakennettu pysäköintialue. Paikalla oli ennestään saksalaisauto ja sen vierellä nainen, joka yllätti kysymällä: ”Lintujakos työ tiälä kuvvootte?”

Parkkipaikan takana oleskeli tokka poroja ja kauempana muista erillään oli yksi, oudosti käyttäytyvä. Kiikarilla näimme, että sillä oli sarvissaan kappale vahvaa verkkoa. Verkko oli tarttunut kiinni kivikkoon. Lähelle päästyämme verkko irtosi, mutta tarttui heti uudelleen. Rauno otti elukan tiukkaan niskalenkkiin ja näpräsi toisella kädellään verkon irti sarvista. Ennen kuin ehdin kameroineni paikalle, poro oli vapaa.

Tutkimme tarkasti saksalaisten tykkiasemat tunturissa. Kylän puoleisesta rinteestä löytyi betonista valettu bunkkeri, jossa ruosteiset kamiina ja kerrossänky olivat vielä paikoillaan. Lattia oli puuta ja seinä sängyn takana maalattu. Bunkkerin yhteydessä oli tähystyspotero; myös ikkunasta näki kylälle.

Laskeuduimme laelta jyrkkää rinnettä majakalle päin. Välitasanteelle avautui tunturin sisään louhittu käytävä, joka haarautui pian suuaukon jälkeen. Kumpikin haara jatkui ties kuinka pitkälle, mutta lampun puuttuessa tarkempi tutkiminen jäi tekemättä. Se ihmetytti, että mihinkään ei kielletty menemästä. Toisaalta ei ollut selityksiäkään, infoa edes siitä kuinka suuri joukko sotilaita tukikohdassa oli ollut ja milloin.

* * *

Heinäkuu oli jo pitkällä, mutta Hornøyan lintusaaren pahta oli valkoisenaan pikkukajavia, metelikin melkein yhtä kova kuin touko-kesäkuussa. Pesäpaikoista käydään ankaraa kilpailua, ja kertaalleen menetetyn paikan valtaaminen takaisin ei onnistu ilman kovaa taistelua. Siksi vähintään toisen emolinnuista pitää päivystää sellaisillakin pesillä, mistä poikaset ovat jo lähteneet. Rengastajien ilmestyminen pahdan päälle sai aikaan valtavan hämmingin, samanlaisen kuin merikotkan tai tunturihaukan vierailu.

Lunneja saapui koko ajan mereltä kaloja nokassaan. Osa puikahti suoraan pesäkoloon, mutta muutamat jäivät lentämään kierrosta pahdan edustalle. Näin erään lunnin häipyvän tuomisineen pesäkoloon ja palaavan heti takaisin kalat edelleen nokassaan: puoliso ja poikanen olivat lähteneet pesästä kalastusmatkan aikana. Normaalistikin surusilmäinen lintu näytti siltä kuin olisi pillahtamaisillaan itkuun.

Edellisellä käynnilläni olin saanut seurata kiislanpoikasten hurjia hyppyjä kymmenien metrien korkeudella sijaitsevista pesistä. Rehevän kasvillisuuden ansiosta poikaset eivät vahingoittuneet, mutta ennen pääsyä emon luo rantaveteen moni joutui kohtaamaan pesän ulkopuolisen maailman ankaruuden. Merilokit olivat huomanneet kiislojen tilanteen ja käyttivät sitä häikäilemättä hyväkseen.

* * *

Tuuli jatkui kovana ja koleana, mutta onneksi pääsimme tetrapodien taakse suojaan. Tetrapodit ovat massiivisia, 15 tonnia painavia nelisakaraisia betonimöhkäleitä, joilla Berlevågin aallonmurtaja on vahvistettu kestämään Barentsinmereltä vyöryvien aaltojen voimaa.

Laivat ilmestyivät näkyviin hieman yhdentoista jälkeen, ensin Kirkenesin suunnasta Kjølnesin majakan takaa ja sitten lännestä. Nimet selvisivät aikanaan: Trollfjord ja Kong Harald. Ensin mainittua ei muistanut aiemmin nähneeni enkä ainakaan kuvanneeni, sen sijaan Kong Haraldilla olen kerran matkustanutkin, kesällä 1999 Havøysundista Kjøllefjordiin. Tuntui mukavalta, kun vuorossa sattui olemaan tuttu laiva!

Trollfjord tuli satamaan ensin, ja Kong Harald jäi ulommaksi odottamaan vuoroaan. Kova sivutuuli kallisti alusta aika tavalla, ja siirtyessään paapuurista styyrpuuriin matkustajat joutuivat kävelemään melko jyrkkää ylämäkeä.
7/2012