Hamningbergin kylälle oli viime käyntini jälkeen rakennettu pysäköintialue. Paikalla oli ennestään saksalaisauto ja sen vierellä nainen, joka yllätti kysymällä: ”Lintujakos työ tiälä kuvvootte?”

Parkkipaikan takana oleskeli tokka poroja ja kauempana muista erillään oli yksi, oudosti käyttäytyvä. Kiikarilla näimme, että sillä oli sarvissaan kappale vahvaa verkkoa. Verkko oli tarttunut kiinni kivikkoon. Lähelle päästyämme verkko irtosi, mutta tarttui heti uudelleen. Rauno otti elukan tiukkaan niskalenkkiin ja näpräsi toisella kädellään verkon irti sarvista. Ennen kuin ehdin kameroineni paikalle, poro oli vapaa.

Tutkimme tarkasti saksalaisten tykkiasemat tunturissa. Kylän puoleisesta rinteestä löytyi betonista valettu bunkkeri, jossa ruosteiset kamiina ja kerrossänky olivat vielä paikoillaan. Lattia oli puuta ja seinä sängyn takana maalattu. Bunkkerin yhteydessä oli tähystyspotero; myös ikkunasta näki kylälle.

Laskeuduimme laelta jyrkkää rinnettä majakalle päin. Välitasanteelle avautui tunturin sisään louhittu käytävä, joka haarautui pian suuaukon jälkeen. Kumpikin haara jatkui ties kuinka pitkälle, mutta lampun puuttuessa tarkempi tutkiminen jäi tekemättä. Se ihmetytti, että mihinkään ei kielletty menemästä. Toisaalta ei ollut selityksiäkään, infoa edes siitä kuinka suuri joukko sotilaita tukikohdassa oli ollut ja milloin.

* * *

Heinäkuu oli jo pitkällä, mutta Hornøyan lintusaaren pahta oli valkoisenaan pikkukajavia, metelikin melkein yhtä kova kuin touko-kesäkuussa. Pesäpaikoista käydään ankaraa kilpailua, ja kertaalleen menetetyn paikan valtaaminen takaisin ei onnistu ilman kovaa taistelua. Siksi vähintään toisen emolinnuista pitää päivystää sellaisillakin pesillä, mistä poikaset ovat jo lähteneet. Rengastajien ilmestyminen pahdan päälle sai aikaan valtavan hämmingin, samanlaisen kuin merikotkan tai tunturihaukan vierailu.

Lunneja saapui koko ajan mereltä kaloja nokassaan. Osa puikahti suoraan pesäkoloon, mutta muutamat jäivät lentämään kierrosta pahdan edustalle. Näin erään lunnin häipyvän tuomisineen pesäkoloon ja palaavan heti takaisin kalat edelleen nokassaan: puoliso ja poikanen olivat lähteneet pesästä kalastusmatkan aikana. Normaalistikin surusilmäinen lintu näytti siltä kuin olisi pillahtamaisillaan itkuun.

Edellisellä käynnilläni olin saanut seurata kiislanpoikasten hurjia hyppyjä kymmenien metrien korkeudella sijaitsevista pesistä. Rehevän kasvillisuuden ansiosta poikaset eivät vahingoittuneet, mutta ennen pääsyä emon luo rantaveteen moni joutui kohtaamaan pesän ulkopuolisen maailman ankaruuden. Merilokit olivat huomanneet kiislojen tilanteen ja käyttivät sitä häikäilemättä hyväkseen.

* * *

Tuuli jatkui kovana ja koleana, mutta onneksi pääsimme tetrapodien taakse suojaan. Tetrapodit ovat massiivisia, 15 tonnia painavia nelisakaraisia betonimöhkäleitä, joilla Berlevågin aallonmurtaja on vahvistettu kestämään Barentsinmereltä vyöryvien aaltojen voimaa.

Laivat ilmestyivät näkyviin hieman yhdentoista jälkeen, ensin Kirkenesin suunnasta Kjølnesin majakan takaa ja sitten lännestä. Nimet selvisivät aikanaan: Trollfjord ja Kong Harald. Ensin mainittua ei muistanut aiemmin nähneeni enkä ainakaan kuvanneeni, sen sijaan Kong Haraldilla olen kerran matkustanutkin, kesällä 1999 Havøysundista Kjøllefjordiin. Tuntui mukavalta, kun vuorossa sattui olemaan tuttu laiva!

Trollfjord tuli satamaan ensin, ja Kong Harald jäi ulommaksi odottamaan vuoroaan. Kova sivutuuli kallisti alusta aika tavalla, ja siirtyessään paapuurista styyrpuuriin matkustajat joutuivat kävelemään melko jyrkkää ylämäkeä.
7/2012