Aihearkisto: Valokuvaus

Neljännesvuosisata maisemia isolla kameralla

Ostin laakakoon Linhof Technikan HS:n ilmoituksen perusteella kesällä 1976. Syksyn aikana opettelin käyttämään kameraa silloisen asuinpaikkani Oulun lähiympäristössä. Ylösalaiseen etsinkuvaan, tarkentamiseen lupin avulla, siirtoihin ja kallistuksiin tottui nopeasti, mutta laikuttoman kehitystuloksen aikaansaaminen oli aluksi tuskan takana.

Seuraavan vuoden helmikuussa varustauduimme Jorma Luhdan kanssa ensimmäiselle ”oikealle” limppukuvausretkelle Isolle Syötteelle ja Kuusamoon. Nykyisin laskettelukeskuksena tunnettu Iso-Syöte ympäristöineen oli vielä täyttä erämaata, joskin rakentajat katselivat aluetta jo sillä silmällä.

Isolla kameralla tapahtuvan kuvaamisen hyötysuhde alkoi valjeta, kun iltapäivän hikinen kiipeily tykkyisellä vaaralla tuotti vain kolme jalustanpaikkaa. Uskoimme vahvasti, että laatu korvaa määrän eikä vaivalloinen ponnistelu mene hukkaan.

Iltahämärissä laskettelimme Pärjänjoen varteen, mistä löytyi karttaan merkitty kämppä, itse asiassa hatara niittysauna. Yöstä tuli hyytävän kylmä. Katselin aikani kuluksi hirrenraosta kiiluvia tähtiä; Jopi oli varustautunut paremmalla makuupussilla ja väitti nukkuneensa hyvin.

Seuraavana päivänä kuvasimme joen varressa pienellä avosuolla. Varustuksessa oli suuria puutteita, esimerkiksi muutenkin turhan matala jalusta upposi lumeen lähes kinopäätä myöten. Myöhemmin filminkehitys paljasti puurunkoisten kasettien vuotaneen häikäisevässä kevättalven valossa.

Jopi hävisi kesken kuvaustouhun. Katselin ihmeissäni ympärilleni, kunnes korkealta puun latvasta kuului komento hiihtää latua Teerivaaran suuntaan. Tein työtä käskettyä ja Jopi lonksutteli kuusseiskaa. Yhdestä mustavalkoisesta kehkeytyi aikaa myöten Luontokuva-arkiston kestosuosikki.

Käytössämme oli yksi ahkio, naruvetoinen tasamaalle tarkoitettu eteläpohjalainen siankuljetusmalli. Paremmista ei vielä siihen aikaan ollut tietoa, huonommista kylläkin. Sukset olivat molemmilla parasta mahdollista mallia: Heikkisen verstaasta lähteneet Paltamolaiset.

Jatkoimme retkeä Kuusamoon ja vietimme muutamia päiviä Savilammella ja Taivalkönkäällä. Yöllistä hiihtoa Puikkosuon pistotien päästä Savilammelle säesti huuhkajan kumea puhaltelu.

JK
Suotuisa hinta- ja laatukehitys on tuonut ison kuvakoon skannerit tarvitsijoiden ulottuville. Olen palauttanut viime kuukaudet entiselleen jo menetetyiksi luulemiani 70-luvun laakadioja ja muistellut siinä sivussa vanhoja kuvausretkiä.
2/2002

Karhuyö

Sulkeuduimme tarkkailukoppiin puoli kuuden maissa ja asensimme objektiivit paikoilleen: lammen yli kuvasimme kolmesatasella ja lähelle zoomilla. Kolmaskin kuvaussuunta olisi ollut mahdollinen, mutta sitä emme käyttäneet.

Lammelle asettunut lokki- ja varisparvi kävi välittömästi tarjousten kimppuun, mutta kauan ei tarvinnut odotella karhuakaan. Itse asiassa se pääsi yllättämään, oli vain yhtäkkiä ilmestynyt näkösälle. Jouni kuvasi innostuneesti, minä ihailin ensimmäistäni: se oli huomattavan vaalea ja järkyttävän iso.

Seuraava tulokas oli epäkarhumaisen hontelo nuorukainen, väriltään hieman edellistä tummempi. Vain kuono oli vaaleampi, samoin kurkun hupaisat haivenet.

Nuorukaisen tuijotus paljasti kolmannen ruokavieraan: täysikasvuinen, tumma sepelkaula tuli suon yli suoraan kohti lähihaaskaa ja kävi viipymättä asiaan. Kyseessä oli paikan kingi, johon nuorukainen suhtautui korostetun kunnioittavasti.

Neljäs karhu muistutti olemukseltaan kolmosta, sepel kuitenkin puuttui. Oikessa korvassa oli punainen piltta muistona tapaamisesta RKTL:n petotutkijoiden kanssa. Seurakunta oli koolla.

Sää kehittyi kuvauksen kannalta suotuisasti. Satoi moneen otteeseen, lopulta oikein kunnolla. Sitten pilvet väistyivät ja saimme kauniin iltavalon. Muistikortit täyttyivät hyvää vauhtia. Kameroiden rapsahtelu ei häirinnyt karhuja vähääkään edes silloin, kun etäisyyttä oli alle kymmenen metriä. Autojen ääniä kuunneltiin muutamaan kertaan; jokin epäilyttävä tapahtuma sai lokkiparven lehahtamaan siivilleen ja karhun lönköttölemään hetkeksi pois näkyvistä.

Pidot päättyivät kymmenen aikoihin, mutta viimeksi tulleet jäivät paikalle. Ne touhusivat omiaan ja näyttivät nauttivan kesästä. Pimeää ei vielä tullut, mutta kuvaamiseen valo ei riittänyt.

Oikaisin laverille ja yritin nukkua, mutta illan tapahtumat pyörivät vahvasti mielessä. Kuvaamisen helppous karisti tämän päivän karhukuvista viimeisenkin hohdon, mutta alan edelläkävijöitä kohtaan tuntemani arvostus vain lisääntyi. Ajattelin Erkan ja Antin kuvia ja varsinkin omaa suosikkiani, sitä jossa karhu katselee maailmaa hakkaamattoman ja hakatun metsän rajalla.

Kahdelta havahduin veret seisauttavaan karjuntaan: lammen pohjoisrannalla painittiin. Sepelkaula oli kiinni pistevoitossa, mutta Pilttakorva antoi täyden vastuksen. Klassinen pystypaini vaihtui välillä vapaaseen, toinen kilpailija oli vedessä ja toinen rannalla. Karjunta toistui, kun kilpakumppanit olivat samanaikaisesti uimasillaan.

Piristävän välikohtauksen jälkeen nukkuminen onnistui entistä huonommin. Hyvä niin, sillä yön päätteeksi odotti yllätys.

Vähän ennen neljää lammen rannalla seisoi susi. Matkaa kopista oli parikymmentä metriä. Hiivin kameralle ja otin ensimmäisen kuvan suden lähdettyä liikkeelle. Kameran äänen kuultuaan eläin jähmettyi paikalleen ja tuijotti hetken rävähtämättä kohti. Sitten se poimi maasta jotain hampaisiinsa ja painui metsään.
7/2005

Illan ja yön kuvia

Outoa taigaa – epätyypillisiä lapinkuvia

Syyskuussa 1995 tulin asuneeksi Lapissa kymmenen vuotta: Rovaniemellä, Vuotsossa ja Sodankylän kirkonkylässä. Vuosista huolimatta koen itseni edelleen jossain määrin ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, jota lappilainen elämänmeno usein ihmetyttää, huvittaa, suututtaa tai surettaa.

Aloin koota näyttelyä, jonka luonne kypsyi vähän kerrallaan. Aiemmissa näyttelyissäni olen esitellyt Lappia parhaimmillaan eli alkuperäistä luontoa – luonnonsuojelunäkökulmaa vahvasti painottaen. Tällä kertaa ihminen itse tai ihmisten aikaansaannokset ovat kaikissa kuvissa jollakin tavalla mukana. Selkeänä tavoitteena oli välttää kiiltokuvamaisuus ja kritiikitön hymistely.

Aluksi suunnittelua hallitsivat säälittävät ja surkuhupaisat Metsähallituksen aikaansaannokset, joita kuvasin aktiivisesti 1980-luvulla Ylä-Lapissa. Hylkäsin metsäteeman, koska sen tasapuolinen käsittely olisi vaatinut runsaasti uusia kuvia. Tänä päivänä kovakouraisimman metsänhakkaajan tittelistä kilpailevat yksityiset metsänomistajat.

Päädyin esittelemään yleisemmin ihmisten touhuja Lapin luonnossa ja rakennetussa ympäristössä. Näyttelyn nimi sai jäädä ennalleen, koska se tuntui sopivan monimieliseltä. Mukana on joitakin kauniita maisemia, mutta enimmäkseen tasapainoilin kuvia valitessani edellä mainitsemieni tunnetilojen välillä.

Näyttelyn alaotsikko viittaa epätyypilliseen monessakin mielessä. Aihevalinnan ja lähestymistavan osalta kuvat poikkeavat voimakkaasti lapinkuvien valtavirrasta. Suomalaista luonnonkuvausta ajatellen on poikkeuksellista, että mielenkiinnon kohteena on ihminen eikä lintu.

Itselleni uutta on näyttelyn värillisyys ja se, että Jan Eerala sai riesakseen vedostustyön tuskat ja vaivat. Väriin päädyin siksi, että olen pitkään kuvannut näyttelyn kokonaisilmeen kannalta keskeiset muistiinpanotyyppiset kuvat pelkästään diafilmille. Sama koskee retkikavereista näpättyjä muistokuvia, jotka edustavat näyttelyn oudointa osastoa.

Palautteesta päätellen kuvallinen puheenvuoroni lappilaiseen ympäristökeskusteluun koetaan huumoripitoisena, joskin paikoitellen vahvasti ironisena. Kuvatekstit ovat lyhyitä ja toteavia, koska halusin välttää moralisointia ja oppimestarin asennetta.

Muutamat kuvat ovat herättäneet lupaavan ristikkäisiä tulkintoja. Se ilahduttaa, sillä näyttelyn ensisijaisena tavoittena on herättää ajatuksia.

Esipuhe on kirjoitettu näyttelyn ollessa esillä Luontokuva-arkistossa Helsingissä huhtikuussa 1999

Outalappia

Ensimmäinen näyttelyni Outalappia koostui 40 mustavalkokuvasta, jotka on kuvattu 9×12 -koon kameralla eri puolilla Lappia vuosina 1977-80. Näyttely oli esillä Valokuvamuseon studiossa Helsingissä 13.3.-7.4.1980 ja sen jälkeen muualla Suomessa yli 30 paikkakunnalla.

Jäin ripustuksen jälkeen jännittyneenä odottamaan näyttelyvieraita ja heidän kommenttejaan. Yksi kysymys on jäänyt erityisesti mieleen:

Millaista asetta kuljetat mukana kuvausretkillä?

Kirjoitin esittelytekstiin mm. seuraavan kappaleen, jonka ajatuksiin voin edelleen yhtyä:

Näyttelyn saa tulkita puheenvuoroksi luonnonvalokuvauksen piirissä virinneeseen keskusteluun, jonka yhdeksi pääkysymykseksi on noussut kuvan asiasisällön ja muodon suhde. Ymmärrän kyllä, että sama kuva ei välttämättä sovi oppikirjaan ja taidesalongin seinälle, mutta vastakkainasettelupyrkimyksiä en voi hyväksyä. Asiasisällön ylikorostaminen näyttää helposti johtavan valokuvan yleisten arviointikriteerien vähättelyyn, rakenteeltaan ikävystyttävän yksinkertaisiin kuviin ja huonon tekniikan puolustelemiseen. Yhtä selvästi sieluttomuus paistaa sellaisesta luontokuvasta, jonka ottajalle luonto on vain yksi kuvausaihe muiden joukossa.

Arvostelut olivat enimmäkseen rohkaisevia, osin kiittäviä. Muutama esimerkki:

Vasama on biologi, ja katselee luontoa vähän sillä silmällä, etsien luonteenomaista ja yleispätevää, ja saaden vieraakseen sen kauneuden, jonka houkuttelee kuviin uskollisuus totuudelle.
Uusi Suomi

Ilmaisussa ei pyritä aivan samantapaiseen runollisuuteen kuin Antero Takalan Lapinkuvissa, ote on ehkä voimakkaampaa, mutta kuitenkin omaperäistä. Merkillepantavaa on kuvien harkittu sommittelu, sen ansiosta ne nousevat vaikuttaviksi ja nautittaviksi, huomattavasti yläpuolelle pelkän dokumentaarisen kuvauksen. On sanottava, ettei kohdeapuraha ole mennyt tässä hukkaan, sillä Vasama sijoittuu kuvillaan maisemakuvaajiemme parhaimmistoon.
Tapani Kovanen Kameralehti

Veikko Vasama, biolog från Uleåborg, debuterar som naturfotograf i Fotomuseet med en fin kollektion landskapsbilder från Laplands ödemarksonråden. Det är omsorgsfullt komponerade vyer i klassiskt utförande, valös- och detaljrika, estetiskt tilltalande utan romantisering. Veikko Vasama förenar dokumentär saklighet med utpräglad känsla för den ursprungliga naturens skönhetsvärden.”
Bert Carpelan Hufvudstadsbladet

Nyt 22 vuoden jälkeen on aika palata asiaan. Skannasin näyttelyn negatiivit ja valitsin 16 kuvaa esilläolevaan nettinäyttelyyn. Osa kuvista nähtiin aikanaan lehdistökuvina tai arvostelujen yhteydessä, mutta useimmat julkaistaan joukkoviestimessä ensi kertaa vasta nyt.
3/2002

Vuosikymmen verkossa

Meille hankittiin tietokone 1980-luvun lopulla. Merkki oli Amstrad ja kovalevyn kapasiteetti 40 megaa. Sillä koneella kirjoitettiin ja pelattiin Tetristä, juuri muuhun teho ei olisi riittänytkään. Modeemi kuului vakiovarusteisiin, mutta sen käyttömahdollisuudet olivat siihen aikaan kovin rajalliset.

Vuosituhannen vaihteen tienoilla lähdin mukaan on-line kuvatoimisto Leukuun, ja jouduin keskelle valokuvauksen suurta murrosta. En kuvannut vielä muistikorteille; digitaalisuus tarkoitti perinteisten kuvien skannaamista ja käsittelyä. Jouduin opettelemaan ammattini toiseen kertaan.

Kuvat toimitettiin asiakkaalle tiedostoina rompulla tai lankaa pitkin. Tämä oli uuden tekniikan merkittävimpiä etuja: kuvaajien ei enää tarvinnut lähetellä nähtäväksi parhaita ja usein ainoita originaalejaan!

Otin ensimmäiset kuvani muistikortille Canon G3-kameralla joulukuussa 2002, ja digijärkkärin (EOS 10D) hankin keväällä 2005. Sen jälkeen en ole kuvannut filmille ainuttakaan ruutua.

Opettelin verkkosivujen tekoa ja hallintaa kesäkuussa 2000 Lapin taidetoimikunnan järjestämällä viikonloppukurssilla. Välittömästi kurssilta kotiuduttuani avasin omat sivuni. Siitä on nyt kymmenen vuotta.

Aivan ensimmäinen versio ei ole tallessa, mutta saman vuoden lokakuussa sivuilta löytyi kahdentoista kuvan portfolio, muutama teksti ja henkilöhistoria. Tällä hetkellä portfolioita on 29 ja niissä 464 kuvaa.

Lisää kuvia on tekstien yhteydessä; vaihtelevan mittaisia tekstejä on kertynyt 69. Tekstien osalta painopiste on elokuussa avatussa Outoa taigaa -blogissa, joka on ollut kuvitettu tammikuusta 2006 lähtien.

Ikääntyminen ja digikalustoon siirtyminen näkyy portfolioiden aiheissa. Vaivalloisesti isolla kameralla kuvatut Lapin luonnonmaisemat ovat antaneet tilaa linnuille, karhuille ja autoavusteisesti kuvatuille Norjan ja Viron näkymille. Vuosi sitten mukaan pääsi sarja jääkiekkoaiheisia kuvia.

Verkkojulkaisussa on hyvät ja huonot puolensa. Ehdoton etu on riippumattomuus apurahoista ja kustannustoimittajista. Kun laitteet on investoitu, julkaiseminen ei periaatteessa maksa mitään. Lopputulos on tekijänsä näköinen.

Nettinäyttely ei unohdu varastoon, on avoinna ympäri vuorokauden, ja potentiaalista yleisöä ovat periaatteessa kaikki valokuvista kiinnostuneet maailman ihmiset, joilla on pääsy internettiin. Kansainvälisyydestä kertoo se, että tämän kuun aikana sivuillani on käyty yli 60 maasta.

Jonkinasteisena ongelmana pidän sitä, että seinälle ripustettuja tai paperille painettuja kuvia arvostetaan automaattisesti enemmän kuin netissä julkaistuja.

Julkaistu Uusi Rovaniemi -lehden kolumnipalstalla kesäkuussa 2010

Tyytyisimmekö vähempään?

Lintukuvauksen käsikirjan (Docendo 2011) johdannossa tekijät Markus Varesvuo, Jari Peltomäki ja Bence Mate kertovat ”matkaavansa kohti täydellistä lintukuvaa”. Kirjaan tutustuttuani toivon, että mahdollisimman moni lukija tyytyy asettamaan riman hieman alemmaksi. Mielestäni pikseleiden viilaaminen kannattaa jättää vähemmälle ja keskittyä tavoittelemaan sisällöltään kiinnostavia ja visuaalisesti omaperäisiä kuvia.

Tekijöiden perimmäinen viesti on köyhän korvissa tyly ellei suorastaan masentava: täydellisestä lintukuvasta voi haaveilla vain kuvaaja, jolla on oikean merkkiset ja malliset välineet. Nämä ihmelaitteet nimetään kirjassa ujostelematta.

Seuraavat lainaukset ovat MV:n kirjoittamasta luvusta Lintukuvaajan linssit:

Aloittelevalle lintukuvaajalle, jolla on hankintojen osalta tiukka budjetti, voisin suositella (Canonin) 300 mm f4.0 tai 400 mm f5.6 objektiivia ja pitäisin käytetyn laitteen ostamista varteenotettavana vaihtoehtona.

Mielestäni paras objektiivi lintukuvaukseen on pitkään ollut Canonin 500 mm f4.0 –objektiivi. 300 mm f2.8 on polttoväliltään hieman liian lyhyt, ja 400 mm f2.8 ja 600 mm f4.0 taas ovat aivan liian painavia käsivaralta kuvaamiseen.

Mikäli 500 mm f4.0 –objektiivin paino tuntuu ylivoimaiselta, löytyy Canonilta vaihtoehdoksi uuteen linssitekniikkaan perustuva 400 mm f4.0 DO –teleobjektiivi, jonka paino on alle kaksi kiloa. Kuvan laadussa se jää hieman 500 mm f4.0 –optiikalle, mutta keveyttä arvostavalle se on hyvä vaihtoehto.

Katsoin hinnat Rajalan sivuilta. Aloittelijoille sopivat objektiivit maksavat n. 1600 € ja oikeiden kuvaajien tai sellaisiksi aikovien objektiivit 6 973 – 12 678 €.

Koska Bence Mate on valinnut kirjaan Sigman pitkäpolttovälisellä zoomilla otettuja kuvia, Varesvuo katsoo aiheelliseksi esittää siitä arvionsa:

Sigmalla on valikoimissaan 300-800 mm f5.6 –zoomi, jonka hinta-laatu-suhde on varsin hyvä. Se jää kuitenkin kuvanlaadullisesti jälkeen parhaimmista kiinteäpolttovälisistä linsseistä, erityisesti käytettäessä yli 600 mm:n polttoväliä.

Kyseisen objektiivin laatu on siis ”varsin hyvä” mutta ei kuitenkaan tarpeeksi hyvä, jos tavoitellaan teknisesti täydellistä lintukuvaa. Ikävä juttu, koska kyseinen laite maksaa sentään sievoiset 7 800 euroa!

Kuvaan itse Varesvuon mainitsemalla Canonin kevyellä ja kohtuuhintaisella kolmesataamillisellä ja olen siihen erittäin tyytyväinen. Vakaaja toimii mainiosti, ja optinen laatu riittää minulle. Kaverillani on niinikään aloittelijoille tarkoitettu saman firman neljäsataamillinen, ja myös se on optisesti erinomainen. Joku voi toki pitää ongelmana vakaajan puuttumista ja pientä valovoimaa.

Pitkän telen pienehköstä valovoimasta on sekä haittaa että hyötyä. Tarkennuksen vaikeutuminen on kieltämättä ongelma, mutta sen vastapainoksi keveys ja hinta ovat kiistattomia etuja. Niitä arvostaa varmasti jokainen kuvaaja, joka joutuu ostamaan ja kantamaan välineensä itse.

Kuvilta tulee tietenkin vaatia moitteetonta tekniikkaa, mutta kohtuus kaikessa! Tuhansia euroja maksavat objektiivit ovat joka tapauksessa hyviä ja laatuerot niin marginaalisia, että niillä ei ole käytännössä mitään merkitystä. Loppupeleissä valokuvan – toivoisin että myös lintukuvan – laatua arvioidaan ensisijaisesti aivan muilla kuin teknisillä kriteereillä.

Sanon varmuuden vuoksi tässä välissä, että arvostan Varesvuota ja Peltomäkeä lintujen kuvaajina erittäin paljon. Sen sijaan en oikein ymmärrä Bence Maten mukanaoloa kirjaprojektissa (ellei kirja ole tarkoitettu kansainvälisille markkinoille). En innostu ajatuksesta, että kuvaustilanteiden manipuloijana ja valomestarina mainetta niittänyt kuvaaja saa peräänsä lauman suomalaisia perässähiihtäjiä.

Tekijät ovat oman tyylisuuntansa huippuja, mutta lintuja voi kuvata monella muullakin tavalla. Eikö tekijätiimiin löytynyt ketään, joka kuvaa lintuja enimmäkseen kotinurkillaan välineillä, jotka ovat hinnaltaan tavisten ulottuvilla? Vai eikö haluttu?

Kun automatiikka teki kauan sitten tuloaan järjestelmäkameroihin, kuvaajakaverini halusi mentävän saman tien päätyyn asti. Hän kaipasi etsimeen sormea osoittamaan, mihin suuntaan kuvaajan kannattaa siirtyä mikäli haluaa saada paremman kuvan.

Tietääkseni opastavaa sormea ei ole hienoimmissakaan kameroissa, mutta Lintukuvauksen käsikirjassa sormi vilkkuu vimmatusti. Se osoittaa kamerakauppaan.

* * *

Selvennän tekstin punaista lankaa käytännön esimerkillä.

Rovaniemen Jängislahdessa oli joitakin viikkoja sitten tarjolla ainekset eri tavalla hyviin joutsenkuviin. Pääsin rantapensaikon suojassa melko lähelle pientä joutsenparvea, ja jäin odottamaan tilanteen kehittymistä. Kun joukkoon liittyi lisää lintuja, päräytin sarjan laskeutujista. Kotona totesin, että linnut eivät olleet teräviä yhdessäkään kuvassa.

Huippuluokan välineillä olisin varmasti onnistunut paremmin, mutta entä sitten? Vaikka tarkennus olisikin osunut kohdalleen, kuva ei olisi yhtään parempi kuin tämä, jonka otin vastaavanlaisessa tilanteessa lokakuussa 2005.

Kuvasin silloin ensi kertaa lintuja digijärkkärillä, ja käytössäni oli kaverilta lainattu aloittelijoiden kolmesataamillinen.

Olenko polkenut kuusi vuotta paikallani? Samantapaisia ja vähintään yhtä hyviä kuvia joutsenista on otettu pelkästään Suomessa satoja, ellei tuhansia. Miksi pitäisi ottaa vielä lisää, kun vaihtoehtona on yrittää saada uudenlaisia kuvia?

Koska arvostan maisemallisia lintukuvia, otin tilanteesta muutamia ruutuja lyhyemmällä polttovälillä ennen kuin vaihdoin kolmesataamilliseen ja lähdin hiipimään lähemmäksi lintuja.

Tässä yksi niistä. Kuva poikkeaa valtavirrasta ja tuo lisäarvoa Rovaniemen kaupunkijoutsenista kertovaan kuvasarjaani.
11/2011

Asiaan liittyen:
Lintukuvia myötävaloon
Bongareita ja lintuharrastajia

Sinisen kuvan metsästys

Toimeksianto oli selvä: kuvan pitää olla sininen.

Lauantai, vaalipäivän aatto valkeni Rovaniemellä sädehtivän kauniina. Kun pääsin liikkeelle yhdentoista aikoihin, näytti edelleen lupaavalta. Kittilän jälkeen pilvisyys lisääntyi, ja Muonion jälkeen alkoi sakea lumipyry. Mutta Karesuvannon tienoilla lumentulo loppui ja toivo heräsi, Ropinsalmella aurinko taas paistoi. Jäin odottamaan iltaa.

Tarvittava kuva oli jättiläiskokoinen, neljä metriä korkea ja kahdeksantoista leveä. Suunnittelin rajauksen kolmesta rinnakkaisesta laakaruudusta. Maisema ei ollut aivan sitä mitä halusin, mutta ei huonokaan. Tunturit kohosivat pääosin Ruotsin puolella, mutta en arvellut sen haittaavan.

Otin ensimmäiset kuvat puoli tuntia auringonlaskun jälkeen, viimeiset kuun valossa kellon lähestyessä yhdeksää. Lopetettuani olin hyvilläni, sillä jotain esitettävää ainakin jo oli. Iltahämärissä näin myrskyn sisämaahan paiskaaman harmaalokin ponnistelevan takaisin Norjaan päin. Kilpisjärvellä näytti tulleen reilusti lunta.

Aamulla palasin Ropinsalmelle, kaaristin ahkion ja suuntasin kohti pohjoista. Tuiskulumi ja nollakeli tekivät kelistä nihkeän, mutta tuore kelkanjälki helpotti hiihtoa. Tuuli puhalsi navakasti luoteesta. Kämpän pihalla oli kelkka ja sisällä asukas, nuoremman polven poromies ikkunan ääressä lueskelemassa.

Juttelimme tovin, kunnes kumppani lähti varmistamaan että tokassa kaikki oli hyvin. Etsin jalustanpaikan, josta pystyin kuvaamaan sekä myötä- että vastavaloon. Varsinkin Aksepaktin suuntaan maisema oli komea.

Illan hämärtyessä valotin viisi kolmen ruudun panoraamaa, viimeiset taas kuun valossa. Kuin tilauksesta koko päivän navakasti puhaltanut tuuli oli laantunut. Palasin kämppään ja juttelimme niitä näitä. Poromiehet olivat testanneet puhelimia ja todenneet, että kotimainen valmistaja panostaa tuotekehittelyssään kaikkeen muuhun paitsi kuuluvuuteen. Samaa todisti myös oma vaitonainen pulikkani. Ensimmäiset vaalitulokset eivät enteilleet järisyttäviä yllätyksiä.

Tuuli yltyi yön ja aamun aikana lähelle myrskylukemia. Yläpuolella näkyi sinistä taivasta, mutta tuiskuava lumi peitti vaakasuoran näkyvyyden. Puolilta päivin helpotti sen verran, että pystyi hiihtämään. Nousin Ropin rinteeseen ja näppäilin kuvia käsivaralta, valoa riitti ruhtinaallisesti. Lumi oli avotunturissakin pehmeää; porojen kannalta talvi oli ollut poikkeuksellisen hyvä. Valitsin jalustanpaikan tällä kertaa kämpän pohjoispuolelta.

Illan kähmässä kämpälle ilmestyi kolmaskin asukas, riekonpyytäjä. Tuisku kuului peittäneen suurimman osan ansoista. Pyyntimies oli paikkakunnalta kotoisin, etelässä työuransa tehnyt ja eläkkeelle päästyään synnyinseudulleen palannut. Ja jääkiekkomiehiä! Iltapuhde sujui kodikkaasti: juttelimme kiekkoasioita, poromies selaili sähköpostejaan.

Aamulla yritin kuvata, mutta kun tuuli kaatoi jalustan, päätin lähteä. Karesuvannon suoralla auto kulki viittäkymppiä pelkällä tuulienergialla.
3/2003

Alla: sininen tunturimaisema Lapin maakuntamuseon perusnäyttelyssä Rovaniemen Arktikumissa. 30 tulosteesta koottu kuva nostettiin paikalleen 9.10.2003

Valokuvia sadan vuoden takaa

Toin kesäkuussa 2006 Aran-saarilta matkamuistona Henry Cecil Watsonin kirjan Inis Meáin Images.

Vuonna 1999 julkaistu teos kertoo kuvin ja sanoin kymmenestä päivästä, jotka Watson vietti Inis Meáinilla (kolmesta Aran-saaresta keskimmäinen) elokuussa 1912.
Osa kirjan 45 valokuvasta kertoo arkielämästä saarella. Parhaat kuvat ovat todella hyviä, esimerkiksi nämä kaksi:

Mustavalkoisten kuvien valtaosa on tavanomaisia turistikuvia ja pönötyksiä, teknisesti ja muutenkin suunnilleen samaa tasoa kuin pikkupokkareilla ja puhelimilla räpsityt tämän päivän matkakuvat.

* * *

Minulle selvisi vasta äskettäin, kuka on tekstissä moneen kertaan mainittu ja siteerattu J.M. Synge, Watsonin innoittaja.

Dublinin ja Pariisin taiteilijapiireissa viihtynyt irlantilainen kirjailijanalku (sittemmin näytelmien kirjoittajana kunnostautunut kansalliskirjailija) John Millington Synge (1871-1909) matkusti ystävänsä W.B. Yeatsin neuvosta Aran-saarille opettelemaan iirinkieltä ja hakemaan uutta sisältöä elämäänsä. Synge löysi saarilta kadonneeksi luulemansa elämänmuodon ja ihmiset, joista kovat olosuhteet olivat muokanneet aivan omanlaisiaan.

Tulokas päätti asettua Inis Meáinille, missä iirinkieli ja perinteet olivat säilyneet paremmin kuin Inis Mórilla:

Opettajani, tulopäivänä tapaamani vanhan sokean miehen, viehätysvoimasta huolimatta olen päättänyt siirtyä Inishmaanille, missä iiriä puhutaan paljon enemmän ja elämä on ehkä vanhakantaisinta mitä Euroopassa nykyään tavataan.

Saarella nähdyt vieraat ovat enimmäkseen olleet filologian opiskeiljoita, mistä ihmiset ovat päätelleet, että ulkopuolisen maailman tärkein elinkeino on kielitieteellinen tutkimus, varsinkin iirin.

Olen tavannut ranskalaisia ja tanskalaisia ja saksalaisia, muuan mies sanoi, ja niillä oli valtavasti iirinkielisiä kirjoja muassaan ja nehän luki niitä paremmin kuin me itse. Uskokaa pois, maailmassa on enää vähän rikkaita miehiä jotka ei tutki iirin kieltä.

Synge vieraili Inis Meáinilla viitenä kesänä vuosina 1898-1902 ja julkaisi kokemuksistaan kirjan The Aran Islands.

Irlannissa v. 1907 julkaistu teos ilmestyi suomeksi Basam Booksin kustantamana lokakuussa 2009 ja osui käsiini viime vuonna. Ihastuin siihen välittömästi: pieni kirja täynnä viisautta ja hyviä havaintoja oikeasti tärkeistä asioista. Sitaatit edellä ovat tästä kirjasta.

Syngen kieli on konstailemattomalla tavalla ilmeikästä, ja suomentaja Heikki Salojärvi on selviytynyt käännöstyöstä loistavasti.

Kirjan suomenkielisen laitoksen kannessa on kirjailijan ottama kuva; valikoima Syngen Aran-saarilla ja muualla Irlannissa ottamia kuvia julkaistiin v. 1971 nimellä My Wallet of Photographs. Kuvat löytyvät netistä.

Watsonin kuviin verrattuna Syngen aiheet ovat staattisempia ja tekniikka hieman huonompi, mutta tekstin rinnalla katseltuna kuvat toimivat oivallisesti. Kannattaa muistaa, että kuvat ovat yli sata vuotta vanhoja ja amatöörin ottamia!
8/2012

Pöllöt ja bongarit

Naapurin orni jo palasi kun kaveri ja minä olimme vasta lähdössä. Pöllö oli ollut aamulla paikalla, mutta pelästynyt merikotkaa ja häipynyt kaupungin suuntaan. Päätimme kuitenkin käydä tutustumassa tilanteeseen.

Tiellä päivysti joukko miehiä putket suunnattuna yläviistoon. Näky toi mieleen tykkiaseman; olen palvellut kenttätykistössä ja tiedän mistä puhun. Eturivissä oli kolme lasimörssäriä, takarivissä kaukoputki ja mehupilli, pieniaukkoinen pitkä zoomi. Katsomattakin oli selvää, että pöllö oli palannut lyhyeksi jääneeltä pakomatkaltaan suosikkipaikalleen kuusen latvaan.

Lisää väkeä saapui paikalle, tulivoimaa eturiviin ja paikallinen asukas katsomon puolelle nauttimaan kanssamme kansainvälisen huipputapahtuman ilmapiiristä. Kaukaisimmat vieraat olivat Espanjasta.

Juttukaverimme huomasi Niskanperälle ilmestyneen tunturipöllön jo helmikuun lopulla, mutta ei tehnyt asiasta suurta numeroa. Tieto harvinaisesta vieraasta kulkeutui välikäden kautta lintuharrastajille, joita onkin sitten riittänyt.

Kysyin, olimmeko tekemässä ja todistamassa yleisöennätystä.

Ei lähelläkään, on ollut paljon enemmänkin. Mutta olisittepa nähneet sen porukan, jonka tuli lintutornille bongaamaan kaspiantylliä!

Pyysin karkeaa arviota nenäluvusta ja ehdotin viittäkymmentä. Oli kuulemma paljon enemmän, varmaankin toista sataa.

Eräskin bongari oli saapunut taksilla lentokentältä, puuskuttanut puolijuoksua kohti väkijoukkoa ja huutanut tullessaan:

Onko putkessa, onko putkessa?

Oli monessakin: kurkistuksen jälkeen oli yläfemmojen ja kättelyiden vuoro. Elämänpinnan saaminen hyvässä seurassa on kova juttu!

* * *

Myös lapinpöllö oli edelleen tavattavissa. Putket sojottivat taivaalle Sinetässäkin; patterin jaos koostui kolmesta mörssäristä ja yhdestä kanuunasta. Täällä kaukaisimmat vieraat olivat brittejä.

Ihmettelin kuvaajien identtistä varustusta: jalustaan kiinnitetyn viisisataaamillisen lisäksi yhdelläkään ei ollut toista runkoa ja siinä maltillista zoomia laajakulmasta nyt puhumattakaan. Melko puhtaaksiviljeltyä lintukuvausta!

Pöllö poseerasi ansiokkaasti. Jätin tällä kertaa telejatkeen reppuun ja kuvasin lyhyemmillä poltoväleillä. Saimme kuvia istuvasta, lentävästä ja syöksyvästä pöllöstä.

Lisäksi saimme kiinnostavia kuvia pöllön kuvaajista.
3/2012

Pöllöjen perässä Lappiin

Rovaniemen pöllöt ja pöllöbongarit pääsivät eilen YLE:n valtakunnallisiin tv-uutisiin.

Finnature Oy:n toimitusjohtaja Jari Peltomäki ja matkailuyrittäjä Jorma Terentjeff näkevät Suomen lintu- ja luontomatkailussa merkittäviä kehittämismahdollisuuksia.

Terentjeff ottaa esimerkin länsinaapurista:

Siellä jossain kuvauspaikassa saattaa käydä 100 000 – 150 000 matkailijaa kesän aikana.

Ymmärrän toki matkailuyrittäjän innostuksen, mutta minulle henkilökohtaisesti ajatus massamatkailun ja lintuharrastuksen yhdistämisestä tuntuu vieraalta ja suorastaan vastenmieliseltä.

LR:n artikkeli päättyy mielenkiintoiseen toteamukseen:

Harvinaisten pohjoisten lintulajien lisäksi Suomen valtteja ovat jokamiehenoikeus ja tiheä tieverkko, joiden ansiosta matkailijat pääsevät helpommin harvinaisen linnun lähelle.

Kuinka helposti ja kuinka lähelle harvinaista lintua pitää päästä? Koska lajibongarille riittää linnun näkeminen kaukoputkella, nämä lähelle haluavat lienevät enimmäkseen niitä, jotka keräävät lajien lisäksi myös itse otettuja lajikuvia. Jatkokysymys kuuluu: miksi pitää päästä lähelle, jos joka tapauksessa suositaan pitkiä polttovälejä?

* * *

Kun tulimme lauantaina Sinetän lapinpöllöpaikalle, lasimörssärit olivat asemissa. Sadan metrin päässä istunutta pöllöä yritettiin houkutella lähemmäksi vetämällä lumen pinnalla tekomyyrää. Pöllö tarkkaili touhua uteliaan huvittuneena, mutta itse “myyrä” ei olisi voinut vähempää kiinnostaa.

Otimme autosta sukset ja hiihdimme tervehtimään pöllöä. Lintu oli päättänyt pitää lepopäivän ja istui raukean oloisena koivussa yllättävän alhaalla. Edellisillä tapaamisilla pöllö päivysti hyvillä tähystyspaikoilla valmiina iskemään: puun latvassa, langalla tai sähkötolpan nokassa. Vetäydyimme takaisin, ja lintu sai jäädä paikalleen. Kuvaajat olivat ehkä toivoneet meidän ajavan pöllön lähemmäksi.

Viikkoa aiemmin tilanne oli päinvastainen: pöllö istui puhelinlangalla vain parinkymmenen metrin päässä kelkkaurasta, jolla kuvaajat seisoivat. Kun lintu levitti siipensä ja syöksyi, se ei voinut mahtua viisisataamillisellä telellä kuvattuun ruutuun. En tosin tiedä oliko tarkoituskaan; ehkä haluttiin pelkkiä potretteja ja höyhenenteräviä lähikuvia.

Hiihdin peltoaukealla pienen lenkin ja löysin parikymmentä pöllön tekemää iskukuoppaa. Määrä ei ole suuri siihen nähden, että lintu on oleskellut paikalla jo kolme viikkoa. Kaksi kuoppaa oli tuoreita, viimeisimmän lumisateen jälkeen syntyneitä. Verijäljet kertoivat saalistuksen onnistuneen.

* * *

Pöllökuvaajien invaasion ansiosta paikalliset lintuharrastajat ovat päässeet näkemään poikkeuksellisen laadukkaita kuvausvälineitä. Suosikkiobjektiivi näyttää olevan suurivalovoimainen viisisataamillinen, joka on kiinni parhaassa mahdollisessa rungossa. Yhdistelmälle kertyy hintaa suunnilleen saman verran kuin pienelle henkilöautolle.

Toivottavasti mahdollisimman moni on huomannut, että vaikka välineet ovat ammattilaistasoa, muu touhu voi olla amatöörimäistä puuhastelua. Kuvien laatu lienee kääntäen verrannollinen välineiden hintaan!

Pohdiskelin asiaa perusteellisemmin viime vuoden marraskuussa blogitekstissäni Tyytyisimmekö vähempään?
3/2012