Aihearkisto: Yleinen

Tiedettä vai poropolitiikkaa?

”Jäkälä on poronhoidon vastaisen vallankäytön väline.”

RENMAN -hanke (2001-03) on EU:n rahoittama kansainvälinen monitieteinen tutkimushanke, jossa tutkitaan kestävän poronhoidon mahdollisuuksia Euroopan pohjoisilla alueilla. Teknillisen korkeakoulun ympäristönsuojelun laboratorion julkaisussa ”POROMIEHET PUHUVAT – Poronhoidon ongelmat, ratkaisumahdollisuudet ja tutkimustarpeet Suomen Lapissa poromiesten näkökulmasta” (1/02) RENMAN -hankkeen lähtökohta määritellään näin:

Huomattava osa aiemmin tehdyistä (poro)tutkimuksista on ollut valtion alaisissa tutkimuslaitoksissa työskentelevien tutkijoiden tekemiä, mikä on saattanut osaltaan vaikuttaa siihen, että tutkimusten keskeinen vaikutus poronhoitoon on ollut suurimpien sallittujen poromäärien asettaminen. Näin ollen on tärkeää, että asiaan liittyvää tutkimusta tekevät myös valtiollisesta porohallinnosta riippumattomat tutkimusyksiköt. Niillä on erinomaiset edellytykset tuottaa syvällinen, avoin ja tietopohjaltaan tasapuolinen arvio poronhoidon paikallisista huolenaiheista ja tarpeista.

Tähän on syytä huomauttaa, että Suomessa valtiovalta on määrännyt suurimmat sallitut poroluvut niin kauan kuin järjestäytynyttä poronhoitoa on ollut olemassa. Laitumet ovat jo monen vuosikymmenen ajan olleet tarkan seurannan kohteena. Useimpien mielestä lienee oikein ja kohtuullista perustella poromäärien sääntelyä tutkitulla tiedolla silloin kun sellaista on käytettävissä.

Satelliittikuvat vahvistivat 1990-luvun loppupuolella sen yleisesti tiedetyn tosiasian, että porojen laitumet ovat huonossa kunnossa koko poronhoitoalueella. Erityisen huolestuttava tilanne on pohjoisissa tunturipaliskunnissa. Monet saamelaispoliitikot ja -poromiehet ovat kiistäneet laidunongelmien vakavuuden ja kyseenalaistaneet tutkijoiden pätevyyden ja puolueettomuuden. Saamelaiskäräjien vuosikertomuksessa vuodelta 1999 porolukupäätöksen väitetään perustuvan ”lähinnä mielivaltaan”.

Viime vuosina porotalouden piirissä on viritelty omaa tutkimustoimintaa, jonka tuloksille vaaditaan samaa painoarvoa kuin viralliselle tutkimustiedolle. RENMAN -hanke voidaan nähdä jatkona tälle suuntaukselle. Uutta on muhkea, liki 2 milj. euron EU-rahoitus ja joidenkin tunnettujen tutkijoiden ryhtyminen hankkeen tieteellisen tason takuumiehiksi. Erikseen peräänkuulutettu tasapuolisuus on varmistettu rekrytoimalla tutkimusryhmään poro- ja saamelaispolitiikasta innostuneita jatko-opiskelijoita, joille jääviys ja valikoiva kriittisyys kaiketi katsotaan lisäansioksi. Näillä taustoilla poromiesten huolenaiheiden kirjaaminen ja muu edunvalvonta sopii hyvin RENMANin tehtäväkenttään, mutta varsinaisessa tutkimustyössä ajaudutaan väistämättä uskottavuusongelmiin.

Ensihavaintoni RENMAN-hankkeesta on Lapin yliopistolla syksyllä 01 järjestetystä seminaarista. Olin kiinnostunut kuulemaan, mitä nuoren polven tutkijat ajattelevat poropolitiikasta ja ympäristökonflikteista. RENMAN -tutkija Ari Laakso esitteli virallista laiduntutkimusta tyylillä, joka sopii ehkä poromiesten tupailtoihin, mutta tuskin yliopistolle. Laakso tuntui elävän siinä uskossa, että toisen tieteenalan edustajien estoton mollaaminen on omiaan lisäämään oman sanottavan tasoa ja kiinnostavuutta.

Toisen kuulemistani puheenvuoroista käytti VTM Lydia Heikkilä, RENMAN -tutkija ja väitöskirjaa valmisteleva Lapin yliopiston jatko-opiskelija. Hänen otsikkonaan oli kysymys Onko poronhoito modernin luonnon suurin uhkatekijä? Epäselväksi jäi, onko joku näin sanonut vai onko väite Heikkilän itsensä keksimä; poliitikothan ovat iät ja ajat kehitelleet uhkakuvia, joita sitten ovat päässeet sankarillisesti torjumaan. Heikkilän puheenvuoro on julkaistu Lapin yliopiston Kide -verkkolehden numerossa 5/01.

Lainaus tekstistä:

Poronhoito representoidaan modernin luonnon suurimpana uhkatekijänä. Diskurssi sisältää samansuuntaisia selontekoja nykyisestä luonnontilasta, laidunten kunnosta, poronhoidon roolista luonnon käyttäjänä sekä tavoiteltavasta luonnon tilasta. Diskurssi tuottaa kuvan edesvastuuttomista poronhoitajista/poromiehistä, jotka eivät joko ymmärrä tai halua tunnustaa vakavaa luonnon häiriötilaa, jonka ovat itse aiheuttaneet. Tämä on selkeä kannanotto kyseistä ammattiryhmää kohtaan. Koska poronhoito on yksi tärkeimmistä saamelaiselinkeinoista, on kannanotolla myös etninen ulottuvuus.

Heikkilän mielestä tieteellinen tutkimus on väärä tapa selvittää, ovatko porojen laitumet mahdollisesti kuluneet. Oikea tapa on ”symmetrinen” vuoropuhelu, jossa poronhoitajat ja yhteiskunnan päättäjät ovat tasavertaisia kumppaneita. Toisaalta keskustelukaan ei välttämättä onnistu, koska Heikkilän mukaan

Ympäristön hallintaa määrittää tietty hegemonistinen puhetapa. …Muut toimijat joutuvat käyttämään hegemonistisen diskurssin merkityksellistämistapoja tullakseen ymmärretyksi. Eri toimijoiden puhetta ei siten tulkita kontekstisena puheena, joka rakentuu kulttuurisesti spesifeihin merkitysjärjestelmiin vaan oman position puolustuspuheena.

Heikkilä hengenheimolaisineen ei hyväksy sitä, että ympäristövaikutuksia arvioitaessa poromiehet pannaan samalle viivalle kuin muutkin luonnonvarojen käyttäjät. Menettelyä ei Heikkilän tavoin voi tulkita osoitukseksi yhteiskunnan porotalous- tai saamelaisvastaisuudesta, vaan se perustuu Suomea velvoittaviin kansainvälisiin ympäristön- ja luonnonsuojelusopimuksiin.

Heikkilän snobbailuun verrattuna osana RENMAN -hanketta julkaistu em. kooste poromiesten mielipiteitä on selkokielisessä populismissaan kuin raikas tuulenhenkäys. Poromiehet purkivat patoutumiaan kolmepäiväisessä kokoontumisessa, joka järjestettiin elokuussa 2001. Tutkijoita haukuttiin antaumuksella Vuotsossakin, esimerkiksi tähän tapaan:

Poronhoitoa koskevan tutkimuksen lähtökohdat, relevanssi ja tulokset ovat kyseenalaisia. …Suomen kasvitieteilijöille ja ekologeille tuntuu muodostuneen jäkälästä päähänpinttymä, joka heijastuu yliopistojen opetukseen. Jäkälä on poronhoidon vastaisen vallankäytön väline.

Jäkälän merkitystä poron tämänhetkisessä ruokavaliossa arvioitiin mm. näin:

Jäkälä ei ole poron kannalta välttämätöntä, koska poro pystyy sopeutumaan olemassa olevaan ravintoon.

Tämä on totta, mutta samalla melkoinen osatotuus: jos jäkälät on syöty, poro todellakin tyytyy muuhun ravintoon.

Maa- ja metsätalousministeriö saa oman osansa ryöpytyksestä ja sitä parempana hallinnoitsijana nähdään ympäristöministeriö. Ehkä parhaiten perimmäisten kysymysten äärelle päästään seuraavassa puheenvuorossa:

Poronhoidolle voisi löytyä jokin aivan muu profiili kuin lihantuotanto. Poronhoidossa ei lihantuotannolla yksin elä, koska se johtaa vain konflikteihin muiden maankäyttäjien kanssa. Ehkä poronhoito pitäisi siirtää osaksi ympäristöhallintoa ja tarkastella elinkeinoa enemmänkin ympäristönhoitona, paikallisen kulttuurin ylläpitämisenä ja perinteisenä elinkeinona.

Rahoitusongelman lisäksi sinänsä hyvässä ajatuksessa on toinenkin iso mutta. Tämän päivän porotalous lieveilmiöineen ei muutu ympäristönhoidoksi pelkillä puheilla tai julistuksilla, olivatpa ne kuinka ”symmetrisiä” hyvänsä.
3/2002

Kirje toimittajalle

Toimittaja
Tapio Mainio
Helsingin Sanomat

Tarjosin syyskuun alussa HS:n mielipidesivulle oheista vastinettani, jota jostain syystä ei kuitenkaan julkaistu. Vastineessa puututaan eräisiin kirjoittamanne uutistekstin virheisiin ja kummallisuuksiin. Haluan esittää asian johdosta joitakin lisäkommentteja.

Uutisessa ei kerrottu, että YK:n ihmisoikeuskomitealla oli perusteltu syy jättää ensi vaiheessa tutkimatta Sallivaaran ja Lapin paliskuntien (osakkaiden) tekemät valitukset. Näin lukijoille varmaankin syntyi vaikutelma saamelaisten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Ehkäpä tämä oli nimenomainen tarkoituskin.

Kun YK:n ihmisoikeuskomiteaan joka tapauksessa viitattiin, olisi ollut korrektia kertoa komitean ns. Angelin riitajutussa tekemästä merkittävästä ennakkopäätöksestä. Se näyttäisi yhdessä Rovaniemen hovioikeuden ratkaisun kanssa enteilevän noloa loppua saamelaisten metsäkäräjöinnille.

Rovaniemen hovioikeuden tuomiossa Nro 601 (11.7.97) on otettu huomioon se käräjäoikeudelta huomaamatta jäänyt tosiasia, että suurin osa Sallivaaran paliskunnan 286000 ha:n pinta-alasta kuuluu Lemmenjoen kansallispuistoon tai Hammastunturin erämaan hakkuilta säästyvään osaan. Vain pykäliinsä sotkeutunut juristi voi vakavissaan väittää, että kasvatushakkuut kiistelyn kohteena olevalla 92 ha:n alueella Kariselässä voisivat estää ketään harjoittamasta saamelaiskulttuuriin kuuluvaa poroelinkeinoa. kartta

Saamelaisporomiesten omista, selkeästi Metsähallituksen nykylinjaa rajummista hakkuista käräjillä on oltu ihmeen hiljaa. Minun on mahdotonta käsittää, miten metsätaloustoiminnan haitta porojen ravinnonsaannille riippuu hakattavan metsän omistajasta. Mutta minähän en olekaan ihmisoikeusjuristi, vaan poro- ja porolaiduntutkimuksissa mukana ollut biologi…

Turhautuneisuus paistaa tavasta, jolla äskettäin arvosteltiin mmm:n pyrkimystä alentaa eräiden saamelaispaliskuntien porolukua vastaamaan edes hieman nykyistä paremmin loppuun kaluttujen jäkälälaitumien kantokykyä (LK 5.9.97). Tyylistä päätellen Saamelaiskäräjien nimissä julkaistu teksti oli lakimiessihteeri Heikki Hyvärisen kirjoittama. Kannanotossa esitetyn tulkinnan mukaan ylilaidunnuksesta johtuvissa nälkiintymisongelmissa ei ole kyse eläinten, vaan ihmisten oikeuksista – perustuslaillisista kaiken lisäksi. Tulilinjalle joutui erityisesti laiduntutkimuksia johtava porotutkija Mauri Nieminen, jonka on viran puolesta esiintynyt todistajana Mirhaminmaan – Kariselän käräjäjutussa.

Toivon, että HS vastaisuudessa käsittelisi puheenaolevia, osin kipeitä kysymyksiä tasapuolisesti ja riittävään taustatietoon perustuen. Tätä on syytä toivoa senkin vuoksi, että omien toimittajien teksteissä esiintyvien virheellisten tietojen ja tulkintojen oikaiseminen näyttää jatkuvasti olevan myrkkyä valtakunnan ykköslehdelle.

Sodankylässä 24.9.1997
Veikko Vasama
luonnonvalokuvaaja, FK

kuva ja kartta lisätty 5/2001

Uusi hauska Saamenmaa

HS maalasi 20.8.00 verevän vision elämästä saamelaisten omistamassa Ylä-Lapissa. Toimittajan haastattelemat saamelaisvaikuttajat vakuuttelivat yhteen ääneen, että nykyiseen verrattuna elämisen laatu paranee ja hauskaa on.

Mutta vakavammin puhuen, millä varsinaisesti eletään, jos hauskanpito ja kulttuuriporonhoito julistetaan Saamenmaan pääelinkeinoiksi?

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka Aikio paljastaa, että metsiä hakataan jatkossakin. Aluejohtaja Pertti Veijola ja Metsähallitus, kymmenen vuotta jatkuneen metsäkäräjöinnin vastapuoli saavat yllättävää tunnustusta – hyvästä metsien hoidosta.

Myös turismi jatkuu, mutta saamelaisten ehdoilla ja sisällöltään nykyistä tasokkaampana. Kotapellet ja monotanssien järjestäjät joutuvat nuolemaan näppejään, kun matkailijat pääsevät seuraamaan nahkojen parkitsemista ja nutukkaiden neulomista. Hiihtokeskuksia ei lakkauteta, koska saamelaisetkin skimbaavat ja tykkäävät lustikseen seurata ”hullujen turistien” edesottamuksia.

Virkistyskalastus ja reiteillä tapahtuva moottorikelkkailu saavat jatkua, sen sijaan patikoinnin tulevaisuutta joudutaan harkitsemaan. Se on vaikeasti rahastettavaa ja luokitellaan poronhoitoa voimakkaasti häiritseviin toimintoihin. Esimerkiksi UK-kansallispuiston uudet omistajat osoittavat reppuselkäturisteja syyttävällä sormella, sillä retkeily tekee tyhjäksi poronhoidolle muutoin suojelualueesta koituvan rauhoitushyödyn.

Saamenmaan luontoon kohdistuvan tutkimustoiminnan painopiste siirtyy kukkasista ja pikkulinnuista merkittävämpiin aiheisiin, kuten poroon. Poroa on tosin tutkittu tähänkin asti, mutta väärin. Muutama vuosi sitten tutkimuksissa paljastui se kiusallinen tosiasia, että poronhoitoalueen surkeimmassa kunnossa olevat laitumet löytyvät saamelaispaliskunnista. Vieläpä sellaisista, joista metsänhakkuut, tekoaltaat ja kaivokset puuttuvat.

Pekka Aikio muistuttaa saamelaisten sovinnollisuudesta: nuija- tai sisällissotia ei ole syttynyt, vaikka valtiovalta on vuosikaudet isännöinyt saamelaisten omistamia maita. Saamelaisetko itse  sotimaan, kun asialle voi panna juristin!

Sellaiset merkit ovat ilmassa, että käräjäsaleissa Uutta Hauskaa Saamenmaata jatkossakin rakennetaan. Johtuneeko valtaväestön huonosta huumorintajusta?
11/2000

Suunnistus ja minä

Suunnistuksen MM-kisat tarjosivat jännitystä ja ilon hetkiä lajin ystäville. Riemukkaan viestihopean jälkeen teki mieli fiilistellä ja pohtia omaa suhdetta suunnistamiseen.

Sain perusopit Jyväskylän keskuskansakoulun 3-4 luokilla. Alpo Mäkelä oli erinomainen opettaja, innostava ja laaja-alainen: hän tarjosi normaalin opetuksen ohessa runsaasti tietoja ja taitoja, joilla on ollut käyttöä myöhemmässä elämässä. Muistikuvat suunnistusopetuksen sisällöstä ovat hataria, mutta todennäköisesti keskityimme kartanlukuun.

Omat käytännön kokemukseni lajista liittyvät hyötyliikuntaan, ammatin harjoittamiseen erämaissa ja lähimetsissä. Rastilippuja reiteilläni on näkynyt vain armeija-aikana, jolloin piti osallistua aliupseerikoulun suunnistuskilpailuihin. Menestys oli hyvä, joskaan en yltänyt ihan podiumille asti.

Kuvausretkillä ei riitä, että osaa kulkea pahemmin eksymättä. Erämaissa yksin (ennen matkapuhelinten aikaa) liikkuessa reitinvalinnoissa korostui turvallisuuden merkitys: riskejä ei voinut ottaa. Painavasta rinkasta johtuen pyrkimyksenä oli päästä suunniteltuun leiripaikkaan energiaa tuhlaamatta. Varsinainen kuvaaminen tapahtui pääosin leiristä käsin.

Luonnonmaisemia kuvaavalle ehkä kaikkein tärkeintä on taito lukea luovasti karttaa: on osattava kuvitella miltä kartalla kiinnostavat kohteet näyttävät paikan päällä vaihtelevissa sääoloissa eri vuoden- ja vuorokaudenaikoina.

* * *

Todellinen suunnistuksen ystävä minusta tuli kesäkuussa 1994, jolloin silloisella kotipaikkakunnalla järjestetty Pyhä-Luosto Jukola teki kaikin tavoin lähtemättömän vaikutuksen. Tajusin kertalaakista esimerkiksi sen, kuinka fiksua väkeä suunnistajat ovat!

Vietin varhaiset aamuyön tunnit ratamestarina toimineen Esa Turusen neuvomalla rastilla, missä metsä oli mahdollisimman vanhaa ja vaikuttavaa. Paikka sijaitsee nykyisen kansallispuiston alueella. Leimaamassa kävi kolmen osuuden kilpailijoita, joista kuvassa esiintyvä juoksee vauhdista päätellen ankkuriosuutta.

Sanonpa tähän väliin, että MM-lähetysten selostaja Jussi Eskola ja kommentaattori Janne Salmi olivat mielestäni asiantuntevin parivaljakko, jota olen ikinä kuunnellut minkään urheilutapahtuman yhteydessä. Turun Suunnistajien väreissä juossut Janne Salmi sinetöi sattumoisin juuri Pyhä-Luoston ankkuriosuudella ensimmäisen Jukola-voittonsa. Jatkossa niitä tuli vielä kaksi lisää.

MM-kisojen sprinttiselostuksissa puhuttiin painokkaasti metsäsuunnistuksesta erotukseksi taajamissa juostaviin sprinttikilpailuihin. Kilpailijat ovat samat, mutta tapahtumat luonteeltaan kovin erilaisia.

* * *

Luostolla ei tarvittu otsalamppuja, mutta etelämpänä kilpailtaessa pimeät yöosuudet ovat olennainen osa Jukolaa. Yösuunnistus on yhtenä suunnistuksen alalajina mukana kotimaisessa kilpailukalenterissa.

Sodankylässä asuessani kävin Kiilopäällä seuraamassa tunturisuunnistuksen SM-kisoja. Jos puhutaan päivänvalossa sulan maan aikana järjestettävistä suunnistuskilpailuista, sprintti- ja toisaalta pareina juostava tunturisuunnistus ovat toiminnan ääripäitä.

Sprintissä kilpailija joutuu päättämään salamannopeasti, kannattaako kerrostalo kiertää vasemmalta vai oikealta. Tunturisuunnistuksessa kannattaa harkita hieman kauemmin, koska kierrettävä kohde voi olla kokonainen tunturi! Kun tunturisuunnistuksen mestaruuksia ratkottiin kaksi vuotta sitten Pallaksilla, pisin rastiväli oli kahdeksan kilometriä.

Vuokatinvaaralla juostua keskimatkan kisaa seuranneille selvisi, mitä teknisesti vaativa rata käytännössä tarkoittaa. Vaikkapa sitä, että rasti piileskelee peitteisessä rinteessä niin onnistuneesti, että Minna Kauppi ei näe sitä vaikka tähystää kahdenkymmenen metrin päässä.

Viestit juostiin samassa maastossa, ja monet huippunimetkin tekivät karmeita pummeja. Edes naissuunnistusta vuosikaudet suvereenisti hallinnut Simone Niggli ei pystynyt läheskään virheettömään suoritukseen. Toisaalta kun Minnan keskittyminen oli tapissa, rastiliputkin näkyivät paremmin.

* * *

Mitä Alpo Mäkelään tulee, olen yrittänyt parhaan kykyni mukaan siirtää hänen opetuksiaan omille lapsilleni. Yhteisillä retkillämme karttaa tutkittiin paljon: tauolla oli tapana etsiä kartalta reitit, joita olimme sijaintipaikkaame tulleet ja ne, joita oli tarkoitus jatkaa.

Taka-ajatuksena oli, että lapset olisivat tarvittaessa selviytyneet omin päin metsästä ihmisten ilmoille.
7/2013

Urheilullinen äänestysratkaisu

Mikäli mahdollista, äänestän vasta varsinaisena äänestyspäivänä. Toisin kuin äänestämiseen postissa tai marketissa, näin suoritettuna toimitukseen sisältyy pieni annos arvokkuutta ja nostalgiaa. Lisäksi kuuluu asiaan, että äänestyspäivänä liputetaan.

Äänestyspaikalle on matkaa toista kilometriä, ja kävellessä on mukava virittäytyä miettimällä kaikenlaista asiaan liittyvää. Vaikkapa että mitä suomalaisuus minulle merkitsee? Mitä se merkitsi vanhemmilleni tai merkitsee omille lapsilleni?

Puoluetta ei enää tarvinnut miettiä, mutta kysymys ehdokkaasta oli vielä avoin. Minulla äänestyspäätös syntyy tässä järjestyksessä. Henkilöllä on merkitystä lähinnä vain siinä tapauksessa, että lähiomainen on ehdokkaana. Usein on ollut, nyt ei.

Valintaa helpottaakseni päätin asettaa vastakkain nais- ja miesehdokkaan ja ratkaista asian arpomalla. Itse arvontamenettelyksi keksin urheilullisen ratkaisun.

Joitakin kymmeniä metrejä edessäni jalkakäytävän asvaltissa oli poikittainen halkeama. Se sai olla “lankku”, minä olin Evilä, vasen jalkani edusti naisia, oikea miehiä. Lähemmäs lankkua hyväksyttävästi osuva jalka voittaa.

Lankkua lähestyessäni katselin puiden latvoja, jotta en vahingossakaan taktikoi eli muuta askeleen pituutta. Sama se on Evilälläkin: jos lankulle tullessa sipsuttelee ja passailee, hyppy jää armotta lyhyeksi. Pakko ottaa riski: juosta ja ponnistaa täysillä. Joskus tuloksena on kolme hylättyä yritystä. Minulla sitä vaaraa ei onneksi ollut.

Jätän kertomatta, kummallako jalalla ponnistin. Sillähän ei lopulta ole mitään väliä. Sillä on, että sukupuolten välinen tasa-arvo toteutui.
10/2008

Onko Lapissa tutkivaa journalismia?

Lapin valituksi tulleiden kansanedustajien ilmoittamat vaalibudjetit vaihtelevat välillä 24 050 – 71 440 €.

Pienimmällä panostuksella tuli valituksi keskustan Paavo Väyrynen, ja eniten rahaa itsensä mainostamiseen poltti niinikään keskustalainen Janne Seurujärvi. Lapissa kakkossijalle nousi keskustan Hannes Manninen (58 157) ja kolmanneksi kiilasi varasijalle jäänyt keskustan Simo Rundgren (52 200). Läpi menneistä kolmas oli demarien Johanna Ojala-Niemelä (50 974).

Seurujärven panostus nousee valtakunnallisessa rankingissa sijaluvulle 7: edelle kiilaa neljä kokoomuslaista: Eero Lehti, Sauli Niinistö, Sampsa Kataja, Ilkka Kanerva, keskustan Anu Vehviläinen ja demarien Eero Heinäluoma.

Kirjoitin Seurujärven kampanjasta 17.3.2007 otsikolla mm. näin:

Lapin Kansan mukana tuli taas Janne Seurujärven nelisivuinen vaalilehti. Janne on inarilainen 31-vuotias toimitusjohtaja, ikäistään vanhemman oloinen: nimikirjoituskin kuin kauppaneuvoksella.

Edellisissä vaaleissa Jannella kävi huono tuuri, hän hävisi ensimmäisen varasijan Tatja Karvoselle vain muutaman kymmenen äänen erolla. Kun Hannu Takkula valittiin europarlamenttiin, Karvosesta tuli kansanedustaja. Jannea luultavasti harmitti.

Toista kertaa Janne ei halua jäädä rannalle. Jannella lienee Lapin vaalipiirin muhkein vaalibudjetti, ja hän kiertää väsymättä maakuntaa. Puheista en tiedä, mutta tarjottavat ovat parhaasta päästä. Tänään Lordin aukiolla hän tarjoaa lihakeittoa.

Vaalirahoitusilmoituksessaan Seurujärvi kertoo saaneensa “useilta yrityksiltä” yhteensä 16 158 euroa ja Tulevaisuuden Lappi -nimiseltä taustataholta muhkeat 29 050 euroa. Seurujärvi ilmoittaa arvoituksellisesti summan sisältävän “mm. taidemyyntiä, mainosmyyntiä ja suoraa rahallista tukea”.

Pidän mahdollisena tai jopa todennäköisenä, että kansanedustaja Seurujärvi on korviaan myöten kiitollisuudenvelassa erinäisille tahoille, joita hän ei halua paljastaa.

Vaalirahoituksen epämääräiset kiemurat eivät näytä juurikaan kiinnostavan täkäläisiä journalisteja. Mahtaisiko pidättyvyyteen vaikuttaa se, että erittäin merkittävä osa vaalimainontaan kerätystä rahasta ohjautui paperimediassa julkaistuun mainontaan?
3/2008

Pitsit piiloon

Haaparannan käräjäoikeudessa luettiin eilen syytteet helmikuussa tapahtuneesta

poikkeuksellisen raa’asta raiskauksesta, jossa sisarusten epäillään pitäneen 60-vuotiasta uhria vankina lähes vuorokauden tämän omassa kodissa.

Suomessa asiasta uutisoi Iltalehti:

32-vuotias nainen napattiin Suomessa sen jälkeen, kun molemmista oli annettu kansainvälinen etsintäkuulutus ja pidätysmääräys Schengen-alueella. Hän ehti kulkea vapaana kaksi kuukautta. 37-vuotias veli jatkaa edelleen pakoaan.

Iltalehden verkkosivuilla julkaistuun uutiseen liittyy kolme valokuvaa: yleisnäkymä Haaparannan kaupungista, kuva syytteen saaneesta naisesta kasvot valkean liinan peitossa ja kuva etsintäkuulutetusta 37-vuotiaasta miehestä.

Tuntuu erikoiselta, että kuvassa miehen kasvot on sumennettu. Miksi kuva ylipäätään julkaistiin, jos sen avulla ei ole tarkoituskaan helpottaa törkeästä rikoksesta etsintäkuulutetun henkilön löytämistä?

Myös syytetyn naisen kuvaa on manipuloitu. Asian havaitsee vertaamalla Iltalehdessä ja Norrbottens-Kuriren -lehdessä julkaistuja kuvia. Jälkimmäisessä naista saattavan henkilön vasemman käden alapuolella näkyy pitsiä, joka on retusoitu pois Iltalehden julkaisemasta kuvasta .

Koska syytetyn pikimustat hiukset ja miehen hiusten ja ihon väri eivät viittaa alkuperäisväestöön, Iltalehden keskustelussa epäillään törkeyksistä Välimeren suunnan ulkomaalaistaustaisia. Aiheettomilta epäilyiltä olisi vältytty, jos uutisessa olisi kerrottu sisarusten kuuluvan romanivähemmistöön.

En ymmärrä, mihin lehdistö pyrkii sensuroisessaan rikosuutisia.
5/2008

Tanskalaista vuoropuhelua

Monet tanskalaislehdet julkaisivat eilen Kurt Westergaardin kohutun piirroksen profeetta Muhammedista pommiturbaani päässään.

Kyseessä oli vastaveto edellisenä päivänä paljastuneelle ääri-islamistien salaliitolle, jonka tavoitteena oli piirtäjän murhaaminen. Lehdet halusivat teollaan viestittää, että väkivallalla uhkaileminen ei saa tanskalaisia luopumaan eurooppalaisiin perusoikeuksiin kuuluvasta sananvapaudesta.

Tanskalaislehdistön rohkeus yllätti, mutta vastareaktio ei. “Nuoriso” otti käyttöön Pariisin lähiöistä tutut vaikuttamisen keinot.

Poliisi pidätti tiistaina kolme miestä epäiltynä Westergaardin murhan suunnittelemisesta: marokkolaissyntyisen Tanskan kansalaisen ja kaksi maassa asuvaa tunisialaista. Ensin mainittu on vapautettu, mutta tunisialaisten tilanne on mielenkiintoinen. Hesarin mukaan:

terroristilakien kiristämisen jälkeen heidät voidaan karkottaa maasta ilman oikeudenkäyntiä. Toisaalta tanskalaiset asiantuntijat arvioivat, ettei Tanska voi lähettää miehiä Tunisiaan, missä islamisteja on kidutettu.

Tanskan suurin islamilaisjärjestö (Tanskassa on noin 200.000 muslimia) on jo ehtinyt varoittamaan, että “epäoikeudenmukaiseksi koettu karkotus luo pohjaa islamilaiselle radikalisoitumiselle”.

Syyt ja seuraukset hämärtyvät, ja omalaatuinen “vuoropuhelu” jatkuu.
2/2008

Urheiluministerin vaihtoehto

Kulttuuri- ja urheiluministeri Stefan Wallin ilmoittautuu Kalevan haastattelussa nuuskan ystäväksi.

Ministerin omakohtainen kokemus kyseisestä nautintoaineesta on lähinnä kammottava, mutta puheenvuoro on ehkä nähtävä osana Rkp-ministereiden yritystä laajentaa puolueensa julkisuuskuvaa kielipuolueesta varteenotettavaksi yleispuolueeksi.

Ministeri Wallin ei halua ottaa kantaa tupakan ja nuuskan terveysvertailuun, koska siihen hänen “valtiotieteellinen koulutuksensa ei riitä”. Ministeriltä on viisas ratkaisu keskittyä arvioimaan nuuskankäyttökulttuurin niitä ulottuvuuksia, joihin koulutus riittää. Esimerkiksi näin:

Nuuska on ympäristölle paljon ongelmattomampi kuin tupakka. Passiivinen nuuskaus kun ei ole mitenkään mahdollista.

Urheiluministerinä Stefan Wallin varmasti tietää , että monet urheilijat, esimerkiksi kaikenikäiset jääkiekkoilijat käyttävät nuuskaa. Joukkuehenki joutuisi ylipääsemättömän kovalle koetukselle, jos osa pelaajista tupakoisi pukukopissa. Huomaamatta poskeen pantava mälli on ympäristön kannalta kiistattomasti parempi vaihtoehto.

Omassa kokemuspiirissäni nuuska liittyy nimenomaan jääkiekkoiluun. Kun kävin Wallinin innostamana tutustumassa alan tarjontaan suuren postimyyntifirman sivuilla, törmäsin välittömästi jääkiekon maailmasta tuttuun try-out -termiin. Aloittelevalle nuuskankäyttäjille tarkoitettu Try out Box on tutustumislajitelma, joka auttaa löytämään oman suosikin laajasta valikoimasta.
12/2008

Sikana vatukossa

Arkinen, mutta ehdottoman kunnioittava suhtautumiseni ruokaan on kotikasvatuksen peruja. Ruokaa ei heitetä roskiin eikä sen kanssa pelleillä!

Luin tyrmistyneenä tutkimustuloksen, jonka mukaan “keskiverto ruotsalainen heittää vuosittain sata kiloa syömäkelpoista ruokaa menemään”. HS otsikoi juttunsa: Neljännes ruuasta päätyy roskiin Ruotsissa.

Länsinaapurissa päätyy roskiin vuosittain yhteensä 1,4 miljoona tonnia syömäkelpoisia elintarvikkeita. Järkyttävää. “Mikäli tuhlaaminen saataisiin kuriin, vastaisi se ympäristövaikutuksiltaan 700 000 auton häviämistä liikenteestä”, tutkijat arvioivat.

Ruotsissa ajellaan tietääkseni päästötasoltaan ja energiatehokkuudeltaan huippunykyaikaisella autokalustolla, suositaan biopolttoainetta ja hyväksytään ruuhkatullit vain pienen marinan säestyksellä.

“Ekoautoilu” lienee ruotsalaisille erityisen sopiva tapa keventää yhteistä syntitaakkaa. Se ei kuitenkaan riitä, ei alkuunkaan, jos muuten eletään kuin siat vatukossa.

Maailman pelastaminen on eräänlaista moniottelua, jossa tarkeintä on olla tasaisen hyvä. Jos yhdessä lajissa jää ilman tulosta, lopputulos romahtaa ja kärki karkaa.

Ruotsin vahvoihin lajeihin maailmanpelastusmoniottelussa kuuluu autoilun lisäksi yleinen siisteys. Maailman ehdotonta huippua ovat pääteiden levähdyspaikat ja vielä erikseen niiden vessat. Totesin asian viimeksi kesäkuussa poiketessani Karlstadtista Arvikan kautta Norjaan menevän tien varteen perustetulla autoilijan keitaalla.

Vessa oli lähes hotellitasoinen!
8/2008