Berliinin muurin murtuminen marraskuussa 1989 oli merkittävä osa tapahtumasarjaa, jonka yhteydessä murtui paljon muutakin lujalta näyttänyttä, mutta tosiasiassa tyhjän päälle rakennettua.

Täällä Suomessa harva tiesi jaetun Berliinin itäosasta tai Saksan Demokraattisesta Tasavallasta muuta kuin sen, mitä virallisesti kuului tietää. Kaikkein sokeimpia taisivat olla paikan päällä vierailleet. Monet ihmettelivät, miksi itäberliiniläiset yrittivät paeta henkensä kaupalla maanpäällisen paratiisin esikartanosta.

Omat muistikuvani DDR:sta liittyvät urheiluun ja kulutustavaroihin. Urheilijat menestyivät satumaisen hyvin, ja kulutustavararoiden edullisuus samaan aikaan houkutti ja epäilytti.

Autot olivat savuttavia räpättimiä. Kaverin isällä oli farmari-IFA, eräänlainen liikkuva koirankoppi. Takaosan ulkoverhoilu oli säänkestäväksi lakattua pystypaneelia, muistaakseni jalopuuta. Autossa leijui ominaishaju, jonka tunnistaisin vieläkin.

Muutamat DDR-kamerat olivat kohtalaisen suosittuja, esimerkiksi Exakta ja Praktica. En kuvannut niillä, mutta ostin kerran kokeeksi rullan Orwo-diafilmiä. Se oli karkearakeisinta filmiä, mitä milloinkaan olen kameroihini ladannut. Filmin herkkyys oli 50 ASA eli 18 DIN, joten se ei selitä asiaa. Kuvat olivat myös omituisen värisiä, mutta tämä saattoi johtua enemmän kehityksestä kuin filmistä itsestään.

Oma lukunsa on Erika, ensimmäinen oma kirjoituskoneeni. Erika osoittautui jossain testissä niin ylivertaiseksi, että menin lankaan vaikka olisi pitänyt haistaa palaneen käryä. Laite edusti kunniakkaasti itäsaksalaista perusfilosofiaa: se toimi jokseenkin moitteettomasti, mutta ei yrittänyt miellyttää käyttäjäänsä.

Seuraavasta koneestani, ruotsalaisesta Facit Privatista Erika erosi yhtä paljon kuin Trabant ysikutosesta Saabista. Matka taittui kummallakin, mutta…

Erikan olisi pitänyt kelvata minulle, koska se kelpasi paremmillekin kirjoittajille. Esimerkiksi yksi suosikkikirjailijoistani, Antti Tuuri, on kertonut kirjoittaneensa Erikalla ”ainakin 15 kirjaa”.

Ikään kuin palkinnoksi pitkästä liitostaan Erikan kanssa Tuuri pääsi ostajan markkinoille, missä ”pankit ja yritykset myivät pilkkahintaan kirjoituskoneita, joilla oli kirjoitettu vain muutama kuitti”.

Kolmas kirjoituskoneeni ennen 1980-luvun lopulla tapahtunutta siirtymistä tietokoneavusteiseen kirjoittamiseen oli kaukoidässä valmistettu Brother-sähkökone. Siitä koneesta jäi mieleen korjausnäppäin ja maaginen kyky varastoida lyöntejä, jotka se sitten siirsi paperille upeasti rätisevänä sarjana.