Aihearkisto: Luonto, luonnonsuojelu

Liian kallis tapettavaksi?

Hieraisin silmiäni ja luin otsikon toiseen kertaan: Näkkäläjärvi arvostelee petokorvausten nostamista

Otsikon perusteella luulin Suomen saamelaisten puhemiehen vastustavan petojen tappamista poroista maksettavien korvausten nostamista. Varsinaiseen uutiseen perehtyminen selvensi, mitä korvauksia Klemetti Näkkäläjärvi tarkoittaa.

Maa- ja metsätalousministeriössä on valmisteltu asetusluonnos, joka pian voimaan tullessaan nostaa tuntuvasti metsästysrikosten yhteydessä tuomioistuimissa määrättäviä saaliseläinten ohjeellisia korvausarvoja.

Kun esimerkiksi uhanalaisen ahman tappanut on aiemmin joutunut korvaamaan eläimen arvona 1680 euroa, korvaussumma on tarkoitus korottaa 16 500 euroon. Karhun korvausarvo nousisi vastaavalla tavalla ja suden 1680 eurosta 9100 euroon.

Näkkäläjärvi pitää korvaussummia liian korkeina mm. siksi, että:

Metsästysrikokset eivät ole aina yksiselitteisiä, koska petoeläinten tappamiseen voi liittyä itsepuolustus, omaisuuden suojelu ja lupakiintiöiden täyttyminen.

Lisäksi hän on sitä mieltä, että korvauksesta tulisi rangaistus rangaistuksen päälle.

Näkkäläjärven tapaan tulkittuna on kai niin, että eläimen korvaaminen olisi syyllisen rankaisemista kolmeen kertaan: ensin varsinainen tuomio, sitten rikoksentekovälineen menettäminen valtiolle ja vielä eläimen arvon korvaaminen.

Näkkäläjärven näkökulma asiaan selittyy sillä, että varsinkin ahmasta puhuttaessa rikoksen tekijä on kovin usein poromies ja tekoväline moottorikelkka. Kelkka-avusteinen ahman salametsästys on valitettavan yleistä myös Ruotsissa, missä poronhoito on saamelaisten yksinoikeus.

Lynksaajalle kelkan menettäminen on ymmärrettävästi kova takaisku, mutta ei ilmeisesti riittävän kova. Lisäksi asia on oikeuden kannalta ongelmallinen: jossakin tapauksessa lopullista ratkaisua on jouduttu hakemaan Korkeimmasta oikeudesta.

Tuoreemmassa tapauksessa kelkkaa ei tuomittu valtiolle, koska poromies oli yliajelun jälkeen hankkinut siihen uuden moottorin ja telan.

Raportti: Ahmojen salakaadot Suomessa (pdf 1.53 Mt)
8/2009

Sopulivaellusta odotellessa

Lintuyhdistyksen sähköpostien mukana tuli eilen karu tiedote. Maan johtaviin myyrätutkijoihin lukeutuva Heikki Henttonen kertoo sopulikannan romahtaneen kevättalven aikana:

Sopuleista haaveileville tiedoksi, että sopulikanta on pääosin romahtanut. Alueilla missä viime syksynä vilisi sopuleita, on nyt pääosin tyhjää. (…) On vaikea uskoa, että tämän kevään kannan rippeistä kehittyisi mitään ihmeellisempää. Olisin mielelläni väärässä tässä asiassa, mutta…

Vain pari viikkoa sitten, 10.5. HS:n ja monien muiden lehtien julkaiseman uutisen otsikko kertoi aivan muuta:

Sopulit lähtevät vaeltamaan ensimmäistä kertaa yli 30 vuoteen.

Otsikko oli siis pahasti ennenaikainen eikä toisaalta edes vastannut artikkelin sisältöä. Tutkija Henttosen tiedotteessa kerrotaan, että tunturipöllö, pettämätön “sopulitutka”, oli selvillä tilanteesta jo paljon ennen otsikon vääntänyttä toimittajaa:

Varangilla Tromssan yo:n poikien viime kesänä satelliittipaikantimilla varustamat kolme tunturipöllöäkin liitelivät jo huhtikuussa itään, taitaa yksi olla jo Uralin takana.

Kirjoitin sopulista kesäkuussa 2000 verkkosivustoni ensimmäisen tekstin otsikolla Sopuli, lammas ja poro. Televisiossa näkemässäni norjalaisdokumentissa kerrottiin ylilaidunnuksen vaikuttavan sopulin runsauteen ja kannanvaihteluun Hardangerviddan tunturiylängöllä Norjassa.

Hardangerviddan alueella ylilaidunnuksen aiheuttavat lampaat, mutta nykymuotoisella porotaloudella saattaa olla samantyyppisiä vaikutuksia. Näin ajattelin silloin ja ajattelen edelleen:

Kannanvaihtelun tasaantuminen Hardangerviddan ylilaidunnetussa osassa muistuttaa tilannetta, joka on vallinnut Kilpisjärven alueella 1990-luvun alusta lähtien. Ehkäpä Henttonen tutkijaryhmineen odottaa sopulin massaesiintymistä seudulla, missä se nykyoloissa ei ole lainkaan mahdollinen.

Odottelu jatkuu. Kuvassa Rovaniemellä kevättalvella 2012 viihtynyt ”sopulitutka”.
5/2008

Vaalikone ja sudet

Vaalikone on hauska apparaatti, jonka avulla löytää helposti sopivan tai sopimattoman ehdokkaan. Katsotaanpa.

Sanoman vaalikoneen 14. kysymys: Suomessa on tällä hetkellä 220-250 sutta. Määrä on

-Liian pieni
-Sopiva
-Liian suuri

Ruksaan ylimmän vaihtoehdon ja jätän vastaamatta muihin kysymyksiin, joita on 26.

Koneen kysymyksiin vastanneista Lapin vaalipiirin ehdokkaista vain kaksi on kanssani samaa mieltä. Heistä toinen, kokoomuksen Raili Salla näyttää merkinneen ruksinsa vahingossa väärään ruutuun. Salla nimittäin perustelee kantaansa: “Susia on liian paljon ja ne ovat liian kesyjä. Nimim.kokemusta on. En todellakaan halua susia pyörivän kotinurkille…”

Jäljelle jää vain yksi vaihtoehto, vasureiden Timo Juutinen. En lupaa äänestää Timoa, mutta esitän lämpimät onnitteluni rohkeasta kannanotosta.

Muiden lappilaisehdokkaiden mielestä susia on siis liikaa tai sopivasti (vaalikoneseen päästäkseen ehdokkaiden on pakko vastata kaikkiin kysymyksiin). Esimerkiksi ministeri Hannes Mannisen mielestä susia on liikaa, mutta lisäkommentti on kiinnostava: “Määrä ei ole liian suuri, jos se jakaantuisi tasaisesti koko maahan”. Haluaisin kuulla, mikä on mannisen mielestä Lappiin sopiva määrä susia.

Ei ole mikään yllätys, että susilla on eniten ystäviä Helsingin vaalipiirissä.
2/2007

Keisarinviitta

Vadelmaretki ei mennyt putkeen. Polttiaiset kiusasivat ja melkein joka toisesta marjasta kurkisteli toukka. Mutta ei auta valittaa polttiaisista. “Jos valita saisi, mieluummin polttiainen kuin hirvikärpänen”, kaveri tuumasi.

Ymmärrän olla kiitollinen jokaisesta hirvikärpäsettömästä syyskesästä. Vitsaus vaanii lääninrajan tuntumassa, joten tämä kuluva kesä voi aivan hyvin olla viimeinen laatuaan.

Päivän positiivisin seikka oli mainion perhospaikan löytyminen: tienpientareella kukkivan takiaiskasvuston vaiheilla lepatti tavanomaisten lajien lisäksi amiraaliperhonen ja peräti kymmenkunta keisarinviittaa. Tämä Tervolan kunnassa tehty keisarinviittahavainto lienee Suomen pohjoisin.

Edit
Keisarinviitta on tavattu joitakin vuosia sitten Rovaniemellä, joten havaintomme ei ole pohjoisin Suomessa tehty.
8/2007

Kornia komiikkaa

Inarin kunnanhallitus otti viime maanantaina kantaa toukokuussa ympäristöministeriölle tehtyyn Muotkatunturin erämaan laajentamisesitykseen. Lausunnossaan kunta suhtautuu torjuvasti Muotkatunturin paliskunnan tekemään esitykseen, joka toteutuessaan laajentaisi erämaata 37000 hehtaarilla.

Paliskunta perustelee esitystään ensisijaisesti saamelaisporonhoidon tarpeilla, mutta luontoarvojakaan ei ole täysin unohdettu: paliskunnan mielestä erämaa-alueen laajentaminen turvaisi uhanalaisten ahmojen ja kotkien elinoloja. Lisäksi paliskunta on huolissaan hakkuiden erämaisuutta vähentävästä vaikutuksesta.

Asiaan perehtymättömän korvissa paliskunnan esitys kuulostaa varmaankin hienolta, mutta katsotaanpa asiaa tarkemmin.

Muotkatunturin paliskunta on niittänyt mainetta käräjöimällä ja valittamalla. Vaikka apuna ovat alusta asti olleet parhaat mahdolliset juristit, ihmisoikeuksiin vetoaminen ei ole tuottanut toivottua tulosta kansallisissa eikä kansainvälisissä käsittelyissä. Samaa voitaneen todeta myös paliskunnan tiiviistä yhteistyöstä Greenpeacen kanssa: maine on kyllä kasvanut, mutta mitenkähän lienee tulosten laita?

Näillä taustoilla on selvää, että paliskunnan ideariihessä hakkuiden vaikutusta poronhoidon edellytyksiin tai erämaisuuden säilymiseen arvioidaan pelkästään sen mukaan, kuka hakattavan metsän omistaa. Esimerkiksi Muotkatunturin erämaahan liitettäväksi ehdotetulla Vaskojoen pohjoispuolisella alueella metsää hakkaavat Metsähallituksen lisäksi myös yksityiset metsänomistajat, mukaan luettuna poromiehet itse. Ennestään “tiedetään”, että vain Metsähallituksen hakkuut voivat olla poronhoidolle turmiollisia.

Paliskunnan pyrkimys parantaa uhanalaisen ahman elinoloja on kaikin puolin kannatettava. Mutta kun keinoksi ilmoitetaan erämaa-alueen laajentaminen, mennään kornin komiikan puolelle. Jos poromies tai mettähuligaani ottaa asiakseen lynksata ahman, rajat eivät pidättele. Erämaa-alue soveltuu tarkoitukseen oikein mainiosti; vähintään yhtä hyviä suorituspaikkoja ovat tunnetusti myös luonnonpuistot ja kansallispuistot.

Käsittelin yhtä erämaa-alueella tapahtunutta ahman kelkkapyyntitapausta seikkaperäisemmin tässä tekstissä. Kuinkas sattuikaan, touhuttiin Muotkatunturin paliskunnassa!
8/2007

Eipäs juupas

Toissapäiväinen Kainuun metsäpeurakannan romahtamista käsitellyt postaukseni on lainattu kokonaisuudessaan susisivujen foorumille. Siinä keskusteluympäristössä tunnen jääväni pahasti ristituleen. Tässä tyylinäyte:

Suomalainen rehti ja reipas riistamies valehtelee aina ja tietoisesti – ei näistä jutuista voi muuta päätellä.

Referoin HS:n 11.4.2007 julkaisemaa uutista, jossa merkittävimmäksi syyksi metsäpeurojen alamäkeen nimetään susikannan vahvistuminen. Tekstiäni ei ole suoraan kommentoitu, mutta sen lainannut palstan moderaattoreihin ja vakiokirjoittajiin kuuluva nimimerkki kertoo heti seuraavassa puheenvuorossa, mitä mieltä asiasta kuuluu olla:

Elinympäristöjen suojelu on kaikkien lajien suojelun kannalta aivan ensisijaisen tärkeä. Metsäpeuralle tämä elinympäristö tarkoittaa vanhoja metsiä. Jos sama suhtautuminen tulee jatkumaan, ja metsiä yhä ajatellaan vain runkokuutioina, kaikki muut keinot metsäpeuran suojelemiseksi tulevat olemaan riittämättömät.

Virkaveli tai -sisko todistaa samaa:

Metsäpeuralla ei voi Suomessa mennä hyvin – siitä ei koskaan tule nuorten talousmetsien yleislajia – eikä se koskaan tule Suomessa yleiseksi. Metsäpeura on täysin riippuvainen vanhojen metsien sirpaleista – joutuu toki liikkumaan talousmetsissäkin alueiden välillä – metsää kun Kainuussa on sirpaleittain vain siellä täällä.

Vanhojen metsien väheneminen on kiistaton tosiasia, mutta ihan joka asiaan sitä ei kannattaisi sotkea. Kainuun metsäkuva: metsien ikärakenne ja pirstoutuneisuus oli varmaankaan suunnilleen nykyisellään jo viime vuosituhannen lopulla, mutta siitä huolimatta peurakanta vahvistui ja laajensi esiintymisaluettaan.

Toisaalta voidaan kysyä, johtuuko Suomenselän kannan kaikinpuolinen hyvinvointi siitä, että sen esiintymisalueella on erityisen paljon vanhoja metsiä? Ei tietenkään. Esimerkiksi kuukkeliin verrattuna metsäpeura on ympäristövaatimuksiltaan täysi opportunisti.

Miksi yksinkertaisen asian ymmärtäminen ja/tai tunnustaminen on niin vaikeaa? Taustalla jäytää varmaankin pelko siitä, että jos kehitys jatkuu nykyisellään, metsäpeuran suojeleminen Kainuussa saattaa vaatia alueen susikannan harventamista. Tietääkseni kukaan ei tällaista ole vielä esittänyt, mutta susisivujen väki on jo valmiiksi kaivautunut puolustusasemiin. Sudensuojelijoiden on mahdotonta hyväksyä susien tappamista tällä perusteella.

Hesarin artikkelin kartan luulisi antavan myös suojeluväelle ajattelemisen aihetta. Kartan “Susikannat Suomessa helmikuussa 2007″ eriväriset täplät kertovat susilauman tai -parin esiintymisestä paikkakunnalla. Pohjoisin, susiparia tarkoittava täplä on Kuusamossa, ja puoli Suomea ammottaa tyhjänä!

Tilanne on hämmentävä. Kainuun metsäpeuroja ei saa suojella susilta, mutta poroja saa!
4/2007

Darwin ja leguaanit

Charles Darwinin kertomus purjehduksestaan maapallon ympäri (Beaglen matka | Edita 2008) kuuluu kesän 2012 lukuelämyksiini.

Tutkimusmatkalle lähtiessään Darwin oli vasta 22-vuotias, mutta nuoresta iästään huolimatta ihmeteltävän laajatietoinen. Perehtyneisyys geologiaan auttoi Darwinia ymmärtämään, kuinka suunnattoman pitkässä ajassa maapallo ja sitä asuttavat eliöt ovat kehittyneet nykyisikseen.

Kirjan kiinnostavimmassa jaksossa Darwin käsittelee Galapagos-saarilla tekemiään havaintoja ja niiden herättämiä ajatuksia. Ideat jäivät itämään ja jalostuivat aikanaan evoluutioteoriaksi. Darwin julkaisi pääteoksensa Lajien synty vuonna 1859; merimatkasta oli tällöin kulunut yli kaksikymmentä vuotta.

Maailmanmaineeseen nousseiden peippojen (sirkkujen) lisäksi Darwin löysi Galapagos-saarilta mm. kaksi ulkonäöltään toisiaan muistuttavaa leguaanilajia, joiden elintavat poikkesivat radikaalisti. Toinen oli liskojen tapaan kuivan maan asukas, mutta merileguaani hankkii ravintonsa merestä sukeltamalla.

Leguaaneista kertoessaan Darwin intoutuu parhaimmilleen: luonnontutkijan rooli väistyy hetkittäin taka-alalle ja esiin nousee kirjailija, joka esittää asiansa kiinnostavasti, ymmärrettävästi ja jopa hauskasti.

…merileguaanin (A. cristatus), kuvasi ensimmäisenä Bell, joka ennusti osuvasti sen lyhyen, leveän pään ja tasapitkien vahvojen kynsien perusteella, että sen elintavat osoittautuisivat hyvin erikoisiksi ja erilaisiksi kuin sen lähimmällä sukulaisella iguaanilla. Lisko on erittäin yleinen kaikilla saarilla ja elää yksinomaan kallioisilla merenrannoilla. Sitä ei koskaan tavata tai ainakaan en nähnyt yhtäkään edes kymmentä metriä kauempana rannasta. Lisko on julman näköinen otus, väriltään likaisenmusta, hidasälyinen ja velttoliikkeinen.

(…)
Avasin muutamien liskojen mahalaukun, ja ne olivat pullollaan jauhautunutta merilevää.

(…)
Liskon ravinto ja sen pyrstön ja raajojen rakenne sekä se, että se ui vapaaehtoisesti meressä, todistavat ilman muuta sen olevan luonteeltaan vesieläin. Tässä suhteessa on kuitenkin yksi omituinen poikkeama: jos lisko pelästyy, se ei mene veteen. Niinpä näitä liskoja on helppo ajaa jollekin veden yläpuolella olevalle kielekkeelle, jolla ne mieluummin päästävät ihmisen tarttumaan niitä pyrstöstä kuin sukeltavat veteen.

(…)
Kysyin useilta asukkailta, mihin lisko munii munansa. He eivät tienneet mitään sen lisääntymisestä, vaikka olivatkin hyvin perillä maalla elävän lajin munista – aika erikoista, kun ottaa huomioon, kuinka yleisiä liskot ovat. *)

(…)
Merellisen veljensä tavoin nämäkin ovat rumia otuksia. Alta ne ovat kellanoransseja ja päältä ruskeanpunaisia. Matala otsa tekee niistä erityisen typerän näköisiä.

(…)
Seurasin yhtä [koloa kaivavaa] liskoa pitkään, kunnes puolet siitä oli maan sisällä. Menin sitten kololle ja vedin sitä pyrstöstä. Siitä se näytti hämmästyvän kovasti ja kömpi esiin selvittämään tilannetta. Sitten se tuijotti minua kuin sanoen: ”Miksi kiskoit minua pyrstöstä?”

Darwin oli oman aikansa luonnontutkija hyvässä ja pahassa. Hän käy tilaisuuden tullen käsiksi tapaamiinsa eläimiin, vetää liskoa pyrstöstä ja heittää sen veteen; ratsastaa kilpikonnalla; ampuu näytteeksi suuren määrän kiinnostavia eläimiä; kopauttaa “tyhmimmät” hengiltä näytteenottovasaralla.

Kaiken huipuksi Darvin esittää eläinten hengenlahjoista ja ulkonäöstä niin suorasukaisia arvioita, että nykypäivän lukijan iho nousee kananlihalle.

Leguaanijakson päätteeksi kynään tarttuu jälleen tiedemies, joka kirjoittaa tähän tapaan:

Kuten aluksi huomautin, nämä saaret eivät ole erikoisia matelijalajien lukumäärän perusteella vaan yksilömäärän perustella. Kun muistetaan tuhansien vaeltavien kilpikonnien kuluttamat polut, monet merikilpikonnat, maalla elävän Amblyrhynchus-lajin kaivamat kolot ja jokaisen saaren rantakallioilla päivää paistattelevat merellisen lajin ryhmät, on myönnettävä, ettei ole toista paikkaa maailmassa, missä tämä lahko korvaa yhtä erikoisella tavalla kasvinsyöjänisäkkäät. Kun geologi kuulee tämän, hän todennäköisesti ajattelee mielessään mesotsooista maailmankautta, jolloin maalla ja meressä parveili liskoja, joista eräät olivat kasvinsyöjiä, toiset lihansyöjiä, ja jotka olivat kooltaan verrattavissa nykyisiin valaisiin.

*) Muistan nähneeni joitakin vuosia sitten Avarassa luonnossa merileguaanien elämästä kertoneen jakson. Siinä näytettiin, kuinka lajin naaraat kävivät munimassa saarten sisäosissa sammuneiden tulivuorten rinteillä. Ilman tietoa lajin historiasta tämä vaivalloinen vaellus tuntuisi täysin käsittämättömältä.

Vierailukohteiden yhteiskunnalliset olot kiinnostivat Darwinia, ja hän reagoi yllättävän voimakkaasti havaitsemiinsa epäkohtiin. Esimerkiksi poikkeaminen Australiassa näyttää vaikuttaneen masentavasti: Darwin ei jaksa innostua edes vesinokkaeläimen tapaamisesta. Matkan jatkuessa hän kiteyttää tuntemuksensa näin:

Hyvästi Australia! Olet kasvava lapsi, ja epäilemättä jonakin päivänä tulet hallitsemaan etelää kuin suuri prinsessa. Mutta olet liian suuri ja kunnianhimoinen rakastettavaksi, etkä tarpeeksi suuri kunnioitettavaksi. Jätän rantasi ilman surua ja ikävää.

8/2012

Melville, pingviinit ja kilpikonnat

Maailman meriä seilatessaan Herman Melville piti kiitettävästi silmänsä auki, mutta linnut eivät ilmeisesti häntä juurikaan kiinnostaneet. Tai jos kiinnostivat, tämä ei näy hänen teksteissään.

Järkälemäisessä Moby Dick -teoksessa on valtavasti tietoa kaskelotista ja valaista ylipäätään, mutta linnut mainitaan vain pari kertaa: albatrossi näyttäytyy eteläisillä ulapoilla, ja fregattilintu ottaa roolia pyyntialus Pequodin upotessa. Kooltaan hyvinkin vaatimattomat eläimet saavat huomiota osakseen siinä tapauksessa, että merten jättiläiset käyttävät niitä ravintonaan.

Toisena päivänä nähtiin joukko grönlanninvalaita. Koska niitten ei tarvinnut pelätä että “Pequodin” kaltainen kaskelotinpyyntiä harjoittava alus kävisi hyökkäykseen, ne uivat kita ammollaan verkkaisesti siipijalkaisten massan halki. Nilviäiset takertuivat valaitten kidan ihmeellisen säleverhon säikeisiin ja siilautuivat näin vedestä, joka valui ulos kidasta.
(suomennokset Antero Tiusanen)

Näillä taustoilla oli yllättävää löytää Galapagos-saarille sijoittuvasta kertomuskokoelmasta Lumotut saaret pitkähkö jakso, jossa Melville esittelee seikkaperäisesti Roca Redondo -saaren linnustoa:

En tiedä Redondoa parempaa paikkaa missä voi tutkia merkillisten merilintujen luonnonhistoriaa.

Yllättävää on sekin, että kirjailija ei keksi saarella elävistä pingviineistä mitään positiivista sanottavaa:

Vilkaiskaamme ensiksi alimmalle hyllylle, se on myös levein ja on vain vähän vesirajan yläpuolella. Mitä eriskummaisia olioita nuo ovat? Ne seisovat pystyssä kuin ihmiset, mutta eivät suinkaan ole yhtä tasasuhtaisia, niitä seisoo kaikkialla kuin karyatidiveistoksia kannattelemassa seuraavaa räystäskerrosta. Vartalo on irvokkaan epämuotoinen, nokka lyhyt, jaloissa ei näköjään ole sääriä, eivätkä kyljen ulokkeet ole sen enempää eviä, siipiä kuin käsiäkään. Pingviini ei toden totta ole kala, ihminen eikä lintu; syötävänä paistina se ei kuulu enempää karnevaali- kuin paastoaikaan, eikä kukaan voi kieltää että se on ihmisen tapaamista olioista kaikkein hämäräperäisin ja vähiten rakastettava. Pingviini on kyllä harrastavinaan kaikkia kolmea elementtiä ja esittää joitakin alkeellisia vaatimuksia niihin, mutta ei ole kotonaan yhdessäkään. Maalla se kompastuu, meressä se joutuu soutelemaan, ilmasta se romahtaa. Luonto aivan kuin häpeilee epäonnistunutta luomustaan ja pitää kömpelöä lastaan kätkössä maailman äärissä, Magalhaesin salmessa ja Redondon meritornin alakerrassa.

YLEn esittämässä Avaran luonnon huikeassa pingviinidokumentissa tutustutaan kolmen pingviinilajin elämään: keisaripingviinin, kalliotyöhtöpingviinin ja perunpingviinin. Melvillen näkemät surkimukset ovat sukua luolissa pesiville perunpingviineille. Vaikka ne ovat dokumentissakin “alimman hyllyn väkeä”, Melvillen esittämä arvostelu tuntuu kaikin tavoin kohtuuttomalta.

Kookas ja uskomattoman tyylikäs Etelämantereella elävä keisaripingviini kuvattiin tieteelle v. 1844; Melvillen teos The Encantadas, or Enchanted Isles julkaistiin kymmenen vuotta myöhemmin. Epäilen vahvasti, että jos Melville olisi päässyt näkemään keisaripingviinin edes topattuna, edellä siteerattu hyökkäys olisi lieventynyt merkittävästi tai jäänyt kokonaan kirjoittamatta!

Melvillen arvio Galapagoksen jättiläiskilpikonnista on aavistuksen armollisempi:

Puhtaasti fyysisten piirteitten ohella niitten olemuksessa on jotakin outoa itsesoimausta. Mikään toinen eläin ei ilmaise yhtä nöyrän alistuvaisesti alituista murhetta ja rangaistuksekseen saamaansa toivottomuutta, ja kilpikonnien ihmeellinen pitkäikäisyys tietysti vielä lisää vaikutelmaa.
(…)
Kun sinä yönä makasin riippumatossani, kuulin yläpuolelta kuinka kolme raskasta muukalaista raahautui hitaasti ja vaivalloisesti esteitten täyttämää kantta pitkin. Ne olivat niin typeriä tai härkäpäisiä, etteivät kerta kaikkiaan väistäneet esteitä. Yksi pysähtyi kokonaan juuri ennen nälkävahdin alkua. Aamunkoitteessa näin miten se pönkesi keulamaston hievahtamatonta juurta vasten kuin muurinmurtaja ja yritti aina vain kynsin hampain tunkea läpi mahdottomasta kohdasta.
(…)
Tällainen mitään ponnistuksia kaihtamaton halu kulkea viivasuoraan esteitten täyttämässä maailmassa on kaikkien kirousten huipentuma.

Eläinten ulkonäön ja hengenlahjojen suorasukainen arvioiminen lienee ollut normaalia siihen aikaan kun Melville julkaisi kertomuksensa. Itse Charles Darwin oli näyttänyt esimerkkiä muille kirjoittajille v. 1839 julkaistussa kertomuksessaan Beaglen tutkimusmatkasta maapallon ympäri. Darwinin huomautukset Galapagos-saarten leguaanien ulkonäöstä eivät ole ehkä suorastaan ilkeitä, mutta joka tapauksessa yllättäviä tiedemiehen esittämiksi.
3/2014 (kuva: www.whalingmuseum.org)