Digitaalinen pimiö

Nuorempi luontokuvaajasukupolvi ajattelee kaikkea kuviin liittyvää ymmärrettävästi aivan eri tavalla kuin mustavalkoisesta aloittaneet veteraanit. Miten kokee valokuvan syntymisen kuvaaja, joka luova työpanos on aina päättynyt laukaisimen painamiseen? Voisiko valokuvauksen historian ja tekniikoiden huono tuntemus olla syynä puritanismiin, joka näyttää leimaavan monien luontokuvaajien suhtautumista digitaaliseen kuvankäsittelyyn?

Pelkästään dioja kuvaava luopuu vapaaehtoisesti suuresta joukosta työkaluja, jotka ovat itsestäänselvyyksiä jokaiselle vedostajalle. Jo kuvan rajaaminen vaatii sorminäppäryyttä; virheellisesti valotettuja tai kontrastiltaan sopimattomia kuvia pidetään menetettyinä. Filmin pinnalle valotushetkellä eksyvä pölyhiukkanen saa kuvaajan epätoivon partaalle…

Pimiössä monista diakuvaajan ongelmista selviytyy jo lyhyellä oppimäärällä. Parhaat vedostajat ovat iät ja ajat yhdistelleet kuvia aivan vastaavalla tavalla kuin digitaalisia kuvia ja niiden osia yhdistellään, tosin paljon vaivalloisemmin. Onnistunutta lopputulosta pidettiin ennen vanhaan paremminkin taidonnäytteenä kuin osoituksena tekijän löyhästä moraalista.

Vedostin itse neljä ensimmäistä näyttelyäni, mutta en ole mennyt pimiöön tosimielellä kymmeneen vuoteen. Saattaisin vieläkin nauttia itse vedostamisesta, mutta kuvien paimentaminen kiinnitealtaasta museokelpoisiksi vedoksiksi ei houkuttele. Kuvaan jonkin verran mustavalkoiselle ja värinegalle, mutta ehdottomana päämateriaalina on diafilmi.

Näillä taustoilla oma suhtautumiseni digitaaliseen kuvaan pysyi pitkään lähinnä välinpitämättömänä. Asia ei kerta kaikkiaan kiinnostanut, kunnes puolitoista vuotta sitten törmäsin Leukuun kohtalokkain seurauksin.

Erityisesti suurikokoisten mustavalkokuvien näkeminen sävykkäinä tulosteina Rovaniemen Arktikumissa oli shokki. Alkuhämmennykseen sekoittui aimo annos katkeruutta: joutaako vaivalla hankittu vedostustaito romukoppaan, jos tuollaista jälkeä syntyy hiirtä napsuttelemalla. Vähitellen aloin ymmärtää uuden tekniikan hyviä puolia ja uusia mahdollisuuksia. Puikkoihin päästyäni tajusin, että vedostustaitoakin tarvitaan vielä.

Nyt olen opetellut digitaalista kuvankäsittelyä reilun vuoden ja kunnioitukseni Photoshopia kohtaan on koko ajan kasvanut. Ohjelman avulla voisi tehdä ihmeitäkin, mutta minulle kuvankäsittely on nimenomaan ”vedostamista”. Muistan joka päivä olla kiitollinen siitä, että kuvien tekeminen ei enää tarkoita läträämistä huuhteluvesien kanssa tai session päätteeksi puolinukuksissa tapahtuvaa labran siivoamista seuraavaa tulijaa varten.

Moraalisiin kädenvääntöihin itseni kanssa en ole joutunut sen useammin kuin pimiössäkään. Yritän toimia hyvän maun rajoissa ja jos kokoan kuvan useammasta osasta, voin aivan hyvin ilmoittaa näin tehneeni.
9/2000