Tapasin Jounin Lennart Meren lentoasemalla, löysimme vuokraamamme auton valtavalta parkkialueelta ja lähdimme ajamaan moottoritietä itään. Liikenne oli hiljaista, mutta tien vieressä pellolla ruokaili iso parvi kurkia, parisataa lintua.

Olimme varanneet majoituksen Narva-Joesuusta ja kun aikaa oli, poikkesimme Sillamäen kaupungissa. Ajoimme keskustan ohi sataman suuntaan ja löysimme viehättävän ranta-alueen, joka poikkesi jyrkästi kaupungin yleisilmeestä. Rantaraitin varrella oli esimerkiksi koripallokenttä, pieni näkötorni ja kuntoilupuisto.

Hotelli vastasi odotuksia. Matkaa rantaan oli vain parisataa metriä, mutta puut peittivät näkymän Suomenlahdelle. Lähdimme käymään kylän keskustassa, ja näimme matkalla kaikenikäisiä ja -kokoisia taloja, osa masentavan huonossa kunnossa. Rantametsästä löytyi hylätty oman aikansa luksushotelli Mereranna, jossa onnekkaimmat Neuvostoliitosta paikalle matkustaneet iskurityöläiset saivat viettää lomiaan.

Hiljaisessa satamassa ei ollut muuta kiinnostavaa kuin yksi purjevene ja vastaranta, joka kuuluu Venäjälle. Söimme iltapalaa Traffic-nimisessä kohvikissa ja palasimme hotellille.

Aloitimme aamupäivän nousemella Sinimäen näkötorniin. Se oli vahvin puurakenteinen torni, jossa olen vieraillut. Koska ympäristö on alavaa ja tasaista, tornista näki pitkälle joka suuntaan. 50 kilometrin päässä koillisessa erottui Ust-Lugan jättimäinen öljysatama ja Auveren suunnassa maailman suurin toiminnassa oleva palavaa kiveä (öljyliusketta) käyttävä voimala: kaksi korkeaa savupiippua ja valtaviin mittoihin kasvanut vuori sivukiveä.

Kävimme myös Sinimäen taistelun muistomerkillä ja tutustuimme aihetta käsittelevään pieneen museoon. Kohtuullisen hyvää suomea puhunut opas kertoi kesällä 1944 käydystä ”Viron talvisodasta”, jossa saksalaisjoukot onnistuivat pysäyttämään neuvostoarmeijan etenemisen. Läpimurto olisi merkinnyt pahimmillaan sitä, että Kannaksella samaan aikaan taistelleet suomalaiset olisivat jääneet mottiin. Virolaisittain katsottuna oli traagista, että miehityksistä johtuen oman maan kansalaisia oli joutunut rintaman kummallekin puolelle. Selvästi suurempi osa taisteli saksalaisten riveissä Viron itsenäisyyden puolesta.

Sinimäen jälkeen palasimme Sillamäkeen. Tämä miehitysaikana suljettu kaupunki tarjoaa matkailijalle kiehtovan sekoituksen EU-rahoitteista nykyaikaa ja Stalinin ajan kaupunkirakentamista. Sillamäen (ja koko Itä-Viron) ehdoton valtakieli on venäjä…

… ja ykkösnähtävyys juhlava puistobulevardi ja sitä reunustavat yllättävän hyväkuntoiset arvorakennukset. Lokakuun vallankumouksen muistomerkki pystytettiin vuonna 1987, juuri ennen neuvostojärjestelmän romahtamista.

Kolmannen matkapäivän pääkohteena oli Narvan linna. Tällä kertaa tutustuin hienoon museoon tarkemmin kuin ensimmäisellä käynnilläni. Vielä silloin linnan sisäpihalla huomiota herättänyt suurikokoinen Lenin-patsas oli siirretty pois. Narva-joen silta oli suljettu autoliikenteeltä, mutta jalankulku kaupunkien välillä jatkui edelleen. Eksoottinen yksityiskohta oli linnan ulkoseinälle konstruoitu varmatoiminen (käytöstä poistettu) käymälä.

Linnasta jatkoimme katsomaan Sinimäen näkötornista bongattua voimalaitosta ja sen viereen noussutta sivukivivuorta, paremminkin -tunturia. Ilmiön todelliset mittasuhteet paljastuivat vasta lähietäisyydeltä. Vuodesta 1969 toiminutta voimalaa on uusittu siten, että kahdessa kattilassa on mahdollista käyttää palavan kiven asemesta biopolttoainetta. Muutoksia vaaditaan jatkossakin, koska EU ei katso hyvällä Viron energiapolitiikkaa. Vaikuttavan nähtävyyden kruunasi lipeälampi sivukivitunturin juurella. Prosessissa käytettävä vesi pumpataan tunturin laelle, mistä se valui valkoisina puroina lampeen.

Illalla kävimme Narvajoen suun majakalla ja uudella aallonmurtajalla, jonka tehtävänä on estää tuulen hiekkarannalta kuljettamaa hiekkaa kulkeutumasta jokeen. Majakkaan ei päässyt, mutta aallonmurtajasta näytti tulleen paikallisten asukkaiden suosima iltakävelyiden kohde. Joku lähti veneellä kalanpyydyksille, ja rantametsässä kohoavan rautarakennelman päälle oli asettunut 81 varista. Kuvasta lintuja laskiessani huomasin, että varisten joukkoon oli soluttautunut kaksi mustavarista.

Neljäntenä päivänä palasimme Tallinnaan ja poikkesimme matkalla kahteen kohteeseen. Rakveressa näimme kuuluisan Tarvas-patsaan ja sitä etsiessä löytyneen linnoituksen. Teimme myös retken yllättävimmän eläinhavainnon: linnoituksen viereisellä niityllä laidunsi aasi.

Retkeämme suosinut kaunis poutasää oli muuttumassa, ja vielä hyvän sään aikana kävimme ihailemassa Jägalajoen komeaa putousta. Pietarin tielle palattuamme satoi jo rankasti.

Lopuksi haluan muistuttaa, että Tallinnasta Narvaan voi matkustaa kätevästi junalla, ja perillä useimpiin kiinnostaviin kohteisiin pääsee bussilla. Jos tuntuu että muu Viro on jo nähty, Itä-Virossa riittää ihmeteltävää!