Avainsana-arkisto: Viro

Idässä toinen Viro

Tapasin Jounin Lennart Meren lentoasemalla, löysimme vuokraamamme auton valtavalta parkkialueelta ja lähdimme ajamaan moottoritietä itään. Liikenne oli hiljaista, mutta tien vieressä pellolla ruokaili iso parvi kurkia, parisataa lintua.

Olimme varanneet majoituksen Narva-Joesuusta ja kun aikaa oli, poikkesimme Sillamäen kaupungissa. Ajoimme keskustan ohi sataman suuntaan ja löysimme viehättävän ranta-alueen, joka poikkesi jyrkästi kaupungin yleisilmeestä. Rantaraitin varrella oli esimerkiksi koripallokenttä, pieni näkötorni ja kuntoilupuisto.

Hotelli vastasi odotuksia. Matkaa rantaan oli vain parisataa metriä, mutta puut peittivät näkymän Suomenlahdelle. Lähdimme käymään kylän keskustassa, ja näimme matkalla kaikenikäisiä ja -kokoisia taloja, osa masentavan huonossa kunnossa. Rantametsästä löytyi hylätty oman aikansa luksushotelli Mereranna, jossa onnekkaimmat Neuvostoliitosta paikalle matkustaneet iskurityöläiset saivat viettää lomiaan.

Hiljaisessa satamassa ei ollut muuta kiinnostavaa kuin yksi purjevene ja vastaranta, joka kuuluu Venäjälle. Söimme iltapalaa Traffic-nimisessä kohvikissa ja palasimme hotellille.

Aloitimme aamupäivän nousemella Sinimäen näkötorniin. Se oli vahvin puurakenteinen torni, jossa olen vieraillut. Koska ympäristö on alavaa ja tasaista, tornista näki pitkälle joka suuntaan. 50 kilometrin päässä koillisessa erottui Ust-Lugan jättimäinen öljysatama ja Auveren suunnassa maailman suurin toiminnassa oleva palavaa kiveä (öljyliusketta) käyttävä voimala: kaksi korkeaa savupiippua ja valtaviin mittoihin kasvanut vuori sivukiveä.

Kävimme myös Sinimäen taistelun muistomerkillä ja tutustuimme aihetta käsittelevään pieneen museoon. Kohtuullisen hyvää suomea puhunut opas kertoi kesällä 1944 käydystä ”Viron talvisodasta”, jossa saksalaisjoukot onnistuivat pysäyttämään neuvostoarmeijan etenemisen. Läpimurto olisi merkinnyt pahimmillaan sitä, että Kannaksella samaan aikaan taistelleet suomalaiset olisivat jääneet mottiin. Virolaisittain katsottuna oli traagista, että miehityksistä johtuen oman maan kansalaisia oli joutunut rintaman kummallekin puolelle. Selvästi suurempi osa taisteli saksalaisten riveissä tavoitteenaan menetetyn itsenäisyyden palauttaminen.

Sinimäen jälkeen palasimme Sillamäkeen. Tämä miehitysaikana suljettu kaupunki tarjoaa matkailijalle kiehtovan sekoituksen EU-rahoitteista nykyaikaa ja Stalinin ajan kaupunkirakentamista. Sillamäen (ja koko Itä-Viron) ehdoton valtakieli on venäjä…

… ja ykkösnähtävyys juhlava puistobulevardi ja sitä reunustavat yllättävän hyväkuntoiset arvorakennukset. Lokakuun vallankumouksen muistomerkki pystytettiin vuonna 1987, juuri ennen neuvostojärjestelmän romahtamista.

Kolmannen matkapäivän pääkohteena oli Narvan linna. Tällä kertaa tutustuin hienoon museoon tarkemmin kuin ensimmäisellä käynnilläni syyskuussa 2022. Vielä silloin linnan sisäpihalla huomiota herättänyt suurikokoinen Lenin-patsas oli siirretty pois. Narva-joen silta oli suljettu autoliikenteeltä, mutta jalankulku kaupunkien välillä jatkui edelleen. Eksoottinen yksityiskohta oli linnan ulkoseinälle konstruoitu varmatoiminen (käytöstä poistettu) käymälä.

Linnasta jatkoimme katsomaan Sinimäen näkötornista bongattua voimalaitosta ja sen viereen noussutta sivukivivuorta, paremminkin -tunturia. Ilmiön todelliset mittasuhteet paljastuivat vasta lähietäisyydeltä. Vuodesta 1969 toiminutta voimalaa on uusittu siten, että kahdessa kattilassa on mahdollista käyttää palavan kiven asemesta biopolttoainetta. Muutoksia vaaditaan jatkossakin, koska EU ei katso hyvällä Viron energiapolitiikkaa. Vaikuttavan nähtävyyden kruunasi lipeälampi sivukivitunturin juurella. Prosessissa käytettävä vesi pumpataan tunturin laelle, mistä se valui valkoisina puroina lampeen.

Illalla kävimme Narvajoen suun majakalla ja uudella aallonmurtajalla, jonka tehtävänä on estää tuulen hiekkarannalta kuljettamaa hiekkaa kulkeutumasta jokeen. Majakkaan ei päässyt, mutta aallonmurtajasta näytti tulleen paikallisten asukkaiden suosima iltakävelyiden kohde. Joku lähti veneellä kalanpyydyksille, ja rantametsässä kohoavan rautarakennelman päälle oli asettunut 81 varista. Kuvasta lintuja laskiessani huomasin, että varisten joukkoon oli soluttautunut kaksi mustavarista.

Neljäntenä päivänä palasimme Tallinnaan ja poikkesimme matkalla kahteen kohteeseen. Rakveressa näimme kuuluisan Tarvas-patsaan ja sitä etsiessä löytyneen linnoituksen. Teimme myös retken yllättävimmän eläinhavainnon: linnoituksen viereisellä niityllä laidunsi aasi.

Retkeämme suosinut kaunis poutasää oli muuttumassa, ja vielä hyvän sään aikana kävimme ihailemassa Jägalajoen komeaa putousta. Pietarin tielle palattuamme satoi jo rankasti.

Lopuksi haluan muistuttaa, että Tallinnasta Narvaan voi matkustaa kätevästi junalla, ja perillä useimpiin kiinnostaviin kohteisiin pääsee bussilla. Jos tuntuu että muu Viro on jo nähty, Itä-Virossa riittää ihmeteltävää!

Syysretki Viroon

Ehdin Balti Jaamalle puoli tuntia ennen ilmoitettua lähtöaikaa, mutta juna oli jo paikalla ja alkoi täyttyä. Opiskelijan näköinen nuorimies varmisti minulta, meneekö juna Tarttoon. Sanoin että menee ja hän istui tyytyväisenä paikalleen. Ehkä hän oli matkalla aloittamaan opiskeluja yliopistokaupungissa.

Matka kesti pari tuntia ja pysähdyksiä oli puolenkymmentä. Juna kulki dieselin voimalla ja poikkesi melkoisesti Suomessa käytetyistä. Esimerkiksi roskakori aukesi nostamalla pöytätason luukkua, ja hyvin piilotettu pistorasia löytyi kun vastapäätä istunut mies tarvitsi virtaa läppäriinsä.

Tarton rautatieaseman odotussali kiinnitti huomiota jo ensimmäisellä käynnillä: se lienee yksi koko maailman avarimmista. Kun asiakkaita oli vähänlaisesti, turvaväliä jäi ruhtinaalliset 20 metriä!

Muistelin reittiä ja lähdin kävelemään kohti kaupungin keskustaa. Toivoin näkeväni Maarjan kirkon, joka menetti torninsa sota-ajan pommituksessa. Kirkko oli saanut uuden tornin, ja netistä selvisi remontin valmistuneen kuluvan vuoden aikana. Kuulin Jounilta myöhemmin, että Berliinissä pommitusten runtelema kirkko on jätetty semmoisenaan muistomerkiksi.

Olin sen verran etuajassa, että huone ollut vielä valmis luovutettavaksi. Respan mies puhui niin täydellistä suomea, että hänen täytyi olla suomalainen, saattoipa itse asiassa olla Tampere Majan toiminnanjohtaja. Jätin tavarat taloon ja lähdin kaupungille.  Raatihuoneentori oli koristeltu viirein, ja jokirannassa oli iso teksti Tartu 2024 muistuttamassa, että Tartto on pian Euroopan kulttuuripääkaupunki.

Huone löytyi vanhan ja persoonallisen puutalon yläkerrasta, lisäksi siellä oli asukkaille tarkoitettu keittiö ja pääosin suomenkielinen kirjasto. Otin iltalukemisiksi valikoiman Tampere-aiheisia kaskuja. Muita asukkaita ei vielä ollut.

Aamupalan tarjoilu alkoi kahdeksalta: se oli melko pelkistetty, mutta täysin riittävä. Mikä tarkeintä, puuroa oli tarjolla ja kahvi hyvää. Kun suuntasin museolle vähän ennen kymmentä, taivaalta kuului kurjen ääntä, mutta lintuja ei näkynyt. Kuulin illalla Arjalta, että kotinurkilla Ruskon maankaatopaikan staijauspaikalla oli laskettu päivän aikana yli 16 000 kurkea!

Katselin kävellessäni taloja ja panin merkille, että niiden kunto vaihteli äärimmäisyydestä toiseen. Autot talojen pihoilla olivat enimmäkseen premium-tasoa.

Hangaarit ja piikkilanka-aita muistuttivat museoalueen aiemmasta käytöstä miehittäjän lentotukikohtana, ihan hyvä että ne on jätetty paikalleen suositun matkailunähtävyyden viereen! Museon lähellä oli talo ylösalaisin ja iso parvi mustavariksia.

Kolmen ja puolen tunnin museokäynnistä jäi selvästi paremmat fiilikset kuin ensivierailusta. Sisältö oli muuttunut jonkin verran. Ensi käynnillä vaikutuksen tehnyt jättikokoisten puuhaarikoiden kokoelma oli poistunut, mutta tilalle oli tullut tyhjien kaappien puisiin oviin piirretyt hauskat kuvat. Niistä muodostui aikajana, joka jäi lopulta päällimmäiseksi mieleen tästä toisesta vierailusta.

Merkittävä uudistus oli mahdollisuus saada näyttelyn selitystekstit monilla kielillä, myös suomeksi. Sen jo tiesinkin, että tilat ovat avarat ja edustavat, esillepano tyylikästä.

Kävelin takaisin keskustaan ja poikkesin linja-autoaseman kahvioon pitämään sadetta. Sen tauottua jatkoin KGB-museolle. Se oli juuri niin vaikuttava kuin muistinkin, vaihtuvana näyttelynä Eufrosinia Kersnovskayan piirroksia. Koppalakit hakivat tekijän kotipelloltaan, ja seuraavat 12 vuotta kuluivat Siperian vankileireillä.

Illalla arvoin, lähdenkö Pussirohukelderiin vai haenko Rimistä jotain lämmintä ruokaa. Jälkimmäinen vaihtoehto voitti ja lämpimät pitsanpalat täyttivät mainiosti tehtävänsä.

Lux Express-bussi Narvaan lähti tasan kahdeltatoista ja tuli melko täyteen. Matkustusmukavuus on hyvä, mutta pistorasiat puuttuivat, ainakaan en löytänyt sellaista. Reitti kulki jonkin matkaa Peipsijärven rantaa, mutta näkymä järvelle ei auennut kunnolla. Saatoin kuitenkin todeta, että järvi on iso eikä vastarantaa näkynyt. Eikä ihme, mittasin kartalta että matkaa oli yli 50 kilometriä.

Tien varsilla vaihtelivat pitkään metsät ja pienehköt peltoaukiot, mutta Johtlaa lähestyttäessä pellot laajenivat ja lehmät ilmestyivät maisemaan. Sillamäen kaupungissa näkyi laaja satama-alue ja useita korkeita neuvostotyylisiä savupiippuja. Palavan kiven käytöstä kertovia kuonakasoja ei näkynyt.

Narvassa vein tavarat hotellille ja suuntasin jokirantaan katsomaan linnoja. Yllätys oli, kuinka valtavan laajoja rakennelmia linnat olivat. Liikenne Venäjälle menevällä sillalla oli melko vilkasta: paljon rekkoja, mutta myös henkilöautoja ja jalankulkijoita. Silta ja tullin alue oli tarkoin aidattu. Elämä näytti jatkuvan kuten ennenkin ja oli vaikea uskoa, että oltiin sotaa käyvän Venäjän ja Nato-maa Viron rajalla kirjaimellisesti napit vastakkain!

Vierailin luonnollisesti Narvan linnassa. Museon antiin en jaksanut syventyä, mutta kiipesin itseäni säästämättä torniin asti. Näkymät joka suuntaan olivat vaikuttavat. Joku oli innostunut näkymästä idän suuntaan niin perusteellisesti, että oli kirjoittanut vieraskirjaan Slava Russia.

Linnanpihan Lenin-patsas oli perinteisen mallinen ja ainakin viiden metrin korkuinen. Sen vastapainoksi löysin kaupungin keskustasta Narvassa syntyneen shakkimestari Paul Keresin viehättävän näköispatsaan.

Menin nytkin rautatieasemalle hyvissä ajoin. Juna oli jo paikallaan, samanlainen kuin Tallinnan ja Tarton väliä kulkeva. Yllätyksekseni asema oli aidattu ja junaan pääsi vain aseman odotushallin kautta, pääsi sitten kun lukitut ovet ensin avattiin. Minulle käytäntö oli uusi ja erikoisen tuntuinen, mutta laajalti maailmaa nähnyt Jouni kertoi törmänneensä vastaavaan käytäntöön muuallakin.

Juna tuli melko täyteen. Matka Tallinnaan kesti 2,16 tuntia ja eläkeläisen lippu maksoi 8,67 €.