Harjoitusretki yli jäätikön

Fridtjof Nansenin syksyllä 1888 yhdessä Otto Sverdrupin ja neljän matkakumppanin kanssa tekemä vaellus yli Grönlannin mannerjäätikön oli ensimmäinen laatuaan ja sikäli historiallinen. Se oli kuitenkin vasta harjoittelua vuosina 1893-96 toteutettua Fram-projektia varten.

Nansen ryhmineen ylitti jäätikön idästä länteen, ja koko matkan vaikeimpia osuuksia oli pääsy itärannikon edustan ajojäävyöhykkeen läpi rantaan. Varsinainen vaellus käynnistyi kuukautta suunniteltua myöhemmin ja parisataa kilometriä etelämpää kuin oli ollut tarkoitus. Kun myös päätepistettä muutettiin eteläisemmäksi, reitti lyheni merkittävästi.

Vaellus oli fyysisesti äärimmäisen raskas ja täynnä koettelemuksia, joista osa liittyi ravitsemukseen. Tanskasta tilatun pemmikaanin koostumus oli virheellinen, ja polttoaineeksi varattua spriitä oli liian vähän, jotta lunta olisi voitu sulattaa riittävästi juomavedeksi. Näin Nansen:

Kuten jo aikaisemmin olen maininnut, saimme erehdyksessä mukaamme aivan liian vähän rasva-ainetta. Tällaisessa pakkasessa tarvitsimme paljon rasvaa ja myöhemmin kärsimme suorastaan täydellistä rasvannälkää.

Jos retki olisi kestänyt kauemmin, tilanne olisi epäilemättä käynyt kestämättömäksi. Frans Josefin maalla talvehtiessaan Nansen ja Johansen söivät pääasiassa jääkarhun lihaa ja mursunrasvaa – ja tulivat loistavasti toimeen. Grönlannin sisäosissa ei ole riistaa ammuttavaksi.

Jano piinasi miehiä jäätiköllä joka hetki, ja lopulta veden äärelle päästyään he joivat kuin kamelit:

Kun Ravna tuli teltalle ja kertoi löytäneensä vettä, Balto otti peltilaatikon ja juoksi vesilammikolle. Siellä hänkin heittäytyi vatsalleen ja joi ja joi, veti välillä henkeä ja joi taas.

Alkujaan retkelle oli tarkoitus ottaa muutamia poroja vetämään varusterekiä, mutta tästä suunnitelmasta luovuttiin ja miehet kiskoivat rekiä itse. Mukaan oli otettu suksien lisäksi kahdenlaisia lumikenkiä, mutta käytännössä sukset osoittautuvat lähes aina niitä toimivammiksi. Lumikengille keksittiin muuta käyttöä:

Sen sijaan minusta oli hyvä marssin kestäessä pureskella pientä puupalasta. Se esti suuta kuivumasta ja tuntui jossakin määrin lievittävän janoakin. Parhailta maistuivat norjalaisista lumikengistä vuoleskellut tikut, sillä ne olivat tuomesta. Sverdrup ja minä käytimme tällä tavoin suurimman osan lumikengistämme.

Retken loppuvaiheissa tarvittiin merenkulkijakansan neuvokkuutta, kun piti päästä vettä pitkin vuonon pohjukasta lähimpään asuttuun kylään. Nansen ja Sverdrup rakensivat “veneenpuolikkaan” telttakankaasta ja muista käytettävissä olevista tarveaineista ja meloivat sillä ihmisten ilmoille. Muu joukko haettiin myöhemmin.

Retkikunta joutui viettämään talven Grönlannin rannikolla, mutta tieto retken onnistumisesta ehdittiin saada kauden viimeisen laivan mukana Tanskaan ja sieltä Norjaan.

Lainasin Nansenin kirjan Hiihtäen poikki Grönlannin Rovaniemen pääkirjaston Lappi-osastolta. Klassikkokirjojen rinnalla hyllyssä on kaksi kuvateosta, joissa kerrotaan suomalaisten retkistä pohjois- ja etelänavalle.

Silmäilin varusteluetteloita ja mietin, mitä Nansen niistä sanoisi ja mitä hän olisi ottanut mukaansa Grönlannin-retkelleen, jos olisi saanut vapaasti valita. Luulenpa että ykkösvalinta olisi ollut satelliittipuhelin!
7/2013