Jurmo ja Utö ovat äärimmäisiä ulkosaaria, lähellä toisiaan ja yhtä kaukana Rovaniemeltä, mutta siihenpä yhtäläisyydet sitten loppuvatkin.

Lapin erämaita kolunnut oli Jurmossa kuin kotonaan, kanervanummilla kaipasi vain riekkoja! Eteensä näki yhtä pitkälle kuin avotunturissa, ja käveltävää riitti Jurmossakin jos jotain halusi nähdä lähempää.

Majapaikkani Fjäderkammare oli sisältä kun pieni tunnelmallinen autiotupa, sähköistetty tosin.

Utössä on taloja kuin taajamassa, koulu, kauppa, hotelli, luotsiasema ja paljon muuta.

Alkuperäistä luontoakin toki löytyy, mutta suuri osa siitä on liikkumiskiellossa. Kun talot harvenevat, alkaa näkyä tykkejä!

Jos linnut eivät ole ehdoton ykkösasia, ympäristö voi olla joillekin luonnonystäville pettymys. Ei kuitenkaan minulle: kulttuurishokista toivuttuani vaihdoin näkökulmaa ja kaivoin esille sosiaalisemman puoleni. Pikavierailusta jäivät päällimäiseksi mieleen ihmiset.

En ole pitkiin aikoihin päässyt puheisiin tuntemattomien ihmisten kanssa yhtä helposti kuin Utössä. Eräs keskustelukumppani muistutti, että kesällä turistisesongin aikaan tilanne on aivan toisenlainen.

Kun kävelin aamulla hotellilta kohti Itäniittyä, lumitöissä ollut kauppias kertoi kaupan olevan auki puolilta päivin kahden tunnin ajan. Minulla ei ollut varsinaisesti mitään ostettavaa, mutta halusin katsastaa kyläkaupan.

Hieno marketti! Palvelu oli ystävällistä ja hyllyillä kaikki tarvittava, olosuhteisiin sopeutettu täsmävalikoima. Ostin naapurisaaren historiaa käsittelevän kirjan, josta kerron myöhemmin erikseen. Se on mainio matkamuisto.

Utö on yhteysalus Eivorin päätepysäkki ja Suomen eteläisin vakituisesti asuttu saari. Matkaa Helsinkiin ei ole linnuntietä enempää kuin 200 kilometriä, mutta matkustaminen vei aikaa.

Eivor lähti Utöstä yhdeltä, poikkesi matkalla Jurmossa ja Nötössä ja oli iltahämärissä Nauvon Pärnäisissä. Matka jatkui bussilla ja junalla, ja perillä Helsingissä olin iltakymmeneltä.

Päivystin paluumatkan alun Eivorin kannella, ja tein retken ehkä mukavimman lintuhavainnon. Osasin olla varuillani, kun vanha muuttohaukka ponkaisi lentoon reunamerkin päältä Knivskärin lähellä.

Upea lintu erikoisessa ympäristössä! Kiitos vihjeestä Jormalle.
2/2012

Perjantain sää oli sateentihkuinen eikä houkutellut pysähtelemään. Saavuimme Kilpisjärvelle hyvissä ajoin iltapäivällä, mutta jatkoimme paremman sään toivossa yhtä kyytiä Skibotniin. Hyvältä ei näyttänyt sielläkään, mutta selkeän sään alue kaukana Lyngenvuonon suulla antoi pientä toivoa.

Kesäntulo Skibotnissa oli melko tarkasti samassa vaiheessa kuin Rovaniemellä, koivut ja rantaniityt vihersivät.

Merellä oli lähes tyyntä ja laskuveden aika, ja kävelimme lenkin rannalla. Suuri vesilintuparvi koostui pääosin mustalinnuista, seassa joitakin pilkkasiipiä. Lisäksi näkyi yksittäisiä koskeloita, kuikkia, riskilä ja yllättäen pariskunta mustakurkku-uikkuja. Hietikolla kylän suunnalla päivysti melkoinen parvi harmaalokkeja.

Päätimme yöpyä merellisissä maisemissa, ja teltalle löytyi tasainen paikka sopivasti sivussa tieltä. Sadekuurojen väliset poutajaksot pitenivät, mutta aurinkoisen sään ikkuna vuonolla kutistui illan aikana pikkuruiseksi räppänäksi. Valoa toki riitti.

Tehotarkkailu tuotti tulosta. Vuonolla lensi merihanhi ja leiripaikan edustalla näyttäytyi ristisorsapari. Yöllä tuli mieluisa äkkiherätys: sopivaan aikaan ulkona pistäytynyt kaveri karjaisi pyöriäishälytyksen.

Pikkuvalas oli tullut kalastelemaan rantaveteen niin lähelle, että näin ilman kiikaria hengityshöyryn kohoavan viileässä yöilmassa.

Lauantai oli aurinkoinen ja edelleen heikkotuulinen. Mahdollisesti sama pyöriäinen näyttäytyi toistamiseen, tällä kertaa kauempana vuonolla. Saimme seurata parin minuutin ajan määrätietoista etenemistä: selkä kävi pinnalla aina parinkymmenen metrin sukelluksen jälkeen. Vauhti oli kova.

Puolilta päivin palasimme Suomeen ja pystytimme teltan monilla aiemmilla retkillä hyväksi havaittuun paikkaan. Kesän merkit olivat vähissä, täällä elettiin vielä kevättä: lumi oli pääosin sulanut alarinteiltä ja soilta, mutta tunturissa sitä edelleen riitti. Korkeimpien tuntureiden lakiosissa lumipeite oli yhtenäinen. Järvet olivat jäässä eikä vihreää näkynyt vielä missään.

Poroja oli liikkeellä yllättävän paljon, sekä tien penkoilla että tuntureiden rinteillä. Siilasjärven taakse oli asettunut kuudenkymmenen poron tokka, johon kuului useita vasta muutaman viikon ikäisiä pikkuvasoja.

Lintumaailma oli ihmeen vähälukuinen ja vaitonainen. Kaakkurit ja suopöllö ilahduttivat illalla, seuraavana päivänä vesipääsky.

Kotimatka käynnistyi juhlallisissa merkeissä: Ala-Kilpisjärven kopterikentän vaiheilla kaarteli kaksi suurta petolintua. Maa- ja merikotka samaan aikaan näkyvissä! Kuvassa merikotka.
6/2012

Jatkoin Tallinnaan nähtyäni Sammallahden näyttelyn ja Talviklassikon. Olin käynyt kaupungissa aiemmin viisi kertaa, mutta vain kauttakulkumatkoilla tai päiväretkillä. Nyt jäin yöksi.

Suomenlahti oli pääosin jäätön, vain lähellä Viron rannikkoa oli kapea vyöhyke pieneksi rikkoutunutta jäätä. Olin toivonut hieman arktisempia olosuhteita.

Iloinen yllätys odotti satamassa: kyhmyjoutsen päivysti jalkakäytävällä sadan metrin päässä terminaalista. Lisää lintuja löytyi satama-altaan itäpuolelta, ja pääjoukko lepäili jäällä.

Varasin majapaikkani näköalan perusteella, halusin esteettömän näkymän koko satama-alueelle. Minulle yllätysbonus sopi mainiosti, se että sain seurata aitiopaikalta kyhmyjoutsenten ja lokkien edesottamuksia.

Iltahämärissä suuntasin “Wall Streetin” kautta Vanhaan kaupunkiin. Matkan varrella näppäilin kuvia ottaen tukea milloin mistäkin. Uuden gorillapodin käyttöä olisi ehkä kannattanut harjoitella valossa. Tuloksena oli suuri joukko tärähtäneitä kuvia, mutta joukossa oli sentään jokunen onnistuneempikin. Puistosta luistinradan vierestä löytyi hauska valoteos.

Raatihuoneentorin ympäristössä on valtava määrä ruokapaikkoja, joista valitsin mielestäni hauskimman nimisen: Liisu Juures. Annos oli asiallinen ja hinnoittelu kohdallaan.

Aamulla kaupunki oli kuin tilauksesta sakean sumun vallassa. Hyökkäsin aamupalan jälkeen ulos ja otin lisää lintukuvia. Kun ennen puolta päivää suuntasin kaupunkiin, tornihotellien ylimmät kerrokset työntyivät sumun sekaan.

Kiertelin tuntikausia Vanhan kaupungin kujia ja ihastelin näkemääni. Sumu oli hälvennyt sen verran, että näkymä Toompealta pääsi oikeuksiinsa.
2/2011

Jäämeren rantaa myötäilevä tie Vardøstä länteen on omassa sarjassaan vaikuttavinta, mitä olen lukuisilla Norjan-retkilläni nähnyt.

Kesytöntä kuunmaisemaa pehmentävät muutamat satumaisen kauniit hiekkarannat lahtien pohjukoissa. Tien päässä on Hamningbergin talvikuukausiksi autioituva kalastajakylä, vaikuttava nähtävyys sekin.

Maailmansotaa käyvien saksalaisten kannalta Hamningbergin kylän sijainti oli sotilaallisesti merkittävä ja kylän laidalla kohoava pieni tunturi kuin luotu rannikkotykkien sijoituspaikaksi.

Tunturin laelle rakennettiin asemat tykeille, kallion sisään tilat ammusvarastoille ja tykkien käyttäjille.

Keskisestä Euroopasta saapuneelle on vaikea kuvitella tylympää ympäristöä: Hamningbergin talvi on kylmä, märkä, pimeä ja loputtoman pitkä.

Viime lauantaina sää oli kaunis ja lämmin, melkeinpä miellyttävämpi kuin kesällä keskimäärin.
9/2008

Norjan valtion sähköverkkoyhtiö Statnett haluaa vetää Länsi-Norjan vuono- ja tunturimaisemaan 300 kilometrin mittaisen voimalinjan. Vaihtoehtona on siirtää sähkö mereen upotettavaa kaapelia pitkin, mutta tähän rahat eivät kuulemma riitä.

Hinta olisi moninkertainen

sanoo Irene Meldal sähköverkkoyhtiöstä.

Per-Ola Ratvik omistaa perinteikkään Union-hotellin Norang-vuonon pohjukassa. Hän vastustaa jyrkästi kotivuononsa maisemaa uhkaavaa hanketta:

Olemme maailman rikkain maa, mutta yritämme elää kuin köyhät ennen öljyn löytämistä. Minä kysyn, koska oikein on aika käyttää öljyrahoja.

Olen pikapuoliin lähdössä sisareni kanssa ihailemaan Norjan kansallismaisemia. Jos hotelleissa yöpyminen sopisi tyyliin ja olisi taloudellisesti mahdollista, viettäisimme ihan aatetta kannattaaksemme yhden yön Per-Olan vieraana.

Aatteellisesti ja muutenkin yhtä houkutteleva yöpymispaikka samalta listalta olisi Jotunheimen fjellstue, hieman nykyistä Pallashotellia muistuttava puurakenteinen hotelli.

Toinen toistaan viihtyisämpiä majataloja ja rorbuita on Norjassa vaikka kuinka paljon: kaiken ei tarvitse aina olla suurta ja komeaa.

Runde on Norjan kuuluisin lintusaari ja luontoharrastajien kohtauspaikka. Matkailu on Rundella merkittävä elinkeino, mutta millainen matkailu!

Hotelli puuttuu kokonaan eikä sellaista taida moni saarelle kaivatakaan. Osa vieraista saapuu asuntoautolla, ja muille riittää hostellimajoitus tai telttapaikka Goksøyrin leirintäalueella.

Onnekkaimmat, kuten me, saavat käyttöönsä mökin nurmikentän laidalta.
5/2008

Hovihankkijan ajokikseni järjestämän uudenkarhean Grande Punton kiinnostaviin ominaisuuksiin kuuluu ajotietokone. Siitä oli yllättävän paljon iloa matkan aikana. Varsinkin polttoaineen kulutus kiinnosti, sekä hetkellinen että tankkausten välinen keskiarvo.

Normaalivauhtisessa maantieajossa kulutus asettui viiden ja puolen litran paikkeille, oikein sievästi polkemalla pääsin tasan viiteen. Moottoritiellä kului helposti toista litraa enemmän, samoin tietysti kaupunkiajossa. Lomin ja Øvre Årdalin välisellä “erikoiskokeella” lukema oli 6.3.

Kotona huomasin, että ajotietokone antaa polttoainetankin tapahtumista jossain määrin virheellistä tietoa: todellinen keskikulutus oli lähes 10 % suurempi, mutta silti kohtuullinen 6.4. Kun kilometrejä kertyi yhteensä 4500, polttoainekustannukset nousivat auton vuokraa korkeammiksi.

Autoilu Norjassa on kallista touhua. Polttoaine öljyntuottajamaassa on yllättäen vielä kalliimpaa kuin meillä Suomessa, mutta ei siinä kaikki. Kolme lauttaväliä ja yksi yllätystietulli kevensivät Aurlandin ja Runden välillä matkakassaa yhden mökkiyöpymisen tai täyden tankillisen edestä.

Lautat kuuluvat Norjassa asiaan ja polttoaine maksaa muuallakin, mutta tietullit suututtavat. Miksi niitä peritään Norjassa, mutta ei Ruotsissa tai Suomessa?

Kuvassa paikalliset asukkaat kyselevät kuulumisia kartanlukijalta.
6/2008

Vähintään yhtenä päivänä vuodessa itse kunkin olisi hyvä pysähtyä pohtimaan omaa autoiluaan. Pelkistetyimmillään kysymys kuuluu: onko pakko omistaa oma auto? Monien on, mutta jopa täällä Lapissa voi elää ilman autoa, ainakin Rovaniemellä.

Hankin ajokortin varttuneessa iässä muutettuamme Vuotsoon. Siellä oma auto tuntui välttämättömältä. Samoin se, että perheestä löytyy kaksi kuskia. Aktiivinen autoilu jatkui vajaan kymmenen vuoden ajan, mutta nyt autottomia päiviä on kertynyt jo yli viiden vuoden ajan.

Autottoman päivän kunniaksi tekee mieli mainostaa: tositarpeen yllättäessä auton voi vuokrata! Tämän vuoden aikana olen vuokrannut auton neljä kertaa, kotimaassa, Virossa ja Irlannissa. Kokemukset ovat yksinomaan myönteisiä, erityisesti tuo Irlannin tapaus.

Ainoat ongelmat liittyivät kaistanvaihtoihin Dublinin lentokentältä lähdettäessä ja ruuhkiin sinne palatessa. Hintataso netistä varattaessa on vain puolet siitä mitä Suomessa, joskin automaattivaihtein varustetut mallit ovat selvästi kalliimpia. Itse en sellaista kaivannut. Tiet Irlannin maaseudulla ovat käsittämättömän kapeita, joten kannattaa vuokrata mahdollisimman pieni auto.

Yhdeksästä päivästä Irlannissa autottomia oli neljä. Dublinin kaupunkiliikenteeseen en olisi lähtenyt mistään hinnasta, ja Aran-saarilla polkupyörä on monin verroin autoa käytännöllisempi kulkuväline. Autojen suuri määrä saarella yllätti, koska kiviaitojen reunustamat tiet on mitoitettu hevosajoneuvoille.
9/2006