Eilisestä tekstistä unohtui paluumatkan tärkein tapahtuma. Nokkasiili, echidna, lyllersi maantien yli ja sitähän piti jäädä pelastamaan. Niiden suurin uhkatekijä on liikenne, aivan kuin suomalaisen siilinkin. Piikit kun eivät auta auton hyökkäystä vastaan. Aiheutimme pienimuotoisen liikennesotkun ryntäämällä bussista varoittamaan toisia autoilijoita ja kuvaamaan otusparkaa. Tietysti siinä kiireessä oman kameran asetukset kierähtivät taas ihan sijoiltaan, enkä saanut yhtään kuvaa muistoksi. Nokkasiili palasi loppujen lopuksi samalle puolen tietä mistä oli lähtenytkin. Toivottavasti pysyi siellä.

Maantien varrella pisti silmään liikenneturvallisuuskampanja, jossa kehoitetaan autoilijoita ottamaan "powernap", jos väsyttää. Kehoituksia annetaan aika shokeeraavaan sävyyn, tyyliin "microsleep kills" "Yawning? take a powernap and stay alive". Jossakin olen nähnyt myös taulun, jossa kerrottiin montako henkilöä on kuollut tänä vuonna liikenteessä, ja jossakin oli jätetty onnettomuudessa murskaantuneet autot tien penkalle varoitukseksi.

Tiistaina oli sitten odotettu suuri päivä. Agen etukansi (!!) oli pyhitetty Makybe Divalle, joka teki sen mitä pidettiin mahdottomana, voitti kolmannen kerran Melbourne Cupin, 3200 m. Vaikka oli ennätyspainot, 58 kg. Epäilen että tätä hevosta ja sen jockeyta juhlitaan ja muistetaan paljon enemmän kuin useimpia Australian olympiavoittajia. Katsoin lähdön telkkarista, tai sen mitä siitä näki, kun antenni ei ole oikein kohdallaan, ja olihan se ällistyttävää. Tamma kiri lopuksi kuin olisi ollut toisesta maailmasta, ja kun ilosta itkevää jockeyta sitten haastateltiin ja ennätysyleisö (en ole kuullut vielä paljonko oli, mutta odotettiin yli 120000) hurrasi taustalla niin minäkin aivan liikutuin. Onhan hevosurheilu sentään vallan toista kuin jotkut formulat, joissa lähinnä insinöörit kilpailevat tekniikassa.

Diva saa nyt vetäytyä kilpakentiltä ja ehkä se aikanaan täytetään Phar Lapin viereen kansakunnan uudeksi ikoniksi. Loppuviikosta saanemme lukea lehdistä kaikkien mahdollisten tahojen muisteluksia Divan vaiheista. Hevonen kuulostaa jo viisaammalta kuin useimmat ihmiset. Jo varsana näki että hänestä kasvaa sankari vailla vertaa...

Melburnessa on tänään ollut noin 30 astetta lämmintä. Eilisen retkipäivän jälkeen en muutenkaan kaivannut varsinaisesti liikuntaa, mutta tällä säällä en jaksanut lähteä minnekään. Museoissa olisi epäilemättä ollut hiljaista tänään, kun ihmiset ovat laukkaradalla tai maaseudulla lomapäivää viettämässä.

Helteisenä keskiviikkoaamuna riensin ensimmäiseksi kioskille ostamaan Agen. Mahtava aukeaman juliste Divasta, ja 12 sivua urheiluliitteessä. Lähdin kaupungille postin kautta ja lähetin taas vähän ylimääräistä paperitavaraa edeltä käsin Suomeen. On se kyllä tehty monimutkaiseksi. Montakohan terroristia napataan sillä että lähetyksen päälle pitää todistaa allekirjoituksellaan, että kuoressa ei ole räjähtävää tai muuten kiellettyä materiaalia? Henkilötietoni merkittiin huolellisesti ylös suomalaisesta ajokortista ja sisältöä piti selittää tarkasti. Huh.

Mielenkiinnosta lähdin katsomaan, löytyisikö täkäläisestä MS-societyn pääpaikasta Nerve Centresta ketään, jolla olisi vähän aikaa jutella suomalaisen mäsäläisen kanssa. En ollut sopinut tapaamisesta, kun lomalla ei tunnu ollenkaan mukavalta järjestää itselleen minuuttiaikataulua, mutta onneksi tapasin mukavan sosiaalityöntekijän, joka työskentelee MS-infossa. Juteltiin hyvän aikaa MS-taudin hoidosta ja sairastuneiden asemasta maissamme ja sain kasan brosyyreitä mukaani. Samat tuntuivat olevan huolenaiheet ja tavoitteet. Ennen kaikkea ihmisellä pitää olla oikeus itsenäiseen elämään, sairaudesta tai vammaisuudesta huolimatta. Liikuntarajoitteisenkin pitää päästä liikkeelle, kauppoihin ja kulkuvälineisiin. Eikä sairaus saa olla työllistymisen este tai irtisanomisperuste. MS on täälläkin yleisin neurologinen sairaus, mutta suhteessa sairastuneita on vähemmän kuin Suomessa.

Nerve Centren käynnin jälkeen ajoin junalla ja raitiovaunulla aivan toiselle puolen kaupunkia Bundoora-nimiseen puistoon, jonka mainoksessa kerrottiin että se on "Melbourne´s most diverse park". Odotukseni olivat turhan korkealla, sitä paitsi tulin sinne niin myöhään että melkein kaikki nähtävyydet oli suljettu. Puistossa on "Heritage Village", jossa on vanhan ajan työnäytöksiä ja pioneerikauden entisöityjä rakennuksia sekä "Urban Farm", jonka tarkoitus on näyttää kaupunkilaislapsille mistä sitä maitoa saadaan. Näihin en siis enää päässyt, sen sijaan kiertelin muuten vaan, tapasin kesyn kultatöyhtökakadun ja kävin ihmettelemässä kasvillisuuden ennallistamisaluetta. Osa puistosta on päätetty palauttaa luonnontilaan, mikä kuulosti hyvältä. Luonnontilanpalautusalue oli tosin mitättömän pieni verrattuna viereiseen golfkenttään tai piknik-alueen laajoihin nurmikenttiin.

Kotimatkalla osui viidennet lipuntarkastajat kohdalle. Yleensä heitä on ollut neljä samalla kertaa, kaikki virkapuvussa, mutta nyt oli vain kaksi henkilöä ja tavallisissa vaatteissa. Ei saanut kukaan sakkoja tälläkään kertaa.

Torstaiyö oli Melbournessa ennätyslämmin, kunnes aamuyön raju ukkosmyrsky herätti ihmiset ja laski lämpötilaa. Ukkonen aiheutti myös melkoisen liikennekaaoksen kun kolme paikallisjunalinjaa pysähtyi joksikin tunniksi. Tuli taas mieleen kuinka mukavaa on asua pikkukaupungissa, kävelymatkan päässä työpaikalta.

Lähdin kaupungille vasta ruuhkan helpotettua. En ollut oikein innostunut käymään yhdessä turistioppaiden suosikkikohteessa, vanhassa vankilassa (Old Melbourne Gaol), mutta ajattelin käydä kuitenkin pikaisesti katsomassa paikan. Onneksi menin, sillä paikka oli hyvinkin mielenkiintoinen. Tietysti siellä taas selitettiin yhtä ja toista metsärosvo Ned Kellysta, mutta onneksi paljon muutakin.

Vankilan historia esittelee koko yhteiskunnan historiaa. Melbourne rikastui ja asukasmäärä kasvoi kun Viktoriasta löydettiin kultaa, mutta äkkirikastumisella oli myös nurja puolensa. Sosiaaliset ongelmat lisääntyivät ja johtivat monenlaisiin rikoksiin. Erityisesti yksinäisten naisten asema oli onneton tuon ajan yhteiskunnassa. Naisia houkuteltiin maahan siirtolaisiksi. Jos aviomiestä ei löytynytkään tai mies kuoli, oli vaihtoehtoja vähän.

Karmeinta vankilamuseossa oli kuolemanrangaistuksen ja kuolemaantuomittujen esittely. Museossa esiteltiin perusteellisesti yksi tapaus, jossa Colin Ross hirtettiin v. 1922 syytettynä nuoren tytön raiskauksesta ja murhasta. Vuosikymmeniä myöhemmin historiantutkija kiinnostui aiheesta, ja lopulta DNA-tutkimuksella voitiin osoittaa arkistoiduista näytteistä, että tärkeimpänä pidetty todiste, Rossin huovasta löytyneet hiukset, eivät olleet uhrin.

Vuodesta 1842 vuoteen 1924 Gaolissa teloitettiin 136 ihmistä, heistä vain muutama naisia. Monikohan muu oli Rossin tapaan syytön? Viimeinen kuolemantuomio Australiassa pantiin täytäntöön vuonna 1967. Kuolemantuomio on täällä kuitenkin jokapäiväinen uutisaihe: tänään Singaporesta oli saatu taas yksi korkean tason pahoittelu, että australialaisen huumekuriirin tuomiota ei voida muuttaa. Mies hirtettäneen neljän viikon sisään.

Gaolin näyttelyssä törmää yllättäen myös yhteen suomalaiseen siirtolaiseen. En kirjoittanut ylös tarkempia yksityiskohtia, mutta muistaakseni hänet hirtettiin joskus 1800-luvulla.

Vankila herätti monenlaisia ajatuksia. Jotakin edistystä sentään on tapahtunut. Enää ei mittailla rikollisten kalloja ja pidetä rikollista mielenlaatua perinnöllisenä ominaisuutena. Eikä ruoskimista, eristämistä jne. pidetä sopivana tapana kohdella vankeja. Ainakaan virallisesti, eikä ainakaan kaikissa maissa.

Hevosteema jatkuu, vietin päivän Equitana Asia Pacific -hevostapahtumassa. Messuiksi kai sitä voisi sanoa, tapahtumaa oli jos minkälaista. Ja tietysti kaikenlaista hevostavaraa myytävänä, myös suomalaiselle tutunkuuloinen Kyra K -mallisto oli esillä. Yhteensä näytteilleasettajia oli 250 neljästätoista eri maasta. Kuudella areenalla ja yhdessä luokkahuoneessa oli koko ajan erilaista ohjelmaa, lisäksi oli kaikenmaailman klinikoita, joita pitävät maailman huiput. Messut päättyvät maanantaina.

Seurasin ällistyneenä Guy MacLeanin esitystä nimeltä "The Connection between Man and Horse". Näin myös pooloponeja, jotka eivät ohjelmakirjan lupauksesta huolimatta koskaan oikeasti pelanneet, esittelivät vain taitojaan, ja hurjavauhtisen Mounted games -kilpailun. Ja illalla menin vielä seuraamaan ohjelmaa "Western spectacular", jonka yhteydessä oli myös "Barrel Racing Competition". Kun päivällä vielä näin muutamia rotuesittelyjä, tuntui siltä että alan ymmärtää paremmin niitä tuttaviani, jotka tuntuvat seonneen täysin lännenratsastukseen. En ole koskaan nähnyt sellaisia hevosia, enkä sellaista hevosenkäsittelyä.

Tulin kotiin klo 23 jälkeen taksilla. Onneksi osaan jo sujuvasti antaa ajo-ohjeita taksikuskille. Täällä ei näy takseissa tietokoneruudulta karttaa, vaan kuski yrittää pimeässä tihrustaa ajaessaan isoa karttakirjaa. Ei näytä luottamusta herättävältä...

Mikä ilo: opossumi näyttäytyi ihan itse! Se tepsutteli äsken kaikessa rauhassa etupihan poikki, täysin piittaamatta meistä ihmisistä. Kun saisi vielä kanssaan kuvaussopimuksen solmituksi ennen lähtöä.

Viimeinen päiväni Melbournessa oli ihanan aurinkoinen ja sai miettimään kuinka nopeasti mahdan sopeutua marraskuun lopun ilmastoon Suomeen palattuani. Huomenna matkustan junalla Sydneyyn. Matka kestää noin 12 tuntia.

Vietin päivää kotosalla ja koetin saada tavarani kasaan ja pakatuksi. Olen viihtynyt hyvin Melbournessa. Kaupuki on tämänkokoiseksi vihreä ja miellyttävä, täällä on helppo osata paikasta paikkaan ja näkemistä on paljon. Ihmiset ovat olleet turistille ystävällisiä ja avuliaita. Viikolla juttelin kaupungilla viininmaistiaisia tarjoavan pojan kanssa ja hän kertoi että Sydney onkin sitten ihan eri maata. Siellä ei löydä kuulema mihinkään, kun kadut eivät ole suoria niinkuin täällä, eivätkä sikäläiset ihmiset ole läheskään näin ystävällisiä. Saapa nähdä.

Parhaina paikkoina minulle jäävät täältä mieleen Melbournen museo ja Yarra-joen näkymät. Yritin miettiä mikä olisi ollut kurjinta, mutta en keksi oikein mitään. Liikenneruuhkat ovat hirveitä, mutta en ole joutunut niistä kärsimään kun olen yleensä ollut menossa toiseen suuntaan. Olen ylipäätään nähnyt lähinnä Melbournen paraatipuolta, niinkuin turisti usein. Voisin tulla uudelleen.

Kahdentoista tunnin junamatka sai miettimään tulevaa paljon pidempää matkaa: onkohan oikea päätös matkustaa junalla Sydneystä Perthiin?

Melbournen ja Sydneyn välin maisemat olivat maatalousmaata. Lampaita, hevosia, kumpuilevaa lauidunmaata. Välillä pieniä kaupunkeja. Juna oli aika täynnä, mutta ihan mukava.

Vierustoveri luki Weather makersia, josta kirjoitin blogiin syyskuussa, kun ilmastonmuutosta käsittelevästä kirjasta oli kovasti juttua. Meillähän olikin sitten hyvät keskustelut Australian ja maailman asioista. Olimme varsin samaa mieltä mm. Bushista. Terroristilait saivat miehen puuskahtamaan "What next? Shall they start burning books?"

Niinpä. Elämme oudossa maailmassa.

Sydney oikeasti nayttaa sekavammalta kuin Melbourne, vai olinko vain jo niin kotiutunut Melbourneen. Aamulla suuntasin ensimmaiseksi asemalle, jossa Indian Pacificin junalippuvoucherin vaihto lippuihin sujui hammastyksekseni muitta mutkitta. Asemalle saapui sopivasti Sydney Explorer-bussi, johon nousin ja ostin viiden paivan sellaisen matkusta-kuinka-paljon-haluat-milla-haluat-lipun. Bussi ajaa parin tunnin reittia ympari kaupunkia kaikkien oleellisten nahtavyyksien kautta.

Jain kyydista Visitor Centren luona, ne on aina parhaita paikkoja aloittaa kaupunkiin tutustuminen. Eilen illalla loysin hotellista jo niin paljon esitteita, etta en tainnut ottaa yhtaan lisaa. Sen sijaan ostin paremman kartan, jossa nakyy myos Blue Mountains, jonne menen joku paiva.

Jatkoin matkaani kavellen taman kaupungin eraanlaiseen keskuspaikkaan, Circular Quaeylle (olenkohan vielakaan oppinut kirjoittamaan tuota sanaa, enpa nyt saata voida tarkistaa niin etta naurakaa vain ihan rauhassa). En ollut paattanyt mita haluaisin tanaan tehda, ja kun Taronga Zoon lautta oli juuri lahdossa, paatin hypata siihen. Kaupungin elaintarha on nakoaloiltaan hieno ja muutenkin kaymisen arvoinen paikka. Vietin aikaa lintuhakeilla, taas nakyi monta sellaista, joita on epaillyt nahneensa tai kuulleensa matkan aikana.

Palasin lautalla kaupunkiin ja sain kuvata Oopperataloa niin paljon etta ehka en enaa jaksa kavella sita katsomaan. On se kylla hieno rakennus. Kaupungissa nousin taas Exploreriin ja ajoin silla kierroksen loppuun paatyen asemalle jolta aamulla lahdin. Bussin kyydissa alkoi hahmottaa mita missakin pain on. Lakahdyttavan laajalta nayttaa tama kaupunki. Huomiseksi luvattiin sadetta ja ukkosta, niin etta ehka on vuorossa museopaiva.

No niin, terroristipidatykset on aloitettu ja Melbournessa tilanne oli karjistynyt ampumavalikohtaukseksi. TV-uutisissa naytettiin kasirysya, kun epailtyjen ystavat hermostuivat median edustajiin. Huomisesta lehdesta selvinnee tarkemmin mista oikein on kysymys, ja kuinka kaupunkilaiset suhtautuvat uutiseen.

Sukulaisia rauhoittanee kun kerron etta en ehdottomasti ole nahnyt enka kuullut kaduilla mitaan terrorismiin viittavaa. Onneksi olen taalla enka esimerkiksi Pariisissa. Uutisrintamalta voisi mainita etta naapurimaa Ruotsin kuningaspari on taalla vierailulla. TV-toimittaja epaili etta kuningas ottaa puheeksi myos sen, etta Australia ei ole mukana Kioto-sopimuksessa. Ymparistoasiat olivat vierailun asialistalla.

Viime yona oli mahdoton ukonilma koko kaakkois- ja itarannikolla. Victorian keskiosissa ja Adelaidessa oli satanut ennatyksellisen paljon. Herasin salamointiin ja olin tyytyvainen etta olin kaupungissa, turvallisen tuntoisessa kerrostalossa. Aamulla viela satoi, mutta iltapaivalla oli jo kaunis saa.

Saan takia vietin paivaa sisatiloissa ja aloitin paivan kavelemalla Australian Museumiin. Onnittelin itseani hotellin valinnan suhteen. Tama on keskeisella paikalla, siisti, edullinen ja huoneen hintaan sisaltyy viela aamupala, mika ei ole kovin yleista.

Museo vaikutti Melbournen vastaavan museon jalkeen vahan tylsalta. Mietin mista se johtui, ehka oli kyse vain siita etta nayttely oli vanhempi, ja se vaikutti asioiden esillepanoon. Se ei puhutellut ja saanut kavijaa itse hoksaamaan asioita, niinkuin Melbourne. Tai sitten en ollut vaan niin vastaanottavaisella tuulella, tai samat asiat toiseen kertaan nain lyhyen ajan sisalla eivat innostaneet.

Museossa oli kuitenkin aivan mainio "Search and discover"-osasto, jonne kuka hyvansa, lahinna lapset ja nuoret, on tervetullut tutkimaan naytteita mikroskoopeilla, etsimaan tietoa kirjoista ja tietokannoista ja ystavalliselta henkilokunnalta yms. Siella olivat ne kuuluisat hamahakitkin, ja joitakin elavia pikkuelaimia, kalloja ja taytettyja elaimia. Ja todellakin ihan hyvat valineet niiden katselemiseen. Luulin ensin etta tila oli varustettu koululuokkia varten, mutta niille onkin omat opetustilansa. Ihmettelin kuinka valineet ja kokoelmat pysyvat kunnossa, enka ollut ensimmainen joka kysyi sita asiaa. Heilla on ollut tila kymmenen vuotta kaytossa, ja edelleen mikroskoopit toimivat eika mitaan suurempia vahinkoja ole ollut. Ehka museossa kay keskimaaraista fiksumpaa vakea. Olisipa ollut tallaisia kun mina olin lapsi. Tai kun omat lapset olivat pienia...

Jatkoin matkaa osavaltion taidegalleriaan, Art Gallery NSW. Toden totta, olen kaynyt jo kolmessa Australian osavaltiossa. En ollut oikein tajunnut etta ne on erillisia hallintoyksikoitaan, mutta nyt se on totisesti selvinnyt. Kaikenlaiset asiat vaihtelevat osavaltiosta toiseen, aivan kuin jenkeissa, ja kai Saksassakin, jos olen oikein ymmartanyt. Galleriassa on hyva aboriginaalitaiteen osasto ja tietysti paljon muutakin nahtavaa (mm. ihana museokauppa...).

Museoiden jalkeen kavelin jonkin aikaa Botanic Gardenissa, missa flying foxit ja kaikenlaiset linnut meteloivat. Sinne pitaa menna uudestaan paremmalla ajalla ja kartan kanssa. Nyt alkoi painaa jaloissa niin paljon etta kavelin hotellille, nettikahvilan kautta. Hotellista kun ei onnistu kuvien lahettaminen. Huomiseksi luvattiin kohtuullista saata joten taidanpa pakata Blue Mountainsin retkea varten. Toivottavasti jaksan herata ajoissa niin etta ehdin aikaiseen junaan.

Keskiviikkoaamuna herasin sateilevan aurinkoiseen paivaan. Kahden tunnin junamatkan jalkeen olin perilla Katoombassa jo puoli kymmenen aikaan, joten oli hyvaa aikaa tutustua maisemiin. Paiva kului kavellen ja maisemia ihaillen. Blue Mountains on maailmanperintokohde, joka koostuu seitsemasta kansallispuistosta. Yhteensa pinta-alaa on miljoona hehtaaria, neljan Kekkospuiston verran. Vuoret ovat olleet toistasataa vuotta suosittu kayntikohde, mutta valtavista matkailijamaarista huolimatta puiston luonnonsuojelullinen arvo on sailynyt. Maasto on niin vaikeakulkuista, etta sielta viela on mahdollista loytaa tieteelle uusia lajeja, kuten wollemi-manty olikohan se 1990-luvulla. Kyseisen kasvin lahimmat sukulaiset ovat 65 miljoonaa vuotta vanhoja fossiileja.

Blue Mountainsin suosituin kayntikohde on varmaan Echo point, josta on hyvat nakymat laaksoon ja kolmelle sisarukselle, Three Sisters, joka on yksi Australian tunnetuimpia luonnonmuodostumia. Kuljin pari tuntia ylhaalla kiemurtelevia polkuja maisemia ihaillen, mutta halusin kovasti myos alas laaksoon, sademetsaan. Koetin rohkaista itseani kavelemaan portaita pitkin alas, mutta niiden jyrkkyys huimasi ja mietin etta on aika noloa jos en kerta kaikkiaan selvia reissusta. Ehka tunsin itseni vahan laiskaksikin, aurinko paistoi tosi lampimasti ja portaissa olisi lakahtynyt.

Blue Mountainsilta loytyy vaihtoehtoja omien jalkojen kaytolle. Scenicworld-asemalta voi valita kolmenlaisesta kulkuvalineesta. Yhdella mennaan vain yli laakson edestakaisin ja ikkunoiden ja jopa lasilattian lapi voi ihailla puiden latvoja ja vesiputousta. Yksi muistutti vuoristorataa, ja matkustajista kuului samanlainen aani kuin Linnanmaella, kun kaapelijuna pyyhkaisi alas kauhean jyrkassa kulmassa (jossakin nain tiedon etta 52 asteen kulma). Tutuimman nakoinen kaapelihissi (mika sellaisen nimi on suomeksi? gondolihissi?) laskeutui loivemmin, ja valitsin sen kuluvalineeksi. Alhaalla kuljin n. 2,5 kilometrin lenkin taas ihanassa metsassa, jossa hissisysteemien aanet ja ihmisten kiljunta tosin vahan hairitsivat luontoelamysten kokemista...

Tulin takaisin Sydneyyn parahiksi auringonlaskun aikoihin. Koko paivan ulkonaolo vasyttaa mukavasti, mutta pitaa pysytella hereilla niin kauan etta nakee edes jotkut uutiset.

En jaksanut enaa illalla lahtea lahettelemaan kuvia, enka sitten saanut tekstiakaan tehdyksi, koska hotellin internetyhteys oli poikki, siina syy valipaivaan.

Keskiviikkoiltana nain matkan ensimmaisen torakan. Se vilisteli pitkin huonetta kiiveten valilla sankyynikin. Lopulta nuijin sen kengalla seinanrakoon, vahemman ystavallisesti. Aamulla kavin respassa kysymassa aiheuttaako havainto toimenpiteita ja sain helpotuksekseni kuulla etta todennakoisesti vierailija on ollut luonnonvarainen otus, joka on vain eksynyt sisatiloihin. On kuulema syyta huolestua vasta jos nakyy useita pienempia, ne ovat sitten tuontitavaraa ja meillekin tuttuja tuholaisia. Eksyneelta se otus nayttikin, kun juoksi valoisassa sekopaisena sinne tanne. En halua edes native torakoita sankyyni, eipa silti. Suurin aussitorakka kasvaa jopa kymmensenttiseksi. Tama ei ollut niin iso, mutta isompi kuin mita olen yleensa tavannut.

Torstaina jarjestin itselleni monipuolisen kaupunkipaivan. Saa muistutti kasvihuonetta, joten ulkosalla kaveleminen ei niin kauheasti houkutellut. Tutustuin uuteen kulkuvalineeseen, Sydneyn Monorailiin, joka kulkee pienta lenkkia keskeisten turistikohteiden valia. Silla paasinkin hyvin Powerhouse-museoon, joka on monipuolinen alkujaan erityisesti tekniikkaa ja sen kehitysta esitteleva suuri museo. Vanhojen hoyrykoneiden ja uusimpien kybertekniikkavisioiden lisaksi taloon mahtuu koristetaidetta, ymparisto-ongelmia ja kestavaa elamantapaa esitteleva nayttely ja mm. naisen kotitoita eri aikoina esitteleva nayttely. Vanhat mainokset naisen tyotaakkaa helpottavista keksinnoista olivat vaikuttavia! Vierailunayttelyna oli avantgardista japanilaismuotia, joten tarjonta oli toden totta laajaa.

En jaanyt taloon koko paivaksi vaan jatkoin matkaani akvaarioon, joka oli aika hieno. Taas sai ihailla vilkkaita platypuksia. Akvaarion nayttelyssa syotettiin myos kiitettavasti ymparistoasiaa. Mieleeni jai erityisesti muovijatteen haitallisuudesta kertonut posteri. Meressa lilluva muovijate tappaa suunnattomasti elaimia, jotka joko sotkeutuvat siihen tai luulevat muovia ruuaksi ja nielevat sita.

Akvaario on harvoja turistikohteita, jotka ovat avoinna myohempaan kuin viiteen. Lahdin sielta ehka kuuden maissa ja huomasin etta saa on mita kaunein. Kaytin hyvakseni viiden paivan Sydney-passiani, jolla saa vapaasti ajella myos kaupungin lautoilla ja ajoin Akvaarion laiturista Circular Quaylle. Kaikki turistioppaat muistavat kehua Sydneyn satamaa maailman kauneimmaksi, mutta minuun se ei tee erityisempaa vaikutusta. On Helsinkiin tullessa sentaan paljon kauniimmat nakymat. Sydneyn silhuetti on tayteen ahdettu erinakoisia ja -kokoisia pilvenpiirtajia ja oopperataloa lukuunottamatta kaupunki ei minusta ole erityisen houkuttelevan nakoinen.

Tanaan perjantaina lahdin Bondi Explorer-bussilla kuuluisalle Bondi Beachille. Mina en kerta kaikkiaan ole rantaihminen, enka keksinyt tallakaan rannalla muuta tekemista kuin ottaa jonkun kuvan todisteeksi etta taallakin on kayty. Veden lampotila nakyi olevan +16 astetta (!! niin siella luki!), mutta kylla siella uitiin, Paiva ei ollut ollenkaan kuuma, rannalla kavi sopivan vilpoisa tuuli, joka vei karpasetkin mennessaan.

Parin kilometrin maisemakavelyreitti vie Bondilta Brontelle. Reitin varrella oli nyt nayttely Sculptures on the Sea. Tyot olivat tosi hienoja, ja maisemaan sopivia, mutta ihmisia oli taas aivan mahdottomasti. Kouluilla nakyi olevan joku teemapaiva, ja vastaan kaveli suuria oppilasryhmia. Polulle ei juurikaan voinut jaada katselemaan, eika tehnyt mielikaan siina tungoksessa. Reppu selassa olin itsekin melkoinen liikenne-este. Polun toisessa paassa nousin kaupunkiin vievaan bussiin ja nain loput explorerin reitista.

Viisi paivaa Sydneyssa on kulunut nopeasti. Olen paassyt jyvalle siita mita taalla oikein on ja mista pain mitakin loytyy, mutta tuntuu etta olen ehtinyt vasta vahan raapaista pintaa. Ei tama todellakaan ole nayttanyt yhta mukavalta kuin Melbourne. Vessatkaan ei ole yhta siisteja!

Viimeinen aamuni Sydneyssa alkoi kaivatulla kotivaen puhelulla. En ole viime sunnuntain jalkeen puhunut suomea ja valiin huomaan puhuvani itsekseni. Yhdeksan tunnin aikaero on vaikeuttanut yhteydenpitoa, varsinkin hotellissa jossa ei ole suoraa numeroa huoneisiin ja respa on auki vain osan paivasta. Puhelun jalkeen luovutin huoneeni ja lahdin viela viimeiselle kavelylle kaupungille nauttimaan edelleen erinomaisesta saasta.

Kavin pienen kierroksen Botanic gardenissa ja vilkaisemassa mahtipontista NSW State Librarya. Kirjastossa on isot nayttelytilat, mutta nain lahtopaivana olen aivan liian hermostuksissani syventymaan mihinkaan pidemmaksi aikaa. Hain kirjastokaupasta pari kirjaa matkalukemiseksi. Luultavasti kolmen paivan junamatkalla on aikaa lukemiseenkin, maisemien katselun ja syomisen lisaksi. Junassa on myos baarivaunu vapaata seurustelua ja oleskelua varten. Saa sitten nahda millaista seuraa sielta loytyy. Luultavasti aika harva tekee matkan yksin, joten voin tuntea oloni orvoksi kun mietin mihin poytaan ankeytya kolmanneksi pyoraksi...

Vein matkalaukun etukateen asemalle matkatavaraosastolle vietavaksi ja huomasin siella etta junan lahtoajaksi on merkitty tuntia myohemmin kuin mita lipussani on. Juna saapuu tanaan Perthista ja nakyi olevan vajaan kaksi tuntia aikataulustaan jaljessa. Minuuttiaikataulu ei pida nailla etaisyyksilla.

Ehdin siis viela tulla lukemaan meilit ja laittamaan tamanpaivaisen tervehdyksen. Luultavasti seuraava pitempi teksti ilmestyy sivuille vasta tiistaina. Yritan matkan varrelta lahetella tekstiviesteja, mutta kuvien lahettaminen ei taatusti onnistu. Toivottavasti kuitenkin niiden ottaminen, niin etta saan ikuistetuksi taas aivan erinakoisia maisemia.

Elainsuojeluun liittyva pieni kommentti. Minua hammastytti suuresti huomata etta taalla on viela laillista myyda koiranpentuja elainkaupassa. Tuntuu pahalta katsella pikkupentuja lasiakvaariossa, ilman emoaan surkeasti pyrkimassa ihmisten luo. En tieda kauanko niita pidetaan siella, osa pennuista on nayttanyt hadin tuskin vieroitusikaisilta.

Australian matkalainen nousi lauantaina Sydneyssä Indian Pacific -junaan, joka kuljettaa hänet mantereen halki Perthiin. Matkaa kertyy yli 4000 km. Perillä junan on määrä olla tiistaina aamupäivällä sikäläistä aikaa.

Tekstiviestejä lievästi muokattuna, ajat Suomen aikaa:

04.37
Juna-aamiainen on klo 7, täällä ei siis nukuta pitkään. Ruokailuihin kutsutaan kahdessa vuorossa ja ruoka on erinomaista. Lounas ja päivällinen sisältävät kolme vaihtoehtoa.

06.53
Junassa 24 vaunua, 2 veturia, pituutta 640 m. Broken Hillissä ei päässyt edes asemalaiturilla käymään, retkestä puhumattakaan, mutta nyt on saatu aikataulua kiinni.

09.19
Adelaide näytti viehättävältä vanhoine taloineen ja puistoineen. Pikkukaupunki Sydneyn ja Melbournen jälkeen, vain vähän yli miljoona asukasta

14.13
Nyt meidän kelloja siirrettiin taaksepäin tunnin verran. Elämme epävirallista juna-aikaa, joka lähestyy Perthin aikaa. Nullarborin tasangolla herätään.

13.02 Tänään matkaa tehtiin 2000 km läpi 32 kylän tms. Pysähdyttiin Cookissa, jonka asukasluku on 2! Lisäksi miljardi kärpästä. Oli kuuma ja helpotus päästä takaisin junaan.

13.03 Ikkunasta on näkynyt kameleita ja villihevosia, kumpikin laji on ympäristöongelma. Lounas Outback barbecue, kengurupihviä ja makkaraa. Jälkiruoka marjaparfait.

13.07 Viimein kenttää! Nyt meillä on klo 19 eli tunnin päästä kiertoajelu Kalgoorliessa, kaivoskaupungissa. On jo pimeä mutta kai siellä jotain näkee.

13.11 Ilmeisesti kaivoksia on nyt pitkin matkaa. Päivälliselläkin söin kengurua. Alkupalaksi ankkasalaattia ja jälkkäriksi jumalainen suklaaleivos. On aika täysi olo!

15.27 Kalgoorlie yllätti, luulin sitä paljon pienemmäksi. Vanhat talot olivat tosi kauniita. Ihailen miten näin nuoressa valtiossa säilytetään ja entisöidään.

15.31 Kävimme ihmettelemässä maiilman suurinta? kulta-avokaivosta, Superpitia. En kyllä osannut ihailla sitä, monttu mikä monttu, 600 m syvä.

15.34 Siitä on tehty turistikohde. Oli katselulava, iso P-paikka ja näyttely, joka kertoi esim. ympäristöasioiden hoidosta kaivoksessa.

Perthissa oli tiistaina ennatyslammin paiva, virallinen mittaus hiukan yli 34 astetta. Viilean junan jalkeen kuumuus vei melkein jalat alta. Matka vasytti muutenkin. Eilisillan Kalgoorlien kaynti oli aiika myohaan ja aamiainen tarjoiltiin tana aamuna jo 6.45, etta kaikki varmasti ehtivat syomaan. Ihme ja kumma, juna saapui aivan aikataulun mukaan Perthiin, vaikka lahdettiin Sydneysta kaksi tuntia myohassa, jouduttiin kulkemaan kiertotieta kun tulva oli vienyt raiteet ja viela yksi vaunu hajosi Adelaidessa ja sieltakin paastiin lahtemaan melkein kaksi tuntia jaljessa aikataulusta.

Olisin voinut jatkaa junamatkailua, pidin siita. Kuvittelin etta matkalla on aikaa mietiskelyyn ja vaarana pitkastyminen, mutta ruokailut ja pysahtelyt pitivat huolen siita ettei aika kaynyt pitkaksi. Taas manasin huonoa kielitaitoani. Puhuminen on surkeaa, ja halinan keskella toisten puheen seuraaminen vaikeaa. Olisi ollut monta mielenkiintoista matkakumppania. Suurin osa oli elakkeella, mutta tassa porukassa tuntui olevan kovasti virtaa. Juttelin mm. yhden amerikkalaisen pariskunnan kanssa, joka vietti honeymoonia ja oli mm. kiivennyt Sydneyn Harbour Bridgen, saavutus johon en itse kykenisi. Kiipeaminen on suosittu ohjelmanumero nykyaan, siita tehtiin maksullista bisnesta kun ihmiset alkoivat omin nokkinensa kiipeilla. (Ottamissani kuvissa nakynee pienia ukkoja sillan kaarien paalla?)

Hallituksen IR-lakiuudistus on saanut sapinaa aikaan. Kaikki muut junankuljettajat paitsi meidan olivat 48 tunnin lakossa, ja junia oli jaanyt sinne tanne keskelle ei mitaan. Tanaan olivat sitten kaikki muut lakossa ja eri puolilla Australiaa sadattuhannet mielenosoittajat kertoivat mielipiteensa suunnitellusta tyoreformista.

Indian Pacificin mainioon asiakaspalveluun kuului kaupunkikiertoajelu, jonka lopuksi kukin toimitettiin omaan hotelliinsa. Katevaa (siita maksettiin kylla erikseen, mutta hyva idea). Kiertoajelulla sai hyvan yleiskuvan kaupungista ja totesin heti pitavani tasta enemman kuin Sydneysta. Ei ole niin kauheasti niita korkeita taloja, kadut tuntuvat ystavallisemmilta. Ja taalla nakyy olevan hyvia pyorateita, ihme ja kumma. Ei kyllakaan aivan keskustassa. Kiertoajelulla pysahdyttiin joksikin aikaa Kings Parkiin, isoon puistoon, johon toivottavasti ehdin viela toistamiseen.

Majoituttuani hotelliin ehdin viela hyvin iltapaivaksi kaupungille. Ensimmaisena Visitor informationiin ja toiseksi valitsin WA taidemuseon, jossa oli paljon aboriginaalitaidetta. Etta voivat olla kauniita, tekisi kovasti mieli ostaa matkamuistoksi edes jokin hyvin pieni tyo. Ehka tyydyn kuitenkin postikortteihin...

Iltapaivan paatteeksi kavelin satamaan ja buukkasin itseni valasristeilylle perjantaiksi. Ensin oli ajatus huomiseksi, mutta erittain avulias myyja huomautti etta huomisella risteilylla on mukana kaksi isoa koululaisryhmaa ja ehka haluaisin rauhallisempaan seuraan. Siina hän oli varsin oikeassa.

Tanaan oli kymmenen astetta viileampaa kuin eilen, mika sopi minulle mainiosti. Navakka tuuli antoi karpasille kyytia kun kavelin Kings Parkissa.

Western Australia on opasteiden mukaan Australian ainoa global biodiversity hotspot, mika kuulostaa aika hurjalta, kun on nahnyt sademetsaa sun muuta. Taalla kasvimaailman monimuotoisuus on kuitenkin huipussaan. Kevaan kukkaloisto on ohitse, mutta Kings Parkissa sai silti jotakin aavistusta siita millaista taalla parhaimmillaan on. Jokaisen kasveista innostuneen kannattaisi tehda matka tanne syys-lokakuussa. Taalla on oikeasti kukkaturismia, wildflower- paivaretkia tarjotaan joka puolella.

Kings Parkissa on keskitytty alkuperaisen kasvilajiston suojelemiseen ja esittamiseen ja siella oli mukava kahden ja puolen kilometrin mittainen bush walking-polku. Polun varrella oli omituisen nakoisia kasveja, joita on nahnyt korkeintaan telkkarin luontodokumenteissa.

Matkanteko on oikeasti alkanut tuntua aika vasyttavalta. En jaksa edes ajatella kavelyretkia mihinkaan kansallispuistoihin, vaan varasin huomiseksikin valmiin bussimatkan, jolla ei varmasti paljon kavella. Ja taidan jattaa valiin koko Rottnestin saaren, joka kuului alustavasti ehdottomiin kayntikohteisiin.

Perthissa on helppo liikkua, bussit ovat keskustan alueella ilmaisia ja lisaksi on kolme erityista linjaa turisteja varten. Turisteja on taallakin mahdottomasti, kateeksi kay rovaniemelaisen...

Torstaipaivan retki osoittautui paremmaksi kuin uskalsin odottaa. Ajoimme bussilla Mandurah-nimiseen kaupunkiin, Perthista etelaan. Siella vaihdoimme valineen veneeseen, jolla risteiltiin Peel Inletin yli Yunderupiin. Ja mika ilo, matkalla nakyi delfiineja! Tosin aika huonosti, mutta nakyi kuitenkin, kolme kappaletta. Ja valtavasti kaikenlaisia lintuja. Alue on merkittava muuttavien kahlaajien ruokailualue, ja Ramsar-alue. Paatin kippari tunsi kiitettavan hyvin lintuja ja nain monta uutta lajia.

Lounastimme mukavassa joenrantaravintolassa ja nousimme takaisin bussiin. Jatkoimme matkaa Pinjarraan, jonka nimi on jaanyt historiaan ainakin yhdesta aboriginaalien ja eurooppalaisten maahanmuuttajien valisesta taistelusta, jossa osapuolet eivat olleet mitenkaan tasavertaisia.

Paikalliset rautatieharrastajat yllapitavat Hotham Valleyn turistijunaa, jolla ajelimme vahan aikaa. Junan kaantopaikalla oli pieni luontopolku, joka oli myos ylimaarainen ilonaihe minulle. Jarrah-metsa oli aivan uusi metsatyyppi ja oli mukava paasta edes pienelle metsakavelylle. Jarrat ovat parhaimmillaan todellisia jattilaispuita, mutta taalla nakyi vain harvoja mainittavan suuria. Metsatalous on jattanyt jalkensa, eika 1960-luvulla riehunut metsapalokaan ollut jattanyt jarroja rauhaan. Nyt tuolla alueella oli kaynnissa mittavat alkuperaisen kasvillisuuden palautusoperaatiot ja istutetuista mantymetsista koetetaan paasta eroon.

Eilisen Kings Parkin kaynnin jalkeen oli mukava koettaa tunnistaa luonnossa eilen nakemiaan kasveja. Monenlaisia puita oli kukassa ja bussikuski-oppaamme tiesi monille puille ja kukille myos nimen (muutenkin todella hyva opas!). Jotakin kuvaa lajirunsaudesta antanee eilen Kings Parkissa lukemani tieto etta siella puistossa kasvaa enemman orkideoita kuin niiden lajeja tavataan koko Euroopassa. Vaikka syys-lokakuu ovat parhaita kukkienkatselukuita, on taalla aina jotakin kukassa. Tuntuu niin omituiselta pohjoisen asukkaasta.

WA on kuivaa aluetta, ja Perthissa karsitaan valiin suoranaisesta vesipulasta. Kaupungin vesi tulee vuorilta putkea pitkin, ylitimme yhden putken tanaan. Tana vuonna oli kuulema hyvat kevatsateet ja vetta on hyvin. Olen oppinut talla matkalla kaksi uutta termia: sunsmart ja waterwise. En voi olla ihmettelematta miksi sellaisia suomalaisille opetettuja vedensaastotapoja kuin yksiotehana ei oteta kayttoon. Ja missaan en ikina ole nahnyt niin paljon huuhteluvetta kayttavaa wc:ta kuin tamanhetkisessa hotellihuoneessani on.

Elainmaailman ihmeilla ei nay loppua. En ole ikina kuvitellut etta linnut voisivat painia tai heitella kuperkeikkoja mutta nakojaan galahille senlaatuinen hulluttelu on aivan luonteenomaista. Olen lukenut kirjasta etta niiden on nahty laskevan leikkikentalla liukumaesta selallaan ja pidin sita vitsina, mutta kylla se on varmasti ihan totta.

Seurasin galah-papukaijaparven touhuilua Fremantlen puistossa tanaan aamupaivalla ja olin tikahtua nauruun. Ne oikeasti painivat, selattivat toisensa kamalalla metelilla ja pyorivat maassa. Valiin joku kavi katkaisemassa pienen oksan puusta ja tuli harnaamaan silla toista, ja sitten seurasi taas painia. Tai lintu haki oksan ja leikki silla itse, teki kuperkeikan sen ympari! Valilla leikittiin puussa, roikuttiin miten pain milloinkin ja taas meteloitiin. Meikalaiset varislinnutkin tekevat kaikenmoisia temppuja, mutta tallaista en olisi kuvitellut minkaan linnun tekevan. Jo ajatus linnusta ketarat taivasta kohti ihan silkasta riemusta on outo! Paikkakuntalainen mies jai juttelemaan kanssani kun naki innostukseni ja kertoi etta ihmisilta menee hermot kun galah-parvi ilakoi talon katolla. Niita on parhaimmillaan satoja. Nyt oli ehka parikymmenta, joukossa yksi-kaksi kultatoyhtokakadua. Varsinainen sirkus! ja ihan ilmainen.

Tulin Fremantleen aamulautalla ja Swan-joella matkalla tanne nakyi ilokseni taas kolme delfiinia. Varsinainen tanne tulon syy oli iltapaivan valasristeily, mutta Fremantlea ovat kaikki kehuneet niin paljon etta olisin tullut tanne varmaan muutenkin kaymaan. Tama on oikeastaan Perthin esikaupunkialuetta, parikymmenta kilometria keskustasta. Satamakaupunki, jossa on sailynyt paljon vanhoja taloja (mm. WA ensimmainen eurooppalaisten rakennus) ja paikalla on mukava pikkukaupunkilaisilmapiiri. Kieltamatta mukava paikka. Kavin Shipwreck-museossa, jossa riittaa aineistoa. Takalainen rannikko on merkinnyt monelle laivalle lopullista maaranpaata, turvallinen rantautuminen oli ennen erittain vaikeaa.

Taksi paivaksi oli annettu kovantuulenvaroitus ja valasristeily jannitti merenkaynnin takia aika tavalla. Onneksi minulla oli viela pahoinvointitabletteja. Laivalla ajettiin noin puoli tuntia, Rottnest-saaren paikkeille, jossa yhytettiin ryhavalaita. Parhaimmillaan niita on nakynyt 8-10 samalla reissulla, nyt nakyi emo ja poikanen. Kokemus oli mahtava, vaikka valaita ei nakynyt kovin lahelta eika pitkaa aikaa kerrallaan. Nakyi kuitenkin pari pyrstonheilautusta, ja vesisuihkuja. Ja ison elaimen isoa selkaa.

Kylla oli taas paiva taynna niin hienoja kokemuksia etta nailla muistoilla pitaisi parjata yli useammankin rantasateen!

Viimeinen paivani Perthissa valkeni tavanomaisen aurinkoisena. Vuorokausirytmini on kaantynyt valoisan ajan mukaiseksi: heraan pirteana kuudelta ja simahdan illalla ennen kymmenta. Mitenkahan kay kotona kun ei aurinko herata...

Ajattelin eilen etta voisin lahtea viela tanaankin kaymaan Fremantlessa, mutta huomasin lehdesta etta junaliikenne on ratatoiden takia poikki koko viikonlopun. Bussi tai lauttamatka ei houkutellut, joten jain kaupunkiin. Tein kohtuullisen pitkan kavelyn katsomaan viimeisen kerran kenguruita. Swan-joen saaressa, Heirisson Islandilla asuu ihmisten seuraan tottunut, periaatteessa villi kenguruyhdyskunta. Saaressa on kavelyreitteja ja lintuja houkuttelevia lammikoita ja se on suosittu kaupunkilaisten lahivirkistysalue. En yhyttanyt kuin yhden kengurun, vaikka toiset ulkoilijat kertoivat juuri tavanneensa niita seitseman kappaletta.

Ehti tulla melkoisen kuuma kun kavelin saaresta taas kaupunkiin ja lounasaika lahestyi. Radan toinen puoli, Northbridge, oli jaanyt vahemmalle tutustumiselle joten ajoin cat-turistibussilla sinne. Kaupunginosa on takalaisen yoelaman keskus, ja siella on ravintoloita vieri vieressa. Aina yhta vaikean valintakierroksen jalkeen paadyin syomaan erinomaista risottoa italialaisravintolaan, tai siis sen terassille, varjoon.

Heti Perthiin tultuani kavin taidemuseossa, mutta en silloin huomannut vieressa olevaa tavallista museota. Nyt ajattelin piipahtaa vahan vilkaisemassa sen tarjontaa, mutta sehan nielaisi minut loppupaivaksi. Nayttelyt olivat taas kerran erinomaisia, haikaisevan monipuolisia ja kiinnostavia. Vaihtuvana nayttelyna sattui olemaan elainten ja ihmisten yhteiselosta Australiassa kertova Dog's life, jossa esiteltiin vaikka mita Antarktiksella vetokoirina kaytetyista huskyista cane toadin ja muiden kiusankappaleiden vastaiseen taisteluun.

Olin kuullut aiemmin jotakin dung beetleista, mutta taalla esiteltiin niitakin tarkemmin. Australiassa ei ole olemassa hyonteisia, jotka selviaisivat suurten nisakkaiden jatosten kasittelemisesta. Kun ajattelee kuinka paljon taalla on karjaa, niin voi kuvitella millainen riesa lantakasoista syntyy. Naudan lantakasat sikiavat karpasia, kun ei ole kuoriaisia nopeuttamassa ravinteiden kiertokulkua. Tanne on pitanyt tuoda lantakuoriaisia.

Museon nayttelyssa tuli taas monen muunkin kuin lantakuoriaisten kohdalla mieleen ihmisten into muuttaa ymparistoaan, tuoda mukanaan uusiin maihin ei vain vanhoja tapojaan vaan mieluiten kaikki mahdollinen, mika muistuttaa vanhasta kotimaasta. Riippumatta siita mitka ovat seuraukset uudessa ymparistossa. On tuotu kettuja, kaniineja, mustarastaita, cane toadeja... Kaikista on ollut vain harmia.

Entapa jos ei olisi tuotu lampaita ja nautoja, vaan alettu tarhata kenguruita ja emuja? Ei raivattu maata vehnapelloiksi vaan kasvatettu alkuperaisia kasveja? Hyodytonta jossittelua, mutta ei voi olla ajattelematta tallaisia kun lukee valtavasta maaperan suolaantumisongelmasta, laidunnuksen aiheuttamasta eroosiosta jne. Ihminen on valitettavan tehokas. Aboriginaalitkin vaikuttivat suuresti mantereen ymparistoon. Ilmeisesti ihmisen tulenkaytto vaikutti Australian suurten pussielainten, megafaunan, haviamiseen jo kymmenia tuhansia vuosia sitten. Ja dingo levittaytyi ihmisen seuralaisena tanne ehka 4000 vuotta sitten.

Jahas, nettikahvila suljetaan kohta.

Tama pohdiskelu jaakin viimeiseksi matkapaivakirjan sivuksi, joka on kirjoitettu Australian maaperalla. Kahden kuukauden hieno kokemus alkaa olla takana ja pitaa aloittaa sopeutuminen arkeen ja tyoelamaan. Matkalta on kertynyt valtavasti sulateltavaa ja luultavasti perheeni ja tyotoverinin hermostuvat viela monet kerrat loputtomiin muisteluihin. Puhumattakaan satojen ja taas satojen kuvien katselusta...

Kahden kuukauden matkaa seurasi vielä onneksi viikon loma ennen työhön paluuta. Pitkästä lennosta ja aikaerosta toipuminen vei muutaman päivän. Ilmastoon tottuminen vienee pidempään. Onneksi Rovaniemellekin satoi lunta, tänne tullessani oli musta maa ja vettä satoi kaatamalla. Jouluvalot eivät näyttäneet kovin hilpeiltä.

Kiitos kaikesta palautteesta jota olen saanut nettipäiväkirjan suhteen. Viimeisin palaute oli erittäin tarpeellinen, jostakin matkaväsymys- tms. käsittämättömistä syistä olin nimittänyt Fremantlen lystikkäät papukaijat galaheiksi, vaikka ne toden totta eivät ole edes saman värisiä. Kiitos Canberran Jounille korjauksesta! Nimen pitäisi olla little corella, lähdekakadu.

Moni on kysynyt mikä oli parasta reissussa. On vaikea sanoa yksittäistä parasta asiaa, varsinkaan nyt kun kokemukset ovat vielä aika sekaisin päässäni. Parasta oli että lähdin ja toteutin yhden ison haaveen. Uskalsin ja jaksoin kun elämäntilanne antoi myöten.

Eihän tällainen matka oikeasti mitään uskallusta vaadi. Tunnen monia jotka seikkailevat paljon ekstreemimmissä oloissa tuon tuostakin. Minä en ole mikään seikkailijaluonne, minkä päiväkirjamerkinnöistäkin huomaa. Siistiä hotelliasumista, niin keskiluokkaista kuin olla voi. Yksin matkustaminen herätti monesti ihmetystä ja itsekin ajattelin lähtiessäni että olisi ollut mukavaa saada joku samanmielinen kaveri matkaseuraksi. Perillä en kuitenkaan kaivannut seuralaista. Melbournessa asuin sukulaisen luona ja tutustuin moniin mukaviin ihmisiin ja muuten viihdyin mainiosti omassa seurassani. Yksin liikkuessa oli helppo alkaa juttusille ihmisten kanssa jos siltä tuntui.

Toivon että muistot auringosta ja lämmöstä auttavat tämän kaamoksen yli. Ja toivon että edes vähän australialaista "no worries" -mentaliteettia olisi tarttunut minuunkin.