Aamulla junaan noustessani hätkähdin pahemman kerran. Mafiosoja? Blues Brothers? vaunu oli täynnä nuoria miehiä ykköspuvut päällä, mustat lasit silmillä. Hetken löi tyhjää ennen kuin tajusin: seuraava pysäkki oli Caulfield, tämän päivän racecourse, Caulfield Cup. Ja olihan siellä vaunussa nuoria naisiakin juhlamekoissaan. Ja ihan totta, aivan uskomattomia hattuja! En kehdannut ottaa kuvia vaikka kovasti teki mieli. Flinders Streetin asemalla joku turisti näytti kehtaavan, eikä väki pannut pahakseen. Kai sinne pukeudutaan ihan näyttäytymisen vuoksi, sen parempi kai jos joku vielä haluaa kuvata. Minä kun luulin että yleisö on vähän vanhempaa laatua, nämä oli parikymmentä vuotta minua nuorempia, sellaisia joita on tottunut näkemään ihan toisenlaisissa asuissa. Tyylikästä!

Päivän tunnelmaan päästäkseni kävin museossa nimeltä Champions - Australian Racing Museum & Hall of Fame. Ja tässä Racing tarkoittaa siis laukkaurheilua. Museon edustalla oli Melbourne Spring Carnivalin teltta, jossa vedonlyönti kävi kuumana ja ruuduilta saattoi seurata Caulfieldin tilannetta. Museon lipunmyyjäkin oli niin uppoutunut laukkaradan tapahtumiin että ei tahtonut ehtiä lippua myymään.

Museossa oli hevosista pitävälle mahtava näyttely, Yann Arthur-Bertrandin hevosvalokuvia ympäri maailmaa. Mies on siis se sama, jonka voimakkaasti kantaa ottava Maa ilmasta -näyttely oli nyt kesällä Helsingissä Lasipalatsin luona. Hevoset on aina upeita, ja noissa isoissa värikuvissa erityisen upeita, kauniita, suorastaan sielukkaita. Muutenkin museo oli mielenkiintoinen valottaessaan laukkakilpailukulttuuria ja hevosurheilun historiaa Ausseissa. Enkä taaskaan voinut olla mielessäni vertailematta kotimaahan. Kun suomalaisen raviurheilun juuret on maaseudulla ja kilpahevoset aikansa parhaita työhevosia, on täkäläinen täysiveristen kisa tuotu emämaasta Britanniasta eikä yleisöllä taatusti ollut pussihousuja jalassa. Ja kun meillä on ollut Paavo Nurmi, on täällä ollut Phar Lap, 1930-luvun alun ylivoimainen voittaja, josta ilmeisesti on museoitu kaikki osat, ja jonka kuolinsyystä käydään vieläkin keskusteluja. Museokaupasta löytyi Phar Lap-mukeja, -puseroita, -kirjoja jne. (Museoesitteestä: Hear the heart stopping history of the legendary Phar Lap!).

Minua jäi askarruttamaan millainen sosiaalinen status laukkaurheilulla mahtaa tänä päivänä olla. Onko se kaikkien hupia, vai onko siinä vielä yläluokkainen leima? Seuraavatko samat perheet aussijalkkista ja laukkakisoja? Naisilla näyttää olleen pitkä ja kivinen tie tässäkin urheilulajissa. Edelleen on mainitsemisen arvoista jos arvokisoihin osallistuu naisjockey (nyt joku osallistuu, ensimmäisiä kertoja). Vuosikymmenien ajan naisilla ei tietenkään ollut mitään asiaa vedonlyöntialueelle ja kun jonkun naisen omistama hevonen oli joskus viime vuosisadan puolivälissä menestynyt, ei omistaja päässyt juhliin sukupuolensa takia.

Päivääni mahtui museokäynnin lisäksi kävelyretki ja yleistä kaupungilla palloilua. Valitsin kaupungin esitteen ehdottamista retkistä tällä kertaa reitin, joka johdatti Yarran pohjoisrantaa ja sitten Botanic gardenin kautta takaisin Federation Squarelle, jota voi pitää kaupungin keskuspaikkana. Päivä oli mitä kaunein ja Yarran rantojen ulkoilureiteillä riitti kulkijoita ja joella soutajia. Päivän päätteeksi oli aikomuksenani vielä mennä Fitzroy gardeniin katsomaan näkyisikö niitä opaskirjan lupaamia turisteihin tottuneita opossumeja hämärän tullen. Yksin isossa puistossa tulin kuitenkin äkkiä muihin aatoksiin. Jos pelon maantiede saa karttamaan Kaisaniemen puistossa kulkemista niin pakkoko minun on kokeilla millaisin säännöin Melbournessa liikutaan.

Tämän maan hyviä puolia matkailijan kannalta on erittäin siistit vessat. Joita sitä paitsi löytyy helposti ja aina sopivan matkan päästä. En tiedä onko syynä kävijöiden siisteys vai se että tilat huolletaan tarpeeksi usein. Joka tapauksessa mukavaa.

Kesä on tullut Melbourneen. Ainakin minun mielestäni, tämän kummempaa ei tarvitsisi ollakaan. Mietin taas tänään kuinka onnekas olenkaan kun olen saanut tällaisen jatkokesän. Osallistuin suomalaisen seurakunnan kevätlounaalle; koivussa oli iso lehti, tarjolla oli lihapullia, grillimakkaraa, salaatteja ja savustettua lohikalaa. Kyllä tuli kotoinen olo (paitsi räkkä usein pilaa samanlaiset kesänautinnot, ainakin Lapissa). Pappilan puhdasrotuinen suomenpystykorva Kati lisäsi kotoista tunnelmaa.

Laiskaan aamupäivään sisältyi kävelyretki Yarrajoen varteen, kymmenkunta kilometriä eilistä ylemmäs. Kevyen liikenteen väylät ilmeisesti jatkuvat keskustasta pitkälle yläjuoksulle, ja niitä myös käytetään. Pyöräily on suosittu kuntourheilumuoto, tänään oli suuri pyöräilytapahtumakin Phillip Bayn ympäri (210 km, lyhyempiäkin vaihtoehtoja oli. Tapahtumalla kerättiin rahaa johonkin mikä ei vielä selvinnyt). Sen sijaan työ- tai koulumatkapyöräily ei taida olla yhtä suosittua kuin Suomessa, eikä ihme. Minä en ainakaan haluaisi nähdä jälkikasvuani täkäläisen liikenteen seassa. "Pyörätie" tarkoittaa usein puolen metrin kaistaletta vilkasliikenteisen tien pientareella, jos sitäkään.

Kun omista tekemisistä ei ole kummempaa kertomista niin voisi mainita jotakin päivän pääuutisista. Euroopan asioista on kerrottu lähinnä lintuinfluenssan leviämisestä (uskaltaako enää palata kotiin?), mutta tänään ABC:n illan pääuutislähetyksessä kerrottiin monta minuuttia paljon tärkeämmästä asiasta. Tanskaan on syntynyt uusi kuninkaallinen! Hänen äitinsä on kotoisin Tasmaniasta, joten uutinen koskettaa syvästi koko Australian kansaa. Hobartista on luvassa runsaasti lahjoja pikkuprinssille ja juhlavalmistelut olivat täydessä käynnissä. Oli taas tasavaltalaisella ihmettelemistä.

Eilisessä Agessa oli myös mainos joka varmaan ilahduttaa ainakin tuttavia ja sukulaisia siellä joulupukin kotimaakunnassa. Christmas Shop now OPEN, ilmoitti Kmart!

Matkaväsymys alkaa vähän painaa ja maanantaiaamuna mietin pitkään jaksanko lähteäkään kaupungille. Olin tyytyväinen kun lopulta lähdin, koska State Libraryn näyttely "The changing face of Victoria" oli sangen mielenkiintoinen. Taas mietiskelin millaisista myyteistä ja tarinoista kansakunta koostuu. Metsärosvo Ned Kelly esiteltiin näyttelyssä perusteellisesti. Hänestä olen sentään kuullut joskus jotakin (en kyllä tiennyt että Mick Jagger esitti pääosaa 1970-luvulla tehdyssä Kelly-elokuvassa!) mutta Eurekan kapinasta en ole kuullut aiemmin mitään. Sitä esiteltiin omassa näyttelyssään, jonkinlainen Victorian Suuri Vallankumous Ballaratin kultakentillä 1854 kun kullankaivajat nousivat epäoikeudenmukaiseksi kokemaansa hallitusta vastaan ja hallitus vastasi kovaotteisesti. Eurekan kapinallisten lippua on sittemmin heiluteltu monissa yhteyksissä ja sen symboliarvo on suuri edelleen, mikä tuli näyttelyssä hyvin esiin.

Näyttelyssä oli panoraamakuvia Melbournesta eri aikakausina ja niistä innoittuneena jatkoin kirjastosta matkaani katselemaan tämän päivän kaupunkia Rialto Towerista. Torni nousee 253 metrin korkeuteen ja olihan sieltä tietysti hyvät näköalat pilvettömänä päivänä.

Aika kului huomaamatta niin ettei syömään ehtinyt. Kotimatkalla kävin ostamassa sellaisen nuudeliboxin jollaisia näkee jenkkisarjoissa. Hyvää oli. Jenkkisarjoista puheenollen, täällä näyttää menevän kaikki keskeiset Frendeistä South parkkiin, Sex and the citysta frasieriin. Ei tule koti-ikävä... No, en sentään ole sarjoja katsellut mutta eilen katselin kun tuli vuoden 1985 Live Aid-konsertista tunnin kooste. Vitsi että oli kova meno Tina Turnerilla ja Mick Jaggerilla duettona.

Turistioppaiden eniten mainostamia luonnonnäytelmiä Melbournessa on pingviiniparaati, maailman pienimpien pingviinien jokailtainen marssi pesäkoloihinsa Phillip Islandin pingviininsuojelualueella. Kun pingviinien näkeminen luonnossa on ollut aika mahdotonta, piti tietysti kokeilemani tämäkin päiväretki. Vaikka olin mielessäni vannonut, että vastedes etsin pienempiä matkanjärjestäjiä, sorruin taas ottamaan suuren firman bulkkiretken. Perillä asialla ei ole juuri väliä, koska joka tapauksessa paikalle kertyy paljon ihmisiä samaan aikaan, mutta matkan olisi mieluummin viettänyt 20 kuin 68 ihmisen laumassa. Ehkä vielä opin... Maanantaina kirjastoreissullani löysin Wild -retkeilylehdestä ilmoituksen, joka kertoi paikallisen wilderness societyn jokasunnuntaisesta metsäretkestä. Kuulosti houkuttelevalta.

Eilisellä retkellä käytiin isohkolla matkailupalveluita tarjoavalla karjatilalla, jossa lampaiden ja nautojen lisäksi oli omat vompattinsa ja kengurunsa (saakohan täällä kuka hyvänsä pitää villieläimiä näytillä?). Ja suveniirishoppi. Phillip Islandilla pysähdyttiin Koala conservation centeriin, missä sai etsiä villejä koaloita puista. Ovat yllättävän vaikeita huomata, vaikka puun alla kuinka olisi kyltti että täällä ollaan. Koalat kärsivät klamydiasta, joka on heikentänyt niiden lisääntymistä, ja tämä suojelukeskus on käsittääkseni keskittynyt sen tutkimiseen. Läheisellä French islandilla on terve ja hyvin lisääntyvä koalakanta, josta siirtoistutetaan eläimiä niille alueille joissa ne ovat vähentyneet. Sata eläintä siirrettiin noin viikko sitten ja lehdessä oli polemiikkia niiden selviytymisestä uudessa paikassa.

Phillip Islandin kärjen edustan luodolla on Victorian suurin turkishyljekolonia, jota käytiin myös katsomassa. Hylkeet olivat aika kaukana, mutta kiikarilla nähtävissä. Ilman kiikariakin sen sijaan saattoi seurata ehkä tuhansia lokkeja, jotka pesivät alueella. Ja ensimmäinen pingviinikin näkyi, kyhjöttämässä boardwalkin, puisen kävelysillan alla. Maisemat olivat taas kerran upeita, meri avautui edessä ja jossakin siellä kaukana tulisi vastaan Etelämanner.

Pidin kovasti pingviinien visitor centerin näyttelystä. Se oli informatiivinen, lapsiasiakkaat oli huomioitu hyvin ja luonnonsuojelusanoma tuli erinomaisesti esille. Ylipäänsä tähän mennessä näkemäni suojelualueiden displayt ovat olleet puhuttelevia. Tekstit on osattu kirjoittaa sellaiseen sävyyn että luulisi sanoman menevän perille (mikäli satunnainen matkailija jaksaa katsella mitään matkamuistomyymälän ja kahvilan lisäksi). Murheellinen on ollut pingviinienkin kohtalo, mutta nykyisin tilanteen toivotaan kehittyvän parempaan suuntaan. Turismista on ollut kovasti haittaa, mutta nyt turismi on valjastettu kustantamaan suojeluponnistuksia. Voit jopa "adoptoida" oman pingviinin. Matkamuistotuotosta suurin osa menee pingviininsuojeluun. Pehmopingviinejä on monessa paikassa myynnissä, mutta täällä olisi ollut sellaisia, joilla on päällään vapaaehtoisten kutoma villapaita. Sellainen, joka puetaan öljyn saastuttamalle linnulle, josta öljy on pesty pois.

Auringon laskiessa ihmiset keräytyivät rannalle rakennetuille katselulavoille odottelemaan kovasti mainostettuja otuksia. Oli kylmä eikä mitään tapahtunut. Paitsi että vellova koululaisyleisö kävi yhä äänekkäämmäksi ja ärsytyskynnykseni ylittyi ennen kuin pingviinejä edes näkyi. Ilta oli kaunis kuin mikä, oli täysikuu, ja kuvittelin että muutkin kuin minä ovat tulleet oikeasti saamaan luontoelämyksiä. Mutta kun meri kerran kohisi, piti ihmisten tietenkin huutaa sitä kovemmin että kaverit kuulee mitä sanoo. Onko suomalaista hapatusta että luonnosta muka pitäisi nauttia hiljaa? Kyllä sekä oppaat että niiden kakaroiden opettajat yrittivät hillitä meteliä, mutta aika huonoin tuloksin. Kyllästyneenä marssin tieheni, ja huomasin sitten vasta että joka puolella jo kuhisi pingviinejä. En tiedä mistä ne olivat tulleet, ehkä löytäneet jonkun polun jolla eivät ole ihmisten silmälläpidon alla, tai eivät olleet merellä olleetkaan, mutta nyt niiden ääni kuului kaikkialta. Kokoonsa nähden kovaäänisiä eivätkä piitanneet ihmisistä tuon taivaallista.

Palailimme Melbourneen vasta klo 23 jälkeen ja otin taksin kämpille kun ei tee mieleni miettiä yöjunassa onko tämä turvallista vai eikö. Taksi oli ensimmäinen asia jonka huomasin olevan selvästi halvempaa kuin Suomessa. Kuski oli muuttanut Solidaarisuuden nousun ajan Puolasta kun tulevaisuus näytti hyvin epävarmalta. Meillä riitti juteltavaa Euroopan ja Australian elämästä ja nykyoloista. Täällä on helppoa päästä keskusteluihin ihmisten kanssa, kun vain kielitaito riittäisi. Nopean puheen ymmärtäminen on aina vaan vaikeeta, tuottamisesta puhumattakaan. Edistystä sentään tapahtuu, nyt ehdin jo ymmärtää mistä radiossa puhutaan ennen kuin ohjelma loppuu...

Ei pitäisi luottaa liikaa nettiyhteyksiin. Eilinen pitkä sepustus Ballaratin Sovereign Hillin kultakaupungin ja Hanging Rockin vierailusta häipyi bittiavaruuteen ikuisiksi ajoiksi. En jaksa miettiä uutta tekstiä vaan kuittaan eilisen päivän toteamalla että Hanging Rock *) oli aamusumuissa hyvin "spooky" ja Sovereign Hillissä paljon nähtävää.

Tänään vierailin Wilderness Societyn kampanjatoimistolla ottamassa selvää heidän metsäretkistään. Valitettavasti seuraava olisi 6.11., jolloin olen jo Sydneyssa, mutta sain hyvän vihjeen Grampiansin retkistä. Toimistolla oli melkoinen säpinä enkä jäänyt kovin pitkäksi aikaa häiritsemään vaan napsin esitteitä mukaani. Tutunnäköisiä teemoja: old growth forests, global warming...Society sai alkunsa vesirakentamisen vastaisesta liikkeestä Tasmaniassa (kuten ymmärtääkseni myös täkäläinen vihreä puolue?) ja laajeni siitä kaikkiin osavaltioihin ja muihinkin luonnonsuojelukysymyksiin.

Iltapäivän vietin National Gallery Victorian Ian Potter-keskuksessa, jossa on esillä laaja indiginous art -kokoelma (mikä olisi oikea suomenkielinen termi? aboriginaalitaide kuulostaa keinotekoiselta) ja australialainen taide. Toisessa NGV:n rakennuksessa on sitten kansainväliset kokoelmat. Minua kiinnosti erityisesti näyttely nimeltä The Altered Land: An Environmental Trail, joka esittelee kuinka täkäläiset taiteilijat ovat kuvanneet aussimaisemaa eri aikoina. Näyttely on koottu yhdessä Parks Victorian kanssa ja siihen liittyi paljon kommentteja ympäristön muuttumisesta ja mitä maiseman piirteitä taiteilijat ovat minäkin aikana arvostaneet.

Museo oli läkähdyttävän iso enkä jaksanut kaikkeen paneutua. Täältäkin on käyty Pariisissa samaan aikaan kuin Suomen kultakauden taiteilijat, ettei olisi ollut samasta puistostakin yksi Edelfeltin mieleen tuonut taulu. Ei Australia ole ollut mitenkään eristyksissä eurooppalaisen taidemaailman virtauksista, välimatkasta huolimatta.

Aurinkoiset päivät ovat tältä erää ohitse. Ilmankosteus on yli 90 ja lämpötila 23 asteen kieppeillä. Iltapäivän satoi, mutta ei onneksi ukkostanut täällä meillä. Säätyypin ennustettiin jatkuvan useita päiviä. Kasvillisuudelle tekee hyvää, ruoho kasvaa silmissä. Ulkoilu taitaa jäädä välillä vähemmälle ja on aikaa käydä museoissa. Ja valmistautua Rovaniemen vaalivalvojaisiin, jotka alkavat täkäläistä aikaa klo 3 sunnuntaiyönä. Muistakaa käydä äänestämässä siellä!

*) Hanging Rock tuli kuuluisaksi australialaisen Peter Weirin v.1975 ohjaaman elokuvan Picinic at the Hanging Rock kuvauspaikkana. Suomessa elokuvaa näytettiin nimellä Huviretki hirttopaikalle.

Päätin viettää lauantaina lepopäivän. Päiväkävelyllä kävin tutustumassa Caulfieldin uuteen kirjastotaloon, jonka avajaisjuhlia vietetään tänään ja huomenna. Avajaisissa oli ohjelmaa koko perheelle ja lasten iloksi jopa kiertävä eläinfarmi. Eläimillä ei tainnut olla ihan yhtä hauskaa, sen verran kovakouraiselta käsittely näytti.

Asustelen Glen Eiran councilin alueella. Melbourne koostuu monesta kunnasta joilla on omat hallintoelimensä ja jotka vastaavat alueellaan esim. kirjasto- ja päivähoitopalveluista. Councilit keräävät veroa palveluiden rahoittamiseksi. Kaavoituspäätökset ymmärtääkseni tehdään sitten Melbournen tasolla, eli nämä kaupungit kaupungissa eivät kilpaile keskenään sillä saralla. Joudunpa taas heikoille jäille jos puhun tästä yhtään pitempään kun en juuri mitään tiedä, mutta tämän takia siis kirjaston oven pielessä ja katukilvissä lukee Glen Eira.

Kirjastokävelyllä kävin myös yhdessä isossa myyjäistapahtumassa lähikoululla ja söin erinomaista kakkua kahvin kera. Äidit siellä ahkeroivat koulun hyväksi ihan tutulla tavalla. Kävellessäni lähiöiden kauppakaduilla mietin taas yhtäläisyyksiä ja eroja kotimaahan. Silmiinpistävä ero on humalaisten ja "alan miesten" puuttuminen katukuvasta. Kävelykadut ovat hyvä idea, mutta miksi niistä Suomessa kehittyy keskikaljakatuja? Ei täällä istuta aamupäivästä kapakassa huurteisilla, vaikka aussit ovat tilastojen mukaan mahdottomia kaljanjuojia. Eikä örvelletä päissään ympäriinsä ainakaan sellaisiin kellonaikoihin milloin itse olen ollut liikkeellä. Joskus tuntuu että suomalaisten mielestä kaikesta muusta palvelusta kuin viinanmyynnistä on turha maksaa mitään ja siksi ainoat kukoistavat liikkeet ovat kapakoita. Pitkään selitettiin että kieltolaki ja viinakorttien aika on jättänyt niin pahan trauman että se selittää suomalaiskansallisen viinanhimon mutta minä kyllä uskon että syynä on joku esi-isien geenivirhe, joka sisäsiittoisessa kannassa on levinnyt tehokkaasti.

Ausseissa on kyllä suurempi huumeongelma kuin meillä. Huumekauppa on maailman suurinta bisnestä, jota vastaan taistellaan monin keinoin. Tänään uutisoitiin että 24-vuotiaan melbournelaismiehen kuolemantuomion täytäntöönpanoa ei voi enää estää. Hän jäi Singaporessa kiinni 400 heroiinigramman salakuljetuksesta. Australian hallitus yritti vedota asiassa, mutta turhaan. Hän ei ole ensimmäinen, tuskin viimeinenkään huumeiden takia kuolemaantuomittu aussi. "Balin yhdeksikön" oikeudenkäyntiä seurataan täällä tarkasti. On pelättävissä että kuolemantuomioita tulee lisää, yhdeksikkö syyllistyi paljon suurempien huumemäärien salakuljetukseen. Syytetyt ovat hyvin nuoria ja jutun organisoijaa lukuunottamatta ilmeisesti ensimmäistä - ja viimeistä - kertaa syyllistyivät tällaiseen. Pahaa tekee ajatella että nuoret pahimmassa tapauksessa hirtetään, mutta järjestäytynyt kansainvälinen rikollisuus jatkaa toimintaansa ja löytää varmaan uusia "muuleja" tekemään likaiset työt.

Suomi osui silmiini tänään yllättävästä yhteydestä. Age-lehden viikkoliitteessä oli sivun pätkä Kurt Vonnegutin uusimmasta kirjasta, joka ilmestyy 1.11. Hän ylistää siinä musiikin merkitystä ja toteaa mielestäni hyvin yllättävästi että eräs parhaista rhytm-and-bluesia soittavista kokoonpanoista joita hän on kuullut, oli suomalainen kolmen miehen ja yhden naisen yhtye, jota hän kuunteli Krakovalaisessa pubissa. Ketähän siellä on mahtanut olla soittamassa?

Sunnuntaina vei matka jälleen Dandenong Ranges kansallispuiston suuntaan, tällä kertaa ohi Ferntree Gullysta, ylös vuorelle. Mt. Dandenongin näköalapaikalta oli hyvät näkymät Melbourneen ja sen takaisille vuorille saakka. Dandenongin turistitien varrella on monta puutarhaa, joista kävimme ihailemassa parhaassa loistossaan kukkinutta Rhododendron gardenia. Joka sekin on Parks Victorian hoidossa, kuten myös päivän paras elämys, William Ricketts Sanctuary.

Ricketts oli varsin erikoinen persoona, joka omisti elämänsä aboriginaalien ja luonnon puolustamiselle taiteen keinoin. Hän kuoli 94-vuotiaana vuonna 1993, ja hänen perustamansa sanctuary julistaa edelleen hänen sanomaansa siitä, kuinka kaikki olemme osa luontoa. Vahvalla tavalla julistaakin, hänen veistoksensa pakottavat hiljentymään edessään. Ricketts nimesi paikan rakkauden metsäksi ja hänen töistään välittyy suuri rakkaus niin aboriginaaleja kuin luontoa kohtaan. Hänen tuhkansa lepää keskellä sanctuarya "elämän puun", valtavan mountain ashin juurella.

Päivän kierroksen jälkeen oli aika vetäytyä nauttimaan eväitä kansallispuiston piknik-paikalle. Rosellat kärkkyivät makupaloja ja puut olivat mahtavia. Hieno päivä!

Maanantain vastaisena yönä nousin puoli kolmelta valmistautumaan vaalivalvojaisiin. Internetin ansiosta saatoin seurata Rovaniemen ääntenlaskentaa yhtä reaaliaikaisesti kuin mies kotona ja vielä keskustella hänen kanssaan koko ajan chatin avulla. Kuinka tulimmekaan toimeen ennen internetiä... Tuloksen selvittyä painuin takaisin pehkuihin. Kuukauden reissaaminen alkaa vaatia veronsa ja on pakko huilata välillä. Päivä kuluikin sitten ihan kotosalla, mitä nyt ruokakaupasta piti hakea täydennyksiä. Ostin ison ihanan kypsän mangon ja hotkin sen saman tien. Hedelmä- ja vihannesvalikoimat ovat lievästi sanottuna runsaat ja koetan tankata vitamiineja pimeän talven varalle.

Soitin firmaan, jonka piti järjestää houkuttelevia Grampiansin matkoja (patikointia, yöpyminen teltassa), mutta valitettavasti he ovat vasta käynnistämässä toimintaansa ja matkat aloitetaan marraskuussa. Harmillista, pitää suunnitella ensi viikonlopuksi jotakin muuta. Melbournen päivät alkavat kulua loppuun. Käyntilistalla on vielä ainakin Healesvillen eläinpuisto, Melbournen museo, NGV kansainvälisen taiteen osasto ja toivottavasti joitakin lähistön kansallispuistoja.

Hiukan harmittaa kun en osallistunut Cairnsissa millekään yölliselle eläinretkelle. Täällä ei ole tunnu olevan sellaisista tarjontaa. Mutta, kuten olen itselleni koettanut tolkuttaa, kaikkea ei kerta kaikkiaan voi ahnehtia yhdellä matkalla. Minulla on vielä melkein kuukausi matkustusaikaa jäljellä ja epäilemättä ehdin nähdä ja kokea vielä monenmoista. Näiden lepopäivien aikana olisi erinomainen mahdollisuus laittaa kertynyt kuva-arkisto johonkin tolkulliseen tilaan, tallentaa ne rompuille ja nimetä ymmärrettävästi, mutta se tuntuu jo nyt ylitsepääsemättömän työläältä. Ehkä sittenkin olisi pitänyt ottaa vanhoja kunnon paperi- tai diakuvia, niitä tuskin olisi kertynyt jo tähän mennessä satoja...

Nyt olen nähnyt pahamaineiset tappavan myrkylliset, kaupungeissa hyvin viihtyvät hämähäkit, funnel webin ja redbackin. Ja huntsmanin ja suuren määrän muita ötököitä. Melbournen museossa oli Bugs! Alive! -näyttely, jossa näihin pelottaviin otuksiin saattoi tutustua lähietäisyydeltä, turvallisesti lasin takaa. Ilman ötökkänäyttelyäkin museo oli aivan tavattoman kiinnostava (toistan itseäni, mutta kun ei enää tahdo sanat riittää!). Vietin siellä melkein koko päivän, klo 11-17, enkä ehtinyt tutustua vielä kaikkiin osastoihin. Siellä on Melbournen lähistön metsäekosysteemejä esittelevä Forest gallery, jossa metsä on tuotu museon sisälle. Osastolla asustelee myös eläviä eläimiä, bongasin pienen liskon ja monia lintuja, jotka elivät vapaina (näin ensi kertaa tawny frogmouthin, peikon näköisen linnun, jonka höyhenien alle kätkeytyvä nokka avautuu valtavaksi kidaksi, mistä nimi). Loistava opetuskohde kaupunkilaislapsille, mutta varmaan työläs hoitaa ja pitää kunnossa. Akvaarioissa oli kaloja ja sammakontoukkia ja varmaan kasvillisuuteen pesiytyy myös yhtä ja toista sellaista mitä ei ehkä kaivattaisi.

Evolution galleryssa esiteltiin mielestäni erinomaisella tavalla evoluutiota, sen mekanismeja ja teorian syntyä. Ihmisen biologiasta oli oma osastonsa, missä sivuttiin myös lääketieteen kehitystä ja mm. esiteltiin videolla neljä lääketieteen Nobelpalkinnon saautta australialaista.

Tutustuttuani perusteellisesti kaikkeen luonnontieteelliseen antiin kävin nopeasti lounaalla (sekin oli tässä ihanassa museossa erinomainen!) ja jatkoin bunjilakan, aboriginaalikeskuksen näyttelyihin. Keskuksessa oli kolme eri näyttelyä, joissa oli tosi monipuolisesti käsitelty aboriginaalien menneisyyttä ja nykypäivää. Tyynen meren asukkaiden elämästä kerrotaan Pasifika-näyttelyssä, mutta siinä vaiheessa alkoikin museon sulkeminen painaa päälle ja halusin ehtiä vielä käymään museokaupassa. Minulta jäi näkemättä varsinainen Phar Lap-osasto (sigh! ulkona liehui lippu "Phar Lap 75th anniversary!) ja koko Melbournen ja Victorian historia.

Kaiken kaikkiaan taas erittäin antoisa päivä. Jaksan ihailla ja ihmetellä luonnon monimuotoisuutta yleensä ja Australian erityisesti. Museossa kerrottiin myös täkäläistä luontoa uhkaavista vaaroista kuten vieraista lajeista, ja kerrottiin niistä esimerkkejä. Näyttelyissä käytettiin kuvaa ja ääntä kiinnostavasti. En ole koskaan tiennyt että on olemassa "haukkuvia" ja "viheltäviä" tarantelloja! Äh, tällä tavalla kerrottuna mikään ei kuulosta miltään. Minulle museo joka tapauksessa oli voimakas elämys, enkä usko sen johtuvan vain siitä, että olen biologi. Tuntui paikalta jonne pitäisi palata monta kertaa ja joka kerralla löytäisi uusia tasoja jo kerran katsotuista näyttelyistä. Sillä tavallahan näyttelyn pitäisikin toimia.

Keskiviikko oli Healesville-päivä. Healesville Sanctuary lienee paras paikka tavata aussieläimiä. Päivän kohokohta oli suosikkieläimeni platypuksen, vesinokkaeläimen, näkeminen viimein elävänä. Laji on kohtalaisen yleinen, mutta harva sitä kuitenkaan näkee luonnossa, ellei vartavasten yritä päivystää hyvillä paikoilla aamu- tai iltahämärän aikaan. Atherton Tablelandissa minulla oli mahdollisuuteni, mutta nukuin onneni ohi. Healesvillen hämärissä sain siitäkin edestä seurata vilkkaiden otusten uiskentelua. Platypus on hyvä ehdokas maailman kummallisimmaksi eläimeksi. Nisäkäs, jolla on räpylät ja ankan nokka ja joka munii munia. Ei ihme että eurooppalaiset pitivät koko otusta karkeana pilana kun ensimmäinen nahka tuotiin vanhalle mantereelle. Kertakaikkiaan vastustamaton epeli.

Healesvillessa näin myös ensimmäisen tasmanianpaholaiseni. Tanskan pikkuprinssille on luvattu lahjaksi tassiepariskunta, ja Kööpenhaminan eläintarha saa uuden vetonaulan. Kummallinen lahja, sanoisin, otus kun näyttää nimensä mukaisesti aika pedolta, pieneltä tosin. (Kumpikohan lahja prinssille on enemmän mieleen: nämä oudot otukset vai vanha raitiovaunu, jonka Melbournen kaupunki on lahjoittanut?) Tämänpäiväinen näytti kyllä ainoastaan surkealta ravatessaan ympäri aitaustaan. Se olikin ainoa eläin jonka käytöksessä näkyi turhautumista. Kengurut, koalat, vompatit ja nokkasiilit ottivat elämänsä rauhallisesti.

Lintumaailma oli hyvin edustettuna, ja pääsin vertailemaan galahia ja Major Mitchell´s cockatoota. Linnut esiintyivät myös avoimen taivaan alla "Birds of Prey" -lentonäytöksessä, jossa haarahaukka esitteli lentotaitojaan ja makupalojen sieppaamista ilmassa, hiirihaukka työkalujen käyttöä (rikkoi kivellä emun munankuoren) ja kotka keskittyi olemaan komea ja kohahduttamaan yleisöä lentämällä matalalla yleisön päiden yli. Neljäntenä esiintyi vielä muuttohaukka, joka suhahti ohitse ja jatkoi matkaansa jonnekin kaukaiseen määränpäähän. Ehkä tarkistamaan onko muita muuttohaukkoja pyrkinyt sen alueelle, kuten ohjaaja arveli. Oli se tullut takaisin, tosin vasta kun yleisö oli jo poistunut.

Healesvillen käynnillä selvisi taas monta uutta asiaa tämän mantereen kummallisista otuksista. Yöeläinosastolla näkyi ainakin yksi laji, josta en ollut kuullut mitään, vaikka olen kuinka tavannut ostamaani nisäkäskirjaa. Pysähdyttävintä oli kuitenkin lukea eri lajien suojelutilanteesta. Victorian rock kangaroota esimerkiksi sanottiin elävän luonnossa enää parikymmentä yksilöä, ja lajin säilymisen kannalta kriittiset vuodet ovat parhaillaan menossa. Eläintarhoista voi olla montaa mieltä, mutta siltä osin kun niissä pyritään jakamaan oikeaa tietoa lajien uhanalaistumisen syistä ja suojelutarpeista ja myös käytännössä suojelemaan uhanalaisia lajeja, ne mielestäni täyttävät tehtävänsä. Jos ja kun eläinten hyvinvoinnista huolehditaan parhaalla mahdollisella tavalla.

Healesvillesta ajoimme Yarra Ranges kansallispuiston eteläreunalla kulkevaa tietä Mt Donna Buangin huipulle (1250 m). Alhaalla roikkuvat pilvet haittasivat näkyvyyttä, joten minulla oli hyvä syy olla kipuamatta näkötornin huipulle. Alas tullessamme poikkesimme vielä luontopolulla Rainforest Galleryssa, jossa vierailin jo lokakuun alkupuolella. Puut ja koko paikka olivat edelleen upeita. Metsässä tapasimme myös lyyrypyrstön, itse asiassa kaksi. Pariskunta vai emo ja poikanen, en tiedä.

Melbournen säätila on nyt sellainen kuin joku kuvasi: neljä vuodenaikaa samana päivänä. Aamulla tuuli todella kovasti, välillä satoi, välillä paistoi, ja vuorella oli tietysti kovin kylmä. Lunta ei sentään ole satanut. Kevään eteneminen kuitenkin jatkuu. Kevättä on rinnassa myös puutarhassa liikkuvalla opossumilla, joka päästeli hyvin omituisia ääniä viime yönä ikkunani takana. Joku yö vielä yritän tosissani nähdä sen katolla rymistelijän.

Viileä torstai oli taas sopiva museopäivä. Tänään kävin National Gallery Victorian kansainvälisellä puolella, valtavassa rakennuksessa St Kildan varrella. Rakennus on vuodelta 1968 ja sittemmin uudistettu ja laajennettu. Oikein komea kaikin puolin. Onnistuin ajoittamaan itseni sopivasti opastetulle kiertokäynnille, mikä oli oikein hyvä asia. Sillä tavoin hahmotti paremmin mitä mistäkin löytyy. Kolmessa kerroksessa on kaikkea mahdollista atsteekkien veistoksista nykytaiteeseen, huonekaluista juhlapukuihin.

Vajaan tunnin kiertokäynnillä vapaaehtoinen museo-opas johdatti pientä ryhmäämme puolijuoksua joidenkin museoaarteiden äärelle ja kertoi niistä onneksi erittäin selkeästi artikuloiden niin että minäkin pysyin kärryillä. Oppaamme oli käynyt Helsingissä 1970-luvun puolivälissä ja kehui vuolaasti suomalaista muotoilua, mistä minä tietysti olin hyvilläni. Ja löytyihän sieltä näyttelystä sitten Wirkkalan lasiesineitä ja tutun näköinen tuoli ja vaasi.

Jäin museoon loppupäiväksi ja mietin että on ihmislaji onneksi saanut kaikenlaista kaunistakin aikaan. Ja kuinka ihmeellistä on että huolimatta kaikista maanjäristyksistä, rutoista ja loputtomista sodista taide-esineitä on säilynyt meidän aikaamme asti, vuosisatojen, jopa -tuhansien ajan.

Vapaaehtoiset oppaat ovat täällä yleinen ilmiö. Heitä oli Ballaratissa, Healesvillessa ja näissä taidemuseoissa. Kaikki tapaamani ovat olleet hyvin innostuneita asiastaan, mikä on tietysti oppaan tehtävässä a ja o. Useimmat ovat näyttäneet seniorikansalaisilta, joilla on eläkkeelle siirryttyään aikaa tehdä tällaisia töitä.

Taidan käydä NGV:ssa vielä uudemmankin kerran. Huomenna avautuu "British Art & the 60s from Tate Britain", mikä kuulostaa tosi kiinnostavalta. Ja joka tapauksessa tänään jäi vielä puolet museosta näkemättä, tai korkeintaan juostuksi läpi. Ja NGV:ssakin oli ihana museokauppa...

Perjantaina oli lepopäivä, matkakuvien lajittelupäivä ja pyykinpesupäivä kun oli niin hyvä sää. Melbournelaiset lähtivät pitkän viikonlopun viettoon, tai ainakin huomattavan moni. Ensi tiistaina on SE päivä, jolloin kansakunta pysähtyy: Melbourne Cup. Laukkakilpa on niin tärkeä että se on yleinen vapaapäivä ja monet ottavat myös maanantain vapaaksi. Tiedotusvälineissä puhutaan vain hevosista ja siitä millainen sää mahtaa tulla tiistaiksi. Luvattiin muuten +28 astetta, ja keskiviikoksi jo +30.

Puhuttiin uutisissa sentään vähän muistakin asioista. Prinssi Charles näkyy sanoneen, että ilmastonmuutoksen torjuminen on ihmiskunnan suurin haaste. Enpä hetikään muista kuulleeni keltään kuninkaalliselta yhtä tärkeää kommenttia. Hyvä Charles!

Kun omista tekemisistä ei ole mitään kertomista, on hyvä tilaisuus mainostaa Australiasta kiinnostuneille tietolähdettä, josta itselleni oli suunnattomasti apua ja iloa matkan suunnittelussa. Australiansuomalaiset ylläpitävät netissä dundernewsia, jonka Australian viestitaulu -keskustelupalstalta löytää vastauksen mitä kummallisimpiin kysymyksiin.

En ole aiemmin ollut tekemisissä Apple-tietokoneiden kanssa ja eilisen illan taistelujen jälkeen toivon ettei kukaan tule lähiaikoina esitelmöimään minulle applen helppokäyttöisyydestä ja ylivoimaisuudesta pc:hen nähden. Minun ja tämän koneen logiikat eivät yksinkertaisesti sovi yhteen. Tarkoitukseni oli viimein nimetä matkan aikana otetut digikuvat ja polttaa ne asianmukaisesti cd-rompuille.

Lopputulos oli pari romppua, jotka ehkä eivät toimi missään muissa koneissa, ja yksi romppu, jolle jostakin minulle käsittämättömästä syystä kuvien nimet eivät tallentuneet. Niin, sitten pöydällä on myös puolisen tusinaa romppua, joiden polttaminen keskeytyi juuri ennen niiden valmistumista, ja jotka nyt eivät toimi millään koneella. Lopputuloksena oli myös hirmuinen päänsärky, joka pilasi tämän päivän. Onnekseni lähikadulta löytyi tänään ystävällinen internetliike, jossa kameran muistikortin sisällön siirtäminen rompulle onnistui vanhalla kunnon pc-koneella. Loppumatkan kuvat saavat luvan mahtua kameran kortille.

Päänsärky esti tälle päivälle suunnitellun retken, jos kohta sääkään ei suosinut aamulla ulkoilua. Tuuli oli vaarallisen kovaa, eikä olisi tehnyt mieli lähteä metsään kokeilemaan kaatuuko puita tai putoileeko oksia juuri omalla kohdalla. Ehkä poden myös vähän matkaväsymystä, mikä ei olisi ihmekään. Saapa nähdä kuinka virkeänä palaan pitkältä lomalta aikanaan työpaikalle...

Päivä on kulunut tälläkin tavoin ihan iloisesti, siitä asti kun päänsärky viimein hellitti. Eilinen takeaway-kiinalaisateria riitti täksikin päiväksi ja Agen jättiläismäinen lauantainumero huomiseen saakka. Wilsons Promontory-kansallispuiston asiat olivat tänään etusivun juttu. Ympäristöministeriössä oli valmistunut selvitys syistä jotka johtivat huhtikuussa suunnitellun kulotuksen karkaamiseen laajaksi paloksi, joka käsitti 6200 ha, 13 % puiston pinta-alasta. Palon alta evakuoitiin 600 telttailijaa keskellä yötä. On vaikea kuvitella että meikäläisissä puistoissa ennallistamispoltot karkaisivat tuolla tavoin. Onneksi. Täkäläisessä luonnossa on niin paljon tulenarkaa materiaalia, että suunnitellut poltot taitavat olla välttämättömiä suurempien palojen ja vahinkojen välttämiseksi. Bush fires ovat jokavuotinen ilmiö.

Viimeinkin löytyi sellainen matkanjärjestäjä jota olen etsinyt. Olisi pitänyt ymmärtää jo aiemmin kokeilla Autopia toursin matkoja. Maanantaina sai kävellä itsensä väsyksiin Grampiansin kansallispuistossa, eli Gariwerdissa, kuten alkuperäisten asukkaiden antama nimi kuuluu. Alue on kuuluisa mm. kalliopiirroksistaan, joita ei kuitenkaan nähty tämänpäiväisillä reiteillä. Puisto on laaja ja sen merkitys erityisesti kasvistonsuojelualueena on huomattava. Vuoristoisen puiston monet näköalapaikat houkuttelevat valtavasti matkailijoita, joita varten on rakennettu polkuja ja muita fasiliteetteja. Yli 160 kilometrin polkuverkko tarjoaa mahdollisuudet vaativiinkiin vaelluksiin.

Tämänpäiväiseen ohjelmaan kuului ennen lounasta kolmen kilometrin polku vuorenrinnettä alas. Kuulosti helpolta, mutta maaston kivikkoisuus ja jyrkkyys tekivät reissusta kiitettävän raskaan. Lounaan jälkeen kävimme kuuluisalla Balconies -näköalaparvekkeella ja MacKenzien putouksilla. Siinä vaiheessa aloin kylläkin lintsata ja kävin vain pienemmillä Broken Falls -putouksilla, joille oli lyhempi matka eikä enää jyrkkiä nousuja... Kun katseli eukalyptusmetsää ympärillään, ymmärsi miksi tv-tietoiskuissakin kysellään oletko valmistautunut bush fire -seasoniin. Metsässä on mahdottomasti palavaa ainesta jo nyt, saatika sitten kun kesän kuiva aika alkaa.

Hiukan jäi harmittamaan kun en kuitenkin järjestänyt matkaa niin, että olisin jäänyt Halls Gapiin yöksi ja tullut seuraavan päivän autossa pois. Nyt jäi näkemättä sekä Visitor Centre että Brambukin kansallispuiston luonto- ja kulttuurikeskus. Grampiansille on Melbournesta kolmen ja puolen tunnin ajomatka, niin että päivästä kului suurin osa bussissa istuen. Ensi kerralla sitten... Halls Gapissa on monenlaista majoitusmahdollisuutta, ja siellä olisi pärjännyt ilman autoa. Ilman muuta tutustumisen arvoinen paikka kaikille Melbournen kävijöille!