Tähän mennessä lämpimintä Melbournen päivää vietin laiskotellen puutarhatöissä, pyykkiä pesten ja ensi viikon Cairnsin matkaa järjestellen. Illaksi oli päivälliskutsu australiansuomalaisessa seurassa. Matkalla pysähdyin ottamaan muistokuvan Altonan suomalaistalosta, "Finnish hall". Päivällisellä tuli puhetta täkäläisestä eläimistöstä. Australiaan mahtuu erityisen suuri määrä vaarallisia, jopa tappavia otuksia, ja tuolla pohjoisessa niitä pitäisi oleman erityisen monenlaisia. Harvat niitä kuitenkaan näkevät, ihan samalla tavoin kuin harva suomalainen näkee karhun tai on saanut kyynpureman. Krokotiilien lisäksi uimareita/surffareita häiritsevät hait (Adelaiden seudulla useampi kuollut tänä vuonna) ja box jelly fishit, erittäin myrkylliset meduusat, joiden takia Cairnsin rannat ovat täysin uimakiellossa kesän ajan.

Mantereen eläimistön ja kasvillisuuden monipuolisuudesta antaa jotain kuvaa Parks Victorian esite, joka kertoo että tämän osavaltion kansallispuistot ja muut suojelualueet tarjoavat kasvuympäristön 3600 alkuperäiselle (indigenous) kasvilajille. Kymmenessä puistossa tavataan 44 kasvilajia, joita ei tavata missään muualla maailmassa.

Pitkä päivä Victorian ykkösturistikohteella, Great Ocean Roadilla. Oli buukattu reissu, jolla käytäisiin sademetsässäkin, mutta väen vähyyden takia meidät siirrettiinkin toiseen autoon, joka kulki nimenomaan vain ja ainoastaan ne paikat, joissa jokaisen turistin kuuluu käydä. Olinpa sitten kunnolla turistia ja kävin ihailemassa kahtatoista (oikeasti niitä on kai enää yhdeksän pystyssä) apostolia myös ilmasta, helikopterista.

Sää suosi, ja ajon aikana bussissa näytettiin ihastuttavia videoita aussieläimistä. Enpä ole tiennyt että vesinokkaeläin ja vompatti tulevat hyvin toimeen myös talvisissa olosuhteissa. Ja mikä riemu, tällä matkalla vihdoin näin oikean koalan.

Aurinkoinen maanantai houkutteli tutustumaan taas yhteen puistoon. Fitzroy gardenissa kuluikin tunteja, katsellen ja lehteä lueskellen. En väsy katselemaan puita. Toisissa on pähkinöitä, joissakin kukkia ja joissakin ei lehtiä vielä ollenkaan. Perhosia näkyy päivä päivältä enemmän kun lämpö lisääntyy. Talon kaasutakkakin voitiin jo sulkea. Radion mukaan tänään oli +23 ja huomiseksi luvataan +27. Tosin Melbournen säätilaan ei ole luottamista. Jos tuuli kääntyy etelään, se tuo hyistä ilmaa Antarktiksen suunnalta.

Balin pommi-isku on tietenkin täällä suuri uutinen, kuolihan siellä taas ausseja. Isku tuli ikävään aikaan siinäkin mielessä että keskustelu uusista terroristilaeista on käynyt kuumana ja nyt tiukempaa kontrollia vaativat saavat vettä myllyynsä.Mutta kuinka voi estää itsemurhapommittajia? Vaikka rakentaisimme täydellisen poliisivaltion, jää sinne varmasti itsemurhapommittajan mentävä aukko. Missä vaiheessa tiukkaan kontrolliin ja kansalaisten valvomiseen perustuva yhteiskunta muuttuu mahdottomaksi elää ja asua? Keskustelu on mielestäni paikallaan Suomessakin, jossa poliisin oikeuksia on lisätty ja jotkut haluavat lisätä edelleen. En halua että kukaan kerää tietoja sähköposteistani tai avaa kirjeitäni, esimerkiksi.

Turistina Cairnsissa pitaa tietysti tehda retki yhdelle maailman luonnonihmeista, Suurelle Valliriutalle. Yli 2000 km pitkana se on valtavin elavien organismien rakentama systeemi, miljoonien ja taas miljoonien korallielainten luoma. Koetin valita retken, joka suuntautui hiljaisemmalle saarelle. Taas tama luontoturistin dilemma: kun jokainen meista haluaa paikoille joilla ei ole viela kaynyt suurta maaraa muita, johtaa se yha useampien paikkojen pilaamiseen. Ekologinen omatuntoni kolkuttaa yha ankarammin vaikka kuinka selitan itselleni, etta oikeastaan tama on opintomatka, pitaahan minun tietaa millaista luontoturismia maailmalla harjoitetaan. Minun rajani taitaa menna siina etta en hakeudu maastoautosafareille tiettomalle alueelle. Niitakin on taalla tarjolla pilvin pimein. Toisaalta matkailu tuo rahaa, myos Valliriutan suojeluun. Tamanpaivaisella retkellakin kerattiin paasymaksu kansallispuistoon. Ja seka puistohallinto etta yrittajat mainostavat kuinka hyvassa yhteisymmarryksessa luontomatkailua kehitetaan ja kuinka luonnon hyvinvointi otetaan huomioon. Ainakin paperilla...

No siis, vietin paivan sennakoisella unelmasaarella kuin robinsonit ja mita niita nyt telkkarissa nakeekaan. Valkoista hiekkaa, sopivia aaltoja, aurinkoa +30 astetta, jota merituuli onneksi mukavasti viilensi toisella puolen saarta. Paikka oli Frankland Islands, saariryhma josta ainakin tama saari kuuluu Normanbyn (muistinkohan oikein) kansallispuistoon. Saarella ei ole mitaan rakennelmia, (edes huussia!), eika muita kavijoitakaan kuin meidan ryhmamme, johon kuului muutama kymmenen ihmista. Vitsikasta kylla, joukkoon mahtui toinenkin suomalainen, yksinainen matkustaja kuten minakin. Riuttaretkien ohjelma kai on kaikkialla sama; snorklausta, sukellusta, lasipohjavene niille jotka eivat sukella (mina esimerkiksi) ja sopivasti ruokaa ja juomaa valilla. Totesin taas kerran etta minun unelmani paratiisista ei ole polttavan kuuma hiekka eika meri. Onneksi loytyi varjoa, ja kavin sentaan kastelemassa itseni kun viimein uskoin etteivat aallot sieppaa minua mukaansa.

Tahan retkeen kuului myos ohjattu luontopolku saaren rannoilla, ja se oli mielenkiintoista, koska melkein kaikki nahty ja kerrottu oli uutta. Lasipohjavene oli pienoinen pettymys, mutta kylla se kannatti kokea. Telkkarissa vain on paremmat varit. Ohjelmissa ei nay veneen sotkemaa vetta ja ne on kuvattu ihan eri paikoissa. Suuria kaloja ei nakynyt, jattilaissimpukoita kylla, ja paljon pienia ja varikkaita kaloja. Ja niita koralleja. Parempaa variloistoa nakisi kai ulommalla riutalla, jonne on pitempi matka. Ja pitaisi kai itse vahintaan snorklata, kaikki sita kokeilleet on yleensa ylistaneet kokemusta. Mie kun en nae mitaan ilman silmalaseja, ei hommassa olisi mitaan jarkea.

Retki alkoi Mulgravejoelta, jota pitkin ajettiin laivalla puolisen tuntia ennen kuin tultiin merelle. Maisemat ovat mahtavia. Joessa on krokotiileja, mutta ei niita nakynyt. Sen sijaan lintumaailma oli erinomaisen rikasta, kuten taalla Cairnsin kaupungissakin. Illalla jonkun sortin papukaijat keraantyvat suurina parvina hotellin laheisiin puihin pitamaan kovaa metelia. Ehka tappelemaan nukkumapaikasta?

Eilinen saapuminen Cairnsiin tuntui tyrmaavalta, en kerta kaikkiaan kesta kuumuutta ja nain kirkasta aurigonvaloa. Onneksi en mene Ulurulla kaymaan, siella taitaa olla viela kuumempi. Huomenna jatkan matkaa vuoristoon, jossa pitaisi olla selvasti viileampaa.

Ja paatteeksi paivan paras luontohavainto: kaksi suurta merikilpikonnaa!

Loysin taalta Cairnsista kansallispuistohallinnon pienen infopisteen, josta teki mieleni ostaa vaikka mita. Valitettavasti paikalla ollut naishenkilo oli kovin kiireinen eika kiinnostunut pitemmasti juttelemaan. Eipa sita paikkaa mainostetakaan missaan, vaikka infocentereita on joka kulmalla. Mukava kuitenkin oli loytaa paikka jossa jaetaan oikeata tietoa luonnosta ja siella kulkemisesta, olen saanut tarpeekseni naista mainoshehkutuksista.

Taallakin olisi mahdollisuuksia vaikka minkalaisiin pitkiin vaelluksiin, vaikka Wet Tropics ei ensikuulemalla kuulosta kovin houkuttelevalta. Kunhan ottaa huomioon iilimadot, krokotiilit, myrkkykaarmeet yms.

Kaksi kookaburraa lennahti terassin kaiteelle toivottamaan tervetulleeksi kun saavuin eilen tanne Chambersiin. Kaikki mita nettisivuilla on kerrottu, on pitanyt paikkansa. Paikka on 760 m korkeudessa ja oli ihanaa jattaa kuuma Cairns taakseen. Nukuin ikkunat auki erinomaisesti, kuunnellen sademetsan rapinoita ja kahinoita. Kuuden aikaan oli herattava kun koko metsa herasi. Heti aamulla kuljin pienen lenkin taman lomakohteen lähistöllä ja sitten tein useamman tunnin kavelyn Lake Eachamin ympari. Olin kuvitellut tulevani eramaahan mutta meno oli ennemminkin kuin kaupungin puistossa. Tapasin metsassa silti musky rat -kenguruita. En valitettavasti yhtaan kaarmetta.

Tama jarvi ja laheinen Lake Barrine muodostavat Crater Lakes kansallispuiston. Olin jarkyttynyt tajutessani kuinka pienia repaleita sademetsista onkaan jaljella. Olin jotenkin kuvitellut etta koko Queenslandin pohjoisosa on yhta suurta sademetsaa. Atherton Tablelands on kuulemma maailman ravinteikkainta viljelysmaata. Ensin taalta hakattiin red cedar-metsat ja sitten otettiin maa viljelyskayttoon. Lahistolla on puistohallinnon toimisto ja sademetsanayttely, jota vapaaehtoisjarjesto TREAT pitaa. Heidan tavoitteensa on metsittaa mahdollisimman paljon alueita ja siten kasvattaa sademetsien pinta-alaa. Tyota tehdaan yhdessa puistohallinnon kanssa. Sain erinomaisen selvityksen asiasta poiketessani nayttelyssa ja minulle esiteltiin taimitarhaa.

On hiukan erilaista tamakin puuha kun Suomeen vertaa. Metsitystyossa kaytetaan mahdollisimman monipuolista lajistoa ja kuuleman mukaan keskimaarin 60 lajia yhdelle alueelle. Oli mukava kuulla takalaisista kokemuksista ekologisten kaytavien suhteen. Minulle asiaa esitellyt mies piti kaytavien metsittamista alueen sademetsien sailymisen kannalta ensiarvoisen tarkeana. Kaytavia kohtaan oli ollut paljon ennakkoluuloja, mutta asiaa on tutkittu ja on selvaa nayttoa siita, kuinka elaimisto on palannut, ja geenivirtaa on syntynyt kaytavin yhdistettyjen sademetsasirpaleiden valilla.

Paratiisista oli lahdettava tana aamuna. Jos joskus tulen viela Australiaan, pesiydyn Chambersiin kuukaudeksi. Mutta olisi syyta olla autolla liikkeella, etta paasisi tutustumaan lahiseutuun laajemmaltikin. Tana aamuna viimein paratiisilintukin tuli esittaytymaan, Victoria's riflebird. Ei se sentaan tarjonnut koko repertuaariaan, paratiisilinnut ovat kuuluisia nayttavista kosiomenoistaan. Kunhan kaanteleiksi niin etta sain hanta joka puolelta ihailla. Havaittujen lintujen lista on jo niin pitka ettei kaikkia muistakaan. Mieleen jai spotted catbird ja tooth-billed bowerbird, jotka tunnistin ihan itse (ja myohemmin sain muilta varmistuksen).

Eilen nautin viela vuori-ilmastosta ja kaveleskelin siella taalla, mm. yhdella purolla jossa olisi voinut tavata platypuksen jos olis jaksanut olla auringonnousun aikaan liikkeella. Yllatyksekseni loysin kilometrin paasta majapaikasta kahvilan, jossa saatoin nauttia capuccinosta puutarhassa papukaijojen seurassa. Valitettavasti tassa maassa ei saa keskikaljaa R-kioskeista, ei edes ruokakaupoista. Vaikka kuinka olin janoinen, en sentaan lahtenyt kuuden kilometrin paahan ravintolaan tuopin takia. Illalla tulivat taas pienet pademelonit karttamaan perunoita ja sugargliderit ja bandicoot hunajaa. Etta osaavat olla somia elaimia! Aamullakin tapasin viela joitakin pademeloneita kun minut vietiin bussille.

Kolmen rauhallisen sademetsayon ja optimaalisen ilmaston jalkeen oli paluu alamaihin kolmenkymmenen asteen helteeseen turistijoukkojen sekaan pienehko kulttuurisokki. Jain Athertonin bussista Kurandassa (village in the rainforest on sloganinsa) ja vietin aikaani superturistimaisesti. Kavelin kaikki kylan kavelyreitit, soin turistibuffettilounaan ja vierailin Koalamaassa. Enka voinut vastustaa kiusausta vaan otatin itsestani kuvan koala sylissa. Queensland on viimeinen osavaltio jossa koalan sylittely on viela laillista, varmaankin elainsuojelusyista. Tassa paikassa vannottiin ja vakuutettiin etta he toimivat viranomaisten hyvaksymalla tavalla ja yhdelle koalalle tulee maksimissaan puoli tuntia sylittelyaikaa vuorokaudessa. Se otus tuntui kylla silta etta sille on aivan samantekevaa mihin se nostetaan, koalat eivat ole kuuluja alykkyydestaan. Kaikki niiden energia menee myrkyllisten eukalyptuksenlehtien hyodyntamiseen ravinnoksi. Mutta on ne sopoja, ja olihan se elamys.

Tapasin tanaan alykkaampiakin elaimia. Kurandassa toimii lepakoiden hoitokoti, ja siella elainsuojeluasiat olivat ehdottomasti tarkeimmalla sijalla. Paikassa todellakin hoidetaan vahingoittuneita tai orvoksi jaaneita lepakoita takaisin luontoon palautettavaksi. Vapaaehtoispohjalta, lahjoitusvaroin. Esittelyelaimet olivat flying foxeja, ja esittelya tehnyt rouva mainosti etta on ne ainakin monta kertaa alykkaampia kuin hanen koiransa. Uteliailta ja alykkailta ne kieltamatta vaikuttivatkin. Nuo isot lepakot puuhailevat kaikenlaista myos paivasaikaan, eivat lenna, mutta juttelevat, hoitavat turkkiaan ja ojentelevat siipiaan. Siksi niita ei haittaa pienet esittelytuokiotkaan. Rouva kertoi etta ne tulevat hakin ovelle tyrkylle kun huomaavat etta joku paasee hommiin. Ei ihme, kay kai siina roikkuessa valilla aika pitkaksi. En olekaan noin pitkaan koskaan seurannut lepakon olemista, se oli mielenkiintoista. Iso lepakko roikkui rouvan kadessa, valilla vaatteissa, nuoli rouvan sormia ja katseli meita mita lie miettien. Kun hakkiin vietiin jotakin, nousi hirmuinen metakka, niilla on kuulema arvojarjestys ja vaatii usein pienta vaittelya kuka saa ensin kayda astialle.

Tulin Kurandasta Cairnsiin scenic railwaylla, ja oli se kylla toden totta scenic. Cairnissa on jo mahdollista viela kuumempaa. Saas nahda mita huomenna jaksaa tehda, saatiedotus lupaa +31.

Maanantaista hellepaivaa lahdin viettamaan Flecker Botanical Gardeniin. Trooppinen puutarha on varjoinen paikka, mutta oli siella silti kuuma. Tavanomaista laiskuutta oli etta paasin liikkeelle vasta kymmenen aikaan ja vietin fiksusti paivan kuumimmat tunnit kavellen erilaisia reitteja. Puutarhan vieressa on Mt Whitfield Conservation Park, pieni sirpale asutuksen sisaan jaanytta sademetsaa, jossa on pari mukavaa kavelyreittia. Tassa kuumuudessa pitemman valitseminen olisi ollut sulaa hulluutta, puolentoista kilometrin lyhyella reitillakin oli miljoona rappusta, vaikka se nousi vasta puoleenvaliin. Ylhaalta oli komeat nakymat lentokentan ylitse Korallimerelle ja Cairnsin kaupunkiin. Pidemmalta polulta olisi ollut viela paremmat nakymat Barron Valleyn laaksoon, jossa eilinen junaretki kulki. Olisi pitanyt lahtea anivarhain. Jolloin epailematta lintujakin olisi kuullut ja nahnyt enemman. Wet Tropicsin metsan kuningas, kyparakasuaari (oliko oikea suomenkiel. nimi?), olisi voinut tulla vastaan tuollakin polulla. Ei mua harmita ettei tullut, olen ajatellut etta mieluummin tormaisin metsassa karhuun kuin kasuaariin. Tuntuu etta nisakkaan mielenliikkeista saisi jotakin tolkkua, mutta mista tietaa mita esihistoriallinen lintu saa paahansa? Kasuaari on tiettavasti tappanut ihmisia, se on aikuisen naisen kokoinen, ja uros on aggressiivinen puolustaessaan poikasiaan, jotka ovat kokonaan isan vastuulla. Kasuaari on sademetsalle valttamaton otus, se on ainoa joka syo ja siten pystyy myos levittamaan monien kasvien siemenia. JOssakin sanottiin kannan suuruudeksi 1500 kpl (vai paria, nyt en kylla muista tarkkaan). Pahin uhka lienee liikenne, ja irrallaan liikkuvat koirat, jotka pystyvat tihutoihin ainakin laumana liikkuessaan.

Ulkoilu jatkui Centennary Lakes'ien alueella. Jotenkin pistaa suomalaisen silmaan kun piknikpoydan vieressa on krokotiilivaroitus. Tarkoitan etta pakkoko evaita sitten on menna syomaan krokojen viereen? No, en nahnyt ainuttakaan, ja puutarhan infossa istunut tytto vakuutteli ettei ne sinua syo. Sen sijaan nain haikaroita, kilpikonnia, ja pienia nimettomaksi jaaneita liskoja. Ja oikeastaan ensimmaiset moskiitot.

Puutarhassa ja sen ymparistossa kului iloisesti koko paiva. Puutarha vaikutti tosi edustavalta ja sitapaitsi suositulta turistikohteelta. Lisaksi ilmaista hupia, suosittelen lampimasti kaikille Cairnsin kavijoille. Huomisaamuna olisi ollut opastettu linturetki, mutta olin jo ehtinyt buukata itselleni retken Daintreehen. Tanaan taas yksin kulkiessani ajattelin etta enemman kylla saa niista kohteista joissa kay aivan itsekseen. Nakoalapaikka tuntuu paljon komeammalta jos sinne paastakseen on huohottanut rinteessa tuskaisesti siihen verrattuna etta istut bussissa joka pysahtyy etukateen valituissa kohteissa. On mahtavaa olla nain hyvassa kunnossa, etta pystyy rasittamaan itseaan kunnolla. MS on arvaamaton matkatoveri, eika koskaan voi tietaa etukateen millaisessa voinnissa on ensi viikolla. Tai huomenna. Siksi kai mina taalla olenkin.

Tiistaina toteutin yhden matkahaaveen ja osallistuin Daintreen kansallispuiston retkelle. Maisematie Cairnista pohjoiseen on hieno, ja taas tuli kiitettavasti kuvatuksi nakoaloja. Sen sijaan varsinaiset kansallispuistopiipahdukset tuottivat pienen pettymyksen. Sademetsa oli ja on hienoa, taalla rannikolla erilaista kuin Atherton Tablelandissa. Itselle metsassa kulkeminen on rauhoittavaa, siella pitaa olla hiljaa, katsella ja kuunnella kaikkia metsan aania ja antaa metsan puhua. Daintreen kansallispuiston massakayntikohteilla kuljetaan jonossa, eika luonnon rauhasta ole tietoakaan. Etenkin Mossman Gorge oli tallainen paikka. Oma vikani tietenkin, olen kuvitellut mielessani jotakin erilaista. Luonnon kannaltahan on loistavaa etta suuret kavijamaarat on helppo kanavoida tietyille reiteille. Taalla ei kukaan voi lahtea omille poluilleen, vaikka kuinka tympisi kulkea muiden perassa.

Daintreen matkoihin kuuluu yleensa kaynti Cape Tribulationissa, jossa James Cookin laiva karahti riutalle joskus 1700-luvun lopulla (pitaisi jo olla vuosiluku mielessa vaan kun ei ole). Upeita hiekkarantoja, joilla viela voi jonkun viikon uida, ennen kuin stingerit, box jellyfishit tulevat. Rannalla oli varoituksia, ja etikkapullo; etikkaa kaytetaan ensiapuna meduusan polttiaislonkeroiden kosketuksen aiheuttamaan kipuun. Toinen must Daintree-matkoilla on krokotiiliristeily, pieni jokimatka krokoja katsellen, yleensa Daintree-joella mutta talla kertaa Cooper Creekilla. Krokoja ei nakynyt, ovat kuulemma saiden lammittya jatkuvasti vedessa eivatka enaa nouse maalle lammittelemaan. Nakyi kuitenkin hienoa mangrovemetsaa. Taman paivan retken oppaille, bussioppaalle ja erikseen krokoretkioppaalle pitaa antaa tunnustusta, he todellakin tunsivat asiat joista puhuivat ja onnistuivat viela esittamaan ne kiinnostavalla tavalla, vaikka varmaan puhuivat samat litaniat tuhannetta kertaa. Kasveille ja linnuille loytyi nimia ja matkan aikana tuli kasitellyksi monia muitakin asioita ilmaston lampenemisen vaikutuksesta Australian "loytamisen" historiaan. Ei ole oppaiden vika ettei krokoja, eika sen kummemmin kasuaariakaan (toinen Daintreen vetonaula) nakynyt. Jos haluaa ne nahda varmasti, kannattaa menna elaintarhaan.

Eras lukija toivoi talle palstalle enemman puhetta ruuasta. Siita ei ole ollut juuri kertomista, mutta taman paivan retkilounas kannattaa mainita. Se oli aussityylinen barbecue, pihvia, makkaraa, kalaa ja monenlaista salaattia. Ja jalkiruuaksi erilaisia eksoottisia hedelmia.Tarjottuna viinin kera aivan sademetsan tuntumassa. Tuntui etta oli valinnut oikean retken.

Matkalla nahtiin monenlaisia lintuja, mm. takalainen kalasaaski ja pari pesaa seka varmaan kymmenkunta "kitea" (mikahan haukka lienee, en ole viela paassyt kirjasta tarkistamaan, ruskea, haarahaukkamainen pyrsto) jotka lensivat sokeriruokopuimurin perassa kuin lokit kotimaassa kyntajan perassa valmiina sieppaamaan esiin tulevat rotat, kaarmeet ja mita sielta sitten paljastuukaan. Oppaamme sanoi etta viime vuosina jaa yha vahemman kaarmeita autojen alle sokeriruo'on korjuuaikana. Han piti tata merkkina kaarmeiden vahenemisesta, ja siihen taas syyna olisi paljon puhuttu cane toad, agakonna.

Lampotila oli taas ainakin +30. Saatiedotuksen ennustuksista huolimatta saasta tuli taydellinen, meri oli melkein peilityyni ja kirkkaassa saassa nakoalat huimasivat. Ja onneksi pikkubussissemme ilmastointi pelasi!

Viimeinen taysi paiva taalla kului kaupunkiin tutustuen. Kavelin Esplanadin paasta paahan lintuja katsellen. Ja tunnistin yhden tuttavan, aivan selva kuovin aani kuului ja sitten nakyi myos tuttu nokka. Mista pain lie tanne lentanyt, tuskin sentaan Euroopasta. Kahlaajat on hankalia muutenkin, saati talvipukuisina, niin etten edes yrittanyt maarittaa niita. Pelikaanin sentaan tunnistin helposti. Olen ostanut pienen oppaan jossa esitellaan Cairnsin keskustan kukkivia tai muuten vaikuttavia puita ja bongailin niista joitakin kavellessani. On ne upeita, nama puistopuutkin, vaikkeivat kaikki takalaista alkuperaa olekaan. Kulttuurinnalkaa tyydytin pistaytymalla nykytaiteen museossa, jossa oli aivan ihana Torres Strait Islander -peraisen taiteilijan nayttely. Kirjastossa kavin myos, selailemassa lintukirjoja. Kirjastot ovat mukavia paikkoja kaikkialla maailmassa. Ja taalla lisaksi sopivan viilea. Ulkolampotila huiteli taas +30 asteessa.

Huomenna lennan takaisin Melbourneen. Tasta reissusta jai sellainen olo etta tanne voisi tulla toistekin. Lampotilojen kannalta kannattaisi tulla aikaisemmin, ehka meidan loppukesan aikoihin ja vuokrata auto ja telttailuvarusteet etta paasisi kunnolla kulkemaan kiinnostavissa paikoissa, joita tuntuu olevan loputtomasti. Mutta takalaisen kesan aikoihin en todellakaan haluaisi tulla tanne. Eilisella retkella sai oppaan kertomuksista kasityksen siita, millaista on kun vetta tulee taivaan taydelta. Tiet katkeilevat, agakonnat ja hyonteiset paasevat vauhtiin yms. Huh.

Vietin viimeistä iltaa Cairnsissa kaupungilla turistipyydys Nightmarketissa palloillen ja sitten kävin vielä syömässä. Olisihan siellä ollut vaikka mitä ostamista, mm. paikallisia aika mielenkiintoisia viinejä [litsi (lychee)viiniä! mangoviiniä!], mutta en sortunut edes aboriginaalitaiteilijoiden aiheista tehtyihin laukkuihin, jotka kyllä olivat aika hienoja. Kuumuus jatkui yöhön ja kaupungin yöelämä vaikutti vilkkaalta, vaikka paras turistisesonki olikin päättymässä. Rainbow lorikeetit pitivät taukoamatonta pulputustaan vielä kymmenen jälkeen ja heräsivät jatkamaan klo 5.30 aamulla. Minä en jaksanut nousta taaskaan lintujen kanssa, vaan lähdin viimeistä kertaa kaupungille vasta yhdeksän jälkeen. Ehdin käydä taidemuseossa (Cairns Regional Gallery), missä oli ilmeisen maineikkaan australialaisen maisemamaalarin Ray Crooken näyttely. Hienoja maalauksia monelta vuosikymmeneltä suuren maan eri puolilta. Talo oli myös kiinnostava, 1930-luvulla rakennettu Public Curator's Office, josta vasta vuonna 1995 tuli taidemuseo.

Lentokone toi aikataulun mukaisesti takaisin Melbourneen, jossa tuntuu tosi viileältä. Koneessa viereeni sattui farmaripariskunta, joka oli ollut tapaamassa Cairnsissa asuvaa poikaansa. He olivat innokkaita laukkaurheilun seuraajia ja juttelimme hevosurheilusta jonkin aikaa. Rouva oli jo ties kuinka mones tapaamani aussi, joka on käynyt Suomessa, vuonna 1966. Ilmeisesti aika monen nuoren elämään kuului kiertomatka vanhassa Euroopassa. Laukkakilpailut ja niihin liittyvä kulttuuri ovat meikäläiselle aika outo asia. Olen kulkenut raveissa, mutta niissä pääasia on todellakin hevoset ja vedonlyönti.

Melbourne Spring Carneval on vuotuinen hevosurheilutapahtuma, joka aiheuttaa selvän piikin vaatemyynnissä (15 milj AuD, kertoi Age). Moniviikkoisen kilpailuputken huipentuma on Melbourne Cup, johon kaikki arvonsa tuntevat leidit varustautuvat uudella hatulla ja puvulla. Vierustovereillani oli mukanaan tämänvuotinen Melbourne Cupin julkaisu, jossa kyllä näkyi muutama pieni hevosenkuvakin, mutta päähuomion varastivat suuret mainokset, viime kevään näyttävimmät hatut ja pääministerin tervehdys. Olin luullut ettei tällaista ole kuin Ascotissa. Ehkä pitäisi mennä katsomaan kun ensi lauantaina laukataan tässä lähiradalla, Caulfieldissa. Mutta onkohan minulla sopivia vaatteita...

Melbournessa perjantai kului oleiluun ja matkasta palautumiseen. Kevät oli silminnähden edistynyt viikon aikana: omenapuu kukkii kauniisti. Ja sitruunapuu pudottelee kypsimpiä hedelmiä maahan.

Kävin päiväkävelyllä Caulfieldin laukkaradan ympäri toiveena saada otetuksi joku mukava kuva teemasta mutta mitä vielä. Kaikkialla aluetta ympäröi korkea aita. Radan toisella sivulla oli rivistönä mitä hienoimpia huviloita, joiden pihoilla oli talleja. Portilla kyltissä kerrottiin kenen valmentajan tallista on kyse. Yhdellä kulmalla näkyi olevan joka päivä avoinna oleva ravintola-baari -kompleksi, johon aioin istahtaa kahville. Muutin kuitenkin mieleni kun luin ulko-ovelta varoituksen että asiakkailta edellytetään asiallista pukeutumista ja henkilökunnalla on oikeus kehottaa poistumaan niitä joiden pukeutuminen ei täytä vaatimuksia. En halunnut joutua selittelemään lenkkareitani vaan poistuin korvat luimussa jatkamaan kävelyäni. Oli totisesti eri maailmasta tämä rata kuin mitä meikäläinen muistelee suomalaisilla raviradoilla ja niiden ympäristössä nähneensä.

Oli mukava palata taas Age-lehden pariin ja ravitsin uutisnälkääni. Päivän ja viikon uutisaiheita on Industrial Relations -lakiesitys, josta käydään kovaa keskustelua. Kielitaitoni ja täkäläisen yhteiskunnan ymmärrykseni ei riitä kovin syvälliseen asiaan paneutumiseen, mutta vaikeuksia tuntuu olevan muillakin. Yleisön ymmärrystä ja asian hyväksyntää lisätäkseen hallitus on käynnistänyt massiivisen (23 milj. AuD) mainoskampanjan lakiesityksen lobbaamiseksi, mutta palautteesta päätellen tässä ei ole oikein onnistuttu.

Itse lakiesitys pitää sisällään ajatuksen, että ammattiliittojen sananvaltaa työsopimuksiin vähennettäisiin ja työehdot neuvoteltaisiin työnantajan ja työntekijän välillä. Viikonlopputöiden ja loma-ajan korvaaminen esimerkiksi olisivat tällaisia sopimuksenvaraisia asioita. Osan lomastaan voisi myydä työajaksi (jokuhan vasta esitti tällaista Suomessakin?). Itseäni ihmetyttää kuinka tasaveroisia neuvottelukumppanit oikein olisivat. Jos työnantajat kilpailisivat minusta, olisi helppo neuvotella, mutta entä jos olen viisikymppinen nainen, huonosti koulutettu ja jo valmiiksi pienipalkkainen? Jotenkin epäilyttävältä kuulostaa, että hallituksen mielestä tässä otettaisiin askel kohti reilumpaa järjestelmää kun ay-liike jätettäisiin sivuun. Mutta kuten sanottu, en ole kauhean paljoa vielä asiasta ymmärtänyt.

Lakiesityksen takana on tietysti Suomessakin hyvin tunnettu huoli työttömyyden kasvusta ja työn hinnasta suhteessa työn tuottavuuteen. Pelätään myös väestön ikääntymisestä johtuvia paineita ja tuotannon karkaamista Kiinaan. Samat ovat ongelmat globalisaation aikana eikä hyviä ratkaisuja ole helppo löytää. Peruskysymykseksi minusta pelkistyy, onko talouselämä olemassa ihmistä vai ihminen talouselämää varten.

Mutta minä olen nyt lomalla enkä mietiskele näin raskaita vaan alan suunnitella mihin lähtisin huomenna. Tänne on luvattu kaunista viikonloppua, noin 20 asteen lämpötilaa ja heikkoa tuulta.