Avainsana-arkisto: Antti Tuuri

Pitkään pantattua toisinajattelua

Epäjärjestyksestä isoisä ei pitänyt ja suhtautui siksi vallankumoukseenkin kielteisesti. Hän onnistui jopa hieman hidastamaan sen kulkua. Juttu meni näin.

Kansanjoukko ryntäsi laitakaupungilta keskustaan. Isoisä päätteli, että oli alkamassa pogromi.

Hän haki kiväärin ja kiipesi katolle. Kun väkijoukko lähestyi, isoisä alkoi tulittaa. Hän oli Vladivostokin ainoa vallankumousta vastaan noussut asukas. Lopulta vallankumous kuitenkin voitti. Väkijoukko ryntäsi keskustaan sivukatujen kautta.

Sitaatit ovat Sergei Dovlatovin viime vuonna suomeksi ilmestyneestä teoksesta Meikäläiset. Kirjailijasta sanotaan takasivulla: ”Sergei Dovlatov (1941-1990) on venäläisen kirjallisuuden moderni klassikko, jonka teoksia on käännetty yli 25 kielelle.”

Dovlatovilta on julkaistu suomeksi vain kaksi teosta, molemmat vuonna 2012: Meikäläiset ja Matkalaukku. Haluan esittää kiitokseni kulttuuriteosta ja kirjallisista huippuhetkistä pienkustantamo Idiootille ja loistavan käännöstyön tehneelle Pauli Tapiolle.

Esittelyteksti jatkuu: ”Neuvostokriittinen kirjailija ei saanut kotimaassaan julki kuin kaksi novellia.”

Vanhoilla päivillään täti luki paljon. Omistuskirjoituksellisia kirjoja hän ei lukenut toiseen kertaan. Hänen vuoteensa vierellä lojui Ahmatovan, Pasternakin ja Baratynskin niteitä.

Kun täti kuoli, hänen kirjastonsa myytiin heti. Serkkuni oli vaimonsa kanssa repinyt omistuskirjoitukselliset sivut etukäteen irti. Muuten olisi seurannut hankaluuksia.

Dovlatov muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1978 ja vakiinnutti nopeasti asemansa nykykirjailijoiden kärkijoukossa.

On syytä kysyä, miksi pääsemme lukemaan Dovlatovia suomeksi vasta nyt? Esimerkiksi Matkalaukku julkaistiin lännessä jo vuonna 1983 nimellä The Suitcase.

Dovlatov kirjoittaa nautittavasti sukulaistensa elämästä Neuvostoliitossa. Lukijasta riippuen teksti kutkuttaa nauruhermoja tai panee nielemään. Terävimmillään se puree kuin sirkkeli.

Kuusivuotiaana tiesin, että Stalin tappoi isoisäni. Ja koulun päättyessä olin perillä jo aivan kaikesta.

Tiesin että sanomalehdissä kirjoitetaan valheita. Tiesin että ulkomailla tavalliset ihmiset elävät paremmin ja onnellisemmin. Tiesin että on häpeällistä mutta hyödyllistä olla kommunisti.

Tomi Huttusen sanoin: ”Kirjailija Dovlatov oli roteva jättiläinen, joka kirjoitti vähäeleistä, lakonista tekstiä. Hänen huumorinsa nojaa kerronnan rytmiin, lyhyisiin virkkeisiin ja henkilöiden toteamuksiin, joita ei turhaan selitellä.”

Luin sattumoisin peräkkäin Dovlatovin Meikäläiset ja Rosa Liksomin Finlandia-palkitun matkakertomuksen neuvostovallan viime vuosilta: Hytti nro 6.

Liksom hyödyntää nuorena naapurissa näkemäänsä, vyöryttää lukijan eteen inhorealistisia visioita junaympäristöstä ja pysähdyspaikoista. Neuvostoihmistä edustaa miespuolinen hyttikaveri, kammottava tyyppi josta lopulta sentään löytyy jotain positiivistakin sanottavaa.

Huomasin Liksomin pohdiskelleen, mahdetaanko hänen kirjaansa kääntää venäjäksi. Minä jäin miettimään, olisiko erinomaista teosta julkaistu edes suomeksi, jos kirjailija olisi tarjonnut sitä kustantajalle ennen Neuvostoliiton romahtamista.

Tuskinpa vain; viime vuonna lukemistani suomalaisista romaaneista myös Antti Tuurin Ikitie olisi todennäköisesti jäänyt julkaisematta suomettuneessa Suomessa.

Yhden totuuden yhteiskunnilla on taipumus ruokkia tiukkaa toisinajattelua ja tasokasta satiiria, mutta EU-Suomessa on oudon hiljaista. Johtuneeko siitä, että kirjailijoiden ja toimittajien suosikkipuolueet istuvat hallituksessa eikä itsenäinen ajattelu ole edelleenkään erityisen suosittu harrastus?

Vai nousevatko tämän päivän dovlatovit esikuvansa tavoin yleisön tietoisuuteen kolmen vuosikymmenen viiveellä?
2/2013

Edustava näyte Tuuria

Sain tehtäväkseni suosittaa sopivaksi katsomaani luettavaa Antti Tuurilta.

Jouduin miettimään pitkään: Tuuri on niin tuottelias ja monipuolinen kirjailija, että on mistä valita. Tehtävää ei helpottanut sekään, että olen pitänyt melkein kaikista lukemistani Tuurin kirjoista, ja niitä on paljon.

Jounin aktiivinen lukuharrastus on melko uusi asia, mutta uskalsin luottaa hänen ymmärtävän hyvän päälle. Lisäksi tiesin historian kiinnostavan.

Näistä lähtökohdista kehotin lukemaan Jussi Ketolan elämänvaiheista kertovat kolme kirjaa: Taivaanraapijat, Kylmien kyytimies ja Ikitie. Ne ovat mielestäni edustava näyte Tuurin tuotannon tästä puolesta, teksteinä ansiokkaita ja kertomuksina kiinnostavia.

Tuuri käsittelee Kylmien kyytimiehessä ja Ikitiessä Suomen historian poliittisesti herkkiä ajanjaksoja niin tasapuolisesti, että kirjailijaa ei tietääkseni ole edes yritetty valjastaa minkään poliittisen suunnan mainosmieheksi.

Sitaatti Kylmien kyytimiehestä puhuu puolestaan:

Lapset tulivat sanomaan minulle, että olivat antaneet koiran nimeksi Sankari, koska se oli ollut mukana taisteluissa ja menettänyt jalkansa. Nainen ei ollut varma, riittikö jalan menettäminen tekemään ketään sankariksi, sen mielestä piti tietää myös, mitä sankaritekoja koira oli Tampereella tehnyt. Sanoin sen olleen tiedustelija, joka oli tutkinut ja merkinnyt maastokohtia, joita hyökkääjät ja puolustajat voivat sitten käyttää sotaa käydessään. Sanoin koiran olleen myös puolueeton ja vastustaneen sotaa. Lasten mielestä se kaikki riitti sankarin nimeen. s.247

Ikitietä lukiessani pohdiskelin, miten nuori polvi sulattaa Tuurin lauserakenteet ja ylipäätään hänen tapansa kirjoittaa.

Kysyin arveliko se olevansa isänmaan asialla vai oliko se mukana siksi, että piti ihmisten hakkaamisesta ja potkimisesta; se arveli että asia voisi olla tutkimisen arvoinen.

Kotoaan väkisin haetulta Jussi Ketolalta ei liikene ymmärtämystä muiluttajilleen, mutta “kommunisti” katselee yhtä kriittisin silmin ympärilleen myös uudessa ympäristössään, nousevassa työläisten paratiisissa.

Ketola tapaa Novoje Sampossa Strangin ja muitakin tuttuja Amerikan vuosiltaan. Toisin kuin Ketola, nämä ovat tulleet paikalle vapaaehtoisesti.

Strang neuvoi, että minun kannatti opetella tuntemaan täällä kaikki Amerikasta tulleet suomalaiset, koska heidän avullaan löytäisin täällä paremman elämän kuin suomalaisten punikkien joukosta, jotka olivat riitaista väkeä, hautoivat vieläkin vuoden kahdeksantoista tapahtumia ja vatkasivat sitä, kuka oli antanut lahtareitten ottaa Suomen, vaikka Helsinki ja koko Etelä-Suomi oli ollut kansanvaltuuskunnan hallussa.

Jussi Ketolan ja muiden suomalaisten elämä Neuvosto-Karjalassa muuttuu lupaavan alun jälkeen muutamassa vuodessa sietämättömäksi.

Vaikka Tuuri kirjoittaa tapansa mukaan kiihkottoman toteavasti, näin suorasukaista asian käsittelemistä olisi todennäköisesti pidetty sopimattomana 1970-luvun suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.

Juonipaljastukseen syyllistymättä voin varmaankin mainostaa Ikitien loppukohtausta. Se on helmi, hieno palkinto lukijalle.
7/2012