Manni is back!

Manni eli Johanna Vikman on jyväskyläläinen palloilulahjakkuus, jolla on tilillään mitaleita kolmessa lajissa. Menestyksellä mitattuna selkeä ykköslaji on pesäpallo: 7 mestaruutta ja peräti 13 Itä-Länsi -ottelua. Jääkiekosta on tullut kaksi hopeamitalia ja salibandystä yksi.

Kun jääkiekkokausi päättyi viime keväänä JYP-naisten hopeisiin mitaleihin, Manni ei ilmestynytkään totutusti Kirittärien harkkoihin, vaan ilmoitti lopettavansa komean pesisuransa.

Tänään Manni oli kuitenkin Kirittärien kokoonpanossa vierasottelussa MansenRäpsää vastaan. Aluksi homma näytti olleen vähän hakemista, mutta jo neljännen tasoittavalla osui mukavasti ja tuloksena oli tärkeä tasoitusjuoksu. Hieno nousu 4-0 tappioasemasta!

Tässä Mannin paluun kunniaksi postaus elokuulta 2012:

Seurasin eilen Hippoksella Kirittärien ensimmäisen välieräottelun, jossa vastaan asettui Vinkku eli Viinijärven Urheilijoiden joukkue.

Kirittäret oli vakuuttava ja otti selvin numeroin ensimmäisen kiinnityksen finaalipaikkaan. Eilen joukkueessa ei ollut heikkoa lenkkiä, ja luottopelaajat olivat loppukahinoita ajatellen lupaavassa iskussa.

Erityistarkkailussa olivat pelaajat, joita en ole aiemmin nähnyt livenä, lähinnä Mäki, Urpelainen, Kytösalmi, Puisto ja Mäkinen. Kaikki mainitut palasivat hyvin. Mäki meni varmasti kentälle ja toi viisi juoksua, Kytösalmi vaihtoi virheettömästi.

Eniten kuitenkin kiinnosti vasta tällä kaudella syöttölautasen ääreen siirtyneen Johanna Vikmanin toiminta.

Manni oli mielestäni eilen jopa parempi kuin virkasiskonsa Niina Härkönen, joka pelasi kesällä Idän lukkarina. Tämä siis pelkästään ulkopelin perusteella arvioituna; sisällä Manni oli totutun vahva, tuloksena kolme lyötyä ja yksi tuotu juoksu.

Olin näkemääni erittäin tyytyväinen ja kävin kiittämässä Mannia hienosta pelistä. Oli todella mukava nähdä pitkäaikaisen suosikkipelaajan onnistuminen uudessa roolissa.

Kiitokset myös Armi Aholalle pelin aikana kuulluista asiantuntijakommenteista. Ara antoi reilusti tunnustusta myös vastustajalle aina kun aihetta oli. Toivoisin tämäntapaisen palloilukulttuurin saavan sijaa kotimaisemissani.
8/2012 – 7/2014

Greenpeace lügt – heiligt der Zweck die Mittel?

Ein Foto mit einer einsamen Krüppelkiefer, dahinter kilometerweit schneebedecktes Flachland. Der Text dazu heißt  ”Kahlschlag am nordfinnischen Peurakairasee”.

Jeder, der auch nur ein bisschen in der Natur Lapplands unterwegs gewesen ist, sieht sofort, dass das Foto im Vordergrund keinen Kahlschlag, sondern ein offenes baumloses Moor zeigt. Hinter dem Moor liegt ein See, dessen gegenüberliegendes Ufer in der Ferne als schmales Band am Horizont auszumachen ist. Der Peurakairasee ist auf dem Foto allerdings nicht zu sehen, was auch gar nicht möglich wäre, weil es einen See dieses Namens weder auf der Landkarte noch in natura gibt. Um den finnischen Schriftsteller Erno Paasilinna zu zitieren: Ein Foto lügt mehr als tausend Worte – wenn der Wille da ist. Wenn es um die auf Deutschland orientierte Oberlappland-Propaganda von Greenpeace geht, ist dieser Wille zweifellos vorhanden.

Das Foto wurde im Zusammenhang mit einem ausführlichen Artikel in Nummer 6/2005 der Zeitschrift ”Greenpeace Magazin” veröffentlicht. Der Artikel ist mit ”Papier” überschrieben und handelt eigentlich von der Zunahme des Papierverbrauchs und der Bedeutung von Altpapier. Die aus finnischer Sicht interessante, Oberlappland tangierende Passage ist in der im Internet zu findenden Kurzfassung des Artikels zu lesen.

Die Propaganda von Greenpeace ist schon seit einigen Jahren Sami-politisch gefärbt. Auch diesmal kommt das wieder vordergründig zum Ausdruck. Die Journalistin Ritva Torikka-Gelencser aus Inari wird als Sami-Expertin aus der Region angeführt. Ihre Behauptung, dass die finnischen Holzkonzerne mit Zustimmung der Regierung die letzten Urwälder Europas kahl schlagen, wird in dem deutschsprachigen Artikel wie folgt wiedergegeben: ”Ritva Torikka-Gelencsér, die Sprecherin des Rates der Sami, ist entsetzt, wie skrupellos die finnischen Holzkonzerne in Eintracht mit der Regierung vorgehen: Sie rauben uns unser Land und schlagen die letzten Urwälder Europas kahl.”

Und genau so dick wird weiter aufgetragen: ”Mit jedem Baum, der im Norden Finnlands gefällt wird, schrumpft der Lebensraum der rund 7000 Sami, die bis heute traditionell von der Rentierzucht leben.”

Vergleichen wir doch die ”Angaben” der Greenpeace-Informantin mit den Tatsachen. Von den rund 7000 finnischen Sami leben ca. 4000 in der Heimatregion der Sami. Die Erwerbsstruktur hat sich in Oberlappland etwa im selben Tempo verändert wie in den anderen Regionen Finnlands auch: Weniger als10 % der Sami im arbeitsfähigen Alter sind derzeit Rentierzüchter. 1948 waren es 67,4 %, 1984 noch 33,4 %.

Auf Seite 83 des Erläuterungsteils zum Bericht des Samikomitees (OM 3.12.2001) heißt es zur aktuellen Situation der samischen Bevölkerung wie folgt: ”Wegen der geringen Produktivität der natürlichen Erwerbszweige und wegen des Mangels an ständigen Arbeitsplätzen basiert die Existenz der samischen Bevölkerung in zunehmendem Maße auf gelegentlichen Lohnarbeiten und auf der Einkommensumverteilung durch die Gesellschaft. Auch von den Sami lebt heute ein immer größerer Teil von der Einkommensumverteilung durch die Gesellschaft, beispielsweise von Arbeitslosenunterstützung und Renten. In Utsjoki waren das im Jahre 1999 ca. 29 %, in Inari und Enontekiö knapp 35 %.”

Ritva Torikka-Gelenczers Part endet mit einer scharfen Forderung: ”Greenpeace fordert daher, wenigstens die wertvollsten etwa 90.000 Hektar Urwälder in Lappland unter Schutz zu stellen. Gelingt dies nicht, würde der Verlust dieser Naturschätze nicht nur das indigene Volk der Sami in seiner Existenz gefährden, sondern auch mehr als 500 vom Aussterben bedrohte Tier- und Pflanzenarten. Sie alle fielen dem Papierhunger der Industriestaaten zum Opfer.”

Das Gerede davon, dass 500 Tier- und Pflanzenarten vom Aussterben bedroht sind, beruht auf der falschen Annahme, dass die 90.000 Hektar Wald, für die Schutzmaßnahmen gefordert werden, buchstäblich aus den letzten Wildmarkwäldern Inaris bestehen. Dies ist jedoch in Wirklichkeit nicht der Fall, denn die ”ersten” Wildmarkwälder Inaris stehen schon seit langem unter Schutz. Das wird den Deutschen aber natürlich von Greenpeace verschwiegen.

Teilwahrheiten und Lügen waren von Anfang an kennzeichnend für die Oberlappland-Kampagne unter Leitung von Greenpeace. Zu meinem Erstaunen habe ich feststellen müssen, wie blauäugig-kritiklos in Finnland das Wirken von Greenpeace hingenommen wird, beispielsweise etwa von einigen Parlamentsabgeordneten des Grünen Bündnisses, die in der Öffentlichkeit Stellung zu der Sache genommen haben. Oder ist es etwa so, dass eine Umweltorganisation, ”die auf unserer Seite” beziehungsweise ”für eine gute Sache” ist, Lügen und fragwürdige Mittel einsetzen darf?

PS. Über den Artikel in der Zeitschrift ”Greenpeace Magazin” und/oder über den Fotobluff in dem Zusammenhang wurde am 31.10.2005 in Finnland mindestens an drei Stellen berichtet: in der Zeitung ”Lapin Kansa”, im Blog ”Outoa Taigaa” und im Diskussionsforum ”Suomi24”. Vom Blog und vom Forum aus gelangte man durch Anklicken des entsprechenden Links auf die Internetseiten des ”Greenpeace Magazins”. Der Zugriff war so intensiv, dass das für den Ruf der Organisation äußerst peinliche Foto noch im Laufe des Nachmittags von den Internetseiten der Zeitung verschwand.

11/2005
Auf Finnisch

Kultala

Kahlasin Sotajoen yli Maailmanpankki -nimisen kämpän kohdalta. Tämä ja monet muut lähiympäristön nimet liittyvät Lapin kultahistoriaan. Matkalla oli näkynyt merkkejä tämän päivän kullankaivuusta: metsään vedettyjä asuntovaunuja ja konekaivajan työnäyte Kutturan tien varressa.

Minulla tai useimmilla muilla luonnonsuojelijoilla ei ole mitään perinteisin menetelmin tapahtuvaa kaivamista vastaan, mutta kaivinkoneiden käyttäminen valtauksilla herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että metsä- tai porotalouteen verrattuna kullankaivuun ympäristövaikutukset ovat erittäin pienialaisia.

Nousua tuntui riittävän kilometritolkulla. Mänty hallitsi metsäkuvaa, mutta välillä näkyi komeita kuusikoitakin. Kun polku Patatunturin kohdalla nousi avotunturiin, poikkesin kurkistelemaan Ivalojoen laaksoa ja joen pohjoispuolisia näkymiä. Ne olivat niin vaikuttavia, että oli pakko pystyttää jalusta. Kesken kuvauspuuhan alkoi sataa tihuuttaa.

Polku jokirantaan laskeutui jyrkkänä. Muutamat kullerot kukkivat vielä, vaikka heinäkuu oli jo pitkällä. Tunturilatulaisten rakentama riippusilta Ivalojoen yli oli hämmästyttävä insinööri- ja talkootyön näyte,  pitkä ja kevättulvan varalta korkealle ripustettu.

Kultalan saunan rannassa näkyi erinäisiä vesikulkuneuvoja ja moottoreita, joita arvelin käytettävän pohjasoran imuroinnissa. Kello näytti kolmea: en viitsinyt mennä kämpälle kolistelemaan, vaan pystytin teltan eräälle jokivarren harvoista tasaisista ja kivettömistä maatilkuista. Sade jatkui, ei kuitenkaan kovin rankkana.

Herättyäni tutustuin paikkaan tarkemmin. Vanhaa rakennuskantaa edustivat päärakennus, kellari, aitta ja sauna. ”Leipomo”, Kultalasäätiön ylläpitämä varaustupa ja metsähallituksen kaksiosainen autio/varaustupa olivat uudempaa perua. Imuriporukka piti majaa varaustuvassa.

Jo 120 vuotta paikallaan seissyt päärakennus on varsinainen nähtävyys. Ulkoseinät olivat patinoituneet vuosikymmenten paahteissa kauniin ruskeiksi. Rakennukseen pääsi sisälle, mutta pettymyksekseni perinteisessä kaivuussa käytettyä esineistöä ei ollut esillä.

Terävän pään nurkkakaapin hyllylle oli koottu arvokkaan näköinen pulloasetelma, joka ensi vilkaisulla ajoittui viime vuosisadalle. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljasti, että asialla olivat olleet myöhemmät kulkijat. Vilkas vesi- ja moottorikelkkaliikenne tuo erämaiseen Kultalaan monenlaisia vieraita.

Hain tavarani jokivarresta ja asetuin autiotupaan. Imuriporukka sonnustautui töihinsä ja niin minäkin. Kuvasin ensin siltaa käveleviä retkeilijöitä ja kahta yläjuoksulta tullutta kanoottia. Ensimmäinen tuli kosken alas hallitusti ja kaikella kunnialla, jälkimmäinen lähinnä pöljän tuurilla. Onneksi kolmas matkustaja ymmärrettiin jalkauttaa ennen pahimpia paikkoja.

Nousin nimettömän puron vartta Korhosenojalle ja edelleen Kehäpään eteläiselle laelle. Valoissa ei ollut kehumista ja aina välillä sataa tihuutti. Palasin kämpälle puolen yön jälkeen. Päivällä taloksi asettunut porukka veteli jo sikeitä, poissa ollessani asukkaat olivat lisääntyneet kahdella.

Sää tuntui yön aikana kuivahtaneen. Aloitin kuvaustouhun taas sillan pielestä. Kuvasin pitkän tovin kallion rakoihin juurtuneita kasveja ja jatkoin sitten jokivartta ylävirran suuntaan. Appisjoen suussa oli toinen imurivaltaus; kaivaja koirineen asusteli joen eteläpuolella. Tapasin retken ensimmäiset porot. Toinen olisi työntänyt päänsä kainalooni, elleivät sarvet olisi olleet esteenä.

Appisjoen suussa oli laajahko niitty ja koivikko. Paikalla on asuttu vakinaisemminkin, nykyisin jokisuu näytti olevan retkeilijöiden suosima leiripaikka. Osa koivuista oli revitty tuohettomiksi, joku oli askarrellut aikansa kuluksi pienoiskokoisen laavun asukkaineen.

Vähän matkaa Appisjokea seurattuani nousin rinteeseen ja otin suunnan kohti Kehäpäätä edellisiltaa parempien valojen toivossa. Tällä kertaa valo olikin suotuisa, mutta kova tuuli haittasi kuvaamista.

Näkymät olivat sykähdyttävän hienot kaikkiin ilmansuuntiin. Paikka on niitä harvoja, missä ehjää metsämaisemaa ylipäätään pääsee vielä ihailemaan. Kaakon suunnalla Nattaset kohosivat sinisinä saarina havumeren horisontissa.

Tunturin laelta löytyi vanha hirsirakennelma, jonka tarkoitusta moni muukin lienee turhaan arvaillut. Nyt tiedän, että Helsingin yliopiston fysiikan professori Selim Lemström teki paikalla revontulitutkimuksia kahtena talvena 1882-84. Tutkimusjärjestelyihin kuului puhelinlinja tunturin rinteeseen rakennetusta havaintopisteestä Kultalaan. Linjaa pidetään Lapin ensimmäisenä.

Aamulla soitin kotiin ja sovin tapaamisen Palsiojan tiehaaraan. Lähdin puolilta päivin ja kuvasin Kultalan rakennuksia vastapäisen rinteen päältä. Sieltä nähtynä päärakennus lienee vaikuttavimmillaan.

Patatunturin kohdalla tuli vastaan kaksi kulkijaa, joista toinen kantoi lapiota ja toinen hakkua. Krapulaisesta olemuksesta päätellen miekkoset olivat juhlineet emäkallion löytymistä varmuuden vuoksi jo etukäteen.
6/2002

Muotkatuntureilla

Olen retkeillyt Muotkatuntureilla kolme kertaa. Se on häpeällisen vähän siihen nähden, että seutu kuuluu retkeilyalueiden aateliin.

Maisemallisesti ehkä vaikuttavinta on pienten tuntureiden suuri määrä, joka riittää synnyttämään vaikutelman horisonttiin ulottuvasta tuntureiden ”aallokosta”. Vähän niin kuin pantaisiin puolenkymmentä Pallasten jonoa rinnakkain ja järviä ja jokia väliin.

Pohjoisuudesta huolimatta alavilta mailta löytyy yllättävän sakeita männiköitä. Ennen kaikkea alue on rauhallinen. Valtaosa kulkijoista jää Eskelisestä viimeistään Ivalossa suunnatakseen Kekkospuistoon tai Hammastunturin erämaahan, loput jatkavat Kevolle.

Ensimmäisen retkeni ajankohta oli elokuun alku. Jaska tuli kaveriksi suoraan Murmanskin festareilta ja varustus oli sangen poikkeuksellinen – kumisaappaita ja sadetakkia lukuun ottamatta. Jossain vaiheessa sanoinkin, että tyyppi on kuin Asematunnelista reväisty.

Teltassa oli kuuma, ja Koarvikodsin lammella Jaska halusi nukkua ulkona. Siististi makuualustan viereen asetetut nahkapatiinit olivat hauska näky tässä ympäristössä.

Jaska joutui lopettamaan retken ennen aikojaan. Lähimmälle bussipysäkille oli pitkästi toistakymmentä kilometriä; liikkeelle piti lähteä puolen yön aikaan. Palatessa otin kuvia tunturin laen kalliolampareilla. Yksi kuva on sellainen, että asiantuntija vaivoin erottaa sen saaristossa otetuista.

Palasin Muotkatuntureille jo seuraavan vuoden huhtikuussa, tällä kertaa yksin. Hiihtelin viikon aikana vakioreitin kämpältä toiselle, viimeisen yön nukuin louteella. Sesonkiajasta huolimatta tuvissa riitti tilaa hyvin. Siitä retkestä ei tällä kertaa sen enempää.

Toistaiseksi viimeisin käynti Muotkatuntureiden alueella tapahtui syyskuussa kaksi vuotta sitten. Jäin Eskelisestä Kiellatuvalla ja lähdin jokivartta ylös. Ensimmäisen päivän kävelyurakaksi riitti, että löydän mukavan leiri- ja kuvauspaikan riittävän matkan päässä tieltä. Olin ilokseni huomannut jo bussissa, että Keski-Lapin onneton ruska kirkastui pohjoista kohti.

Ei tarvinnut kävellä viittäkään kilometriä, kun pääsin virittämään louteen kahden järven väliselle kannakselle. Ympäröivästä koivikosta löytyi polttopuuksi yllättävän paljon tervasjuurakoita – konkreettisena muistona metsänrajan muuttumisesta. Tunturit kohosivat järven takana. Muuta en kaivannutkaan: päätin jäädä leiripaikkaan kahdeksi yöksi.

Olen oppinut retkilläni, että kuljettujen kilometrien määrä ja otettujen kuvien laatu ovat kääntäen verrannollisia.

Muutamat asiat olivat muuttuneet edellisen retken jälkeen. Tarkkailin nyt ensi kertaa maisemia lasien läpi; olin toki tarvinnut tiimarityyppisiä lähilaseja jo pitkään ison kameran tarkentamisessa. Toinen uudistus oli kokeilumielessä mukaan lainaamani kännykkä.

Kavereiden NMT-puhelimien ja varsinkin ARPSien toimivuudesta erämaaoloissa oli kohtuullisen hyviä kokemuksia, mutta nyt kyseessä oli citykäyttöön kehitetty GSM-malli. Kolmanneksi: olin varustautunut normaalin dia- ja mustavalkofilmin lisäksi muutamalla rullalla värinegaa. Halusin kuvia nettiin, mutta en omistanut vielä skanneria.

Kävin illansuussa tunturin rinteessä kokeilemassa puhelinta. Masto ei ollut järin kaukana, mutta ensimmäisestä paikasta yhteydenotto ei onnistunut, vähän ylempää kyllä. Leiriin palatessa alkoi sataa tihuuttaa.

Aamulla kuvausvalot olivat hyvät ja arvelin parin tunnin ahkeroinnin tuottaneen joitakin kelpo ruutuja, myös laakakoon filmille. Päivä oli kuvaustarkoituksiin liian aurinkoinen, mutta illalla pilviä kerääntyi sopivasti. Etsin jalustanpaikan ja jäin odottamaan valosuihkua pilvien raosta valitsemaani rajaukseen. Tällä kertaa odotus palkittiin ja kellahdin yöpuulle tyytyväisenä miehenä.

Hyvin nukuttuani pakkasin tavarani ja lähdin Ylemmän Honkavuoman vartta kohti lounasta. Osuin uskomattoman tiheään mäntytaimikkoon, jota hirvet olivat pitäneet laitumenaan. Hirvi on selviytyjäihme, joka talvehtii onnistuneesti jopa mäntyrajan pohjoispuolella. Jouduin karkottamaan Honkavuoman suvannolta siivilleen kaksi joutsenta – varmaankin kihlaparin. Koska syksy oli jo näinkin pitkällä, linnut saattoivat aloittaa muuttomatkansa saman tien.

Tarkoitukseni oli kävellä Kellonkadottamaäytsin tienoille, mutta sopivan leiripaikan löydettyäni jäinkin aloilleni jo aikaisemmin. Männikkö oli selvästi harvempaa kuin Kiellajoen tuntumassa, mutta yksittäiset puut vastaavasti komeampia ja persoonallisempia.

Illaksi nousin leiripaikan itäpuoliseen tunturiin. Havunvihreä jokilaakso halkoi ruskaisten koivikoiden hallitsemaa maisemaa. Pohjoisen suunnalla pilkotti lampia, lounaassa kohosi Koarvikodsin kartio. Otin kuvia ja kuuntelin lähetystä jääkiekkoliigan avauskierrokselta. Leiripaikalla mykäksi mennyt puhelin toimi taas.

Nousin varhain, sillä arvelin pakkasyön koristelleen jokivarren maisemat juhlakuntoon. Ehdin ottaa joitakin kuvia hyvässä valossa, mutta räkityksen käytyä liian voimakkaaksi palasin leiriin aamukahvin keittoon.

Jatkoin retkeäni tuntureiden yli Alemmalle Honkavuomalle. Se oli joitakin suvantoja lukuun ottamatta vähävetinen ja kivinen, helposti yli kahlattava. Tutkin paikkoja ja pysähtelin kuvaamaan aina kun siltä tuntui.

Mainittavampia löytöjä oli asukkaita odottanut, pysyväisen tuntuisesti pystytetty poromiesten laavu ja kookas hirven jättösarvi. Olin ohittanut pari pienempää ja jättänyt vähälle huomiolle, mutta tätä kuusipiikkistä punnitsin aika tovin. Lopulta kiilasin myyriltä säästyneen sarven oksanhaaraan siltä varalta, että joku toinen kulkija haluaa ja jaksaa kuljettaa sen kotiinsa muistoksi retkestään.

Vielä kaksi päivää ja yötä maastossa vietettyäni suunnistin Muotkan Ruoktulle. Vakuuttavana osoituksena alueen rauhallisuudesta on se, että en tavannut retken aikana ainuttakaan ihmistä.
9/2002

Mönkijöitä ja muinaismuistoja

Tämänvuotinen ruskaretkeni suuntautui Pöyrisjärvelle.  Jo oli aikakin: järvi ympäristöineen oli Lapin 12 erämaasta ainoa, missä en ollut aikaisemmin liikkunut.

Nostin rinkan selkään Näkkälän kylän laidalla, mistä lähtee maastoautolla ajettava tieura. Maasto oli miellyttävää kävellä, hiekkaista loivasti kumpuilevaa koivikkoa. Muutamat yksittäiset aihkit sinnittelivät täällä männyn puurajan tuntumassa.

Retken aikana minun oli määrä kuvata maisemien lisäksi nykyisiä ja menneiden aikojen kulttuurikohteita. Kuusi kilometriä käveltyäni tulin paikkaan, missä tieura leikkaa poikkeuksellisen edustavaa peuranpyyntikuoppien ketjua. Valo ei suosinut, joten kunnollisia kuvia en saanut.

Vedenjakajan jälkeen koivikko alkoi harventua ja loppui pian kokonaan. Seudulle luonteenomaisia avohietikoita näkyi joka puolella, laajan Pöyrisjärven takana ne täplittävät maisemaa kuin alkukesäiset lumilaikut.

Muitakin kulkijoita oli liikkeellä: retkeilijäpariskunta ja kaksi paikkakuntalaista mönkijöillä. Kuulimme olevamme ratkaisevasti myöhässä, paras ruska ajoittui edellisen viikon lopulle. Lunta saattoi tulla koska tahansa. Asetuin kaksiosaisen kämpän lukittuun päähän.

Heräsin ennen kuutta ja lähdin kameroineni liikkeelle. Naapajoki oli kasannut suistoonsa viehättävät särkät; ensimmäiset kuvat otin niistä. Hienoa hiekkarantaa näytti riittävän kilometrimäärin. Jierstivaaran suunnasta kuului joutsenten äänekästä mekastusta. Pari tuntia kuvattuani palasin kämpälle aamukahvin keittoon.

Pöyrisjärven etelärannalla on useita kivikautisia asuinpaikkoja, joista arkeologit ovat löytäneet hiiltynyttä luuta ja kvartsiesineitä. Kartiomaisiksi maatuneet peuranpyyntikuopat ovat myöhempää perua, mutta nekin satojen vuosien takaa.

Rossijärven länsipuolelta tievan nokasta löytyi merkitykseltään arvoituksellinen kivikehä ja keskimmäisen Kenttälompolon rantatörmästä maahan kaivetun kammin sija. Ajattelin myötätunnolla ankarissa oloissa kamppailleita peuranpyytäjiä ja yritin kuvitella, millaista heidän elämänsä oli ollut.

Laajimmat avohietikot sijaitsevat kämpän itäpuolella. Kuutiokaupalla hiekkaa oli lähtenyt liikkeelle, sillä korkeimmat katajien sitomat hiekkapilarit olivat monen metrin korkuisia. Kova pohjoistuuli lennätti hienoa hiekkaa koko ajan, niin että aloin pelätä kameroiden puolesta. Moottoripyörän ja monkijän jälkiä näkyi kaikkialla, ja maastoauto kiskoi tieuralla lautakuormaa. Olin lukenut vieraskirjasta  seudun olleen keskikesällä maastopyöräilijöiden suosiossa.

Kämpälle palattuani aloin odottaa uusia asukkaita. Olin kuullut edellisenä päivänä tapaamaltani mönkijämieheltä, että tulossa on kaksi ratsastajaa. Muuten olisinkin hämmästynyt aika tavalla, kun he illan kähmässä ilmestyivät horosonttiin. Tasaisessa tunturimaastossa ratsukoiden siluetit näyttivät viiden metrin korkuisilta.

Seuraavana päivänä kuvasin saamelaisten kesätupia Tupalompolon rannalla. Rakennuksia oli kymmenkunta, mutta vain osa alkuperäisessä asussaan. Lisätilaa ja mukavuutta oli tavoiteltu kaikenlaisilla viritelmillä. Alkujaan sisäänlämpiäväksi rakennettu sauna oli muutettu jatkuvalämmitteiseksi; itse asiassa kyseessä oli kahdella kiukaalla varustettu hybridi.

Ajoneuvoliikenne oli edellen vilkasta. Puutavaran ajo jatkui, mönkijöillä liikkuneet rajavartijat poikkesivat juttusille. Iltapäivällä kämpälle saapunut seurue oli tilannut paluumatkaansa varten traktoritaksin. Lähtöpäiväksi ennustettiin sadetta. Autokyyti Näkkälään alkoi tuntua hyvältä vaihtoehdolta, varsinkin kun tulomatkalla krampanneet pohkeet vaivasivat edelleen.
10/2003

Pikaretki jäätikölle

Jäin yöksi tien varteen Kilpisjärven tullin ja rajan välimaastoon. En viitsinyt nousta tunturiin, mutta tein lenkin lähiympäristössä. Löysin Jehkas-tunturin rinteen alta kauniin lähteikön, jossa kasvoi lupaava väinönputken alku. Päätin kuvata sen paluumatkalla, koska tarkoitukseni oli jäädä yöksi tuttuun paikkaan.

Autoliikenne oli hiljaista Kilpisjärven ja Skibotnin välillä, mutta vastaan tuli hiihtäjä rullasuksilla. Asialla taisi olla ammattilainen, koska vauhti oli kova jyrkästä ylämäestä huolimatta. Rantaan päästyäni pysähdyin levitykselle ja kiikaroin vuonon yli korkeita tuntureita ja syviä laaksoja niiden välissä. Joku niistä oli Lyngsdalen.

Furuflatenin kylässä etsin polun päätä ensin joen väärältä puolelta. Norjalaiseen tapaan opasteet puuttuivat, ja olin hukannut Kimmon antaman karttakopion ennen retkelle lähtöä. Joen pohjoispuolella ei näyttänyt yhtään lupaavammalta, mutta sitten ohitseni ajoi kaksi suomalaista autokuntaa. Säntäsin perään, koska arvelin että olemme menossa samaan paikkaan.

Ajettavan uran päätyttyä pysäköin auton niityn laitaan, söin tukevasti ja pystytin teltan valmiiksi. Tarkoitus oli käydä jäätiköllä päiväseltään: matkaa tuli pitkästi, mutta rinkan paino pysyi kohtuuden rajoissa.

Aluksi maisemaa hallitsivat niityt ja lampaat, mutta jatkossa polku eteni sakeassa koivikossa. Pohjoisuuteensa nähden metsä oli monin paikoin lehtomaisen rehevää ja täysi vastakohta sille, mitä lähempänä jäätiköitä oli odotettavissa.

Kotkansiipikasvustot ulottuivat vyötäröön, tuomet kukkivat ja lehtokerttu lauloi. Vuolas Lyngsdalselva kohisi kaiken aikaa taustalla. Paratiisimaiset olot kruunasi sääskien puuttuminen.

Pari tuntia käveltyäni saavuin paikkaan, jollaisia olin aiemmin nähnyt vain televisiossa. Joki haarautui kivikkoista tasankoa halkoviksi puroiksi, joista osasta pääsi yli kahlaamalla.

Tunturikohokki kukki suurina punaisina mättäinä. Joka puolella ympärillä kohosivat lumilaikkujen kirjavoimat tunturit, mahtavimpana huippunsa peräti 1833 metriin kohottava Jiekkevarri. Jäätiköt näkyivät nyt esteettömästi: laakson perällä Sörbreen ja nimetön, luoteen suunnalla Vestbreen. Lähdin sitä kohti.

Nousua Furuflatenin kylästä oli kertynyt tähän mennessä vasta parisataa metriä, mutta nyt rinne muuttui jyrkäksi ja liikkuminen hitaaksi. Koivikko harveni ja loppui pian kokonaan. Jyrkän osuuden selvitettyäni pysähdyin puuskuttamaan. Edessä oli pieni tasanne ja sen takana pysty jäätikköseinämä ja kalliopahdat.

Viime vuosikymmenien aikana Norjan jäätiköt ovat vetäytyneet voimakkaasti, esimerkiksi Sydbreen kolmisensataa metriä parissakymmenessä vuodessa. Ei ihme, että lähellä jään reunaa maaperä oli täysin kasviton. Saappaisiin tarttunut hienojakoinen pöly oli varmaankin samaa ainetta, joka aiheuttaa jäätiköiltä tulevien jokien sameuden.

Aikaa autolta lähdöstä oli kuin huomaamatta kulunut yli kuusi tuntia: kävelyyn, kasvien ja maisemien kuvaamiseen, ympäristön ihmettelyyn ja ihailuun. Tuntui uskomattomalta, että vain viidenkymmenen kilometrin päässä Suomen rajalta löytyi näin toisenlainen maailma.

Ennen kuin lähdin paluumatkalle tein ruokaa ja vaihdoin filmejä lähellä jäätikön reunaa suuren kivenjärkäleen kupeessa.

Lämpötila oli iltaa kohti viilentynyt, ja kävely sujui vauhdikkaasti. Koivikossa tapasin muita kulkijoita ensimmäisen kerran koko päivänä: neljä norjalaista ikäihmistä, kaikki naisia. Ihailin vetävää askelta ja reipasta meininkiä. Laatuaikaa siinä vietettiin, raklatus ja naurunremakat kuuluivat kauas.

PS
Väinönputki jäi kuvaamatta paluumatkalla. Yritin kyllä, mutta poro oli syönyt sen.
2/2004

Kirveenkoskematonta metsää

Muonioon päästyäni tein jotain ennenkuulumatonta: sen sijaan että olisin jatkanut Käsivarteen tai suosikkipaikoilleni Pallas-Ounastunturin kansallispuiston liepeille, käänsin auton keulan kohti Ruotsia. Maisemat eivät muuttuneet miksikään, mutta pihapiirit olivat siistimpiä. Muodoslompolossa panin merkille jalkapallokentän ja kiekkokaukalon. Suomen puolella pohjoisimmat näkemäni kaukalot ovat Utsjoella ja Sevettijärvellä, Norjan ja ehkä koko maailman pohjoisin jalkapallokenttä Gamvikissa.

Merasjärven kylässä käännyin metsäautotielle. Kartalla kaikki paikannimet olivat suomenkielisiä, osa hauskasti murteellisia: Harrisuannonjärvi, Aljuselänvuoma, Vittavuoma. Tie huononi loppua kohti. Epäilyttävän näköinen puusilta toi mieleen seikkailut Ladan ratissa Vuotson takamailla: yli päästäkseen renkaat piti tähdätä kapealle lankulle. Pian sillan jälkeen jouduin poroaidan kirnuun.

Tie kuitenkin jatkui, vielä siitäkin, missä jalkauduin ja päätin perustaa leirin. Vihreäpohjaisten järvien ja lampien väliselle harjulle oli paikkakuntalainenkin jättänyt autonsa ja jatkanut matkaa mönkijällä. Kävelymatkaa luonnonsuojelualueen rajalle jäi pari kilometriä.

Leirimännikköä oli joitakin kymmeniä vuosia sitten varovaisesti hakattu: metsä ei näyttänyt koskemattomalta mutta ei hakatultakaan. Ajattelin, että suomalaiset pystyivät yhtä siistiin metsänkäsittelyyn paljon myöhemmin ja vasta kovien rähinöiden jälkeen. Jäkälikkö oli paremmassa kunnossa kuin Suomen puolella keskimäärin, kulunut tosin mutta peittävyydeltään hyvä. Rannassa näytti olevaan joitakin nuotiopaikkoja.

Pystytin louteen, kannoin tavaroita autosta ja kokosin juurakoita polttopuiksi. Kesken touhujeni järven toisesta päästä kuului auton ääntä ja lasikutuveneen kolinaa. Kaksi miestä ryhtyi laskemaan verkkoja. Järvi ei ollut iso, mutta aina välillä päristeltiin koneen voimalla. Ennen pimeän tuloa kiipesin korkealle harjulle ja lähetin tekstiviestin kotiin. Lopun iltaa köllöttelin louteessa ja kuuntelin radiota. Hannu Taanilan monipolvisen jutustelun yhtenä teemana oli eräiden Turun murretta puhuvien poliitikkojen tapa lausua sana peräti. Siis toinen vokaali puolipitkänä eikä lyhyenä niin kuin pitäisi.

Heräsin puoli seitsemältä. Keitin kahvit ja söin tukevan aamupalan, sillä tarkoitus oli kävellä pitkästi ja katsella paikkoja. Kuvaamiseen sää oli tarpeettoman aurinkoinen, mutta muuten mukava. Leiripaikan ja luonnonsuojelualueen välisellä alueella metsää oli hakattu suomalaistyylisesti harvaan siemenpuuasentoon.

Luonnonsuojelualueen rajalta löytyi opastustaulu kiinnitettynä aihkin kylkeen. Taulua kuvatessani vanhanmallinen kartanovolvo ajoi ohi maalikylille päin. Tuntui mukavalta, kun miehet autossa tervehtivät kättä nostamalla.

Jatkoin vielä jonkin matkaa tieuraa pitkin. Metsä oli nyt hakkamatonta järeää männikköä. Kuusia ei näkynyt, sen verran pohjoisessa oltiin. Tiellä oli koppelo ja yksi poikanen, muu poikue oli varmaankin ehtinyt piiloon. Suomen Lapissa kanalintuja oli enemmän kuin kertaakaan koko riistakolmiolaskennan 14-vuotisen historian aikana.

Riekko oli törmännyt tieuran vartta kulkevaan poroaitaan ja menehtynyt. Joku oli nostanut sen riippumaan niin kuin riistalinnuille on tapana tehdä.

Merasjoen laakso oli yllättävän syvä. Huomasin eräässä aihkissa isokokoisen risulinnan, jota arvelin kotkan rakentamaksi. Kotka arvostaa laajoja näköaloja ja valitsee pesäpaikkansa usein rinteestä. Jokirannasta löysin kalamiehen asentopaikan. Retken kunniaksi oli tyhjentynyt pullollinen kanadalaista viskiä.

Kuljeskelin luonnonsuojelualueella koko päivän, hartain mielin ja kiirettä pitämättä. Mäntyvaltainen metsä kätki sisäänsä pieniä soita ja lampia, joista yksi oli kokonaan kuivunut. Leirimänniköstä poiketen metsä oli enimmäkseen tuorepohjaista, paikoin kivikkoista tai kallioista. Jäkälikköä näkyi vain pienellä harvaa koivikkoa kasvavalla alueella. Muuten puusto oli kauttaaltaan vanhaa ja monet aihkit jättiläismäisiä.

Jokivarren tulipaikkaa lukuun ottamatta minkäänlaisia ihmistoiminnan merkkejä ei näkynyt: ei hylsyjä, moottorikelkan osia tai edes hiiltyneitä yöhongan jäänteitä menneiltä vuosikymmeniltä. Ensi kertaa elämäni aikana olin päässyt metsään, joka oli aivan kirjaimellisesti kirveenkoskematon.

Kokemuksesta vaikuttuneena katselin leiriin palatessani uusin silmin, näkyikö roskia edes tieuran varrella. Näkyi kyllä, mutta vähemmän ja erilaisia kuin mihin vastaavilla paikoilla olen tottunut. Öljykanisterit, muovikassit ja savukeaskit puuttuivat, mutta maastoon oli heitelty useita nuuskapurkkeja. Ainoa jotenkin Suomeen liittyvä löytö oli punainen korkki: Vodka of Finland.

Tuuli oli kääntynyt ja puhalsi hyytävän kylmästi, säätiedotus lupaili lumisateita. Huolestuin aika tavalla, sillä kesärenkailla lumen peittämää puusiltaa ei ylitettäisi. Olin nähnyt hienon aarniometsän ja päätin poistua hyvän sään aikana. Oli jo pilkkopimeää, kun mekastava hanhiparvi ylitti leiripaikan: linnut olivat odottaneet pohjoistuulta helpottamaan muuttomatkaansa.
10/2002

Pitkään pantattua toisinajattelua

Epäjärjestyksestä isoisä ei pitänyt ja suhtautui siksi vallankumoukseenkin kielteisesti. Hän onnistui jopa hieman hidastamaan sen kulkua. Juttu meni näin.

Kansanjoukko ryntäsi laitakaupungilta keskustaan. Isoisä päätteli, että oli alkamassa pogromi.

Hän haki kiväärin ja kiipesi katolle. Kun väkijoukko lähestyi, isoisä alkoi tulittaa. Hän oli Vladivostokin ainoa vallankumousta vastaan noussut asukas. Lopulta vallankumous kuitenkin voitti. Väkijoukko ryntäsi keskustaan sivukatujen kautta.

Sitaatit ovat Sergei Dovlatovin viime vuonna suomeksi ilmestyneestä teoksesta Meikäläiset. Kirjailijasta sanotaan takasivulla: ”Sergei Dovlatov (1941-1990) on venäläisen kirjallisuuden moderni klassikko, jonka teoksia on käännetty yli 25 kielelle.”

Dovlatovilta on julkaistu suomeksi vain kaksi teosta, molemmat vuonna 2012: Meikäläiset ja Matkalaukku. Haluan esittää kiitokseni kulttuuriteosta ja kirjallisista huippuhetkistä pienkustantamo Idiootille ja loistavan käännöstyön tehneelle Pauli Tapiolle.

Esittelyteksti jatkuu: ”Neuvostokriittinen kirjailija ei saanut kotimaassaan julki kuin kaksi novellia.”

Vanhoilla päivillään täti luki paljon. Omistuskirjoituksellisia kirjoja hän ei lukenut toiseen kertaan. Hänen vuoteensa vierellä lojui Ahmatovan, Pasternakin ja Baratynskin niteitä.

Kun täti kuoli, hänen kirjastonsa myytiin heti. Serkkuni oli vaimonsa kanssa repinyt omistuskirjoitukselliset sivut etukäteen irti. Muuten olisi seurannut hankaluuksia.

Dovlatov muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1978 ja vakiinnutti nopeasti asemansa nykykirjailijoiden kärkijoukossa.

On syytä kysyä, miksi pääsemme lukemaan Dovlatovia suomeksi vasta nyt? Esimerkiksi Matkalaukku julkaistiin lännessä jo vuonna 1983 nimellä The Suitcase.

Dovlatov kirjoittaa nautittavasti sukulaistensa elämästä Neuvostoliitossa. Lukijasta riippuen teksti kutkuttaa nauruhermoja tai panee nielemään. Terävimmillään se puree kuin sirkkeli.

Kuusivuotiaana tiesin, että Stalin tappoi isoisäni. Ja koulun päättyessä olin perillä jo aivan kaikesta.

Tiesin että sanomalehdissä kirjoitetaan valheita. Tiesin että ulkomailla tavalliset ihmiset elävät paremmin ja onnellisemmin. Tiesin että on häpeällistä mutta hyödyllistä olla kommunisti.

Tomi Huttusen sanoin: ”Kirjailija Dovlatov oli roteva jättiläinen, joka kirjoitti vähäeleistä, lakonista tekstiä. Hänen huumorinsa nojaa kerronnan rytmiin, lyhyisiin virkkeisiin ja henkilöiden toteamuksiin, joita ei turhaan selitellä.”

Luin sattumoisin peräkkäin Dovlatovin Meikäläiset ja Rosa Liksomin Finlandia-palkitun matkakertomuksen neuvostovallan viime vuosilta: Hytti nro 6.

Liksom hyödyntää nuorena naapurissa näkemäänsä, vyöryttää lukijan eteen inhorealistisia visioita junaympäristöstä ja pysähdyspaikoista. Neuvostoihmistä edustaa miespuolinen hyttikaveri, kammottava tyyppi josta lopulta sentään löytyy jotain positiivistakin sanottavaa.

Huomasin Liksomin pohdiskelleen, mahdetaanko hänen kirjaansa kääntää venäjäksi. Minä jäin miettimään, olisiko erinomaista teosta julkaistu edes suomeksi, jos kirjailija olisi tarjonnut sitä kustantajalle ennen Neuvostoliiton romahtamista.

Tuskinpa vain; viime vuonna lukemistani suomalaisista romaaneista myös Antti Tuurin Ikitie olisi todennäköisesti jäänyt julkaisematta suomettuneessa Suomessa.

Yhden totuuden yhteiskunnilla on taipumus ruokkia tiukkaa toisinajattelua ja tasokasta satiiria, mutta EU-Suomessa on oudon hiljaista. Johtuneeko siitä, että kirjailijoiden ja toimittajien suosikkipuolueet istuvat hallituksessa eikä itsenäinen ajattelu ole edelleenkään erityisen suosittu harrastus?

Vai nousevatko tämän päivän dovlatovit esikuvansa tavoin yleisön tietoisuuteen kolmen vuosikymmenen viiveellä?
2/2013

Edustava näyte Tuuria

Sain tehtäväkseni suosittaa sopivaksi katsomaani luettavaa Antti Tuurilta.

Jouduin miettimään pitkään: Tuuri on niin tuottelias ja monipuolinen kirjailija, että on mistä valita. Tehtävää ei helpottanut sekään, että olen pitänyt melkein kaikista lukemistani Tuurin kirjoista, ja niitä on paljon.

Jounin aktiivinen lukuharrastus on melko uusi asia, mutta uskalsin luottaa hänen ymmärtävän hyvän päälle. Lisäksi tiesin historian kiinnostavan.

Näistä lähtökohdista kehotin lukemaan Jussi Ketolan elämänvaiheista kertovat kolme kirjaa: Taivaanraapijat, Kylmien kyytimies ja Ikitie. Ne ovat mielestäni edustava näyte Tuurin tuotannon tästä puolesta, teksteinä ansiokkaita ja kertomuksina kiinnostavia.

Tuuri käsittelee Kylmien kyytimiehessä ja Ikitiessä Suomen historian poliittisesti herkkiä ajanjaksoja niin tasapuolisesti, että kirjailijaa ei tietääkseni ole edes yritetty valjastaa minkään poliittisen suunnan mainosmieheksi.

Sitaatti Kylmien kyytimiehestä puhuu puolestaan:

Lapset tulivat sanomaan minulle, että olivat antaneet koiran nimeksi Sankari, koska se oli ollut mukana taisteluissa ja menettänyt jalkansa. Nainen ei ollut varma, riittikö jalan menettäminen tekemään ketään sankariksi, sen mielestä piti tietää myös, mitä sankaritekoja koira oli Tampereella tehnyt. Sanoin sen olleen tiedustelija, joka oli tutkinut ja merkinnyt maastokohtia, joita hyökkääjät ja puolustajat voivat sitten käyttää sotaa käydessään. Sanoin koiran olleen myös puolueeton ja vastustaneen sotaa. Lasten mielestä se kaikki riitti sankarin nimeen. s.247

Ikitietä lukiessani pohdiskelin, miten nuori polvi sulattaa Tuurin lauserakenteet ja ylipäätään hänen tapansa kirjoittaa.

Kysyin arveliko se olevansa isänmaan asialla vai oliko se mukana siksi, että piti ihmisten hakkaamisesta ja potkimisesta; se arveli että asia voisi olla tutkimisen arvoinen.

Kotoaan väkisin haetulta Jussi Ketolalta ei liikene ymmärtämystä muiluttajilleen, mutta “kommunisti” katselee yhtä kriittisin silmin ympärilleen myös uudessa ympäristössään, nousevassa työläisten paratiisissa.

Ketola tapaa Novoje Sampossa Strangin ja muitakin tuttuja Amerikan vuosiltaan. Toisin kuin Ketola, nämä ovat tulleet paikalle vapaaehtoisesti.

Strang neuvoi, että minun kannatti opetella tuntemaan täällä kaikki Amerikasta tulleet suomalaiset, koska heidän avullaan löytäisin täällä paremman elämän kuin suomalaisten punikkien joukosta, jotka olivat riitaista väkeä, hautoivat vieläkin vuoden kahdeksantoista tapahtumia ja vatkasivat sitä, kuka oli antanut lahtareitten ottaa Suomen, vaikka Helsinki ja koko Etelä-Suomi oli ollut kansanvaltuuskunnan hallussa.

Jussi Ketolan ja muiden suomalaisten elämä Neuvosto-Karjalassa muuttuu lupaavan alun jälkeen muutamassa vuodessa sietämättömäksi.

Vaikka Tuuri kirjoittaa tapansa mukaan kiihkottoman toteavasti, näin suorasukaista asian käsittelemistä olisi todennäköisesti pidetty sopimattomana 1970-luvun suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.

Juonipaljastukseen syyllistymättä voin varmaankin mainostaa Ikitien loppukohtausta. Se on helmi, hieno palkinto lukijalle.
7/2012

Haaskalla

Markus Varesvuon ja Pertti Koskimiehen kirja Selviytyjät. Lumen ja jään linnut osui käsiini vasta äskettäin, kaksi vuotta ilmestymisensä jälkeen. Mutta hyvä näinkin, sillä kirja on hieno. Varesvuo on suomalaisen lintukuvauksen ykkösnimi ja Pertti Koskimies tunnustusta saanut tietokirjailija.

Kuvat pitää nähdä, mutta tekstiä tekee mieli kehaista. Viehätyin Koskimiehen myötäelämisestä, joka toi mieleen Samuli Paulaharjun. Teksti on värikästä ja ilmaisuvoimaista kuitenkin niin, että värittämisessä ei mennä liiallisuuksiin.

Lisäksi kirja sisältää valtavan määrän tietoa linnuista ilman hajuakaan oppikirjamaisuudesta. Ihan kateeksi käy tuollainen taito kirjoittaa!

Lainaan näytteeksi kuvauksen korpeista haaskalla:

Vaikka nälkä kärventäisi korppia henkihieveriin, se ei säntää suin päin haaskalle. Ei, ensin se tähystää tähystämisen perään, lukee lumijälkiä, epäilee joka rasahdusta.

Vainoharhainen epäluulo on korpin henkivakuutus. Onhan korpilla varteenotettava vihollinen – ihminen. Vuosisatoja ihminen on keksinyt kavalia petoksia korpin kohtaloksi. Haaskoihin kätketyt myrkyt ja satimet ovat karsineet ylimieliset yksilöt. Emot ovat antaneet arkuutensa poikiensa parhaaksi perinnöksi.

Mustatakkien rähinä raadon kimpussa merkitsee laskeutumislupaa vieläkin aremmalle erämaan alkuasukkaalle. Taivaalla leijaillut maakotka on huomannut haaskan. Loputtoman kärsivällisesti se odottaa vaaran rinteessä, kunnes korpit ovat testanneet ruokapöydän turvallisuuden.

Luonto on ankara oppimestari. Aikaisuudesta ja ensimmäisenä ehtimisestä on usein hyötyä, mutta sähäkkään toimintaan sisältyy myös suuria riskejä. Harkitsematon hosuminen vie usein hengen.

Otin kuvan Sodankylässä huhtikuussa 1995 merikotkille tarkoitetulla haaskalla.
11/2010