Muotkatuntureilla

Olen retkeillyt Muotkatuntureilla kolme kertaa. Se on häpeällisen vähän siihen nähden, että seutu kuuluu retkeilyalueiden aateliin.

Maisemallisesti ehkä vaikuttavinta on pienten tuntureiden suuri määrä, joka riittää synnyttämään vaikutelman horisonttiin ulottuvasta tuntureiden ”aallokosta”. Vähän niin kuin pantaisiin puolenkymmentä Pallasten jonoa rinnakkain ja järviä ja jokia väliin.

Pohjoisuudesta huolimatta alavilta mailta löytyy yllättävän sakeita männiköitä. Ennen kaikkea alue on rauhallinen. Valtaosa kulkijoista jää Eskelisestä viimeistään Ivalossa suunnatakseen Kekkospuistoon tai Hammastunturin erämaahan, loput jatkavat Kevolle.

Ensimmäisen retkeni ajankohta oli elokuun alku. Jaska tuli kaveriksi suoraan Murmanskin festareilta ja varustus oli sangen poikkeuksellinen – kumisaappaita ja sadetakkia lukuun ottamatta. Jossain vaiheessa sanoinkin, että tyyppi on kuin Asematunnelista reväisty.

Teltassa oli kuuma, ja Koarvikodsin lammella Jaska halusi nukkua ulkona. Siististi makuualustan viereen asetetut nahkapatiinit olivat hauska näky tässä ympäristössä.

Jaska joutui lopettamaan retken ennen aikojaan. Lähimmälle bussipysäkille oli pitkästi toistakymmentä kilometriä; liikkeelle piti lähteä puolen yön aikaan. Palatessa otin kuvia tunturin laen kalliolampareilla. Yksi kuva on sellainen, että asiantuntija vaivoin erottaa sen saaristossa otetuista.

Palasin Muotkatuntureille jo seuraavan vuoden huhtikuussa, tällä kertaa yksin. Hiihtelin viikon aikana vakioreitin kämpältä toiselle, viimeisen yön nukuin louteella. Sesonkiajasta huolimatta tuvissa riitti tilaa hyvin. Siitä retkestä ei tällä kertaa sen enempää.

Toistaiseksi viimeisin käynti Muotkatuntureiden alueella tapahtui syyskuussa kaksi vuotta sitten. Jäin Eskelisestä Kiellatuvalla ja lähdin jokivartta ylös. Ensimmäisen päivän kävelyurakaksi riitti, että löydän mukavan leiri- ja kuvauspaikan riittävän matkan päässä tieltä. Olin ilokseni huomannut jo bussissa, että Keski-Lapin onneton ruska kirkastui pohjoista kohti.

Ei tarvinnut kävellä viittäkään kilometriä, kun pääsin virittämään louteen kahden järven väliselle kannakselle. Ympäröivästä koivikosta löytyi polttopuuksi yllättävän paljon tervasjuurakoita – konkreettisena muistona metsänrajan muuttumisesta. Tunturit kohosivat järven takana. Muuta en kaivannutkaan: päätin jäädä leiripaikkaan kahdeksi yöksi.

Olen oppinut retkilläni, että kuljettujen kilometrien määrä ja otettujen kuvien laatu ovat kääntäen verrannollisia.

Muutamat asiat olivat muuttuneet edellisen retken jälkeen. Tarkkailin nyt ensi kertaa maisemia lasien läpi; olin toki tarvinnut tiimarityyppisiä lähilaseja jo pitkään ison kameran tarkentamisessa. Toinen uudistus oli kokeilumielessä mukaan lainaamani kännykkä.

Kavereiden NMT-puhelimien ja varsinkin ARPSien toimivuudesta erämaaoloissa oli kohtuullisen hyviä kokemuksia, mutta nyt kyseessä oli citykäyttöön kehitetty GSM-malli. Kolmanneksi: olin varustautunut normaalin dia- ja mustavalkofilmin lisäksi muutamalla rullalla värinegaa. Halusin kuvia nettiin, mutta en omistanut vielä skanneria.

Kävin illansuussa tunturin rinteessä kokeilemassa puhelinta. Masto ei ollut järin kaukana, mutta ensimmäisestä paikasta yhteydenotto ei onnistunut, vähän ylempää kyllä. Leiriin palatessa alkoi sataa tihuuttaa.

Aamulla kuvausvalot olivat hyvät ja arvelin parin tunnin ahkeroinnin tuottaneen joitakin kelpo ruutuja, myös laakakoon filmille. Päivä oli kuvaustarkoituksiin liian aurinkoinen, mutta illalla pilviä kerääntyi sopivasti. Etsin jalustanpaikan ja jäin odottamaan valosuihkua pilvien raosta valitsemaani rajaukseen. Tällä kertaa odotus palkittiin ja kellahdin yöpuulle tyytyväisenä miehenä.

Hyvin nukuttuani pakkasin tavarani ja lähdin Ylemmän Honkavuoman vartta kohti lounasta. Osuin uskomattoman tiheään mäntytaimikkoon, jota hirvet olivat pitäneet laitumenaan. Hirvi on selviytyjäihme, joka talvehtii onnistuneesti jopa mäntyrajan pohjoispuolella. Jouduin karkottamaan Honkavuoman suvannolta siivilleen kaksi joutsenta – varmaankin kihlaparin. Koska syksy oli jo näinkin pitkällä, linnut saattoivat aloittaa muuttomatkansa saman tien.

Tarkoitukseni oli kävellä Kellonkadottamaäytsin tienoille, mutta sopivan leiripaikan löydettyäni jäinkin aloilleni jo aikaisemmin. Männikkö oli selvästi harvempaa kuin Kiellajoen tuntumassa, mutta yksittäiset puut vastaavasti komeampia ja persoonallisempia.

Illaksi nousin leiripaikan itäpuoliseen tunturiin. Havunvihreä jokilaakso halkoi ruskaisten koivikoiden hallitsemaa maisemaa. Pohjoisen suunnalla pilkotti lampia, lounaassa kohosi Koarvikodsin kartio. Otin kuvia ja kuuntelin lähetystä jääkiekkoliigan avauskierrokselta. Leiripaikalla mykäksi mennyt puhelin toimi taas.

Nousin varhain, sillä arvelin pakkasyön koristelleen jokivarren maisemat juhlakuntoon. Ehdin ottaa joitakin kuvia hyvässä valossa, mutta räkityksen käytyä liian voimakkaaksi palasin leiriin aamukahvin keittoon.

Jatkoin retkeäni tuntureiden yli Alemmalle Honkavuomalle. Se oli joitakin suvantoja lukuun ottamatta vähävetinen ja kivinen, helposti yli kahlattava. Tutkin paikkoja ja pysähtelin kuvaamaan aina kun siltä tuntui.

Mainittavampia löytöjä oli asukkaita odottanut, pysyväisen tuntuisesti pystytetty poromiesten laavu ja kookas hirven jättösarvi. Olin ohittanut pari pienempää ja jättänyt vähälle huomiolle, mutta tätä kuusipiikkistä punnitsin aika tovin. Lopulta kiilasin myyriltä säästyneen sarven oksanhaaraan siltä varalta, että joku toinen kulkija haluaa ja jaksaa kuljettaa sen kotiinsa muistoksi retkestään.

Vielä kaksi päivää ja yötä maastossa vietettyäni suunnistin Muotkan Ruoktulle. Vakuuttavana osoituksena alueen rauhallisuudesta on se, että en tavannut retken aikana ainuttakaan ihmistä.
9/2002

Mönkijöitä ja muinaismuistoja

Tämänvuotinen ruskaretkeni suuntautui Pöyrisjärvelle.  Jo oli aikakin: järvi ympäristöineen oli Lapin 12 erämaasta ainoa, missä en ollut aikaisemmin liikkunut.

Nostin rinkan selkään Näkkälän kylän laidalla, mistä lähtee maastoautolla ajettava tieura. Maasto oli miellyttävää kävellä, hiekkaista loivasti kumpuilevaa koivikkoa. Muutamat yksittäiset aihkit sinnittelivät täällä männyn puurajan tuntumassa.

Retken aikana minun oli määrä kuvata maisemien lisäksi nykyisiä ja menneiden aikojen kulttuurikohteita. Kuusi kilometriä käveltyäni tulin paikkaan, missä tieura leikkaa poikkeuksellisen edustavaa peuranpyyntikuoppien ketjua. Valo ei suosinut, joten kunnollisia kuvia en saanut.

Vedenjakajan jälkeen koivikko alkoi harventua ja loppui pian kokonaan. Seudulle luonteenomaisia avohietikoita näkyi joka puolella, laajan Pöyrisjärven takana ne täplittävät maisemaa kuin alkukesäiset lumilaikut.

Muitakin kulkijoita oli liikkeellä: retkeilijäpariskunta ja kaksi paikkakuntalaista mönkijöillä. Kuulimme olevamme ratkaisevasti myöhässä, paras ruska ajoittui edellisen viikon lopulle. Lunta saattoi tulla koska tahansa. Asetuin kaksiosaisen kämpän lukittuun päähän.

Heräsin ennen kuutta ja lähdin kameroineni liikkeelle. Naapajoki oli kasannut suistoonsa viehättävät särkät; ensimmäiset kuvat otin niistä. Hienoa hiekkarantaa näytti riittävän kilometrimäärin. Jierstivaaran suunnasta kuului joutsenten äänekästä mekastusta. Pari tuntia kuvattuani palasin kämpälle aamukahvin keittoon.

Pöyrisjärven etelärannalla on useita kivikautisia asuinpaikkoja, joista arkeologit ovat löytäneet hiiltynyttä luuta ja kvartsiesineitä. Kartiomaisiksi maatuneet peuranpyyntikuopat ovat myöhempää perua, mutta nekin satojen vuosien takaa.

Rossijärven länsipuolelta tievan nokasta löytyi merkitykseltään arvoituksellinen kivikehä ja keskimmäisen Kenttälompolon rantatörmästä maahan kaivetun kammin sija. Ajattelin myötätunnolla ankarissa oloissa kamppailleita peuranpyytäjiä ja yritin kuvitella, millaista heidän elämänsä oli ollut.

Laajimmat avohietikot sijaitsevat kämpän itäpuolella. Kuutiokaupalla hiekkaa oli lähtenyt liikkeelle, sillä korkeimmat katajien sitomat hiekkapilarit olivat monen metrin korkuisia. Kova pohjoistuuli lennätti hienoa hiekkaa koko ajan, niin että aloin pelätä kameroiden puolesta. Moottoripyörän ja monkijän jälkiä näkyi kaikkialla, ja maastoauto kiskoi tieuralla lautakuormaa. Olin lukenut vieraskirjasta  seudun olleen keskikesällä maastopyöräilijöiden suosiossa.

Kämpälle palattuani aloin odottaa uusia asukkaita. Olin kuullut edellisenä päivänä tapaamaltani mönkijämieheltä, että tulossa on kaksi ratsastajaa. Muuten olisinkin hämmästynyt aika tavalla, kun he illan kähmässä ilmestyivät horosonttiin. Tasaisessa tunturimaastossa ratsukoiden siluetit näyttivät viiden metrin korkuisilta.

Seuraavana päivänä kuvasin saamelaisten kesätupia Tupalompolon rannalla. Rakennuksia oli kymmenkunta, mutta vain osa alkuperäisessä asussaan. Lisätilaa ja mukavuutta oli tavoiteltu kaikenlaisilla viritelmillä. Alkujaan sisäänlämpiäväksi rakennettu sauna oli muutettu jatkuvalämmitteiseksi; itse asiassa kyseessä oli kahdella kiukaalla varustettu hybridi.

Ajoneuvoliikenne oli edellen vilkasta. Puutavaran ajo jatkui, mönkijöillä liikkuneet rajavartijat poikkesivat juttusille. Iltapäivällä kämpälle saapunut seurue oli tilannut paluumatkaansa varten traktoritaksin. Lähtöpäiväksi ennustettiin sadetta. Autokyyti Näkkälään alkoi tuntua hyvältä vaihtoehdolta, varsinkin kun tulomatkalla krampanneet pohkeet vaivasivat edelleen.
10/2003

Pikaretki jäätikölle

Jäin yöksi tien varteen Kilpisjärven tullin ja rajan välimaastoon. En viitsinyt nousta tunturiin, mutta tein lenkin lähiympäristössä. Löysin Jehkas-tunturin rinteen alta kauniin lähteikön, jossa kasvoi lupaava väinönputken alku. Päätin kuvata sen paluumatkalla, koska tarkoitukseni oli jäädä yöksi tuttuun paikkaan.

Autoliikenne oli hiljaista Kilpisjärven ja Skibotnin välillä, mutta vastaan tuli hiihtäjä rullasuksilla. Asialla taisi olla ammattilainen, koska vauhti oli kova jyrkästä ylämäestä huolimatta. Rantaan päästyäni pysähdyin levitykselle ja kiikaroin vuonon yli korkeita tuntureita ja syviä laaksoja niiden välissä. Joku niistä oli Lyngsdalen.

Furuflatenin kylässä etsin polun päätä ensin joen väärältä puolelta. Norjalaiseen tapaan opasteet puuttuivat, ja olin hukannut Kimmon antaman karttakopion ennen retkelle lähtöä. Joen pohjoispuolella ei näyttänyt yhtään lupaavammalta, mutta sitten ohitseni ajoi kaksi suomalaista autokuntaa. Säntäsin perään, koska arvelin että olemme menossa samaan paikkaan.

Ajettavan uran päätyttyä pysäköin auton niityn laitaan, söin tukevasti ja pystytin teltan valmiiksi. Tarkoitus oli käydä jäätiköllä päiväseltään: matkaa tuli pitkästi, mutta rinkan paino pysyi kohtuuden rajoissa.

Aluksi maisemaa hallitsivat niityt ja lampaat, mutta jatkossa polku eteni sakeassa koivikossa. Pohjoisuuteensa nähden metsä oli monin paikoin lehtomaisen rehevää ja täysi vastakohta sille, mitä lähempänä jäätiköitä oli odotettavissa.

Kotkansiipikasvustot ulottuivat vyötäröön, tuomet kukkivat ja lehtokerttu lauloi. Vuolas Lyngsdalselva kohisi kaiken aikaa taustalla. Paratiisimaiset olot kruunasi sääskien puuttuminen.

Pari tuntia käveltyäni saavuin paikkaan, jollaisia olin aiemmin nähnyt vain televisiossa. Joki haarautui kivikkoista tasankoa halkoviksi puroiksi, joista osasta pääsi yli kahlaamalla.

Tunturikohokki kukki suurina punaisina mättäinä. Joka puolella ympärillä kohosivat lumilaikkujen kirjavoimat tunturit, mahtavimpana huippunsa peräti 1833 metriin kohottava Jiekkevarri. Jäätiköt näkyivät nyt esteettömästi: laakson perällä Sörbreen ja nimetön, luoteen suunnalla Vestbreen. Lähdin sitä kohti.

Nousua Furuflatenin kylästä oli kertynyt tähän mennessä vasta parisataa metriä, mutta nyt rinne muuttui jyrkäksi ja liikkuminen hitaaksi. Koivikko harveni ja loppui pian kokonaan. Jyrkän osuuden selvitettyäni pysähdyin puuskuttamaan. Edessä oli pieni tasanne ja sen takana pysty jäätikköseinämä ja kalliopahdat.

Viime vuosikymmenien aikana Norjan jäätiköt ovat vetäytyneet voimakkaasti, esimerkiksi Sydbreen kolmisensataa metriä parissakymmenessä vuodessa. Ei ihme, että lähellä jään reunaa maaperä oli täysin kasviton. Saappaisiin tarttunut hienojakoinen pöly oli varmaankin samaa ainetta, joka aiheuttaa jäätiköiltä tulevien jokien sameuden.

Aikaa autolta lähdöstä oli kuin huomaamatta kulunut yli kuusi tuntia: kävelyyn, kasvien ja maisemien kuvaamiseen, ympäristön ihmettelyyn ja ihailuun. Tuntui uskomattomalta, että vain viidenkymmenen kilometrin päässä Suomen rajalta löytyi näin toisenlainen maailma.

Ennen kuin lähdin paluumatkalle tein ruokaa ja vaihdoin filmejä lähellä jäätikön reunaa suuren kivenjärkäleen kupeessa.

Lämpötila oli iltaa kohti viilentynyt, ja kävely sujui vauhdikkaasti. Koivikossa tapasin muita kulkijoita ensimmäisen kerran koko päivänä: neljä norjalaista ikäihmistä, kaikki naisia. Ihailin vetävää askelta ja reipasta meininkiä. Laatuaikaa siinä vietettiin, raklatus ja naurunremakat kuuluivat kauas.

PS
Väinönputki jäi kuvaamatta paluumatkalla. Yritin kyllä, mutta poro oli syönyt sen.
2/2004

Kirveenkoskematonta metsää

Muonioon päästyäni tein jotain ennenkuulumatonta: sen sijaan että olisin jatkanut Käsivarteen tai suosikkipaikoilleni Pallas-Ounastunturin kansallispuiston liepeille, käänsin auton keulan kohti Ruotsia. Maisemat eivät muuttuneet miksikään, mutta pihapiirit olivat siistimpiä. Muodoslompolossa panin merkille jalkapallokentän ja kiekkokaukalon. Suomen puolella pohjoisimmat näkemäni kaukalot ovat Utsjoella ja Sevettijärvellä, Norjan ja ehkä koko maailman pohjoisin jalkapallokenttä Gamvikissa.

Merasjärven kylässä käännyin metsäautotielle. Kartalla kaikki paikannimet olivat suomenkielisiä, osa hauskasti murteellisia: Harrisuannonjärvi, Aljuselänvuoma, Vittavuoma. Tie huononi loppua kohti. Epäilyttävän näköinen puusilta toi mieleen seikkailut Ladan ratissa Vuotson takamailla: yli päästäkseen renkaat piti tähdätä kapealle lankulle. Pian sillan jälkeen jouduin poroaidan kirnuun.

Tie kuitenkin jatkui, vielä siitäkin, missä jalkauduin ja päätin perustaa leirin. Vihreäpohjaisten järvien ja lampien väliselle harjulle oli paikkakuntalainenkin jättänyt autonsa ja jatkanut matkaa mönkijällä. Kävelymatkaa luonnonsuojelualueen rajalle jäi pari kilometriä.

Leirimännikköä oli joitakin kymmeniä vuosia sitten varovaisesti hakattu: metsä ei näyttänyt koskemattomalta mutta ei hakatultakaan. Ajattelin, että suomalaiset pystyivät yhtä siistiin metsänkäsittelyyn paljon myöhemmin ja vasta kovien rähinöiden jälkeen. Jäkälikkö oli paremmassa kunnossa kuin Suomen puolella keskimäärin, kulunut tosin mutta peittävyydeltään hyvä. Rannassa näytti olevaan joitakin nuotiopaikkoja.

Pystytin louteen, kannoin tavaroita autosta ja kokosin juurakoita polttopuiksi. Kesken touhujeni järven toisesta päästä kuului auton ääntä ja lasikutuveneen kolinaa. Kaksi miestä ryhtyi laskemaan verkkoja. Järvi ei ollut iso, mutta aina välillä päristeltiin koneen voimalla. Ennen pimeän tuloa kiipesin korkealle harjulle ja lähetin tekstiviestin kotiin. Lopun iltaa köllöttelin louteessa ja kuuntelin radiota. Hannu Taanilan monipolvisen jutustelun yhtenä teemana oli eräiden Turun murretta puhuvien poliitikkojen tapa lausua sana peräti. Siis toinen vokaali puolipitkänä eikä lyhyenä niin kuin pitäisi.

Heräsin puoli seitsemältä. Keitin kahvit ja söin tukevan aamupalan, sillä tarkoitus oli kävellä pitkästi ja katsella paikkoja. Kuvaamiseen sää oli tarpeettoman aurinkoinen, mutta muuten mukava. Leiripaikan ja luonnonsuojelualueen välisellä alueella metsää oli hakattu suomalaistyylisesti harvaan siemenpuuasentoon.

Luonnonsuojelualueen rajalta löytyi opastustaulu kiinnitettynä aihkin kylkeen. Taulua kuvatessani vanhanmallinen kartanovolvo ajoi ohi maalikylille päin. Tuntui mukavalta, kun miehet autossa tervehtivät kättä nostamalla.

Jatkoin vielä jonkin matkaa tieuraa pitkin. Metsä oli nyt hakkamatonta järeää männikköä. Kuusia ei näkynyt, sen verran pohjoisessa oltiin. Tiellä oli koppelo ja yksi poikanen, muu poikue oli varmaankin ehtinyt piiloon. Suomen Lapissa kanalintuja oli enemmän kuin kertaakaan koko riistakolmiolaskennan 14-vuotisen historian aikana.

Riekko oli törmännyt tieuran vartta kulkevaan poroaitaan ja menehtynyt. Joku oli nostanut sen riippumaan niin kuin riistalinnuille on tapana tehdä.

Merasjoen laakso oli yllättävän syvä. Huomasin eräässä aihkissa isokokoisen risulinnan, jota arvelin kotkan rakentamaksi. Kotka arvostaa laajoja näköaloja ja valitsee pesäpaikkansa usein rinteestä. Jokirannasta löysin kalamiehen asentopaikan. Retken kunniaksi oli tyhjentynyt pullollinen kanadalaista viskiä.

Kuljeskelin luonnonsuojelualueella koko päivän, hartain mielin ja kiirettä pitämättä. Mäntyvaltainen metsä kätki sisäänsä pieniä soita ja lampia, joista yksi oli kokonaan kuivunut. Leirimänniköstä poiketen metsä oli enimmäkseen tuorepohjaista, paikoin kivikkoista tai kallioista. Jäkälikköä näkyi vain pienellä harvaa koivikkoa kasvavalla alueella. Muuten puusto oli kauttaaltaan vanhaa ja monet aihkit jättiläismäisiä.

Jokivarren tulipaikkaa lukuun ottamatta minkäänlaisia ihmistoiminnan merkkejä ei näkynyt: ei hylsyjä, moottorikelkan osia tai edes hiiltyneitä yöhongan jäänteitä menneiltä vuosikymmeniltä. Ensi kertaa elämäni aikana olin päässyt metsään, joka oli aivan kirjaimellisesti kirveenkoskematon.

Kokemuksesta vaikuttuneena katselin leiriin palatessani uusin silmin, näkyikö roskia edes tieuran varrella. Näkyi kyllä, mutta vähemmän ja erilaisia kuin mihin vastaavilla paikoilla olen tottunut. Öljykanisterit, muovikassit ja savukeaskit puuttuivat, mutta maastoon oli heitelty useita nuuskapurkkeja. Ainoa jotenkin Suomeen liittyvä löytö oli punainen korkki: Vodka of Finland.

Tuuli oli kääntynyt ja puhalsi hyytävän kylmästi, säätiedotus lupaili lumisateita. Huolestuin aika tavalla, sillä kesärenkailla lumen peittämää puusiltaa ei ylitettäisi. Olin nähnyt hienon aarniometsän ja päätin poistua hyvän sään aikana. Oli jo pilkkopimeää, kun mekastava hanhiparvi ylitti leiripaikan: linnut olivat odottaneet pohjoistuulta helpottamaan muuttomatkaansa.
10/2002

Pitkään pantattua toisinajattelua

Epäjärjestyksestä isoisä ei pitänyt ja suhtautui siksi vallankumoukseenkin kielteisesti. Hän onnistui jopa hieman hidastamaan sen kulkua. Juttu meni näin.

Kansanjoukko ryntäsi laitakaupungilta keskustaan. Isoisä päätteli, että oli alkamassa pogromi.

Hän haki kiväärin ja kiipesi katolle. Kun väkijoukko lähestyi, isoisä alkoi tulittaa. Hän oli Vladivostokin ainoa vallankumousta vastaan noussut asukas. Lopulta vallankumous kuitenkin voitti. Väkijoukko ryntäsi keskustaan sivukatujen kautta.

Sitaatit ovat Sergei Dovlatovin viime vuonna suomeksi ilmestyneestä teoksesta Meikäläiset. Kirjailijasta sanotaan takasivulla: ”Sergei Dovlatov (1941-1990) on venäläisen kirjallisuuden moderni klassikko, jonka teoksia on käännetty yli 25 kielelle.”

Dovlatovilta on julkaistu suomeksi vain kaksi teosta, molemmat vuonna 2012: Meikäläiset ja Matkalaukku. Haluan esittää kiitokseni kulttuuriteosta ja kirjallisista huippuhetkistä pienkustantamo Idiootille ja loistavan käännöstyön tehneelle Pauli Tapiolle.

Esittelyteksti jatkuu: ”Neuvostokriittinen kirjailija ei saanut kotimaassaan julki kuin kaksi novellia.”

Vanhoilla päivillään täti luki paljon. Omistuskirjoituksellisia kirjoja hän ei lukenut toiseen kertaan. Hänen vuoteensa vierellä lojui Ahmatovan, Pasternakin ja Baratynskin niteitä.

Kun täti kuoli, hänen kirjastonsa myytiin heti. Serkkuni oli vaimonsa kanssa repinyt omistuskirjoitukselliset sivut etukäteen irti. Muuten olisi seurannut hankaluuksia.

Dovlatov muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1978 ja vakiinnutti nopeasti asemansa nykykirjailijoiden kärkijoukossa.

On syytä kysyä, miksi pääsemme lukemaan Dovlatovia suomeksi vasta nyt? Esimerkiksi Matkalaukku julkaistiin lännessä jo vuonna 1983 nimellä The Suitcase.

Dovlatov kirjoittaa nautittavasti sukulaistensa elämästä Neuvostoliitossa. Lukijasta riippuen teksti kutkuttaa nauruhermoja tai panee nielemään. Terävimmillään se puree kuin sirkkeli.

Kuusivuotiaana tiesin, että Stalin tappoi isoisäni. Ja koulun päättyessä olin perillä jo aivan kaikesta.

Tiesin että sanomalehdissä kirjoitetaan valheita. Tiesin että ulkomailla tavalliset ihmiset elävät paremmin ja onnellisemmin. Tiesin että on häpeällistä mutta hyödyllistä olla kommunisti.

Tomi Huttusen sanoin: ”Kirjailija Dovlatov oli roteva jättiläinen, joka kirjoitti vähäeleistä, lakonista tekstiä. Hänen huumorinsa nojaa kerronnan rytmiin, lyhyisiin virkkeisiin ja henkilöiden toteamuksiin, joita ei turhaan selitellä.”

Luin sattumoisin peräkkäin Dovlatovin Meikäläiset ja Rosa Liksomin Finlandia-palkitun matkakertomuksen neuvostovallan viime vuosilta: Hytti nro 6.

Liksom hyödyntää nuorena naapurissa näkemäänsä, vyöryttää lukijan eteen inhorealistisia visioita junaympäristöstä ja pysähdyspaikoista. Neuvostoihmistä edustaa miespuolinen hyttikaveri, kammottava tyyppi josta lopulta sentään löytyy jotain positiivistakin sanottavaa.

Huomasin Liksomin pohdiskelleen, mahdetaanko hänen kirjaansa kääntää venäjäksi. Minä jäin miettimään, olisiko erinomaista teosta julkaistu edes suomeksi, jos kirjailija olisi tarjonnut sitä kustantajalle ennen Neuvostoliiton romahtamista.

Tuskinpa vain; viime vuonna lukemistani suomalaisista romaaneista myös Antti Tuurin Ikitie olisi todennäköisesti jäänyt julkaisematta suomettuneessa Suomessa.

Yhden totuuden yhteiskunnilla on taipumus ruokkia tiukkaa toisinajattelua ja tasokasta satiiria, mutta EU-Suomessa on oudon hiljaista. Johtuneeko siitä, että kirjailijoiden ja toimittajien suosikkipuolueet istuvat hallituksessa eikä itsenäinen ajattelu ole edelleenkään erityisen suosittu harrastus?

Vai nousevatko tämän päivän dovlatovit esikuvansa tavoin yleisön tietoisuuteen kolmen vuosikymmenen viiveellä?
2/2013

Edustava näyte Tuuria

Sain tehtäväkseni suosittaa sopivaksi katsomaani luettavaa Antti Tuurilta.

Jouduin miettimään pitkään: Tuuri on niin tuottelias ja monipuolinen kirjailija, että on mistä valita. Tehtävää ei helpottanut sekään, että olen pitänyt melkein kaikista lukemistani Tuurin kirjoista, ja niitä on paljon.

Jounin aktiivinen lukuharrastus on melko uusi asia, mutta uskalsin luottaa hänen ymmärtävän hyvän päälle. Lisäksi tiesin historian kiinnostavan.

Näistä lähtökohdista kehotin lukemaan Jussi Ketolan elämänvaiheista kertovat kolme kirjaa: Taivaanraapijat, Kylmien kyytimies ja Ikitie. Ne ovat mielestäni edustava näyte Tuurin tuotannon tästä puolesta, teksteinä ansiokkaita ja kertomuksina kiinnostavia.

Tuuri käsittelee Kylmien kyytimiehessä ja Ikitiessä Suomen historian poliittisesti herkkiä ajanjaksoja niin tasapuolisesti, että kirjailijaa ei tietääkseni ole edes yritetty valjastaa minkään poliittisen suunnan mainosmieheksi.

Sitaatti Kylmien kyytimiehestä puhuu puolestaan:

Lapset tulivat sanomaan minulle, että olivat antaneet koiran nimeksi Sankari, koska se oli ollut mukana taisteluissa ja menettänyt jalkansa. Nainen ei ollut varma, riittikö jalan menettäminen tekemään ketään sankariksi, sen mielestä piti tietää myös, mitä sankaritekoja koira oli Tampereella tehnyt. Sanoin sen olleen tiedustelija, joka oli tutkinut ja merkinnyt maastokohtia, joita hyökkääjät ja puolustajat voivat sitten käyttää sotaa käydessään. Sanoin koiran olleen myös puolueeton ja vastustaneen sotaa. Lasten mielestä se kaikki riitti sankarin nimeen. s.247

Ikitietä lukiessani pohdiskelin, miten nuori polvi sulattaa Tuurin lauserakenteet ja ylipäätään hänen tapansa kirjoittaa.

Kysyin arveliko se olevansa isänmaan asialla vai oliko se mukana siksi, että piti ihmisten hakkaamisesta ja potkimisesta; se arveli että asia voisi olla tutkimisen arvoinen.

Kotoaan väkisin haetulta Jussi Ketolalta ei liikene ymmärtämystä muiluttajilleen, mutta “kommunisti” katselee yhtä kriittisin silmin ympärilleen myös uudessa ympäristössään, nousevassa työläisten paratiisissa.

Ketola tapaa Novoje Sampossa Strangin ja muitakin tuttuja Amerikan vuosiltaan. Toisin kuin Ketola, nämä ovat tulleet paikalle vapaaehtoisesti.

Strang neuvoi, että minun kannatti opetella tuntemaan täällä kaikki Amerikasta tulleet suomalaiset, koska heidän avullaan löytäisin täällä paremman elämän kuin suomalaisten punikkien joukosta, jotka olivat riitaista väkeä, hautoivat vieläkin vuoden kahdeksantoista tapahtumia ja vatkasivat sitä, kuka oli antanut lahtareitten ottaa Suomen, vaikka Helsinki ja koko Etelä-Suomi oli ollut kansanvaltuuskunnan hallussa.

Jussi Ketolan ja muiden suomalaisten elämä Neuvosto-Karjalassa muuttuu lupaavan alun jälkeen muutamassa vuodessa sietämättömäksi.

Vaikka Tuuri kirjoittaa tapansa mukaan kiihkottoman toteavasti, näin suorasukaista asian käsittelemistä olisi todennäköisesti pidetty sopimattomana 1970-luvun suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.

Juonipaljastukseen syyllistymättä voin varmaankin mainostaa Ikitien loppukohtausta. Se on helmi, hieno palkinto lukijalle.
7/2012

Haaskalla

Markus Varesvuon ja Pertti Koskimiehen kirja Selviytyjät. Lumen ja jään linnut osui käsiini vasta äskettäin, kaksi vuotta ilmestymisensä jälkeen. Mutta hyvä näinkin, sillä kirja on hieno. Varesvuo on suomalaisen lintukuvauksen ykkösnimi ja Pertti Koskimies tunnustusta saanut tietokirjailija.

Kuvat pitää nähdä, mutta tekstiä tekee mieli kehaista. Viehätyin Koskimiehen myötäelämisestä, joka toi mieleen Samuli Paulaharjun. Teksti on värikästä ja ilmaisuvoimaista kuitenkin niin, että värittämisessä ei mennä liiallisuuksiin.

Lisäksi kirja sisältää valtavan määrän tietoa linnuista ilman hajuakaan oppikirjamaisuudesta. Ihan kateeksi käy tuollainen taito kirjoittaa!

Lainaan näytteeksi kuvauksen korpeista haaskalla:

Vaikka nälkä kärventäisi korppia henkihieveriin, se ei säntää suin päin haaskalle. Ei, ensin se tähystää tähystämisen perään, lukee lumijälkiä, epäilee joka rasahdusta.

Vainoharhainen epäluulo on korpin henkivakuutus. Onhan korpilla varteenotettava vihollinen – ihminen. Vuosisatoja ihminen on keksinyt kavalia petoksia korpin kohtaloksi. Haaskoihin kätketyt myrkyt ja satimet ovat karsineet ylimieliset yksilöt. Emot ovat antaneet arkuutensa poikiensa parhaaksi perinnöksi.

Mustatakkien rähinä raadon kimpussa merkitsee laskeutumislupaa vieläkin aremmalle erämaan alkuasukkaalle. Taivaalla leijaillut maakotka on huomannut haaskan. Loputtoman kärsivällisesti se odottaa vaaran rinteessä, kunnes korpit ovat testanneet ruokapöydän turvallisuuden.

Luonto on ankara oppimestari. Aikaisuudesta ja ensimmäisenä ehtimisestä on usein hyötyä, mutta sähäkkään toimintaan sisältyy myös suuria riskejä. Harkitsematon hosuminen vie usein hengen.

Otin kuvan Sodankylässä huhtikuussa 1995 merikotkille tarkoitetulla haaskalla.
11/2010

Harjoitusretki yli jäätikön

Fridtjof Nansenin syksyllä 1888 yhdessä Otto Sverdrupin ja neljän matkakumppanin kanssa tekemä vaellus yli Grönlannin mannerjäätikön oli ensimmäinen laatuaan ja sikäli historiallinen. Se oli kuitenkin vasta harjoittelua vuosina 1893-96 toteutettua Fram-projektia varten.

Nansen ryhmineen ylitti jäätikön idästä länteen, ja koko matkan vaikeimpia osuuksia oli pääsy itärannikon edustan ajojäävyöhykkeen läpi rantaan. Varsinainen vaellus käynnistyi kuukautta suunniteltua myöhemmin ja parisataa kilometriä etelämpää kuin oli ollut tarkoitus. Kun myös päätepistettä muutettiin eteläisemmäksi, reitti lyheni merkittävästi.

Vaellus oli fyysisesti äärimmäisen raskas ja täynnä koettelemuksia, joista osa liittyi ravitsemukseen. Tanskasta tilatun pemmikaanin koostumus oli virheellinen, ja polttoaineeksi varattua spriitä oli liian vähän, jotta lunta olisi voitu sulattaa riittävästi juomavedeksi. Näin Nansen:

Kuten jo aikaisemmin olen maininnut, saimme erehdyksessä mukaamme aivan liian vähän rasva-ainetta. Tällaisessa pakkasessa tarvitsimme paljon rasvaa ja myöhemmin kärsimme suorastaan täydellistä rasvannälkää.

Jos retki olisi kestänyt kauemmin, tilanne olisi epäilemättä käynyt kestämättömäksi. Frans Josefin maalla talvehtiessaan Nansen ja Johansen söivät pääasiassa jääkarhun lihaa ja mursunrasvaa – ja tulivat loistavasti toimeen. Grönlannin sisäosissa ei ole riistaa ammuttavaksi.

Jano piinasi miehiä jäätiköllä joka hetki, ja lopulta veden äärelle päästyään he joivat kuin kamelit:

Kun Ravna tuli teltalle ja kertoi löytäneensä vettä, Balto otti peltilaatikon ja juoksi vesilammikolle. Siellä hänkin heittäytyi vatsalleen ja joi ja joi, veti välillä henkeä ja joi taas.

Alkujaan retkelle oli tarkoitus ottaa muutamia poroja vetämään varusterekiä, mutta tästä suunnitelmasta luovuttiin ja miehet kiskoivat rekiä itse. Mukaan oli otettu suksien lisäksi kahdenlaisia lumikenkiä, mutta käytännössä sukset osoittautuvat lähes aina niitä toimivammiksi. Lumikengille keksittiin muuta käyttöä:

Sen sijaan minusta oli hyvä marssin kestäessä pureskella pientä puupalasta. Se esti suuta kuivumasta ja tuntui jossakin määrin lievittävän janoakin. Parhailta maistuivat norjalaisista lumikengistä vuoleskellut tikut, sillä ne olivat tuomesta. Sverdrup ja minä käytimme tällä tavoin suurimman osan lumikengistämme.

Retken loppuvaiheissa tarvittiin merenkulkijakansan neuvokkuutta, kun piti päästä vettä pitkin vuonon pohjukasta lähimpään asuttuun kylään. Nansen ja Sverdrup rakensivat “veneenpuolikkaan” telttakankaasta ja muista käytettävissä olevista tarveaineista ja meloivat sillä ihmisten ilmoille. Muu joukko haettiin myöhemmin.

Retkikunta joutui viettämään talven Grönlannin rannikolla, mutta tieto retken onnistumisesta ehdittiin saada kauden viimeisen laivan mukana Tanskaan ja sieltä Norjaan.

Lainasin Nansenin kirjan Hiihtäen poikki Grönlannin Rovaniemen pääkirjaston Lappi-osastolta. Klassikkokirjojen rinnalla hyllyssä on kaksi kuvateosta, joissa kerrotaan suomalaisten retkistä pohjois- ja etelänavalle.

Silmäilin varusteluetteloita ja mietin, mitä Nansen niistä sanoisi ja mitä hän olisi ottanut mukaansa Grönlannin-retkelleen, jos olisi saanut vapaasti valita. Luulenpa että ykkösvalinta olisi ollut satelliittipuhelin!
7/2013

Kaikki kaskelotista

Olen lukenut puolen vuoden aikana urakalla Herman Melvillen teoksia, osan toiseen kertaan. Aloitin julkaisemisjärjestyksessä ja kirjoitin väliraportissa, että neljästä ensimmäisestä teoksesta mielestäni paras on Valkotakki.

Sitten tartuin Melvillen pääteoksena pidettyyn Moby Dickiin. Nyt toisen lukemisen jälkeen alan ymmärtää, miksi suuri yleisö ja kriitikot eivät innostuneet kirjasta: se yksinkertaisesti räjähtää käsiin.

Melville lienee kuulunut aikansa johtaviin kaskelottiasiantuntijoihin, mutta pitikö tunkea niin paljon tietoa yksiin kansiin! Kirjailija myöntää yllättävän avoimesti kunnianhimoisen tavoitteensa, mutta ei näytä pitävän tilannetta ongelmallisena. Moby Dick s. 648-649:

Koska olen ryhtynyt painiskelemaan leviatanin kanssa, minun on osoitettava että hallitsen asian kaikki puolet tyhjentävästi, enkä jätä käsittelemättä sen veren vähäisintäkään alkutekijää enkä kerimättä sisälmysten viimeistä mutkaa auki.
(…)
Kun valitsee suuren ja vapaan aiheen, näin se vaikuttaa ja näin se suurentaa! Me paisumme sen mittoihin. Jos haluaa luoda mahtavan teoksen, on valittava mahtava aihe. Milloinkaan ei voi kirjoittaa suurta ja kestävää teosta kirpuista, vaikka monet ovat kyllä yrittäneet.

Vuonna 1851 julkaistun suurteoksen saama vastaaotto oli Melvillelle katkera pettymys. Onneksi kirjailija ei masentunut, vaan jatkoi kirjoittamista.

Kokoelmassa Lumotut saaret julkaistut tekstit ovat 1850-luvulta. Viimeistään niillä Melville todistaa epäilijöille olevansa maailmanluokan kirjailija. Tällä kertaa aiheet eivät ole mahtavia, mutta tekstit ovat!

Merisairautta pelkäävien iloksi voin kertoa, että viidestä kertomuksesta kolme sijoittuu kuivalle maalle ja yhden tarinan aiheena on kukko.

 

Vuoria vai tuntureita?

Aiemmin “mainostamani” Puljutunturi on vaatimattomasta olemuksestaan huolimatta selkeästi tunturi. Ratkaisevaa tässä ei ole korkeus tai muoto, vaan laen puuttomuus.

En tullut ottaneeksi kuvaa Puljutunturista, mutta Skibotnin leiripaikkaa ympäröiviä tuntureita kuvasin paljonkin.

Tässä näkymä teltan vierestä itään

ja tässä länteen:

Ovatko nuo vuoria, tuntureita vai mitä? Lyngenvuonoa reunustavia korkeita ja teräväpiirteisiä tuntureita kuulee nimitettävän myös alpeiksi, mutta se on minun korvissani tähän yhteyteen aivan sopimaton termi.

Alemmassa kuvassa esiintyy edukseen Daltinden. Mahtaakohan tinden tarkoittaa jotakin erityistä, koska lähistöltä löytyy myös fjell -päätteisiä tunturinnimiä.

Daltindenin saamenkielinen nimi on Njallavárri. Tuon suunnan kartalla saamenkieliset nimet ovat selvänä enemmistönä eikä syyttä: päätteet kertovat tunturin muodosta ja koosta, etuosa esimerkiksi alkuperäisistä asukkaista.

Joitakin esimerkkejä: Loddevárri, Gaskajiehkicohkka, Nállangáisi, Lávkaslubbu, Stuorraoaivi.

Viimeksi mainittu on ainoa, joka muistuttaa kartalta tulkittuna Puljutunturia. Todella etäisesti tosin: oaivi on pyöreälakinen tunturi, mutta Puljutunturin laki on tasainen kuin lentokenttä.
6/2012