Operaatio Paronen

Loppukesän 2015 projekteista Operaatio Paulaharju oli kolmen päivän raju rutistus, mutta Samuli Parosen tuotantoon perehtyminen vei toista kuukautta. Paronen haastaa lukijan eikä päästä helpolla.

Suomalaisen kirjallisuuden eturiviin kuuluva Samuli Paronen (1917-1974) on huonosti tunnettu kirjailija, kaikkea muuta kuin painosten kuningas. Kuvaavaa on, että Rovaniemen kirjastoissa monista Parosen teoksista näyttäisi olevan vain yksi kappale. Kaivos tilattiin Ivalon kirjastosta.

Paronen aloitti uransa yllättävällä aihevalinnalla: romaanissa Kesä Aataminkylässä (1964) 47-vuotias esikoiskirjailija tarkkaili maailman menoa uskottavasti pikkupojan silmin. Seuraava teos, sotaromaani Kuolismaantie julkaistiin kolme vuotta myöhemmin. Kirja on tekstinä mahdollisimman erilainen, mutta taidonnäytteenä yhtä vakuuttava kuin esikoinenkin. Tämän jälkeen Parosen julkaisutahdiksi vakiintui kirja vuodessa.

Kahdeksasta Parosen romaanista luettavimpia ovat mielestäni kolme ensimmäistä ja Laiva. Muissa normaalilukijaa kiusaa toiminnan puute ja pohdiskelun runsaus: hieman liioitellen ”dialogeissa” pitkät yksinpuhelut katkaisee vain toisen osapuolen murahdus.

Parosen taidoilla olisi voinut kirjoittaa muunkinlaista tekstiä, myös menevää ja myyvää. Paronen ei halunnut ja perusteli valitsemaansa linjaa lokakuussa 1972 kirjeessä kollegalleen Pertti Tonterille:

Jos täällä Suomessa oikeen menevän lukuromaanin haluaa tehdä on paras kirjoittaa Hitleristä, sotasankareista, tahi ehkä aatelisromantiikasta. Minun laivasta olis tullu aika vähällä lisävaivalla melko lailla parempi lukuromaani kuin mitä se nyt on, mutta jotain, minun mielestä tärkeämpää, olis jäänyt ikään kuin toissijaisuuteen.

(Mainittakoon taustatietona, että Veikko Huovisen Veitikka julkaistiin v. 1971)

Ehkä useimmin Parosen yhteydessä esiin nostettu kirjailija on Pentti Haanpää. Vaikka kyseessä ovat kovin erityyliset kirjailijat, selvää sukulaisuuttakin löytyy. Yhteistä on tarve sanoa yhteiskunnasta jotain yleispätevää ja tärkeää, pelkkä tarina ei riitä. Kumpikin asettuu voimakkaasti vähäväkisten puolelle sortumatta kuitenkaan politikointiin. Muista merkittävimmistä kirjailijoistamme lasken tähän ryhmään esimerkiksi Väinö Linnan ja Erno Paasilinnan.

Romaanien lisäksi Paroselta on julkaistu novelleja ja aforismeja. Aforismit saivat kiittävän vastaanoton, ja minunkin mielestäni kompakti aforismikokoelma Maailma on sana on kirjallisuutemme helmiä.  Sen sijaan Testamentti oli raskas luettava.

Novellikokoelma Tämä on huone 8 jakoi kriitikoiden mielipiteet. Pidän Parosen novelleista ja ihmettelen, miksi kirjailija ei kirjoittanut niitä enempää.

Parosen tuotantoon tutustuessani varasin oheiskirjoiksi Yrjö Hosiaisluoman väitöskirjan Parosesta vuodelta 1990 ja Hannu Mäkelän v. 2006 julkaistun muisteluteoksen. Tärkeitä ja tarpeellisia teoksia kumpikin. Paroset luin suunnilleen julkaisemisjärjestyksessä, Mäkelän muistelut heti luku-urakkaa aloittaessani ja väitöskirjaa hakuteoksena pitkin matkaa.

Perusteellista työtä tehnyt Hosiaisluoma käsittelee mm. Parosen henkilöhistoriaa ja kirjailijanuraa, esittelee ja ruotii hänen kirjallisen tuotantonsa, käy läpi teosten saaman kritiikin ja pohtii Parosen roolia työläiskirjailijana. (sitaatit Parosen kirjeistä ovat väitöskirjasta)

Vasemmiston lehdissä Parosta ei koettu ”omana miehenä”, vaikka hän jos kuka oli työläiskirjailija: raskaiden ruumiillisten töiden tekijä ja itseoppinut kirjoittaja.  Joistakin hänen kirjoistaan vasemmistolehdissä ei kirjoitettu sanakaan. Syynä on se, että Paronen ajatteli asiat itse eikä taipunut keskusjohtoiseen oikeassa olemiseen. Kaksi lainausta selventää asiaa:

Kastijako on työmiesten kesken lujempi kuin missään. Tärkeimpänä arvona vaalitaan keskinäisiä palkka- ja säätyeroja, vaikka kuuluttais samaan eturyhmäjärjestöön ja puolueeseen. Ollaan keskenämme kuin isännät ja rengit. (Kaivos)

Suomalainen demokratia mitätöityy koko aika yhdessä politiikan kanssa, fasismi ryömii asemiin. Politiikka on yhä enempi hämäystä henkilökohtaisten etujen saamiseksi. Puolueet järjestää probagandistisia erimielisyysilveilyjä. (kirje Kalevi Seiloselle 28.9.1971)

Parosella oli omakohtaista kokemusta monenlaisista töistä, ja hän kertoo romaaneissaan ruumiillisen työn tekemisestä uskottavasti ja tarkasti. Hyviä esimerkkejä löytyy teoksista Kaivos (poraajan työ), Kortteeri (ikkunalasin valmistus) ja Laiva (työ sillinpyyntialuksella). Sekalaisia töitä rakennustyömailla Paronen kuvaa monissa teksteissään. Kaikenlaiset asumiseen liittyvät ongelmat olivat tuttuja Paroselle itselleen ja kaikille hänen teostensa ihmisille.

Paronen kuului Kirjailijaliittoon, mutta ei osallistunut kertaakaan liiton kokouksiin. Paikallisten kirjailijoiden tapaamiseen hänet onnistuttiin joskus houkuttelemaan, mutta kokemus ei ollut innostava. Paronen muistelee tilannetta kirjeessä Kalevi Seiloselle 7.5.1973:

Minä täällä pari kertaa erehdyin menemään [oppi]-arvollisten tilaisuuteen, ja sain tuntea sitten olevani kuin aasi joka on eksynyt roturatsujen talliin jossa hirnutaan niin sivistyneesti että on omine äänineen kuin pölkynkantaja ikään korostamassa muiden erinomaisuutta.

Paronen sai yllättävältä taholta tunnustusta vuonna 1971 julkaistusta romaanistaan Huone puutalossa. Presidentti Urho Kekkonen kehui teosta ensin Suomen Kuvalehdessä ja sitten uudenvuodenpuheessaan, kutsuipa Parosen Linnan juhliinkin. Paronen ei (tietenkään) mennyt, mutta oli kutsusta mielissään. Lainaus Kekkosen SK:n tekstistä:

Kun nyt on eduskuntavaalit edessä, toivoisin, että mahdollisimman moni ehdokas ottaisi Parosen teoksen opinto- ja kurssikirjakseen. Läpimeno on varma, jos ehdokas kykenee esittämään ratkaisun niihin kymmeniin kysymyksiin, joita tämä kaunokirjallinen teos nostattaa lukijan mieleen.

Paronen luki kiinnostuneena arvioita teoksistaan. Joskus oli aihetta iloon, ehkä kuitenkin useammin ihmettelyyn ”kun ammattiymmärtäjistä jotkut aivan huvittavia kirjoittavat.” (kirje Kalevi Seiloselle 29.9.1971):

Se Tarkan kirjoitus H.S:ssa oli oikein mukava. Saa nähdä mitä työväenlehdet sanoo vai ovatko Aamulehden kannalla (ei kuulema tykännyt Huoneesta), tahi jospa ovat tykkänään huomaamatta. Sehän se on tehokkain tapa lyödä työmiestä joka aikoo sanoa jotain.

Aforismikokoelman kansikuvana on Parosen oma maalaus. Katselisin niitä mielelläni enemmänkin, mutta en ole onnistunut löytämään.

Lopuksi Parosen havaintoja ja mietteitä maailmasta:

Missä on nyt porvariemme isänmaallisuus, kun EEC uhkaa maamme itsenäisyyttä? Se on alttiimmin kuin koskaan saksalaisten puolella. (Testamentti)

Sosialisti on voinut meillä kohota hyvinkin korkeaan asemaan, jos on saanut toiset vakuuttuneeksi siitä, ettei hänellä ole yhtään sosialistista aikomusta. (Testamentti)

Oikeaoppinen päättää ensin mitä näkee, avaa sitten silmänsä ja näkee sen. (Testamentti)

Asiantuntijan lausunnon mukaan on köyhyys terveellistä. Lääkäri oli sanonut hänelle etteivät köyhät käy vastaanotoilla niin usein kuin varakkaat. (Maailma on sana)

Se ettemme hyväksy kohtuuttomuuksia ei merkitse sitä että tyytyisimme kohtuuteen. (Maailma on sana)

Entinen mies työnteli kymmenen vuotta pöllejä ennen kuin luiskahti itse hakkuriin ja surahti silpuksi. Sekunnissa se oli mennyt hihnalla eteenpäin, noussut vinnille ja luistanut toiseen tuuttiin, mistä toinen mies työnsi silpun pitkävartisella kolalla aukosta keittokattilaan. Seuraava oli muuttanut toiseen työpisteeseen kuultuaan, että edellinen mies oli pudonnut silpun mukana keittoon missä suli lipeäliemessä selluloosaksi ja kulki putkistoja pitkin pesu- ja valkaisualtaan kautta parisataa metriä pitkään paperinvalmistusvaiheeseen ja lopulta suureen ja painavaan paperirullaan, jonka kärräri vei urakalla varaston kautta rautatievaunuun. Harvojen sulautuminen systeemiin tapahtui näin kivuttomasti ja nopeasti. (Kaivos)

Näin monivuotisen naapurini, isäntämiehen ensi kertaa tosi iloisena. Hän oli juuri kuullut toisen naapurini, myös isäntämiehen ampuneen itsensä. Heillä ei tietääkseni ollut ollut mitään riitoja; se oli aivan luonnollista isäntämiehen iloa Suomessa. (Testamentti)

Uvjaladnen aarre – Operaatio Paulaharjun toinen vuosi

Vuosi sitten Hannukurussa käynnistynyt viisivuotinen Operaatio Paulaharju  oli minulle niin innostava elämys, että jäin kerralla koukkuun. Korkeatasoiset teatteriesitykset ovat tietysti keskeinen osa tapahtumaa, mutta erikoislaatuinen ilmapiiri viehätti ehkä vielä enemmän. Se syntyy monista osatekijöistä, esimerkiksi ponnistuksista, joita paikan päälle pääseminen vaatii jokaiselta osallistujalta.

Useimmat matkustavat hyvinkin kaukaa ja patikoivat loppumatkan rinkka selässä vaihtelevassa hapessa. Esiintyjät ja yleisö asuvat teltoissa naapureina ja viettävät kiireetöntä laatuaikaa. On helppoa tuntea kuuluvansa joukkoon ja päästä puheisiin. Mahdottoman mukavaa väkeä nämä työryhmän ihmiset, mukaan luettuna näyttämöllä jylhästi puhuva ja välillä peloittavasti irvistelevä Juha Hurme.

Erämaateatteri esittää joka ilta kaksi pienoisnäytelmää. Kertomus Niilaksen ja papin otatuksesta nimeltään Niilas Saaran kiroissa on pysyvästi ohjelmistossa, mutta toinen kappale vaihtuu vuosittain. Lemmenjoella nähtiin ensiesityksenä kultamaiden tuntumaan hyvin sopiva Rikkaan Hannun aarre, viime vuonna nähty Onnen lammas tuli ylimääräisenä ohjelmaan viikonlopun jälkeen. Koska kolme esitystä yhden illan aikana on ehdoton maksimi, ensi vuonna jotain on pakko jättää sivuun. Harmin paikka.

Suorituspaikka oli vaihtunut viime vuoden tasaisesta tunturikoivikosta jokirannan rinteeksi. Katsomo nousee jyrkästi, ja esiintyjät näkyvät takariviinkin hyvin. Näyttämön taustalla oli joki, jonka pintaan heijastui ilta-auringon värjäämä vastarannan metsä. Ainakin tyynellä säällä akustiikka on mainio.

Tämän vuoden todellinen uutuus on hajautettu kulissiratkaisu, joka samalla lienee pieni sensaatio teatterin maailmassa. Ravadasjoen jyrkkärinteinen rotkolaakso oli kuin ilmetty Uvjaladnen kortsi, ei tosin erityisen kolo paikka iltapäivän auringossa. Näyttämön ja kulissien välimatka on juuri sopiva, noin 700 metriä.

Operaatio Paulaharjussa näyttelijät esiintyvät normaalivaatteissa ja tarpeisto (Matti Rasi) on supistettu minimiin. Viime vuodesta tutut kastelukannu ja pyssy olivat nytkin käytössä, sen sijaan Talmulahden papin hauskat tuohiliperit oli jätetty pois.

Suurikokoista Raamattua tarvittiin  kummassakin esityksessä. Ensin siihen tarrautui Aapa-Juntti aarretta etsiessään, sitten Talmulahden pappi hakiessaan turvaa kaikkialla vainoavilta Niilaksen pistäviltä silmiltä. Timo Torvinen esitti loistavasti mieleltään epävakaita hengenmiehiä.

Jouni Rissanen jatkoi vakuuttavasti Niilaksena, Iida-Maria Lindstedt veti mainiosti roolinsa Kinis-Tuomaksena ja Onerva Kärkkäinen omansa yli-innokkaana kaupparenkinä: ”Jo helisee!” Koska Lontoossa opiskeleva tanssija-koreografi Saara Hurme piti välivuotta OP:sta, taiteellisesta liikunnasta vastasi kollega Sofia Simola.

Uuden näytelmän myötä lauluilla on kokonaisuuden kannalta edellisvuotta suurempi rooli. Laulujen säveltäjä ja äänimaailman vastuuhenkilö Petra Poutanen-Hurme ansaitsee suorituksestaan täydet pisteet.

Jos esiintyjien taidot eivät aseta rajoja, homma lähtee helposti lapasesta. Kun Juha Hurme on ohjaksissa, tästä ei liene pelkoa. Juha vastaa kokonaisuudesta, ohjaa ja on esityksissä monena mukana: tervehtii yleisön ja hoitaa välispiikit, toimii kertojana ja hyppii näyttämöllä muiden mukana.

 

Päivi Salminen kertoo, mistä Operaatiossa on kysymys

Tunnelmia ja kuvia Hannukurusta elokuulta 2014

Tunnelmia ja kuvia Akukammilta elokuulta 2016

Tunnelmia ja kuvia Iisakkijärveltä elokuulta 2017

Tunnelmia ja kuvia Pihtsusjärveltä elokuulta 2018

Kurkistus Norjan kansallisgalleriaan

Pääsiäisenä Jounin kanssa tehty vierailu Osloon oli vahvasti kulttuuripainotteinen: vietimme museoissa kaksi täyttä aukiolopäivää eikä kulttuuria väistelty iltaisinkaan.

Linnut jäivät tällä kertaa sivurooliin, mutta onnistuivat silti yllättämään ja ilahduttamaan. Suosikkilintuihini kuuluva selkälokki oli asettunut Vigeland-puistoon ja istuskeli kuvan harakan tavoin veistosten päällä. Lisäksi puistossa huhuili turkinkyyhky ja laidunsi merihanhipariskunta.

Nasjonalgallerietissa näin mitä halusinkin, esimerkiksi niin edustavan näytteen Edvard Munchin (1863-1944) töitä, että en pitänyt tarpeellisena käydä erikseen taiteilijan nimikkomuseossa. Yleisö parveili ja kuvautti itseään Huudon edessä, mutta minua tämä nimenomainen työ ei ole koskaan miellyttänyt. Makuasia, arvostan toki taiteilijaa.

a

Näin monia kiinnostavia maalauksia muilta norjalaistaiteilijoilta, lisäksi yhden Picassolta ja muutamia muilta suurilta mestareilta.

Norjalaistaiteilijoista suosikikseni nousi Christian Krogh (1852–1925), jonka realistisen kauden meriaiheiset työt liittyivät erityisen hyvin matkan teemaan. Kroghin klassikkomaalaukset Leif Eerikinpoika löytää Amerikan ja Kamppailu toimeentulosta oli ripustettu näyttävästi portaikkoon.

Löysin toiveeni mukaisesti myös Harald Sohlbergin (1869-1935) työn Lumimyrskyn jälkeen vuodelta 1902. Ihastuin maalaukseen ensi silmäyksellä: se poikkeaa väreiltään ajan valtavirrasta ja on kuin ”pikkutelellä kuvattu”. Maalaus innosti vierailemaan Rørosin kaivoskaupungin viehättävässä vanhassa osassa, joka on maailmanperintökohde.

Alakerran norjalais-suomalaisen yhteisnäyttelyn innostavin norjalaistaiteilija oli Theodor Kittelsen (1857–1914). Simbegin Haavoittunut enkeli oli mukava nähdä yllättäen ja uudessa ympäristössä.

Merenkulkumuseossa esillä olleista meriaiheisista maalauksista mieluisin oli Wilhelm Otto Petersin (1851–1935) soma tilannekuva rapuja pyydystävistä tytöistä vuodelta 1893.

Lopuksi on ihan pakko mainita vielä yksi kuva, Keskusrautatieaseman jättiläismäinen valokuvafresko. Olikohan sen tehtävänä muistuttaa ulkomailta Osloon tulleille, että kaikki norjalaisnaiset eivät ole Therese Johaugin näköisiä. 🙂

Kallioiden kiehtovat kuvat

Saatan lukea kirjan pelkästään nauttiakseni kielestä, mutta nouseminen lukuelämysten joukkoon vaatii lisäksi kiinnostavan ja ajatuksia herättävän sisällön. Ulla-Lena Lundbergin v. 2014 julkaistussa esseekokoelmassa Metsästäjän hymy asian tämäkin puoli on kunnossa. Käsillä on upea kirja ja kiehtova johdatus kalliotaiteen maailmaan.

Lundbergin tuotantoon perehtyneille kirjailijan intohimoinen kiinnostus kalliotaiteeseen ei tule yllätyksenä: aihe on vahvasti läsnä Afrikkaan sijoittuvassa romaanissa Sade vuodelta 1997. Lähestulkoon intohimoksi tulkittavaa suhdettaan lintuihin Lundberg tilittää v. 1994 suomeksi julkaistussa teoksessaan Linnunsiivin Siperiaan.

Lundberg keskittyy käytännön syistä Afrikan ja Euroopan kalliotaiteeseen täysin tietoisena siitä, että esimerkiksi Etelä-Amerikassa ja Australiassa olisi paljon nähtävää. Täällä lähempänäkin pääsy taiteen äärelle vaatii ponnistelua ja yllättäviä ratkaisuja:

Lesothossa vuokrataan hevonen siinä kuin muualla auto. (…)
Hevosen vuokraamista pelkäsin huomattavasti vähemmän kuin auton vuokraamista, koska hevosella on oma äly, jonka varassa se voi toimia kun minun älyni pettää.

Kirjassa edetään Afrikan kohteista kohti pohjoista. Koska alku takkuili, tein radikaalin ratkaisun ja aloitin lukemisen Altan kalliouurroksista. Kun paikka ja kuvien aiheet olivat tuttuja, asian ymmärtäminen helpottui. Sen jälkeen aloitin alusta.

Lundberg käsittelee aihetta kiinnostavasti ja monipuolisesti, ja moni ihmetystä herättänyt asia saa järkeenkäyvän selityksen. Vaikkapa se, miksi Zalavrugan hirvenpyytäjät hiihtävät pakkasessa alastomina ja kaiken lisäksi sukukalleudet valmiustilassa.

Lundberg ilmoittautuu kalliotaiteen samanistisen tulkinnan kannattajaksi, mutta ei vedä ehdottomia rajoja eikä kiellä lähestymästä aihetta toisenlaisin ajatuksin.

Siitä ajatuksesta sen sijaan ei ole mitään syytä luopua, ettei kalliotaide ole pelkästään sitä, minkä silmä näkee, vaan että sillä on toinen, kuvaannollinen merkitys. Twyfelfontein ei ole vain eläinkuvasto, johon on pedagogisista syistä lisätty jalanjälkiä, vaan siihen sisältyvä pääkomponentti nivoo yhteen busmannikulttuurin myytit ja transsikokemukset

Minulle sopii mainiosti, että eläimet ovat kalliotaiteen ylivoimainen suosikkiaihe. Kun taiteilijan korkea ammattitaito ja syvällinen perehtyneisyys eläinten olemukseen ja käyttäytymiseen kohtaavat, lopputulos on mykistävää katsottavaa. Ihailen erityisesti niitä eläinhahmoja, joita tuntemattomat mestarit tyylittelivät jääkaudella Etelä-Euroopan luoliin.

Joidenkin maalausten osalta on esitetty epäilyksiä syntyhetkestä ja siitä, keitä maalarit ovat olleet. Aikansa arvostetuimmat asiantuntijat olivat pitkään sitä mieltä, että eräät Afrikan merkittävimmistä kalliomaalauksista ovat muualta tulleiden taiteilijoiden käsialaa.

Luolamaalausten aitoudesta keskusteltaessa epäilysten kohteeksi joutuvat usein taitavimmin toteutetut maalaukset. Yhä vielä esiin voi pilkahtaa epäilys, kyettiinkö jo tuhansia vuosia sitten moiseen taiteelliseen ilmaisuun. Yksi autentisoinnin ongelmista on se, että monet ihmiset ovat todistettavasti kulkeneet luolien läpi eri aikoina näkemättä muuta kuin stalaktiitteja ja stalagmiitteja, kunnes joku vuonna 1956 äkkiä havaitsi maalaukset ja piirrokset, joiden olisi pitänyt olla ilmiselviä kaikille. Ei siis ihme jos epäillään, että vauhdissa on ollut taitava väärentäjä.

Ajattelemisen aihetta antoi esimerkiksi Lundbergin kysymys: miksi Ruotsista ja Venäjän Karjalasta on löydetty sekä maalauksia että uurroksia, mutta Suomesta pelkästään maalauksia? Kirjailija pitää ilmeisenä, että kuvia on hakattu kallioon kaikkialla Pohjolassa, mutta Suomen  alueelta uurroksia ei ole vielä löydetty. Päällä voi olla puoli metriä kunttaa ja vaikka ei olisikaan, uurrosten havaitseminen jäkälöityneen kallion pinnalta vaatii harjaantunutta silmää – ja onnea.

Altassa ja monissa Ruotsin kohteissa uurrosten näkyvyyttä on parannettu maalaamalla:

Myös Altassa käy kuumana keskustelu piirrosten maalaaminen vastaan luonnontila. Olen iloinen voidessani kertoa, että suurten kallioiden melko monimutkaiset kuvakonglomeraatit on maalattu punaisella. Joitakin hahmoja on paikoin jätetty opettavaisesti maalaamatta, kontrastin vuoksi.

Kirjailija Lundberg kertoo innostuneensa kalliotaiteesta sisarensa Gunillan kanssa jo lapsena. Myöhemmin täyteen roihuun leimahtanut kipinä lähti joululahjaksi saadusta Hans Baumannin kirjasta Suurten metsästäjien luolat:

Minä humpsahdin kirjaan samalla tavalla kuin koira aukkoon, josta neljä poikaa päätyi Lascaux’n luoliin. Se aukko johti minut luolataiteen maailmaan. Kun sitten aikuisena kohtasin sen, se oli minulle ennestään tuttu.

Lundbergin sisarukselle vierailu Lascaux’n luolastossa oli kauan odotettu merkkitapaus – joka kuitenkin tuotti katkeran pettymyksen: portti oli suljettu yleisöltä.

Maalaukset olivat säilyneet Lascaux’n sinetöidyssä luolassa ällistyttävän hyvässä kunnossa
15 000 vuotta, mutta kymmenen vuotta sen jälkeen, kun luola avattiin yleisölle, ne olivat jo kärsineet vakavasti erilaisista ympäristöongelmista. Kaksikymmentä vuotta lisää, ja tilanne oli katastrofaalinen. Kosteus ja homevauriot levisivät, viherlevä kukoisti seinillä, kuvien päälle oli levinnyt harmaanvihreä kalsiittikalvo, ja ne haalistuivat ja himmenivät ja hilseilivät.

Taidepohdiskelun lomassa Lundberg kertoo sattumuksia matkoiltaan, pettymyksistä ja ilon hetkistä, joita kumpiakin on riittänyt. Minulle ummikolle Lundbergin kokemus Ranskasta on erityisen rohkaiseva:

Olen Ranskassa kuin karvainen neandertalilainen tyylikkäiden cro-magnonien keskellä. Takkutukkainen ja vaaleasilmäinen ja hidas ja kömpelö ja vailla kieltä. Ää äää, minä sanon kun minun pitäisi puhua ranskaa. En tiedä miten käyttäytyä, ja kun he yrittävät selittää, en ymmärrä mitään.

Lundbergin tuttu työpari Leena Vallisaari on onnistunut käännöstyössä tapansa mukaan hyvin, ja kirjaa on kielenkin puolesta ilo lukea. Valokuvia ei ole paljon, mutta ne ovat sitä tarpeellisempia. Kirjailija Lundberg on ottanut osan kuvista.

Lopuksi yksi huomautus. Mielestäni on harhaanjohtavaa nimittää kivikaudella Altan kallioihin uurrettuja eläimiä poroiksi. Kyllä ne ovat villejä tunturipeuroja, joista poro kesytettiin nykytiedon mukaan vasta noin tuhat vuotta sitten. Suurporonhoito on vieläkin nuorempaa perua.

Kirjallista nokittelua

Matti Salmisen viime vuonna julkaistu Pentti Haanpään tarina (Into Kustannus) pohjautuu laajaan taustatyöhön: Salminen on ahkeroinut arkostoissa ja vieraillut moneen kertaan Piippolassa tapaamassa Haanpään sukulaisia ja tuttavia. Teos kirkastaa merkittävästi kuvaa Haanpään elämästä ja kirjailijanurasta.

Salminen jättää varsin vähälle huomiolle Haanpään tekstien analysoinnin ja suosittaa kiinnostuneille perehtymistä Vesa Karosen teokseen Haanpään elämä (SKS 1985). Näin todellakin kannattaa tehdä, koska kirjat täydentävät oivallisesti toisiaan.

Salmisen teksti tempaa mukaansa, ja liki kolmesataasivuisen kirjan hotkaisee hetkessä. Minua tosin häiritsi aika tavalla kirjoittajan taipumus kehua itseään ja moittia muita Haanpää-tutkijoita. Erityisen pahasti tulilinjalle joutuu Eino Kauppinen, jolla tuntuu olleen lähes rajattomat mahdollisuudet vaikuttaa Otavassa kaikkeen Haanpäätä koskevaan.

Vesa Karonen saa Salmiselta kiitostakin, mutta moitteet näyttävät jääneen kaihertamaan. Tästä kertoo Karosen Helsingin Sanomissa 15.9.2013 julkaistu arvio (maksumuurin takana), jonka otsikko ja alaotsikko kuuluvat:

Reportaasi Pentti Haanpäästä jättää teokset sivuosaan.
Matti Salminen esittelee Pentti Haanpään elämää ja kehuu itseään

Karonen muistuttaa Haanpään sanoneen: ”Se­hän on maail­man suu­rin tyh­myys kun ih­teään ylen­tää” ja letkauttaa Salmisesta:

It­seään hän sen­tään ke­huu hy­lä­ten Haan­pään to­kai­sun ih­teään ylen­tä­vis­tä. Hän työn­täy­tyy Haan­pään ja lu­ki­jan vä­liin ta­ri­nan pää­hen­ki­lök­si.

Karonen moittii Salmista löysästä sanankäytöstä ja huolimattomuudesta tähän tapaan:

On harmi, et­tä luet­te­lo käy­te­tys­tä kir­jal­li­suu­des­ta puut­tuu. Hen­ki­lö­ha­ke­mis­to on. Sii­tä sel­viää, et­tä Mika Waltarista elä­mä­ker­ran (2007) kir­joit­ta­nut Panu Rajala ryyp­pä­si Haan­pään kans­sa kak­si pul­loa vii­naa Ii­sal­mes­sa tou­ko­kuus­sa 1945 – siis jo en­nen syn­ty­mään­sä.

Panu Rajala esiintyy Salmisen tekstissä kerran ja ryyppykaveri Rajala – ilman etunimeä siis – kaksi kertaa. Henkilöhakemistossa Rajalat yhdistetään, ja Karonen pääsee letkauttamaan.

24.9.2013 julkaistussa vastineessaan Salminen oudoksuu kritiikin yleistä sävyä ja epäilee, että

Karonen on ärtynyt kirjoitustyylistäni ja siitä, että joku on uskaltanut tulla hänen tutkijatontilleen.

* * *

Into Kustannus Oy julkaisi samaan aikaan Haanpää-elämäkerran kanssa  novellikokoelman Ilmeitä isänmaan kasvoilla. Teoksen ansiokkaasta toimitustyöstä vastaa Matti Salminen. Kirjoitin siitä blogin puolelle lyhyen arvion.
12/2014

Paulaharjua Kansallispuistoteatterissa

Tunturin rinne oli jyrkkä ja rinkka painava: hiki valui ja pumppu hakkasi. Puroa ylittäessäni saapas hörppäsi vettä. Ei uskoisi, että olin matkalla teatteriin!

Näyttämönä toimi harva tunturikoivikko, johon oli juurtunut yksittäisiä männyntarreja. Yleisö istui varvikossa, ja moni sai variksenmarjoista takamuksiinsa sinisen osallistumisleiman. Pääsymaksua ei peritty, mutta katsojien oli nähtävä vaivaa päästäkseen paikalle. Myös esiintyjät olivat liikkeellä jalkapatikassa.

Operaatio Paulaharju on viisivuotinen projekti, joka käynnistyi Pallas-Yllästunturin kansallispuiston Hannukurussa. Tulevien kesien esityspaikat sijaitsevat Lemmenjoen kansallispuistossa, Kevon maisemissa, jossain Näätämön suunnalla ja lopuksi Käsivarren Yliperällä.

Ensi-ilta houkutteli paikalle 48 katsojaa, ja seuraavana iltana väkeä oli vielä reilusti enemmän. Enemmistö saapui paikalle teatterin innoittamana, mutta monet saivat tiedon erikoisesta kulttuuritapahtumasta vasta vaelluspolulla vastaan tulleilta: tieto levisi tehokkaasti etelään ja pohjoiseen. Sunnuntai-iltana Nammalakurun iltanuotiolla ei juuri muusta puhuttukaan.

Kansallispuistoteatterin esitykset pohjautuvat Samuli Paulaharjun v. 1934 julkaistun Tunturien yöpuolta -teoksen tarinoihin Onnen lammas ja Niilas Saaran kiroissa, jotka Juha Hurme oli sovittanut näyttämölle alkuperäisiä tekstejä kunnioittaen ja omiaan lisäilemättä. Jälkimmäinen esitys pysyy ohjelmassa, mutta toinen vaihtuu vuosittain. Ensi elokuussa nähdään kultamaille hyvin sopiva Rikkaan Hannun aarre.

Tunnustan epäilleeni Paulaharjun tekstien toimivuutta näyttämöllä, mutta voin ilokseni myöntää olleeni aivan väärässä. Tapahtuma oli täydellinen menestys niin taiteellisesti kuin kaikella muullakin tavalla! Erityisesti kertomus Talmulahden papin sekoamisesta on teatteria parhaimmillaan: puhutteleva, jännittävä, vauhdikas ja hetkittäin jopa hauska.

Juha Hurmeen kymmenhenkinen työryhmä auttoi näkemään, että jo muutenkin ällistyttävän monitaitoisessa Samuli Paulaharjussa on aimo annos käsikirjoittajan vikaa! Koska olen enemmän jääkiekko- kuin teatterimies, arvioin esitystä jakamalla tähtiä:

*  Annan yhden tähden eläinten näyttelemisestä, ja ajattelen erityisesti lammasta (Saara Hurme) ja Talmulahden papin haavoittamaa valkkohärkää  (Sofia Simola).

* *  Kaksi tähteä saa rekvisiitta. Sitä oli juuri sopivasti ja se oli kastelukannua lukuun ottamatta rakenneltu paikan päältä löytyneistä tarpeista. Rekvisiitasta vastasi esityksissä tehostemiehenä toiminut Matti Rasi.

* * *  Kolme tähteä tulee huikeasta ideasta ja sen kaikilta osin tinkimättömästä toteuttamisesta.

Omasta puolestani haluan kiittää Juhaa ja työryhmää retkeilijänurani erikoisimmasta erämaaelämyksestä ja siitä, että innostuin kaivamaan rinkan esiin pitkän tauon jälkeen.

9/2014
Teksti julkaistu Lapin Kirjallisuusseuran Lapillinen-lehden numerossa 37. Värikuvat lisätty.

Tauon jälkeen Muotkatuntureille

Elokuussa tehtyä teatteriretkeä varten naftaliinista kaivetulle rinkalle tuli käyttöä jo kuukautta myöhemmin. Tällä kertaa kyseessä oli oikea vaellus.

Retken tavoitteena ei ollut kilometrien nieleminen, vaan laatuajasta nautiskeleminen. Minulle se tarkoittaa esimerkiksi maisemien ihailemista ja tuumailua tervastulilla. Koska matkustin Ylä-Lappiin bussilla, ensimmäisen leiripaikan piti sijaita kohtuullisen kävelymatkan päässä pysäkiltä.

Näillä kriteereillä retkikohteeksi valikoitui Muotkatunturin erämaa ja lähtöpaikaksi Kiellatupa. Asiaan vaikutti sekin, että edellinen retkeni suuntautui samalle seudulle. Oli kiinnostavaa testata oma päivän kunto ja nähdä, mitä erämaassa on tapahtunut neljäntoista vuoden aikana. *)

Bussista jäätyäni kävelin rivakasti Alemmalle Honkavuomalle, kahlasin yli ja jatkoin kohti lampia, joiden rannoilta tiesin löytyvän mukavia leiripaikkoja. Sää oli puolipilvinen ja pitkälle iltaan epätavallisen lämmin.

Pystytin louteen tutun suorantaisen järven ja osittain kuivaneen järven väliseen maastoon. Vanhoja leiripaikkoja näkyi harvakseltaan, kivillä ympäröityjä tulisijoja ja syystä tai toisesta polttamatta jääneitä juurakoita.

Polttiaiset kiusasivat illalla, mutta eivät onneksi yöllä. Ilmiö ihmetytti: eivätkö pikkuilkiöt tarkene lentää? Kun heräsin yöllä kylmään ja otin käyttöön toisen makuupussin, otsalampun valokeilassa näkyi polttiaisia, vieläpä huomattavan runsaasti. Eli lentävät kyllä, mutta eivät jostain syystä pure.

Olin hankkinut ennen retkeä uuden puhelimen, jonka sanottiin kestävän kosteutta. Lisäksi toivoin entistä parempaa kuuluvuutta siltä osin kuin se riippuu laitteesta itsestään. Pientä parannusta olikin tapahtunut: vaikka leiripaikalla ei näkynytkään kunnon tolppia, viestit lähtivät silti, usein tosin vasta toisella yrityksellä. Edellisellä retkelläni jouduin täälläkin nousemaan tunturin rinteeseen raportoimaan retken edistymisestä.

Keitin aamukahvit vasta kahdeksan jälkeen. Sitä ennen kiertelin lähiympäristössä ja panin merkille mukavan leiripaikan viereisen järven etelärannalla. Halusin louteen sellaiseen asentoon, että pohjoisen puolen taivaalle mahdollisesti ilmestyvät revontulet näkyisivät sisälle. Myös kenttää tuntui löytyvän vähän paremmin.

Aamupäivällä kävin Ylemmällä Honkavuomalla arvioimassa joen kahlattavuutta.  Jokirantaan tullessani tein retken mainittavimman lintuhavainnon: lounaasta lähestyi melko matalalla nuori maakotka ja lensi suoraan ylitseni.

Kotkassa itsessään ei ole mitään ihmeellistä, mutta saattojoukossa oli. Siihen kuului kolmisenkymmentä korppia! Rohkeimmat hyökkäilivät kimppuun, mutta pääjoukko tyytyi nauttimaan siitä kun petoa kurmootettiin. Syksyn huipputapahtuma oli houkutellut korppeja laajalta alueelta.

Puolilta päivin meteorologi ennusti loppuviikoksi Ylä-Lappiin viileämpää ja epävakaisempaa. Tämä päivä on virheetön poutapäivä koko maassa; jospa illalla näkyisi revontulia.

Ennen leirin siirtämistä makoilen louteessa ja kuuntelen taukoamatonta ampiaisten siipien soittoa. Ampiaiskesä on ollut hyvä, mutta silti tilanne on erikoinen näin pohjoisessa syyskuun loppupuoliskolla! Onneksi eivät ole yrittäneet sisälle louteeseen.

Puhelimen radio kuuluu hienosti toisin kuin pitkään palvellut taskuradio. Jasper Pääkkönen oli äänessä ja kertoi innostuneesti Suomeen tuottamastaan Damnation –elokuvasta. Kyllä on mies vihkiytynyt asialleen.

Rinkan alaosaston vetoketju hajosi lopullisen tuntuisesti, se puoli johon tein ennen lähtöä stopparin ohuesta rautalangasta. Purin virityksen ja käytin langan aukon sulkemiseen. Tyylipisteitä ei heru, mutta eivätpä ainakaan pääse tavarat putoilemaan.

Ilta on kaunis: pilviä juuri sopivasti ja ihan tyyntä. Polttiaisia on todella paljon, selvästi enemmän kuin Pallaksilla yhtenäkään iltana. Silloin oli elokuu, ja polttiaisia kuuluikin olla.

Revontulia ei taaskaan näkynyt. Nukuin kahdeksaan ja tarkenin kohtalaisesti, vaikka yöllä oli käynyt pakkasen puolella. Oli aivan tyyntä, ja katselin kun koivunlehdet putoilivat ihan omia aikojaan. Ehkä puolet lehdistä on vielä puissa.

Äsken kävi pieni poroparttio louteen takana. Olivat säikähtävinään kun huomasivat minut. Jatkan matkaa puolilta päivin.

Toinen pakkasyö, jäälinssi kattilassa oli kolmen millin paksuinen. Tästä leiristä ei saanut yhteyttä ulkomaailmaan eikä auttanut, vaikka kiipesin kokeilemaan lähikukkulan päälle. Huononlaisesta polttopuutilanteesta johtuen en tehnyt illalla tulia vaan vetäydyin yöpuulle jo kahdeksalta. Tulin juroneeksi makuupussissa täyden kellonympäryksen.

Tarkistin jossain vaiheessa yötä revontulitilanteen, mutta niitä ei taaskaan näkynyt. Taivas oli juuri sillä hetkellä aivan pilvetön. ja pienenevän kuun sirppi näkyi suoraan louteen edessä. Aamulla aurinko paistoi suoraan louteen perälle. Taivaankappaleet ottivat roolia.

Korppi huomasi leirin aamulennollaan ja kuulutti havainnostaan lajitovereille. Olisipa saanut monisanaisesta raportista käännöksen ihmisten kielelle! Näin eilen kymmenkunta riekkoa. Se on paljon ainakin siihen verrattuna, että elokuussa Pallaksilla en nähnyt ensimmäistäkään.

Ylempi Honkavuoma on edelleen hirvien suosimaa talvehtimisaluetta. Katkottuja männyntaimia on runsaasti ja papanoita tietysti myös. Leiripaikkoja tulisijoineen näkyy pitkin jokivartta. Monet ovat lähellä aihkeja, joiden keloutuneista alaoksista on saatu poltettavaa pitkäksi aikaa.

Juurakoita on niukasti ja vain kauempana joesta; ilmeisesti retkeilijät ovat polttaneet ne vuosien varrella. Vaikuttaa siltä, että Muotkatunturin erämaa-alueen retkeily painottuu vahvasti kesäaikaan.

Minun kartallani seuraava etappi eli Kiellaroaivin kämppä on merkitty rajavartioston tuvaksi, mutta nykyisin se on Muotkatunturin paliskunnan hallinnassa. On kiinnostavaa nähdä pitkästä aikaa missä kunnossa tuttu tupa on, kuinka siisti ja miten huollettu. Jokohan näkyisi muita ihmisiä?

Tunturissa luulisi olevan kenttää, ja voin tekstata kotiin. Tuskinpa Arja huolestuu yhden illan hiljaisuudesta, mutta silti. Ennen matkapuhelimia oli aivan normaalia, että miehestä ei kuulunut viikkoon pihaustakaan. Erämaisuuden vaikutelma kieltämättä lisääntyy, kun puhelin ei toimi!

Ylängöllä ei ollutkaan kenttää, vaikka kokeilin monesta paikasta. Kävelin hyvässä säässä kohti länttä välittämättä selvittää tarkkaa sijaintiani. Avotunturissa oli helppo kulkea ja vauhti pysyi hyvänä. Pallaksilla olin huomannut, että poluttomassa metsämaastossa kilometrit ovat venyneet aika tavalla.

Kämppälammella näin pitkästä aikaa ihmisen! Hän kertoi tulleensa hetkeä aikaisemmin samasta suunnasta kuin minäkin. Ylängöllä oli näkynyt kolmaskin vaeltaja, joka oli yöpynyt  tuvalla ja merkinnyt aikovansa Peltojärven kautta Muotkan Ruoktuun.

Kaveri oli lähtenyt Muotkan Ruoktulta, yöpynyt teltassa Hanhipään juurella ja kertoi jatkavansa Stuorra Äytsin tuvalle ja sieltä seuraavana päivänä tien varteen.

Tuvan pöydällä oli kartta, johon oli merkitty kahluupaikkoja Kielajoen yli ja puhelimen kuuluvuusalue vastapäisellä pikkutunturilla. Nousin sinne illan kähmässä ja puhelin noteerasi täydet tolpat. Oli syytäkin, sillä Ailigaksen masto näkyi kiikarilla horisontissa.

Lähetin tekstareita ja soitin kaksi puhelua. Vihreät olivat lähteneet hallituksesta ja Jyväskylän tytöt voittaneet Oulun B-tyttöjen kolmannessa pronssiottelussa. Laji on siis pesäpallo.

Kaveri jatkoi matkaa heti aamulla, mutta minä olin päättänyt jäädä tupaan vielä toiseksikin yöksi.  Onpa mukava kirjoitella tässä pöydän ääressä! Kämpän ikkunan pielessä on pakkasmittari, joka näytti aamulla kahta pakkasastetta. Lukemat lienevät olleet samat jo kolmena aamuna peräkkäin. Yöt ovat olleet kylmiä, mutta päivät lämpimiä. Sellainen oli tulossa tästäkin päivästä.

Kämppä on ilahduttavan siisti, samoin  ympäristö. Liiteri puuttuu edelleen, ja retkeilijät ovat keränneet polttopuita eteiseen ja kasaan pihalle. Hansi oli kertonut Muotkan Ruoktulla, että poromiehet tuovat lumien aikaan kämpälle järeämpääkin poltettavaa.

Lampien ympärillä on viehättäviä avohietikoita ja runsaasti huolellisesti rakenneltuja tulisijoja. Monet yöpyvät hyvällä säällä mieluummin teltassa, mutta sateella kämppä tietenkin houkuttelee. Tilaa täällä on väljästi viidelle ja oikein tiukkaan pakaten kymmenelle.

Edellisellä käynnilläni hymyilyttänyt huumoriasennus oli purettu ulko-oven pielestä. Lampun kanta oli vielä kiinni seinässä, mutta johto ja katkaisin löytyivät kämpän alta.

Kiertelin aikani kuluksi lampien rantoja ja kävin Kielajoen törmällä. Tervasjuurakoita löytää helposti, kun hakee niitä kauempaa metsästä. Söin illalla jääneet lihat ja makaroonit, rinkkaan jäi kaksi riisiannosta, retkimuona ja runsaasti lämpimiä kuppeja.

Pitäisiköhän retkimuona syödä pois vai vieläkö kaipaa kyytiä? Pallaksen reissun se jo teki. Laurin antamat eväät kiertelivät elokuussa Kaldoaivin erämaassa.

Sahasin ja pilkoin puita, söin ja keitin päälle kahvit. Ne olivat vasta retken kolmannet tai neljännet. Huomasin jo Pallaksilla, että tee on yllättävän hyvää eikä veden keittäminen sotke pannua!

Seuraavaksi nautin tievan rinteessä pitkän tovin erämaan rauhasta ja ihastuttavasta iltapäivän auringosta. Paistatellessani kirjoitin Lapin Kirjallisuusseuran lehteen tulevan Paulaharju-tekstin ensimmäisen version.

Kello tulee puoli viisi ja alkaa vaikuttaa siltä, että tuvalle ei tule lisää asukkaita. Vielä tosin ehtii, mutta todennäköisyys alkaa olla aika pieni.

Kämpällä on näyttäytynyt moneen kertaan kuukkelipari. Sen talvireviirin ytimenä on männikköinen, tiheäpuustoinen vaara lampien ja Kielajoen välissä. Kämppä kuuluu reviiriin ja täältä talven aikana saatu ruoka tulee ikään kuin bonuksena; talvehtiminen perustuu joka tapauksessa syksyllä kerättyihin varastoihin.

Näiden nykyisten kuukkeleiden esi-isä ja äiti näyttäytyivät tuvalla taannoisella huhtikuun retkelläni. Varmaa tämä ei tietenkään ole, mutta erittäin luultavaa. Ilokseni olen nähnyt myös useita lapintiaisia. Laji on käynyt etelämpänä Lapissa valitettavan harvinaisiksi.

Kuukkeleita on itse asiassa kolme: ovatkohan emot hyväksyneet talvireviirilleen yhden menneen kesän poikasistaan? Ehkäpä siitä koulutetaan piikaa seuraavaksi pesintäkaudeksi.

Heräsin puoli seitsemältä nukuttuani retken parhaat unet. Kämppä tuntui melko kylmältä, mutta nukkumistarkoitukseen lämpötila oli juuri sopiva.

En pidä kiirettä, mutta joskus kymmenen maissa olisi hyvä päästä liikkeelle. Aion nousta jokilaaksoa tunturiylängölle ja suunnata helpointa reittiä tuttuihin maisemiin. Tarkoitus on, että viimeisen aamun kävelymatka jää mahdollisimman lyhyeksi.

Puhelin kilahti rinteessä yllättävän alhaalla. Jounin odottamassa ollut tekstari saatiin toimitetuksi vastaanottajalle vasta nyt. Kun kenttää kerran oli, pidin ylimääräisen tauon ja vastasin Jounille.

Vedenjakajalla puhelin virkosi taas vähäksi aikaa. Virta näytti olevan vähissä, mutta se ei minua huolettanut koska varavirtalähteessä sitä oli lisää. Niin luulin.

Huolestuttavampaa oli pohkeiden kramppaaminen: ensin nappasi ilkeästi oikeassa jalassa ja parisataa metriä käveltyäni myös vasemmassa. Vauhti hiljeni merkittävästi, onneksi olin jo näinkin pitkällä. Retkilläni on sattunut vastaavaa vain kerran aiemmin, syyskuussa 2005 Pöyrisjärvelle kävellessä.

Lähdin laskeutumaan jyrkkää rinnettä kohti koillista. Kello oli jo yli yksi, ja ajattelin kävellessäni naisten viidettä finaaliottelua. Mestaruus oli ollut katkolla Kirittärille neljännessä pelissä, mutta sen ottelun Lapua voitti ja lähtee kotikentällään ennakkosuosikkina tavoittelemaan kannua.

Osuin matkalla haapametsikköön, joka erottui ympäristöstään keltaisena saarekkeena. Toinen mainittava havainto oli ennen Ylempää Honkavuomaa löytynyt tyylipuhdas lapiomallinen hirven jättösarvi. Piikkejä oli kahdeksan.

Päätin jo matkalla jäädä yöksi tuttuun leiripaikkaan, josta oli matkaa tielle viitisen kilometriä; bussiin ehtii kun pääsee aamulla liikkeelle viimeistään kahdeksalta. Eskelinen lähtee Karigasniemeltä kymmentä vaille yksitoista.

Vähän ennen leiripaikkaa puhelin kilahti taas. Viestiä kuitatessani laite mykistyi totaalisesti ilmoitettuaan ensin virran olevan loppumaisillaan. Käynnistin latauksen, mutta mitään ei tapahtunut: virtapatukka oli tyhjä. Luin kotona käyttöohjeesta, että varaustilanteen olisi voinut tarkistaa painamalla pikkuruista nappia…

Illasta tuli kaunis ja kylmä. Polttiaisia ei enää näkynyt, ei myöskään revontulia, joita odottelin kymmeneen. Lämpötila laski jo illalla pakkasen puolelle. Istuin tulilla ja kamera oli rannassa valmiina jalustalla. Saatoin poistua huoletta leiristä joksikin aikaa, koska tervastuli palaa kipinöimättä. Koko maailmassa ei taida olla parempaa polttopuuta!

Nukuin ihme kyllä yhtä hyvin kuin muinakin öinä. Oli vielä hämärää, kun laukaisin kameran saadakseni selville kellonajan: puoli kuusi. Jalkeille päästyäni huomasin ilokseni, että pohkeet olivat yön aikana jonkin verran parantuneet.

Pääsin liikkeelle kahdeksalta ja suunnistin tarkasti kompassin mukaan, ei huvittanut kävellä yhtään ylimääräistä metriä. Saavuin Kiellatuvalle vähän kymmenen jälkeen ja odottelin bussia tunnin verran. Yrittäjä oli panemassa pillejä pussiin, ja haaveet vasta paistetusta munkista sai unohtaa.

*)
Oli rohkaisevaa havaita, että kävelyn ja muun jaksamisen kanssa ei ollut ongelmia. Tämä tietenkin edellyttää, että päivämatkat pysyvät kohtuullisina. Asiaan vaikuttaa myös se, että rinkka oli ratkaisevasti kevyempi kuin taannoisilla kuvausretkillä.

Muutos selittyy kuvausvarusteiden kevenemisellä: museoin kymmenen vuotta sitten laakakoon kameran, objektiivit ja kasetit. Kinovarustus on vaihtunut hieman kevyempään digitaaliseen eikä hiilikuitujalusta tunnu painavan mitään entiseen verrattuna.

Olin erittäin iloinen siitä, että Muotkatuntureilla oli yhtä rauhallista kuin edellisellä retkelläni. Keskeisenä syynä tähän on autiotupien vähyys. Toivon erämaa-alueiden varustelutason pysyvän jatkossakin maltillisena.
10/2014

Pääministerin terveiset hallintoalamaisille

Huomasin Antti Tuurin julkaisseen viime vuonna Bospor Express –nimisen matkakirjan, ja tarkistin heti saatavuuden. Pääkirjaston kappaleet olivat lainassa, mutta teoksen luvattiin löytyvän sivukirjastosta.

Pyöräilin Saarenkylään ja sain haluamani. Samalla lainasin kaksi muutakin kirjaa, oikeastaan puolitoista. Kun vedin hyllystä Jonathan Swiftin Tynnyritarinan, lattialle kopsahti siihen tarttunut almanakan kokoinen ja näköinen kylkiäinen, vuonna 1729 nimettömänä julkaistu Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen ja maalleen.

Swift esittää satiirissaan naama peruslukemilla, että ”Irlannin köyhät löisivät lapsensa lihoiksi  ja möisivät heidät ruuaksi Englannin rikkaille.” Tekstin kääntänyt Timo Siivonen kirjoittaa mainiossa esipuheessaan:

”Ehdotuksessaan” Swift esiintyy englantilaisena isänmaanystävänä, joka mitä kunnioittavimmin tarjoaa silloiselle pääministeri Walpolelle tehokkaampia menetelmiä, joilla kruunun tuloja Irlannista voitaisiin kasvattaa. Menetelmä saattaa kuulostaa raa’an piittaamattomalta, mutta lopputuloksen kannalta asia ei eronnut siitä politiikasta, jota hallitus jo harjoitti – paitsi, että nyt valtion kassaan saataisiin tulojakin.

Swiftin teksti oli tuttu muista yhteyksistä, mutta JULPU:n, Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksikön kustantama erillispainos vuodelta 1998 osui ensi kertaa silmiini vasta nyt.

Kansikuva on yhtä huikea kuin tekstikin, ja siitä sanotaan takakannessa:

Swiftin aikalainen, pääministeri Walpole näyttää yhdessä ”laajapohjaisen” hallituksensa kanssa mitä hän ajattelee kansan vaatimuksista alentaa verotusta ja kitkeä korruptio,

Tällaistahan poliittisen ylätason ja hallintoalamaisten keskinäinen vuorovaikutus valitettavan usein on: terveiset kulkevat vain yhteen suuntaan.

Tasapuolisuuden vuoksi on syytä todeta, että Robert Walpole oli joidenkin mielestä ihan asiallinen pääministeri, ellei suorastaan erinomainen. Toukokuussa 2010 julkaistun asiantuntija-arvion mukaan Walpole on Britannian historian yhdeksänneksi paras pääministeri.

Kaukalon tyhmin pelaaja?

Kaveri kertoi kuulleensa Raksilan hallissa, että kaukalon “tyhymin pellaaja” on Arttu Luttinen.

Käynnissä oli Kärppien ja Pelicansin puolivälieräottelu, ja koska arvion esitti pesunkestävä Kärppäfani, kyseenalaisen tittelin kantajaa lienee etsitty pelkästään vierasjoukkueen riveistä.

Olen nyt nähnyt kaksi finaalisarjan ottelua ja tarkkaillut tilannetta voidakseni ottaa kantaa asiaan. Näkemäni perusteella Pelsujen tyhmin pelaaja on Ilkka Pikkarainen, ja kannoilla kolistelee ihmeparantuja Justin Hodgman. Kummankin tyhmyys ilmenee ennen kaikkea typerinä jäähyinä.

Pikkaraisen “neuvottelee” itselleen pitkiä käytösrangaistuksia. Jyväskylän pelissä Pikkarainen järjesti itsensä suihkuun ennen aikojaan; eilinen kymppi tuli päätössummerin soidessa. Tätä voitaneen pitää lieventävänä asianhaarana, vaikkakaan Pikkaraisen puuttuminen pelaavasta vahvuudesta ei välttämättä heikennä hänen joukkuettaan.

Jyväskylässä Pikkarainen taklasi JYPin Kalle Koskisen päin avointa pelaaja-aition luukkua sillä seurauksella, että Koskinen joutui jättämään väliin eilisen ottelun. Kyseistä tapausta voisi pitää vahinkona, jos taklaaja olisi ollut kuka tahansa muu pelaaja.

Hodgman turhautui eilen kaksi kertaa jäähyn arvoisesti hetkellä, jolloin omalla joukkueella oli mahdollisuus saada aikaan jotain tulostaululla näkyvää.

Ensimmäinen jäähy helpotti Miika Lahdelle tuomitun viisiminuuttisen tappamista ja toinen katkaisi Pelicansin vahvan myllytyksen JYP-päädyssä: Hodgman ryntäsi kädet koholla kohti JYP-kapteeni Hytösen päätä. Hytönen ehti onneksi väistää ja välttyi loukkaantumiselta. Hodari selvisi kakkosella.

Hodari kompensoi törmäilyjään hankkimalla vastustajalle kaksi jäähyä käyttämällä perin epäkanadalaista kikkaa: hän irrotti otteensa mailasta juuri oikeaan aikaan, ja tuomarit passittivat jäähyaitioon lähimmän JYP-pelaajan. Toinen sijaiskärsijä oli JYPin kanadalainen herrasmiespelaaja Eric Perrin.

Jos Pelicansin pelit eivät suju jatkossakaan ihan suunnitelmien mukaan, otteluiden loppuhetkillä nähtäneen turhautumisesta johtuvia ylilyöntejä. Pikkarainen ja Hodgman voivat vielä saada vakavasti otettavia kilpailijoita.

PS 1
Arttu Luttinen on pelaajana kaikkea muuta kuin tyhmä. Toisaalta Luttisenkaan peliäly ei ole niin hyvä, että hän onnistuisi realisoimaan nähtyä useammin ketjukaveri Ryan Laschin nerokkaat tarjoilut.

PS 2
Ilkka Pikkarainen jatkoi Pelicansissa myös kaksi seuraavaa kautta: jäähyjä kertyi kaudella 2012-13 muhkeat 135 min ja viime kaudella 61 minuuttia. Tällä kaudella miehen joukkue on TPS.

Justin Hodgman siirtyi Pelicansista KHL-liigan Magnitogorskiin, otti edelleen runsaasti jäähyjä, mutta myös tehot olivat mukavat: 58 ottelussa 12+21 ja jäähyjä 64 minuuttia.

Hodgmanin viime kausi sujui vaisuhkosti kolmessa eri KHL-joukkueessa, ja alkavalla kaudella hän edustaa AHL-liigan Portland Piratesia.

Muista tekstissä mainituista pelaajista Kalle Koskinen on ripustanut hokkarit naulaan, Eric Perrin ja Miika Lahti jatkavat JYPissä, Juha-Pekka Hytönen aloittaa toisen kautensa Lausannessa. Ryan Lasch on tällä hetkellä TPS:n pelaaja ja Arttu Luttisen joukkue on HIFK.

4/2012 – 8/2014

Räjähtävää viihdettä yllytyshulluille

Asetun suorituspaikalle, otan kirjan ja jatkan siitä mihin viimeksi jäin. Sivun numero on 34:

Ole sinä Alastalon Herman, Herman-Herman, minä olen Pukkilan Petter, Petter-Petter, prikin sait, prikin penteleen sait, ennenkuin minä, tosi niin, mutta Usko on kaksi jalkaa pitempi kuin Siwiä, kaksi jalkaa pitempi, pitempi, perhana; rivin rakensit ennenkuin minä, Alastalon rivin, Pukkilan ripi on rakentamatta vielä, tosi noinkin, uusi ripi, uusi ripi rakentamatta-rakentamatta vielä-vielä Pukkilassa-Pukkilassa, mutta sali on mitattu, perhana!

Ote kirjasta kirpoaa ja huomaan nukahtaneeni. Räpyttelen tarmokkaasti silmiäni ja päätän lukea kappaleen loppuun. Sekään ei onnistu: nukahdan uudelleen ennen kuin pääsen edes sivun alalaitaan. Siitä olisi ollut matkaa välitavoitteeseen – siis kappaleen loppuun! – vielä neljä ja puoli sivua.

Tartuin Volter Kilven teokseen Alastalon salissa Juha Hurmeen yllyttämänä. Hurme ylistää Kilven suurromaania tänä vuonna julkaistussa teoksessaan Nyljetyt ajatukset. Monia muitakin unohdettuja kirjailijoita nostetaan esiin tässä romaanissa, jonka taustakertomuksena on kesäinen souturetki Kustavista Hailuotoon.

Jos Aimo ja Köpi olisivat soutaneet pohjoisesta etelään, hehkutukset olisi ehkä aloitettu Matti Hällistä, ja Kilven vuoro olisi tullut vasta lähestyttäessä kirjailijan taannoisia kotivesiä. Mutta kun näin ei tehty, Hurme julistaa heti startissa, teoksensa ensimmäisellä sivulla:

Tästä on hyvä lähteä. Tästä paikasta ja sen lähiympäristöstä, Kustavin Lypertön kylästä, on kirjoitettu maailman hauskin, jännittävin ja toiminnallisin kirja, 1800 sivua räjähtävää viihdettä.

Näyttää vahvasti siltä, että kirja jää kesken. Onneksi en ole huudellut projektista lähipiiriä kauemmas. ”Ai sitä maailman pitkäveteisintä kirjaa”, sisareni parkaisi kuultuaan asiasta. Oli kuulemma joutunut lukemaan kirjan koulussa, joka on syytä mainita nimeltä: Jyväskylän normaalilyseo. Meillä lyseossa ei tarvinnut.

Vauhdittuisiko lukuelämys, jos joutuisi autiolle saarelle ja Alastalon salissa olisi ainoa saatavilla oleva kirja? En usko: ainakin minun on pakko uskon vahvistukseksi lukea jotain muuta Kilven rinnalla.

Tässä tarkoituksessa olen lukenut jo toistatuhatta sivua oheiskirjallisuutta, muun muassa kirppikseltä löytämäni Tuntemattoman sotilaan taskupainoksen. Se olisi kannattanut säästää junassa luettavaksi, mutta minkäs teet kun teksti vei mukanaan. Kumma juttu: yhden kirjan lukee sujuvasti aina uudelleen, mutta toinen tökkää alkuunsa. Jos kriitikoilta kysytään, vika on lukijassa eikä kirjassa…

Sanomalehti Keskisuomalaisessa oli 21.7. iso juttu monitoimimies Juha Hurmeesta. Siinä kerrottiin myös soutukaveri Matti Rasista, kirjassa Aimo-nimellä esiintyvästä suupaltista. Oikeasti veneessä oltiin hiljaa. Näin Matti Rasi:

Kirja oli yllättävän hyvä. Ei me matkalla mitään puhuttu.

7/2014