Poroaidan ali teatteriin: Operaatio Paulaharju osa 5

lauantai (18.8.2018)
Vielä Kilpisjärvellä olimme mukavasti aikataulussa. Söimme ja jatkoimme matkaa: tarkoitus oli jättää auto Guolasjärvelle ja kävellä yöksi Pihtsusjoen kämpälle. Sieltä sitten seuraavana päivänä perille.

Skibotnin jälkeen matkanteko alkoi hidastua. Ensin jouduimme odottamaan tietöiden vuoksi, sen jälkeen menoa hidasti itse tie. Nousu Birtavarren kylältä tunturiin oli kuoppaista soratietä, välillä serpentiiniä. Parkkipaikalla Guolasjärven rannalla oli muutamia autoja.

Reilun tunnin käveltyämme alkoi hämärtyä ja ensimmäiset sadepisarat putoilivat. Päätimme pystyttää teltat heti kun niille löytyy riittävän tasaiset paikat. Pystytysvaiheessa huomasimme alarinteen puolella kolmannen teltan.

Maasto autolta oli helppokulkuista, mutta poluttomuus hidasti vauhtia yllättävän paljon. Ajatus ehtimisestä Bizusjohkan (norjalaisen kartan kirjoitusasu) kämpälle päivänäön aikana oli ollut epärealistinen.

sunnuntai
Yöllä sateli, ei kuitenkaan yhtäjaksoisesti. Kun aamulla kurkistin teltasta, naapurit olivat juuri nousemassa puron vartta ylös; minä olin ajatellut kiertää tasaisempia maita.  Sää vaikutti epävakaiselta.

Söimme aamupuurot ja maistoin Päivin pölykahvia. Se oli ihmeen hyvää, selvästi parasta koskaan maistamaani tämän tyypin kahvia. Pakkasimme tavaramme ja lähdimme kaikesta huolimatta naapureiden valitsemaan suuntaan. Energiaa kului, mutta ylhäällä saimme ihailla vaikuttavia pilvimuodostelmia Guolasjärven suunnalla.

Kuivan kesän jäljiltä lammet olivat paikan päällä nähtynä kovin eri kokoisia ja muotoisia kuin kartalla. Ilmeisesti kartoitus oli tehty alkukesällä, jolloin näissä maisemissa vettä riittää.

Olin ladannut puhelimeen Norjan ja Suomen maastokartat offline-tilassa käytettäviksi, paikannus toimi ilman nettiyhteyttä. Ihmettelin sitä, että netti oli pimeänä jo parkkipaikalla.

Pihtsusjoen kämppä poikkesi suomalaista siten, että toisessa kerroksessa oli tilava parvi. Makuupaikkoja riittää tarvittaessa isollekin porukalle. Liiterin virkaa toimitti sisävarasto tuvan avoimen pään ja lukitun, arvattavasti viranomaiskäytössä olevan osan välissä.

Kävijöitä näytti olleen vähänlaisesti, laskin vieraskirjasta koko vuodelta kolmisenkymmentä merkintää. Paluumatkalla kuulimme Norjan valtion ja poronhoitajien organisaation vastaavan yhdessä tuvan ylläpidosta. Poromiehet käyttävät tupaa jutamismatkoillaan kahdesti vuodessa.

Kunnon ruokatauon jälkeen kahlasimme ongelmitta joen yli kämpän kohdalta. Sen verran vuolas joki kuitenkin on, että ylityspaikat pitää valita huolella. Ennen Pihtsusjärven rantaa ylitimme valtakuntien rajan ja jouduimme keinottelemaan poroaidan läpi. Näin vähän kuljetulla reitillä ei ollut veräjää.

Kilpisjärveltä päin pöristeli vesitaso ja jatkoi Pihtsusjärven kämpän suuntaan. Päivi lausui ääneen yhteisen toiveemme: kunpa Juha olisi kyydissä! Juuri ennen lähtöämme Arja tapasi Juhan Rovaniemen rautatieasemalla. Silloin hänen piti olla jo muun porukan kanssa näissä maisemissa, mutta tieto vauvan äkillisestä sairastumisesta muutti suunnitelmat.

Järven ranta oli hyväkulkuista maastoa, mutta kilometrit alkoivat painaa. Edestämme nousi lentoon viisi riekkoa, järven takana näyttäytyi sateenkaari. Ennen maaliintuloa edessä oli päivän toinen poroaita, jonka läpi ei päässytkään lankojen välistä. Onneksemme yhtä tolppaa sai nostetuksi kuopasta, ja aidan ali mahtui ryömimään. Govdajohkan yli kahlatessamme porukka palaili kenraalista.

Kämpän ympäristö oli kirjavanaan telttoja, mutta kun autiotuvassa oli yllättäen tilaa, päätin jäädä ensimmäiseksi yöksi sisätiloihin. Yläritsillä meitä oli vain kaksi, kaveriksi osui aiemmilta teatteriretkiltä tuttu Joutsan mies.

Kävin leirissä tervehtimässä esiintyjät. Ilokseni paikalla oli myös  Juha, joka todellakin oli saapunut näkemällämme lentokoneella!

maanantai
Luppopäivä sujui pääosin kämpän seinustalla suojassa navakalta tuulelta. Juttukavereita riitti, vanhoja ja uusia tuttuja. Yksi heistä osoittautui telttanaapuriksi Guolasjärveltä. Matin kanssa jutellessamme kämpän kohdalle rantaan ilmestyi yhdeksän yksilön alliparvi. Ilmoitin linnut Tiiraan.

Porukkaa kertyi päivän mittaan runsaasti, muutamat kenraaliharjoituksen nähneet malttoivat lähteä takaisin tien varteen. Pystytin telttani vapautuneelle paikalle kämpän ja järven väliin; tasaisista paikoista alkoi olla puutetta. Päivin teltta oli kämpän takana, ja iltapäivällä paikalle ilmestynyt Leena pystytti oman telttansa siihen lähelle.

Painin merkille, että esiintyjillä ei tällä kertaa ollut telttasaunaa mukana. En muistanut kysyä syytä, mutta arvelin että ei haluttu herättää kateutta. Muutamat urhoolliset kävivät pesulla rannassa.

Ensi-iltayleisö lähti viiden jälkeen kohti näyttämöä kahtena saattueena: rauhallista kävelyä arvostavat edellä ja muu porukka perässä. Jälkimmäinen jono alkoi välittömästi venyä, koska Juha harppoi tapansa mukaan keulilla taakseen vilkuilematta. Tyyli lienee suunnilleen sama kuin Paulaharjulla aikoinaan, kilometrejä nielevä.

Polulta oli viitoitus tapahtumapaikalle, missä esiintyjät jo odottelivat. Juha toivotti tervetulleeksi yleisön, jonka nenäluvuksi laskettiin 75! Se on ensi-iltojen ennätys ja näpäytys meille, jotka olimme pitäneet paikkaa tarpeettoman haastavana.

Kun Juha pyysi kaikki esitykset nähneitä nostamaan kätensä, käsiä nousi viisi tai kuusi. Palkintona ahkeroinnista luvassa on ensi vuoden aikana valmistuva projektista kertova kirja. Elokuussa riväkään ei ollut vielä kirjoitettu, mutta luotto Juhaan on luja!

Myös polkujuoksija-Ville oli viidettä kertaa tunturiteatterissa, kaveri vain oli vaihtunut. Parivaljakko juoksi paikalle Kilpisjärveltä ja aikoi jatkaa esityksen jälkeen Haltin yli Guolasjärvelle. Pimeän tulo ei Villeä hirvittänyt (sitten juostaan otsalampun valossa). Pieni huoli oli siitä, onko vastaanottaja varmasti paikalla. Jotain voi aina sattua.

Varsinainen esitys käynnistyi osuvasti Juteinin sanoin: Arvon mekin ansaitsemme. Antti lauloi ja Juha säesti. Varsinainen esitys alkoi hajautetusti, laaja näyttämö oli täysimittaisesti käytössä. Jouni luki osia alkuperäistekstistä.

Lussin Pietin roolissa loisti uusi tuttavuus Roosa, jota Juha luonnehti kesän tähdeksi. Kuninkaantyttärenä esiintyi vuosi vuodelta näkyvämpään rooliin noussut Elli. Aivan mainio suoritus! Taiteellisesta liikunnasta ja huimasta akrobatiasta vastasivat alan ammattimaiset osaajat Henna, Saara ja Sofia.

Toisena esityksenä oli tuttu Niilas Saaran kiroissa, joka tuntui yhtä hyvältä kuin aina ennenkin. Muistelin nähneeni esityksen kaikkiaan yksitoista kertaa. Tekstissä kiteytyy komealla tavalla Paulaharjun ydinsanoma.

Yleisöä hemmoteltiin mukavilla yllätyksillä. Roosa ilmestyi eteemme Reitarina (Rosa Liksomin tekstiin pohjautuen) ja oli taas mykistävän hyvä. Roolihahmoina Lussin Pieti ja Reitari ovat mahdollisimman erilaiset ja lisäksi miehiä, mutta se ei yhtään haitannut. Jopa murre oli hallussa!

Kaiken huipuksi tunturin rinteeseen oli ripustettu edustava vailkoima Reidar Särestöniemen taidetta Touko Hurmeen kokoelmista. Käytännön syistä maalaukset olivat minikokoisia.

Karonkassa odotti oman retkeni kohokohta. Tuliaisia tarjotessani kerroin täyttäneeni aiemmin kesällä pyöreitä vuosia noteeraamatta asiaa mitenkään. Olin halunnut säästää juhlat tähän ympäristöön, seuraan ja tilanteeseen. Tuskin olin päättänyt puheenvuoroni, kun esiintyjät aloittivat onnittelulaulun!  Kyllä lämmitti.

tiistai
Vietimme tuvalla toisenkin luppopäivän. Olimme ajatelleet lähteä paluumatkalle heti esityksen jälkeen, mutta reittiä piti vielä pohtia. Aluksi vahvoilla oli vaihtoehto kävellä illalla Haltin tuvalle ja jatkaa aamulla tunturin yli autolle.

Päädyimme kuitenkin palaamaan omia jälkiämme: yöksi Pihtsusjohkan tuvalle ja seuraavana päivänä ihmisten ilmoille. Teatteriin Kilpisjärveltä kävellyt ja sinne autonsa jättänyt Leena hyväksyi mielellään tarjouksen liittyä joukkoon.

Lähdimme heti esitysten päätyttyä ja tuvalle ehtiessämme kello lähenteli kahtatoista, melko hämärääkin jo oli. Otsalamppuja ei kuitenkaan käytetty. Kämppä oli yllättäen asuttu: Marko oli tullut poikansa Niilon kanssa kalalle tuttuun paikkaan. Yli kaksi tuntia meni jutellessa ennen kuin maltoimme käydä levolle.

keskiviikko
Jatkoimme matkaa puolilta päivin kun Niilo oli ensin kuvannut seurueemme. Ennen Guolasjärveä eteen osui mainio hillaesiintymä ja kuten tunturissa usein, kasvupaikka oli niin kuiva, että kontatessa ei kastunut.

Kuulimme tuvalla, että Guolasjärveä säännöstellään rankasti paikallisen voimalan tarpeisiin. Järven länsipuolitse tulleet Marko Ja Niilo olivat kävelleet pitkästi kuivilleen jäänyttä järvenpohjaa, mutta meitä tilanne ei hyödyttänyt.

Autot olivat lisääntyneet parkkipaikalla, ja nyt enemmistö oli suomalaisia.

Kuvasarja kuudesta tunturiteatteriretkestä:

Operaatio Paulaharju

Outalappia

Ensimmäinen näyttelyni ”Outalappia” oli esillä Valokuvamuseon studiossa Helsingissä 13.3.-7.4.1980 ja sen jälkeen muualla Suomessa yli 30 paikkakunnalla. Näyttely koostui 40 mustavalkokuvasta, jotka on kuvattu 9×12 -koon kameralla eri puolilla Lappia vuosina 1977-80.
Jäin ripustuksen jälkeen jännittyneenä odottamaan näyttelyvieraita ja heidän kommenttejaan. Yksi kysymys on jäänyt erityisesti mieleen:

”Millaista asetta kuljetat mukana kuvausretkillä?”

Kirjoitin esittelytekstiin mm. seuraavan kappaleen, jonka ajatuksiin voin edelleen yhtyä:

”Näyttelyn saa tulkita puheenvuoroksi luonnonvalokuvauksen piirissä virinneeseen keskusteluun, jonka yhdeksi pääkysymykseksi on noussut kuvan asiasisällön ja muodon suhde. Ymmärrän kyllä, että sama kuva ei välttämättä sovi oppikirjaan ja taidesalongin seinälle, mutta vastakkainasettelupyrkimyksiä en voi hyväksyä. Asiasisällön ylikorostaminen näyttää helposti johtavan valokuvan yleisten arviointikriteerien vähättelyyn, rakenteeltaan ikävystyttävän yksinkertaisiin kuviin ja huonon tekniikan puolustelemiseen. Yhtä selvästi sieluttomuus paistaa sellaisesta luontokuvasta, jonka ottajalle luonto on vain yksi kuvausaihe muiden joukossa.”

Arvostelut olivat enimmäkseen rohkaisevia, osin kiittäviä. Muutama esimerkki:

”Vasama on biologi, ja katselee luontoa vähän sillä silmällä, etsien luonteenomaista ja yleispätevää, ja saaden vieraakseen sen kauneuden, jonka houkuttelee kuviin uskollisuus totuudelle.”
Uusi Suomi

”Ilmaisussa ei pyritä aivan samantapaiseen runollisuuteen kuin Antero Takalan Lapinkuvissa, ote on ehkä voimakkaampaa, mutta kuitenkin omaperäistä. Merkillepantavaa on kuvien harkittu sommittelu, sen ansiosta ne nousevat vaikuttaviksi ja nautittaviksi, huomattavasti yläpuolelle pelkän dokumentaarisen kuvauksen. On sanottava, ettei kohdeapuraha ole mennyt tässä hukkaan, sillä Vasama sijoittuu kuvillaan maisemakuvaajiemme parhaimmistoon.”
Tapani Kovanen Kameralehti

”Veikko Vasama, biolog från Uleåborg, debuterar som naturfotograf i Fotomuseet med en fin kollektion landskapsbilder från Laplands ödemarksonråden. Det är omsorgsfullt komponerade vyer i klassiskt utförande, valös- och detaljrika, estetiskt tilltalande utan romantisering. Veikko Vasama förenar dokumentär saklighet med utpräglad känsla för den ursprungliga naturens skönhetsvärden.”
Bert Carpelan Hufvudstadsbladet

Nyt 22 vuoden jälkeen on aika palata asiaan. Skannasin näyttelyn negatiivit ja valitsin 16 kuvaa esilläolevaan nettinäyttelyyn. Osa kuvista nähtiin aikanaan lehdistökuvina tai arvostelujen yhteydessä, mutta useimmat julkaistaan joukkoviestimessä ensi kertaa vasta nyt.
3/2002

Kansalliskirjallisuutta: Totuus ja oikeus

A.H. Tammsaaren Totuus ja oikeus kuuluu Viron kansalliskirjallisuuden kulmakiviin. Viisi osaa, saatesanoineen liki 3000 sivua. Teos julkaistiin Virossa 1926-1935 ja se tavoitti heti virolaiset lukijat. Toisin kävi Suomessa.

Suurteoksesta käännettiin ja julkaistiin tuoreeltaan ensimmäinen ja viides osa: Maan lupaus ja Kotiinpaluu (1932 ja 1935). Kääntäjä Erkki Reijonen oli viestittänyt kirjailijalle, että suomalainen lukijakunta ei ole vielä valmis lukemaan kaupunkiosia (II-IV). Niinpä kirjailija laati vuoden 1935 suomenkieliseen laitokseen viisisivuisen selostuksen suomentamatta jääneiden niteiden tapahtumista!

Totuus ja oikeus julkaistiin kokonaisuudessaan suomeksi vasta vuosina 2002-2013. Käännöstyön teki mm. Jaan Kross -kääntäjänä ja Krossin tuntijana ansioitunut Juhani Salokannel. Salokannel on kirjoittanut saatesanat kaikkiin osiin ja lukeminen kannattaa aloittaa niistä.

Avausosa Maan lupaus ja erityisesti siinä kuvattu kyläyhteisö ja päähenkilö Andresin raataminen houkuttelee rinnastamaan Tammsaaren teoksen Linnan Pohjantähti-trilogiaan, mutta jatko on aivan muuta. Jo toinen osa Koulutie vie lukijan kaupunkiympäristöön, missä pysytään pitkään. Vargamäen maisemiin palataan vasta viimeisessä osassa.

Ensimmäisen osan saatesanoissa Juhani Salokannel nostaa Tammsaaren suomalaiseksi verrokiksi Linnan sijaan Eino Säisän:

Kun lukijankatsettamme on aluksi suunnannut Täällä Pohjantähden alla, on kokonaisuutta ajatellen syytä palauttaa mieleen toinen kotimainen suurteos: Eino Säisän kuusiosainen Kukkivat roudan maat, joka ilmestyi vuosina 1971-1980. Heti alusta alkaen sen yhdistävät Tammsaareen sekä raivaajateema että herkät ja hienot lapsikuvaukset. Säisän sisäisesti muuttuva romaanisarja siirtää niin ikään painopistettään yhteisöstä yksilön kuvaukseen, muuttuu raivaajaeepoksesta kehitysromaaniksi.

Linnalle niin ominainen yhteiskunnallinen ote puuttuu Tammsaarelta lähes täysin; jännitteitä kyllä löytyy, mutta ne ovat ihmisten välisiä. Väsymättömimmin toistensa kimpussa ovat naapurukset Mäen Andres ja Orun Pearu.

Teossarjan keskenään hämmästyttävän erilaisia osia yhdistää keskushenkilöksi nouseva Indrek, joka tutustuu Vargamäeltä lähdettyään täysin erilaiseen maailmaan koulukaupungissaan Tartossa (Koulutie). Myöhemmin Tallinnassa (Surmatulet) ajan väkevä riento tempaa Indrekin hetkeksi pyörteisiinsä. Pää pysyy kuitenkin kylmänä ja kotona opitut perusarvot kunniassa.

Neljännessä osassa (Kuolemantanssi) liikutaan Tallinnan porvarispiireissä, joihin Indrek on hieman yllättäen naimakaupan vuoksi joutunut. Indrek huomaa ennen pitkää olevansa vaimonsa kanssa lähes kaikesta eri mieltä. Sikäli kun Tammsaaren suurteoksen osat toimivat itsenäisenä romaaneina – näin on sanottu – tämä tunnelmaltaan piinaava avioliittoromaani voisi olla tällainen.

Ympyrä sulkeutuu, kun Indrek palaa Vargamäen maisemiin teossarjan viidennessä osassa (Kotiinpaluu). Paikat ovat ennallaan, mutta ilmapiiri aivan toinen. Kun pojista ei löytynyt työn jatkajaa, Andres joutui jättämään isännyyden vävylleen Sassille. Tämä on ihan kunnon mies, mutta suhtautuu perintötilaan vain hyödyn kannalta.

Vaikka vanha Andres ehtii nähdä ikiaikaisen unelmansa eli joen perkauksen toteutuvan, kaikessa muussa hän joutuu myöntämään tappionsa. Kääntäjää lainatakseni ”ollaan taas aloittamisen, ponnistuksen ja sen tyhjiin raukeamisen teemassa”.

Lokikirja

Lyhennetty lokikirja purjehdukselta Tukholman saaristossa elo-syyskuussa 2017

maanantai 28.8.

Lähdettiin Tukholmasta yhdeksältä ja ajettiin yksitoista tuntia yhteen putkeen mitä nyt pieni tauko tuli Södertäljen kanavalla. Sikäli hyvä suoritus, että päästiin tänne avomeren äärelle. Matkaa taitettiin lähes 100 kilometriä, ja päivämatka lienee ylivoimaisesti pisin, mitä tällä reissulla tulee.

Tämä satamapaikka vaikuttaa oikein mukavalta, on suojaa tuulelta ja hienoja kallioita. Meidän veneen lisäksi paikalla näkyy kolme purjevenettä: naapurissa keula maissa saksalainen vene ja kauempana ankkurissa kaksi isompaa venettä. Lisäksi iso moottoriristeilijä, jolla on mukanaan kumivene rantautumista varten.

Tuuli on parin päivän ajan etelän tai lounaan suunnalla, kääntyy sitten koillisen ja myöhemmin luoteen puolelle. Huomiseksi on luvassa navakkaa tuulta, selvästi kovempaa kuin tämänpäiväinen. Torstaiksi ennustetaan sadetta.

tiistai 29.8.

Nyt on toinen päivä illassa. Matka oli paljon lyhyempi kuin eilen, mutta kaikin puolin antoisampi. Tuuli oli navakka, Gotlannin suunnasta on tilaa puhaltaa. Arvioimme aallon korkeudeksi kaksi metriä. Maakravulle on ollut elämyksiä tarjolla ihan kiitettävästi, mutta niitähän tulin tänne hakemaankin.

Vettä tuli välillä syliin oikein kunnolla ja lasien läpi ei lopuksi nähnyt mitään. Myös kameroiden linssit lienevät kuurauksen tarpeessa.

Täällä perillä jäimme ankkuriin ja latasimme kaiken varalta puhelimiin ankkurivahdit kahdelta toimittajalta. Niiden pitäisi hälyttää jos ankkuri ei pidä ja vene lähtee yöllä liikkeelle. Kätevä palvelu eikä maksa mitään.

Tekstiviesti Jounille: Kunnon purjehduspäivä tänään, tuulta koko ajan yli 10 m ja aallot aika muhkeita. Huippunopeus surfissa yli 9 solmua.

keskiviikko 30.8.

Kello Suomen aikaa 22.40, ja on ollut lupsakka myötätuulipäivä. Loppusuoralla tuuli kävi niin heikoksi, että moottori piti käynnistää avuksi että ehdittiin valoisan aikaan yöpymispaikkaan. Liikuttiin siis sekavoimalla.

Iltapäivällä poikkesimme Utön vierasvenesatamassa. Siellä oli paljon hienoja veneitä ja häliseviä koululaisia. Me ihmettelimme, mitä koululaiset siellä tekivät, eikö niiden kuulu olla koulussa! Samaan aikaan paikalle saapuneesta veneestä asteli maihin kymmenkunta asiakasta.

Yhdessä veneessä oli omituisen paksu masto. Aikani ihmeteltyäni tajusin, että siellähän on purje maston sisällä! Näppäriä laiskanmiehen ratkaisuja näissä luksusveneissä. Kippari sanoi, että niissä vain napeista painellaan ja tapahtuu kaikenlaista.

Tämä meidän vene oli pienin mutta ei suinkaan huonoin, sopiva kahdelle ja kelpoisuutensa osoittanut. Kymmentä miestä tähän ei ihan mahdu mutta ei kyllä tarvitsekaan. Kolmellakin tulisi vähän ahdasta.

Nyt on keula maissa ja veneet molemmin puolin. Säätiedotuksissa lupailtu sade alkoi äsken.

torstai 31.8.

Lähtiessä satoi edelleen ja varustauduimme erityisen hyvin, kummallakin oli kala-eemelit niskassa ja saappaat jalassa. Tällä varmistettiin se, että sade loppui kymmenen minuuttia lähdön jälkeen.

Päivä oli siinä mielessä erikoinen, että ei tuullut oikeastaan ollenkaan. Moottorilla ajettiin koko päivämatka, joka ei tosin pitkä ollutkaan. Aamupäivällä ajoimme ihmeen idyllisen salmen läpi; kummallakin rannalla oli asutusta ja merkkejä merellisestä toimeliaisuudesta. Tietä oli sen verran, että ainakin yksi auto (Saab) oli pysyväisen oloisesti saarella.

Poikkesimme Sandhamnissa, joka on Tukholman saariston tunnetuin vierasvenesatama. Oli helppo kuvitella millainen säpinä siellä on kuumimman sesongin aikaan. Nyt veneitä oli vain murto-osa siitä, mutta muu liikenne vilkasta.

Yöpymispaikka on hyvä. Keula saatiin maihin, ja näkymä siihen suuntaan on komea, männyt ikivanhoja.

perjantai 1.9.

Luovittiin koko päivä ja tehtiin viitisenkymmentä vendaa ja kertauksen vuoksi yksi jiippi. Omistimme päivän purjehduksen maapallon ensimmäisenä yksin kiertäneelle Joshua Slocumille, jonka kirjaa olemme lukeneet iltaisin ääneen. Tämä päivä on retken viimeinen kunnon mahdollisuus purjehtimiseen ja se on käytetty täysimittaisesti hyväksi.

Sää on ollut koko päivän aurinkoinen ja heikkotuulinen, nopeudet enimmillään viiden solmun tienoilla, enimmäkseen kolmen luokkaa. Kun kiirettä ei ole, silläkin vauhdilla ehtii. Taitaa olla syyskuun ensimmäinen päivä, mutta keli on hyvin kesäinen.

Hienon purjehduspäivän päätteeksi löytyi hyvä luonnonsatama, näköjään myös suosittu. Paikalle saapuessamme veneitä oli neljä, nyt muutamaa tuntia myöhemmin 14. Osa on ankkurissa ja lievä enemmistö keula maissa. Lahden pohjukassa on ankkuroituna vene, jonka nähdessään kippari ilahtui suuresti. Kyseessä on Slocumin legendaarisen Sprayn mallin mukaan tehty nykyaikainen vene, nimeltään Taranea Spray.

Iltahämärissä veneen yli etelään lensi hanhiauroja. Lintuja oli ainakin sata, ehkä jopa sataviisikymmentä.

sunnuntai 3.9.

Sanelen tätä sunnuntaina lähtöruudussa. Tavarat purettiin laiturille ja kippari lähti hakemaan autoa. Päivä on onneksi ollut poutainen, ja patjat kuivuvat kannella.

Vietimme yön keskellä Tukholmaa Wasahamnenin vierasvenesatamassa, josta on mainittava erityisen hieno ja hyvin varusteltu vessa. Suorituspaikkoja oli pitkä rivi, pyttyjä ja lavuaareja, kaksi erikoisen mallista kädenkuivauslaitetta. Vessamusiikkina soi kevyt kotimainen. Kaiken huippuna nurkassa oli varsin laaja ota-ja-jätä -tyyppinen kirjasto, helmenä Ulla-Lena Lundbergin hieno laivatrilogia.

Sunnuntain aloitimme kiertoajelulla kaupungin keskustassa. Kippari tuumasi että saisi olla lippu perässä hulmuamassa. Paatteja oli paljon ja kaikenlaisia. Raakatakiloitu kolmemastoinen purjealus tarjosi majoituspalveluja, puolalainen purjealus oli lähdössä merelle.

Vikingin terminaalilla oli kaksi risteilyalusta. Norjalainen Viking Sea on viime vuonna valmistunut ja 228 metrin mittainen. Vieressä oli Bahamasaarille liputettu suunnilleen saman kokoinen 1970-luvulla rakennettu Albatros. Risteilyalusten nykysuuntaus näkyi siten, että norjalaisaluksen koko kylki oli täynnä parvekkeita.

Väylä Hammarbyn kanavalle lähti heti toisen risteilijän keulan takaa. Kanava muistutti Södertäljen vastaavaa ja sulutuskorkeuskin oli sama puoli metriä. Koska siirryimme suolaisesta vedestä makeaan, maksua ei peritty.

Vähän kanavan jälkeen vastaan tuli vanha puumastoinen kaunotar. Masto oli niin korkea, että läppäsilta nostettiin pystyyn ja vene lipui ohi.

Veneenjättöpaikkaa lähestyttäessä edessä alkoi näkyä purjeita, käynnissä oli vanhojen veneiden purjehduskilpailu. Kääntömerkki oli venesataman edustalla. Ajoimme radan sivua ja ihailimme veneitä.

Viimeisenä tuli pulskanmallinen puuvene, jossa oli ruskeat purjeet. Kippari sanoi, että perinteinen purjeiden väri oli nimenomaan ruskea. Tämän veneen miehistöön kuului vain yksi mies, joka sitoi ruorin ja hävisi pitkäksi aikaa kajuuttaan. Herkuttelimme ajatuksella, että vene jatkaa omia aikojaan valittuun suuntaan ja pysähtyy vasta kun puksprööti työntyy sisään rantakonttorin ikkunasta.

Tavaraa kertyi laiturille juhlava kasa, mutta kippari arveli että mahdumme autoon. Kun äsken mereltä saapui vene ja hakeutui omalle paikalleen, laiturilta nousi vastahakoisesti siivilleen harmaahaikara.

Purjehtijaporukka näyttää olevan kohteliasta väkeä, ja tapoihin kuuluu tervehtiminen vesillä ja satamissa. Minua huvitti kun miljonäärin oloiset herrat nyökkäilivät Vaxholmissa ökyveneen kannelta. Mahtoivat arvuutella keskenään, moneenko kertaan harmaapartainen merikarhu on kiertänyt Kap Hornin.

Vieressä on iso silta ja sieltä ihmiset katselevat tänne päin. Joku saattaa tarkistaa että oma vene on tallessa, joku toinen ehkä ajattelee että voi vitsi kun pääsisi joskus purjehtimaan. Minä pääsin ja kyllä oli hieno reissu!

Kirjallinen ketjureaktio, osa 2

Imbi Pajun kirja Torjutut muistot herätti Joulukuussa 2015 kiinnostukseni Viron historiaan. Luin joukon tietokirjoja, ja niiden jälkeen vaihdoin kaunokirjallisuuteen. Kiinnosti tietää, löytyykö Suomenlahden takaa vastine Väinö Linnalle.

En enää muista, mistä sain virikkeen tarttua Jaan Krossin teoksiin. Aloitin novelleista ja ihan ensimmäinen kokoelma oli Silmien avaamisen päivä. Heti muutaman sivun luettuani huomasin, että nyt kolahti kunnolla.

Novellit kuuluvat Krossin tuotannon siihen osaan, jossa kirjailija hyödyntää omia kokemuksiaan. Romaaneista samaan ryhmään kuuluvat Mesmerin piiri, Syvyydestä ja Paikallaanlento. Minulle Krossin omaelämäkerrallinen proosa on ollut avartava ja kirjallisesti nautittava johdatus Viron lähihistoriaan.

Monet pitävät Krossin pääteoksena Uppiniskaisuuden kronikkaa, kertomusta Balthasar Russowin elämästä 1500-luvun Virossa. Kross on tunnustanut, että kaikista romaaniensa henkilöhahmoista juuri Russowissa on eniten häntä itseään. Russow ja Kross olivat rohkeita ja tarvittaessa tavattoman uppiniskaisia Viron itsenäisyyden puolustajia.

Oli jokseenkin väistämätöntä, että Kross joutui ongelmiin Viron miehittäjien kanssa. Tutuiksi tulivat sekä Patarein vankila että Pagari 1, jatkossa matka vei kahdeksaksi vuodeksi Siperiaan, vankileireille ja karkotukseen. Tätä elämänsä vaihetta Kross kuvaa novelleissaan mutta kuitenkin niin, että kertomusten päähenkilöinä esiintyvät yleensä kohtalotoverit.

Tyyli pysyy viileän purevana eikä oma katkeruus pääse esiin. Esimerkiksi Halleluja-kokoelman niminovelli on maailmankirjallisuutta ja vankileirikertomusten aatelia. Alkuun päästyäni luin koko Jaan Krossin suomennetun tuotannon.

Prosessi otti uutta suuntaa Tartossa maaliskuussa 2017. Aidoissa tutkintavankilan tiloissa toimivassa KGB-museossa muistutettiin, että Aleksandr Solzenitsyn kirjoitti Vankileirien saariston piileskellessään 1960-luvun alussa kaksi talvea Viron maaseudulla. Naapureille hänen sanottiin olevan väitöskirjaa valmisteleva tutkija, jota ei saanut häiritä. Museossa oli esillä valokuva vankileirin orkesterista, jonka esiintymisasut on ommeltu jalkaräteistä.

Solzenitsyn on kirjoittanut edellä mainitun järkäleen lisäksi mm. romaanin Ivan Denisovitsin päivä. Teoksen jaksaa lukea, koska se on mitoiltaan pienoisromaani ja tasoltaan maailmankirjallisuutta. Samaan laatuluokkaan nostan Krossin parhaat vankileirinovellit ja venäläisen Varlam Salamovin teoksen Kolyman kertomuksia. Kirjailijoita yhdistää vuosikausien omakohtainen kokemus Neuvostoliiton vankileireistä.

Monet suomalaisetkin ovat vapauduttuaan muistelleet pakkotyöleirien kauhuja. Mainittakoon Otavan vuonna 2016 julkaisema, Olavi Lempisen kirjaama inkeriläissyntyisen Veikko Piiparisen elämäntarina Rautaesiripun takana. Monipolvisen kertomuksen alaotsikko on ”Kaukopartiosta Vorkutan vankileirille”.

Kun halusin kammottavien vankileirikuvausten jälkeen tuulettaa päätäni, luin neljä Indrek Harglan dekkaria. Apteekkari Melchior avustaa viranomaisia henkiriikosten selvittämisessä, ja tapahtumien näyttämönä on keskiaikainen Tallinna. Ajan kuvaus on uskottavaa ja paikat pääosin löydettävissä Tallinnan vanhassa osassa. Linkki blogitekstiin Melchior-dekkareista.

Viroon liittyvästä kirjallisuudesta puhuttaessa viime aikojen mainittavin luku-urakka on Tammsaaren viisiosainen suurteos Totuus ja oikeus. Pidin lukemastani kovasti ja matkustin Tallinnaan nähdäkseni teoksen ykkösosan pohjalta v. 2019 valmistuneen suurelokuvan. Elokuva nousi Virossa nopeasti kaikkien aikojen katsotuimmaksi kotimaiseksi elokuvaksi. Voisi luulla, että kassamagneetti kanattaisi tuoda myös Suomen elokuvateattereihin!

Myös kansalliskirjailija Tammsaaren jälkeen kaipasin kevennystä ja tähän tarpeeseen vastasi Virossa syntynyt, mutta jo pitkään Suomessa asunut  Antto Terras. Pidin varsinkin teoksesta Helsinki-Tallinn Express, joka esittelee ”isoveljen” aivan uudessa valossa. Kieli on loistavaa ja ajatukset yllättäviä.

Lembit

Tallinnan Lentosataman hangaari on itsessään merkittävä nähtävyys: valmistuttuaan v.1917 se oli maailman suurin ilman keskipylväitä seisova teräsbetonirakennus. Lentosatama on Tallinnan suosituin nähtävyys, ja ehkä kiinnostavin sen monista vetonauloista on sukellusvene Lembit.

Ensimmäisellä käynnillä mahdollisuus käydä sisällä Lembitissä tuli iloisena yllätyksenä. Nauhoitin suomenkielisen selostuksen ja muokkasin sen luettavaksi:

1.
Komentokeskus on sukellusveneen aivot. Aluksen sukeltaessa miehistön saamat käskyt annettiin juuri täältä. Täältä ohjattiin myös koko alusta ja taistelutoimintaa. Pinnalla kuljettaessa alusta ohjattiin komentosillalta, joka sijaitsee pääsi yläpuolella aluksen ulkokannella.

Kun sukellusvene on sukelluksissa, se käyttää pinnanpäälliseen tähystykseen periskooppia, pitkää tähystysputkea, jolla voidaan tehdä havaintoja vedenpinnan yläpuolelta. Lembitissä oli niitä kaksi kappaletta, yksi komentajalle ja toinen ilmatähystäjälle. Tässä näkyvä on säilynyt komentajan periskooppi.

Myös laivakeittiö eli kapyysi sijaitsi täällä. Keittiön pesualtaassa on englantilaiselle alukselle ominaiseen tapaan kaksi hanaa.

Kun sukellusveneen tuli sukeltaa nopeasti, koko miehistön tuli juosta noin 50 sekunnissa sukellusveneen keulaan, jotta sukellusveneen painopiste saatiin aluksen kärkeen tarvittaessa myös pimeässä ja käsin tunnustelemalla. Sukellusvene laskeutui siinä ajassa jo noin 9 metrin syvyyteen.

2.
Moottoriosasto on sukellusveneen sydän. Tässä oli kaksi dieselmoottoria pinnalla liikkumiseen ja kaksi sähkömoottoria pinnan alla liikkumiseen.

Sukellusveneitä rakennettiin Englannissa Viron merivoimille alun perin kaksi, Lembitin lisäksi myös täsmälleen samanlainen Kalev, joka katosi toisen maailmansodan aikana. Sukellusveneet olivat Viron merivoimien ensimmäisiä aluksia, joissa oli diesel-moottori. Se oli suuri etu höyrykoneisiin nähden, sillä kyseiset moottorit saatiin paljon nopeammin ajokuntoon.

Lembit saattoi olla taloudellisesti ajettaessa merellä enintään 28 päivää, mutta veden alla vain yhden vuorokauden. Täydellä teholla ajettaessa akut tyhjenivät jo parissa tunnissa. Muuten, myös konemiehinä toimivat aliupseerit käyttivät öljyisessä työssään miehistön valkoisia puseroita. Heidän tuli osata käyttää moottoria myös pimeässä kuulostellen ja käsin tunnustelemalla.

3.
Upseerien messi oli tarkoitettu aluksen neljälle tärkeimmälle miehelle, komentajan lisäksi komentajan apulaiselle, torpeedoupseerille ja insinöörimekaanikolle. Komentaja yöpyi omassa hytissään, muut kolme upseeria täällä.

Lembitin lattian alla on suuret tekniikka- ja varastotilat. Jalkojesi alla olevassa osassa oli esimerkiksi ammuskellari 2000 patruunalle, joita käytettiin aluksen ilmatorjuntatykissä.

Seinällä sijaitseva puhelin kytkettiin rantauduttaessa kaupungin puhelinverkkoon. WC:n käyttöä sääteli sukellusveneessä monimutkainen 8-vaiheinen toimenpide ilmasäiliön sopivalle paineelle täyttämiseen liittyen. WC:n luona sijaitsi alun perin upseerien pesutila, joka ei ole säilynyt tähän päivään. Se muutettiin Toisen maailmansodan aikana hydroakustiikkahuoneeksi.

Jälkimarkkinoilla

Seitsemän divarinpitäjää kertoo Parnasson numerossa 6-7/2015 kokemuksiaan kirjojen jälkimarkkinoista. Yhteinen havainto on kirjojen keräilemisen vähentyminen. Pekka Räsänen jyväskyläläisestä Lukuhetki-divarista sanoo:

Enää ei olla kiinnostuneita ostamaan jonkun kirjailijan koko tuotantoa vaan sieltä valikoidaan itselle sopivat osat.

Kampintorin divarin Timo Surojegin viittaa samaan asiaan:

Nykyään trendinä tuntuu olevan, että monelta hyvältäkin kirjailijalta kysytään vain yhtä tai paria teosta, esimerkiksi Ruuthilta Kämppää, Salamalta Juhannustansseja, Rintalalta Poikia ja niin edelleen. (…) Nykyään ihmiset ostavat kirjoja sisällön takia, ei siksi että se ’kuuluu kokoelmaan’.

Pokkaripainosten räjähdysmäinen kasvu on tappanut lukuisten teosten antikvaarisen kysynnän. Keltainen kirjasto on säilyttänyt kiinnostavuutensa kovakantisena keräilijöiden silmissä, vaikka monista teoksista on otettu pokkaripainoksia,

sanoo Kimmo Välkesalmi Pursimiehenkadun divarista.

Lukuhetken Pekka Räsänen on tehnyt asiaan liittyen kiinnostavan havainnon:

Finlandia-voittajien keskuudessa Lundbergin Jää on mielenkiintoinen poikkeama ainakin meidän kaupassamme: huolimatta suurista myyntimääristä kirjaa liikkuu erittäin vähän, ja se menee saman tien kaupaksi, kun jostain ilmaantuu.

* * *

Teen omat kirjaostokseni pääasiassa rovaniemeläisellä kirpputorilla, jonka tarjonta on kiehtovalla tavalla sattumanvarainen. Tarkistan tilanteen suunnilleen kuukauden välein. Aarteita löytyy harvakseen, esimerkiksi elokuussa edellä mainittu Lundbergin Jää. Olihan se pakko ostaa kahdella eurolla, vaikka en aikonutkaan lukea sitä vielä uudelleen.

Antti Tuurin Kylmien kyytimies löytyi aikanaan samasta paikasta samaan hintaan, samoin McCourtin Seitsemännen portaan enkeli, Raittilan Canal Grande, Linnan Tuntematon sotilas ja Tolstoin Anna Karenina.

Kirppislöydöt menevät yleensä kiertoon. Vain harvat jäävät omaan hyllyyn joko odottamaan lukuvuoroaan ja vielä harvemmat omistamisen ilosta. Kemppisen Lumikuru on näitä viimeksi mainittuja.

Muista suosikeistani Jaan Krossin teoksia näkyy harvoin kirppiksillä, mutta divareiden yhteishausta niitä sentään löytyy. Novellikokoelma Halleluja päätyi hyllyyni jyväskyläläisestä divarista (8 €) ja Sattumien summan sain tuliaisena kirjamessujen kirppikseltä.

Jaan Krossin teokset ovat säilyttäneet hintansa jälkimarkkinoilla kauttaaltaan hyvin, vain Pietarin tiellä -pokkarin saa selvästi muita halvemmalla. Haitarin toinen ääripää on Uppiniskaisuuden kronikka, josta pyydetään divareissa 80-120 euroa. Em. jyväskyläläisdivarista Krossin pääteoksekseen luonnehtima teos oli myyty 50 eurolla.

Jälkimarkkinoista puhuttaessa on mainittava vielä kirjastojen poistomyynnit. Sain syksyllä Rovaniemen pääkirjaston Lappi-osastolta kaksi kiinnostavaa kirjaa: Tuulikki Soinin Petsamon laulu ja Peter Freuchenin Nuoruuteni Grönlannissa. Ne lähtivät kiertoon. Todellinen helmi löytyi pari vuotta sitten Saarenkylän kirjastosta ja se on edelleen hyllyssäni: Björn Landströmin Laiva. Upea kirja!

Via Kevorosa – 60 000 askelta teatteriin *)

Operaatio Paulaharju ei päästä ystäviään helpolla. Ei varsinkaan nyt, kun haasteet nousivat uudelle tasolle ja voidaan hyvällä syyllä puhua erämaateatterista. Akukammille piti kävellä ihan tosissaan.

Lyhyin reitti olisi ollut mönkijäura Tenon varresta Akujärvelle ja sieltä vähän matkaa polutonta maastoa perille. Matkaa tuli näinkin viitisentoista kilometriä. Useimmat saapuivat Sulaojalta Ruktajärven kautta tai yhdistivät teatteritapahtuman osaksi muuta retkeilyä. Niin tein minäkin ja se selittää ylimääräiset askeleet.

Tähti otsikon perässä muistuttaa, että tähän teatteriin tultiin rinkka selässä; minun riesanani oli rinkan lisäksi vielä kameralaukku ja jalusta. Taakka teki retkestäni raskaan, ei niinkään kävely.

Uusina varusteina mukana oli askelmittari ja sanelin. Viimeksi mainittu laite olisi kannattanut hankkia jo vuosia sitten. Väsyneenä kynnys kirjoittaa muistiinpanoja nousee ylivoimaisen korkeaksi, mutta muutaman sanan jaksaa sipissäkin sopertaa.

perjantai
Jäin bussista väärässä paikassa. Tie päättyi huoltotuvan pihaan ja talon takana alkoi koivupusikko. Ei auttanut kuin työntyä sekaan. Purokin piti vielä ylittää ennen kuin pääsin polulle. Saappaan varsi riitti juuri ja juuri. Sää on edelleen heikkotuulinen ja kesäinen. Yhtään sääskeä ei ole näkynyt mutta hieraisin silmiäni, kun Luopmosjaurilla näyttäytyi purjevene.

lauantai
Sain aamupuuron valmiina, oli vähällä joutua hukkaan. Isoista ryyneistä keitetty ja seassa mustikkakeittoa. Herkkua! Uusi retkipatja oli ensi kertaa käytössä. Mukava kokemus paitsi että oli turhan kapea ja ihmeen äänekäs. Puhaltamisessa oli kova homma.

Pidän taukoa väljissä tunturimaisemissa. Polkua näkyy pitkästi kumpaankin suuntaan, edessä päin ainakin 2 kilometriä. Vieressä on suuri, karttaan merkitty siirtolohkare. Kulkijat ovat koonneet sen päälle pikkukiviä ja saaneet aikaan erikoisen monumentin. Rinkka painaa, jalat menisivät kyllä.

Hämärä yllätti ennen kuin ehdin kammille. Kello on yksitoista, teltta pystyssä ja aamupuuro syötynä iltapalaksi. Vielä pitäisi vaihtaa kuivaa päälle ennen kuin pääsee nukkumaan. Teltassa kaikki on valmiina.

sunnuntai
Jätin tavarani sopivaan teltanpaikkaan ja jatkoin joen rantaan, missä Matti hääräsi saunamajurina. Siinä jutellessamme käytiin kysymässä joen ylityspaikkaa, eikä aikaakaan kun kahdeksanhenkinen iskujoukko tarpoi kohti Akujärveä. Satoi edelleen ja sanoin ihailevani työryhmän aktiivisuutta. Kenraaliharjoituksessa oli ollut kahdeksan katsojaa, ja aiemmin viikolla joku poromies oli osunut sattumalta harjoituksiin ja jäänyt seuraamaan toimintaa.

Nyt on ensi-ilta nähty ja kuinka ollakaan, Luontoäiti oli hengessä mukana: sateisen päivän päätteeksi pilvet väistyivät ja aurinko alkoi paistaa. Yleisöä oli 53 ja se on ensi-iltojen ennätys.

Uusi juttu toimi oikein hyvin. Minulle Hailuodon teatteritapahtumasta tuttu Antti Laukkarinen veti komeasti Suongilin roolin. Petra Poutasen säveltämiä ja harjoituttamia lauluja kelpasi kuunnella. Niilaksen ja papin otatus meni luihin ja ytimiin.

maanantai
Näyttäisi olevan tulossa poutapäivä ja se on hyvä, koska kamppeet kuivuvat.  Palelemisen vuoksi nukkumisesta ei tullut mitään, lämpötila lienee käynyt nollan vaiheilla. Joskus aamuyöllä lisäsin vaatetta (joku tyhmä ei ymmärtänyt tehdä sitä illalla teltan ulkopuolella). Kun on ponnisteluiden jäljiltä jäykkä kuin pökkelö, pukeminen matalassa teltassa on piinallista pungertamista.

Illan esityksen yleisömäärä oli 42 eli yhteensä jo yli sata katsojaa on nähnyt esityksen. Tänä vuonna käytännössä kaikki ovat teatterin vuoksi tänne tulleita. Jouni kertoi paikkojen olleen aamulla kuurassa. Ei ihme että kesäpussissa paleli.

tiistai
Nyt voin sanoa nukkuneeni kunnolla. Vetäydyin yöpuulle ennen kymmentä ja nukuin kahdeksaan. Siitähän taitaa tulla kymmenen tuntia. Eilen panostin lepäilyn lisäksi syömiseen.

Ennen reissuun lähtöä pähkäilin tosissani, otanko teltan vai louteen. Kummankin hyvät puolet ovat tiedossa ja myös huonot: teltan ahtaus ja näköalattomuus, louteen tuuliherkkyys ja syöpäläisten vapaa sisäänpääsy. Sääskistä tai polttiaisista ei ole ollut harmia tämän retken aikana, mutta tuulen suunta on kyllä vaihdellut.

Juroin teltassa pitkälle iltapäivään. Sitten söin ja päätin lähteä kammille, koska teki mieli seistä suorana kuivissa sisätiloissa. Toive toteutui, paitsi että kammin sisäilman kosteusprosentti oli vähintään 110.

Löysin kammista tuttuja: Salmirinteet, Lumpeen Maijan ja Salmisen Päivin telttanaapurin Hannukurusta. Pian Päivikin ilmestyi, oli jättänyt tavaransa Njavgoaivin kämpälle ja lähti takaisin heti esityksen päätyttyä.

Esityksessä oli 22 henkeä. Hedelmä- ja vihannessato taisi olla parempi kuin aiemmin, ainakin yleisömäärään suhteutettuna. Maija ja Ossi toivat esiintyjille kaalin ja kurkun.

keskiviikko
Sateisen päivän jälkeen kirkastui ja tuli taas kylmä yö. Nukuin jonkin verran paremmin kuin edellisenä pakkasyönä. Nyt makoilen teltassa ja nautin läheltä kuuluvasta kuorolaulusta. Porukka treenaa Onnen lammasta esitettäväksi ylimääräisenä numerona, lampaana nähdään Onkku. Kuivatan kamppeet, syön ja lähden kohti Ruktajärveä.

Iltapäivä, varttia vaille neljä. Pidän taukoa joen rannalla vähän matkaa Njavgoaivin kämpältä pohjoiseen. Vastaan on tullut kymmenkunta ihmistä ja kaksi koiraa, kaikki teatteriin matkalla. Yhden miehen kanssa levähdimme yhdessä. Hän kertoi ostaneensa vähän käytetyn Savotan putkirinkan viidellä kympillä. Onnittelin hyvistä kaupoista. Monta muutakin samanlaista rinkkaa on näkynyt, ovatkohan tekemässä paluuta!

Teatteriin oli menossa myös arviolta 2-vuotias pikkujuniori äitinsä selkärepussa. Näytti nukkuvan sikeästi ja kuului pärjänneen hyvin. Saman ikäinen oli myös Hannukurun teatteritapahtuman nuorin asiakas kaksi vuotta sitten.

torstai
Eskelisessä varttia vaille 12. Valitsin Luopmosjaurin lounaisrannalla kaukaa viisaasti reitikseni autolla ajettavan uran. Pian vastaan tuli maastoauto, jonka kuskia moikkasin. Toivoin mielessäni, että hänellä on järvellä toimitettavana vain jokin pieni asia.

Onni potkaisi. Kun auto ilmestyi taakseni, heilautin peukaloani. Kyytiin noustuani kuljettaja kertoi ajatelleensa, että toivottavasti tuo älyää nostaa peukalon kun askel näyttää melko vaatimattomalta. Ehkä hän olisi pysäyttänyt joka tapauksessa kysyäkseen, josko kyyti kelpaisi. Ilman tätä onnenpotkua bussiin ehtimisen kanssa olisi ollut niin ja näin.

Sulaojan pysäköintialue oli täynnä autoja. Joku paikkakuntalainen kuului sanoneen, ettei ole koskaan nähnyt paikkaa niin tukossa. Päivi ilmestyi kaverinsa kanssa, olivat olleet yötä lähimmällä leiriytymispaikalla. Sinne oli tullut iltamyöhällä joku porukka sikspäkit käsissään mutta muuten vaellusvarusteissa.

Tapasin myös Jaskan, joka odotteli tytärtään Maijaa maastosta. Jaska on koulukaveri Jyväskylän lyseosta, jota en ollut nähnyt nokatusten kymmeniin vuosiin. Sovimme tapaavamme Operaation merkeissä vuoden kuluttua.

Sodankylä, puoli neljä. Sataa ja on satanut Ivalosta asti. Semmoinen käpy pääsi käymään, että bussi jätti Inarissa. Marketti oli täynnä saksalaisia ja kassakone jostain syystä jumissa. Suma seisoi.

Jätin korini kassalle ja juoksin katsomaan miltä tilanne näyttää ulkona. Ehdin nähdä Eskelisen perävalot. Bussi kääntyi juuri kylänraitille ja lähti kohti Ivaloa mukanaan meikäläisen rinkka ja kameravehkeet.

Maksoin ostokseni, kävelin taksiasemalle ja tilasin kyydin Ivaloon. Harmitti kieltämättä mutta vähän myös huvitti: olin paljoksunut selvästi edullisempaa taksikyytiä Karigasniemestä Outakoskelle. No, lopputulos ratkaisee. Nyt olen joka tapauksessa täällä ja parin tunnin päästä kotona saunassa!

Etäfani matkusti finaalipeleihin

JYP Naiset voitti runkosarjan jo viime kaudella, selvitti välierävaiheen ja lähti finaaleihin kotiedun ansiosta suurin toivein. Matkustin Jyväskylään – vain nähdäkseni, että Blues oli edelleen vahvempi. Pettymys oli katkera.

Päättyneellä kaudella JYP valmistautui kultataistoon selvänä suosikkina: runkosarjan ja välierien jälkeen joukkue oli pelannut kauden aikana 31 ottelua ja voittanut ne kaikki! Kestomenestyjä Blues tahkosi välierät pitkän kaavan mukaan ja joutui lopulta tyytymään pronssimitaleihin. JYP sai finaalivastustajakseen HPK:n. Taas tuli lähtö etelään.

JYPn finaalipaikka varmistui kolmella voitolla Kärpistä. Kärpät ei voittanut kertaakaan, mutta onnistui tekemään sarjassa viisi maalia (JYP 11). En nähnyt yhtään välieräottelua, mutta Riikka Välilä sanoi radion haastattelussa Kärppien paineistaneen herkeämättä JYPin puolustusta. Finaaleissa Riikka odotti ohjauspeliä ja helpompia lähtöjä omasta päädystä.

Ensimmäinen finaaliottelu aloitettiin runkosarjassa kunnostautuneiden JYP-pelaajien palkitsemisella. Joukkueen kapteeni Jenni Hiirikoski palkittiin runkosarjan parhaana pelaajana, parhaana puolustajana ja pistepörssin voittajana. Jenni teki 28 ottelussa 17 maalia ja antoi 62 maalisyöttöä. Muita palkittuja olivat Tanja Niskanen, Sanni Hakala ja päävalmentaja Katja Saari. Vieraat joutuivat katselemaan palkintosadetta viivalta.

JYPn pelaajamateriaali on laadukas, mutta kapeahko: joukkue pelasi käytännössä kolmella ketjulla ja viidellä puolustajalla. HPKn kokoonpanossa oli neljä ketjua ja kolme pakkiparia. Kaikki tietävät, että paineen alla väsyessään hyväkin puolustus sortuu virheisiin. Siksi ihmettelen, miksi HPK ei yrittänyt samaa kuin Kärpät. Mielestäni tämä olisi ollut Kerhon ainoa keino horjuttaa vastustajaa.

Finaalisarjan avauksessa JYP oli ylivoimainen ja voitti numeroin 5-0. Tilannetta helpotti, että maalinteko onnistui kahdesti jo avauserässä. Myös puolustaminen sujui mallikkaasti, ja Kerholla oli vaikeuksia päästä hyville maalipaikoille. Ottelun tehopelaajina kunnostautuivat tutut nimet: Riikka Välilä 1+3, Tanja Niskanen 2+0, Jenni Hiirikoski 1+1 ja Sari Kärnä 1+1. Meeri Räisänen näytti maalilla, mitä on odotettavissa.

Pelit jatkuivat jo seuraavana päivänä Hämeenlinnassa. Onnistuin houkuttelemaan Jounin kuskiksi, ja matkustin paikalle Tampereen kautta. Pelipaikka sijaitsi Ritarihallin yhteydessä ja oli nimeltään Metritiski Areena. Koska monen metrin levyinen kaistale jäätä jäi täydellisesti katveeseen, pelitapahtumien seuraaminen perustui suurelta osin kuulohavaintoihin ja arvauksiin.

Kerran Kerhon pelaaja rynnisti kovalla vauhdilla kohti laitaa, mistä kuului kovaa kolinaa. Totesimme Jounin kanssa yhteen ääneen, että taisi olla sääntöjen vastainen taklaus. Tuomarin käsi nousi pystyyn pienellä viiveellä, mutta ihmeeksemme katveesta ilmestyikin JYP-pelaaja ja luisteli jäähyaitioon.

Finaalisarjan toinen ottelu oli ensimmäistä tasaisempi, ja torjunnoilla mitattuna HPK oli jopa hallitseva osapuoli. Silti on pakko sanoa, että Kerho oli äärettömän kaukana ottelun voittamisesta.

Ensimmäistä maalia jouduttiin odottamaan ottelun puoliväliin, mutta JYP malttoi pelata kärsivällisesti. Loppunumerot 0-3; Jenni Hiirikoski ja Riikka Välilä olivat totutun hyviä, ja Meeri Räisänen jatkoi jäätävällä tasolla.

Avausmaalin tehnyt Saila Saari sanoi ottelun jälkeen, että ilman Meeriä JYP olisi hävinnyt. Olen asiasta eri mieltä. JYP on – mitenkään Kerhoa vähättelemättä – laadukkaampi joukkue, ja tämä koskee myös maalivahteja.

Pudotuspeleissä JYPn luukkua aukonut Tiina Ranne oli runkosarjassa vakuuttava ja valittiin naisten MM-kisoihin. Myös kolmosmolari Eerika Saloranta torjui runkosarjassa paremmalla prosentilla kuin pudotuspeleissä hyviä otteita esittänyt HPKn Kiira Laine.

Kolmannesta finaaliottelusta tuli huikea jännitysnäytelmä. Mielestäni Kerho pelasi parhaan pelinsä ja JYP huonoimpansa. Hermoilustako mahtoi johtua, että kiekko saatiin verkkoon vasta jatkoerän jälkimmäisellä puoliskolla. Ylivoimapeli oli mielikuvituksetonta hieromista ja väkisin yrittämistä, vaikka pelaajien taitotaso riittäisi jopa improvisointiin.

Päävalmentaja Katja Saari kertoi havainneensa JYPn päässeen kolmannessa erässä entistä selvemmin pelin päälle, Minä näin tilanteen aivan toisin: ensi kertaa finaalisarjan aikana tuli hetkittäin sellainen olo, että Kerho saattaa voittaa ottelun. Jatkoerässä luottamus oli taas horjumaton, koska neljällä neljää vastaan pelaaminen näytti sopivan paremmin kotijoukkueelle.

Ajassa 73.51 ahdistunut olo kääntyi auvoiseksi. Omalla tunneasteikollani JYP-naisten kolmas mestaruus nousee erittäin korkealle, suunnilleen samalle tasolle JYP:n toisen liigamestaruuden kanssa. Se ensimmäinen on aivan oma lukunsa.

Lopuksi on nostettava esiin naisjääkiekkoilun legenda ja pudotuspelien MVP Riikka Välilä (os. Nieminen). Alusta asti Riikan uraa seurannut Keskisuomalaisen toimittaja Ilkka Kulmala kirjoitti mestaruuden ratkettua hienon kolumnin, josta seuraava katkelma:

Ja neiti Nieminen antoi palaa. 1989 Riikka täytti 16. Tuona vuonna hän voitti aikuisten SM-kultaa jääkiekossa (EVU), kaukalopallossa (JPS), jääpallossa (JPS) ja pesäpallossa (Kiri). Viimeksi mainitussa lajissa hänet valittiin vuoden naispelaajaksi.

Ilkka Kulmala ehdotti, että sitten kun ura joskus päättyy, Riikan paita nostetaan Hippoksen jäähallin kattoon. Kannatan lämpimästi.

Kiitos JYP Naiset, kiitos Riikka!

PS
Olin paikalla, kun Riikan paita nostettiin kattoon 4.1.2020

Kirjallinen ketjureaktio

Rovaniemen pääkirjasto järjesti joulukuun 2015 alussa kierrätystapahtuman, jossa asiakkaat saivat jättää hyllyyn omia kirjojaan ja ottaa omakseen muiden tuomia. Nappasin mukaani Imbi Pajun Torjutut muistot (Like 2006). Paju käsittelee kirjassaan Viron ja Neuvostoliiton yhteistä historiaa ja kertoo vuosikausiksi vankileirille kyyditetyn Aino-äitinsä tarinan.

Pajun rankka teos osui sopivaan saumaan: olin juuri saanut luetuksi kaikki Antti Hyryn kirjat ja kaipasin vaihteeksi yhteiskunnallisempaa otetta. Loppukesällä lukulampun alla olleessa Samuli Parosen tuotannossa tämä puoli on mielestäni sopivasti esillä, samoin kevättalvella toiseen kertaan luetussa Linnan Pohjantähti-trilogiassa. Voin samalla nimetä sen antoisan kirjavuoteni 2015 kohokohdaksi.

Mutta takaisin varsinaiseen asiaan. Pajun kirjaa lukiessani häpesin sitä, kuinka vähän tiesin sukulaiskansan historiasta. Aloitin tilanteen korjaamisen lainaamalla lisää kirjoja, esimerkiksi Matti Turtola: Presidentti Konstantin Päts; Osmo Hyytiä: Viron kohtalontie 1933… 1939… 1940 ja Mart Laar: Unohdettu sota. 

Jos historiantutkijoiden teokset tuntuvat liian raskailta luettavilta, suositan näitä kahta: Ants Oras: Viron kohtalonvuodet ja Andreas Oplatka: Lennart Meri – Virolle eletty elämä. Mika Waltarin Ruotsissa vuonna 1941 nimimerkillä Nauticus julkaistu Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta on lyhyt ja helppolukuinen pikajohdatus aiheeseen. Kirja oli Suomessa pitkään kiellettyjen kirjojen listalla.

Matti Turtola tarkasteee kirjassaan mm. Viron ja Suomen erilaista suhtautumista Neuvostoliiton loppukesällä 1939 esittämiin vaatimuksiin. Viro vältti siinä vaiheessa sodan, mutta menetti itsenäisyytensä ja joutui Stalinin hirmutöiden uhriksi. Historian valossa on helppo ymmärtää, että uudelleen itsenäistyttyään Viro liittyi ensi töikseen NATOn ja EU:n jäseneksi.

Jos joku on kiinnostunut vasemman äärilaidan näkemyksistä, niitä löytyy Johan Bäckmanin kirjasta Pronssisoturi. Näin Bäckman arvioi Eljas Erkon toimintaa sivulla 155:

Tallinnan lähetystösihteerinä 1924 Erkko laittoi alulle Leningradin piirityksen ehdottamalla, että Suomi ja Viro sulkevat Suomenlahden. Vastauksena Erkolle Neuvostoliitto vapautti Karjalankannaksen suojavyöhykkeeksi Leningradille ja liitti Viron itseensä. Sadattuhannet maksoivat hengellään.

Suojatyöpaikassaan Tukholman lähetystössä 1939-40 Erkko ei osoittanut katumusta. Erkon aloittama talvisota sai Hitlerin vakuuttuneeksi siitä, että Saksa voi voittaa Neuvostoliiton. Ilman Erkkoa ei olisi siis ollut toista maailmansotaakaan. Miljoonat ja taas miljoonat maksoivat hengellään. 

Totta kai halusin perehtyä myös Viron historiasta ammentavaan kaunokirjallisuuteen. Olisi ollut houkuttelevaa tarttua Sofi Oksasen kirjoihin, mutta ne saavat odottaa vuoroaan. En pidä Oksasen tavasta käyttää hyväkseen kirjallisen menestyksen tuomaa julkisuutta omien agendojensa edistämiseen.

Minulle ketjureaktion kiinnostavin kirjailijanimi on virolainen Jaan Kross (1920-2007). Aloitin tutustumisen Krossin tuotantoon novelleista, jotka kertovat kirjailijan omista kokemuksista miehitetyssä Virossa ja Neuvostoliiton vankileireillä. Ihailen sitä, että kirjailija on selviytynyt katkeroitumatta raskaista elämänvaiheistaan. Suomentaja Jouko Vanhasen sanoin:

Eikä sensuurin poistuminen ole myöskään aiheuttanut kirjailijassa mitään riehaantumista – sanan vapaus ei merkitse kirjailijalle vapautumista siitä eettisestä kirjailijankutsumuksen koodista, joka ohjaa hänen kirjoittamistaan. Tässä johdonmukaisuudessa on Krossin suuruus.

Nyt Krossin neljä novellikokoelmaa ja viimeiseksi romaaniksi jääneen, uudesta itsenäisyyden ajasta kertovan Tahtamaan luettuani on aika siirtyä historiallisiin romaaneihin, jotka nostivat kirjailijan kansainväliseen tietoisuuteen.

Lopuksi haluan kiittää erinomaisia suomentajia. Varsinaisen käännöstyön lisäksi Jouko Vanhanen ja Juhani Salokannel ovat perehtyneet syvällisesti Jaan Krossin vaiheisiin ja elämäntyöhön kirjailijana.