Krikan Sammu

Kansanperinteen kerääjän ja kirjailijan Samuli Paulaharjun vuonna 1934 julkaistu teos Tunturien yöpuolta koostuu 15 fiktiivisestä tarinasta. Yhdessä niistä kerrotaan Krikan Sammusta, joka ”soutelee saitatorkoa Porsanginvuonolla”. Sammu tarkkailee luonnon merkkejä valmiina soutamaan rantaan, jos tuuli uhkaa yltyä. Erityisen huono ennusmerkki on vuonolla kuuluva outo valitus:
-… oijoi … joi joi … jooooi…

Sallan Murhahaarassa nähtiin elokuussa 2019 Juha Hurmeen työryhmän tuottama pienoisnäytelmä Vantus meren rannalla. Tämä merelliseen ympäristöön sijoittuva näytelmä päätti kuusivuotisen Operaatio Paulaharjun. Näytelmän päähenkilö on Krikan Sammu, ja häntä esitti Anna Kuusamo.

Oikeastaan Sammuja on kaksi: Paulaharjun luoma kuvitteellinen hahmo ja se Krikan Sammu, joka asui Kamöyvärin (Kamøyvaer) kalastajakylässä Makreijan (Magerøya) saarella lähellä Nordkappia. Samuli Paulaharju tapasi Sammun kahdesti käydessään vaimonsa Jennyn kanssa Kamöyvärissä vuonna 1931 ja uudelleen kolme vuotta myöhemmin.

Paulaharju käsittelee Kamöyvärin kylän asioita huomattavan seikkaperäisesti v. 1935 julkaistussa teoksessaan Ruijan äärimmäisillä saarilla. Kylän asukkaat käydään läpi mökki mökiltä, mutta jostain syystä kirjasta on jätetty pois Paulaharjun piirtämä kartta, johon mökit on merkitty.

Kartta julkaistiin Ruijan Kaiku -lehdessä joulukuussa 2019 osana kiinnostavaa artikkelia, jossa isoisänsä matkoja ja toimintaa tutkinut ja kaksi kirjaa julkaissut FM Marjut Paulaharju kertoo Ruijan äärimmäisillä saarilla -teoksesta ja sen taustoista.

Kirja on ohut, vain 140-sivuinen, sisältäen 78 valokuvaa, tekijän piirtämän Ruijan kartan, kolmisenkymmentä piirrosta, joissa on piirtäjän viiva ollut ehkä herkimmillään ja rauhallisimmillaan mutta joissa alkaa ilmetä enteellistä tummuutta ja lohduttomuutta. Kirja on kuvaus kerääjien etenemisestä Ruijan meren karulta, kolkolta saarelta toiselle, sen asujaimistosta ja elintavoista.

Kirja eroaa parin seikan kohdalta Paulaharjun muista kirjoista. Siinä ei ole lukijalle osoitettua alkulausetta, joka kertoisi mille matkalle kirja on viemässä lukijaa. On vain teksti: Ollaan Ruijanmerellä. Eikä kirjassa ole listaa kerääjien haastattelemista kertojista. Tämä paljastaa, että Samuli Paulaharju oli lähtenyt todellakin Ruijaan lepäämään.

Hyvän luonnonsataman ansiosta satojen vuosien ajan asuttuna ollut, välillä hiljentynyt Kamöyvärin kalastajakylä alkoi vilkastua uudelleen 1900-luvun alussa kauppias Bruunin tultua paikkakunnalle.

Meri pysyi kylläisenä, kauppamies osti kaloja, ja kallioitten väliseen väärään kohosi pitkin hieruan laitaa kalamiesten pikku mökkejä toinen toisensa perästä. Saapui muitakin kalanostajia, nousi pikku tönöjä Riisvuonollekin. Kalajällit täyttivät kohta kaikki kallionrinnat ja vapaat hieruan laitamat. […]

Ja viimeisenä vuonon takarannalla, Krikannokan yksinäisessä mökissä elelee vanha Krikan Sammu. Hän on Porsangin periltä, Lemminjoelta (Lakselv) tullut lapinverinen suomalainen ja emäntänä on Sammun mökissä ketterä suomalaislappalainen Liisa, samoilta suurilta vuononperiltä.

Sammu ja Liisa ovat olleet hyviä haastateltavia, ja Paulaharju viipyy teoksessaan Krikanniemellä peräti yhdeksän sivun ajan. Asuinpaikka esitellään näin:

Riisvuonon suulla, vuonon takana, syrjässä Kamöyvärin elämästä ja aherruksesta, asustelee joukkoineen Krikan Sammu.
On siinä hieruan laitakentällä, kivikossa Sammun harmaa, pieni mökki ja pieni kala-aitta, venerannassa soutupuura ja muutamaorsinen kalajälli sekä taas ylempänä, kallionkyljessä, suuri viheriäinen jänkäpounu, turpeista rötistetty keiturienkömmänä. Mökin pihamaalla on pieni, vanhoilla verkkoresuilla aidattu nauristilkku, keiturienkömmänän takana muutamainen perunapenkki ja tuvan päätyikkunan edessä pikku pikkuruinen aitaus, johon Liisa on istuttanut raparperin ja korttelinpituisen pihlajaisen ja parikorttelisen koivun ja haavan.

Sammulle ja Liisalle oli siunautunut seitsemän poikaa:

seitsemän miehistä merensoutajaa, toiset jo Sammun mittaisia, toiset alkutaipaleella, liikkuvat ja taajovat rantamalla, on Krikannokalla kohta kuin pikkuinen fiskevääri.
Mustanpuhuvat pojat ovat aina menossa. Milloin he kiikkuvat keitureina kallioilla, milloin istuskelevat rantapahtojen pykälillä moosina ja pissihaukkoina, milloin laukkaavat hierualla heitellen kraakkuja ja krookkepolleja kuin varikset – ja taas toisin vuoroin keikkuvat paaruilla kuin parhaat merensoutajat…

Sammun elämänvaiheista kerrotaan, että Pipeli ja viinapullo kuuluivat pitkän aikaa arkussa säilytettäviin arvotavaroihin. Tärkeysjärjestys vaihteli tilanteen mukaan.

Viina oli hyvää. Jäämeren kolkossa, kontoisessa ilmassa pieni
ryyppy jo kovin lämmitti sydäntä, ja ihanasti se kierteli sisikunnassa
silloin,kun vaatteet kopisivat jäisinä ja vilu oikein luitakin vapisutti.
Ja viinapullo sai jäädä.
Mutta Pipeli ei tuntunut niin tarpeelliselta. Se ei ollut kova vilua
vastaan, eikä se pakkasessa lämmittänyt. Niinpä Sammu kerran otti
sen kainaloonsa, asteli ja kaupitteli isonkirjansa naapurin isännälle.

Tuntoihin tultuaan Sammu haki Pipelin takaisin ja pullo sai kyytiä.

Kävi Krikan ukko seuroissa useat kerrat, ja aina hän sai siellä kovia loukkauksia. Jo viimein hän tunnusti syntinsä ja viinapirunsa. Mutta kristisisaret ja -veljet kaulasta pitäen todistivat veriyljän kautta hänelle anteeksi antamuksen.
Silloin Sammu souti Krikannokalle, niin että kokka kohisi. Juosten hän nouti tuvasta viinapullon, ja juosten hän ruukalti rantaan. Välkkyen lensi pullo ilmassa, ja iloinen helähdys kuului hieruan kivikosta.

Toinenkin iso kirja oli Sammulle tuttu. Hän oli ”melkein poikasena” päässyt Porsangin periltä isolle aavalle turskaa juksaamaan. Matkalla venekunta oli pitänyt tuulta vuonon länsirannalla ja lukenut aikansa kuluksi Russamarkan papin lainaamaa ”Väinämöisen kirjaa”.

Mutta vasta oikein kummaa oli, kun kirjassa saarnattiin isosta
härästä, kaikkein suurimuksesta purrista, mitä ikinä maailmassa on
nähty: seitsemän päivää orava sai juosta vikeltää sarven päästä sarven päähän. Saarnattiin kirjassa sellaistakin, että kuu otettiin taivaalta ja pantiin peittoon, puhuttiin myös hirmuisesta kokosta, joka toisella kynnellä hakkasi tunturin laitaa, toisella hosui suurta merikäärmettä, ja höyhenet vain pölisivät.

Liisan elämän kohokohta on niin kova juttu, että nykyisin se nousisi iltapäivälehtien lööppeihin.

Nokkelana hän, kun oli saanut kuudennen pojan, otti pännän ja paperia ja tiedoitti tärkeän asian itse kuningas Haakonille, kysyen, eikö siitä ole mitään preemietä, kun saa kuusi tervettä merensoutajaa Ruijanmeren alastomille kalliorannoille. Kuningas vastasi, ettei ole Norjassa sellaista lakia, niinkuin on Frankriikissä, mutta omasta lompsastaan hän lähettää Liisalle preemieksi viisikymmentä kruunua.

PS
Tekstissä mainitut ja kaikki muutkin Paulaharjun kirjat, yhteensä 20, on digitoitu ja julkaistu kansalliskirjaston Doria-sivustolla.

Marjut Paulaharjun artikkeli Kamoyvärin kalastajakylä on julkaistu Ruijan Kaiku -lehdessä 12/2019.

Liivinmaan kronikka

Tallinnan Pyhän Hengen kirkon seinään kiinnitetyssä kilvessä kerrotaan, että Balthasar Russow toimi seurakunnan pappina/kirkkoherrana vuodesta 1563 vuoteen 1600. Russow oli epäilemättä hyvä pappi, mutta historiaan hän jäi kronikkansa ansiosta.

Tutustuin Pyhän Hengen kirkkoon vuoden 2016 joulukuussa. Pois lähtiessäni kysyin lippuja myyneeltä mieheltä, puhuuko hän suomea. – Kyllä minä puhun, kuului vastaus. Jäin pitkiin puheisiin, joiden päätteeksi sain suosituksen lukea Russowia.

Liivinmaan kronikka julkaistiin suomeksi 2004, ja klassikkoteoksen voi sanoa saaneen arvoisensa kohtelun. Toimitustyöstä ja käännöksestä vastaa Timo Reko ja typografiasta Timo Jaakola. Loistavaa työtä kummaltakin: kaiken muun hyvän lisäksi kirja on tavattoman kaunis.

Kronikan sivu 254 olkoon näytteenä ulkoasusta. Sivun numero on alhaalla ja iso numero ilmoittaa, minkä vuoden tapahtumista puhutaan. Erityisesti minua miellyttää, että tyylikkäästi tekstiin upotetut kuvat selitetään asianmukaisesti (kuten tässä kirjan kansikuva). Sattumanvaraisesti mukaan osunut teksti paljastaa syyn siihen, miksi kronikka on raskasta luettavaa. Kaikki kunnia Russowille, mutta sotimista ja kauheuksia ei jaksa määräänsä enempää.

Toisaalta lainaukset tekstistä osoittavat, että Russow oli sujuvakynäinen kirjoittaja enkä ihmettele, että Jaan Kross innostui asiasta. Tuloksena oli Russowin elämästä kertova upea suurromaani, monien mielestä Krossin pääteos. Vuonna 2003 julkaistu Uppiniskaisuuden kronikka loi osaltaan paineita alkuperäisen kronikan suomentamiselle.

Jaan Kross on todennut, että hänen romaaniensa henkiloistä Balthasar Russowissa on eniten kirjailijaa itseään. Tinkimättömiä ja tarvittaessa uppiniskaisia Viron puolustajia ainakin ovat kumpikin, sekä Russow että Kross!

Sitten tekstinäytteisiin. Russow kirjoittaa nuorallakävelykohtauksesta, joka aloittaa Uppiniskaisuuden kronikan:

Vuonna 1547 tuli Italianmaasta Liivinmaalle seikkailijoita, jotka olivat nuorallatanssijoita ja temppujen tekijöitä. Kun he tarjosivat palveluksiaan Tallinnan kaupungille, antoi kaupunginraati vetää tavattoman pitkän ja paksun köyden Pyhän Olavin kirkon korkeasta tornista aina Köysimäelle asti. ja kun köysi oli vedetty tiukaksi ja sidottu lujasti kiinni, suljettiin kaikki muut kaupungin portit paitsi Iso rantaportti, josta kaikki kaupunkilaiset, niin nuoret kuin vanhatkin, menivät ulos katsomaan tätä nuorallakävelijöiden näytöstä. Kun väki oli kokoontunut kaupungin ulkopuolelle, esitti yksi temppujen tekijöistä köydellä korkealla maan yläpuolella kaupunginmuurin ulkopuolella ja lähellä sen torneja vallan harvinaisen ja uskomattoman näytöksen, joka herätti ihmetystä ja ihastusta, mutta myös kauhistutti ja pelotti, koska köysi oli niin korkealla. Kun tämä ensimmäinen oli kyllin kauan esittänyt ihmeellisiä taitijaan, kulki toinen köyttä pitkin joutuisasti ja kevyesti ja kuin kiitäen poikki kaikkien kaivantojen ja lammikoiden ja yli kaupungin muurien aina Köysimäelle saakka. Tällaisen samanlaisen näytöksen he esittivät myös muissa Liivinmaan kaupungeissa. (s. 119)

Russow ei liiemmin arvosta paremman väen elämäntyyliä:

Mitä taas tulee ritarikunnan herrojen, tuomioherrojen ja aatelisten työhön ja toimiin, siitä ei tuohon aikaan ollut nähtävissä juurikaan muuta kuin riistanajo ja metsästys, noppa- ja korttipelit, ratsastaminen ja kulkeminen häistä häihin, yksistä komeista ristiäisistä toisiin, vakkajuhlilta toisille ja yksiltä markkinoilta toisille. Hyvin vähän oli niitä, jotka suostuivat lähtemään palvelukseen herras- tai ruhtinaskartanoihin maan ulkopuolelle tai sotaan. (v. 1549, s. 123)

Kronikassa liikutaan paikoilla, jotka ovat tuttuja Virossa matkustelleille. Esimerkiksi Piritassa sijainnut luostari tuhottiin nykyiselleen näin:

1. helmikuuta [1577] tuhosivat venäläiset täysin Pyhän Birgitan järjestön kauniin luostarin Mariendalissa, rikkoivat alttarin ja hakkasivat kookkaimmista kivistä suuren määrän kivikuulia. He repivät alas kauniin katon ja sen kattotuolit ja veivät ne mukanaan leiriinsä. Samana päivänä he hajottivat varkaiden hirsipuun Tallinnan ulkopuolella ja purkivat sen parrut maahan ja veivät leiriinsä. (s. 299)

Tallinna lienee ollut oman aikansa parhaiten linnoitettuja kaupunkeja. Toisaalta tykeillä ammuttiin rautakuulia ja jopa kiviä ja tuhot jäivät vaatimattomiksi verrattuna niihin, joita myöhemmin saatiin aikaan räjähtävillä ammuksilla.

1. maaliskuuta [1577] tappoi kivikuula varhain aamulla erään talonpojan, tämän vaimon ja heidän kaksi lastaan kaikki yhtaikaa Munkkienpihan saunarakennuksessa, mikä oli suurin yhden kivikuulan yhdellä kertaa aiheuttama vahinko. (s. 305)

Sotiminen on kronikan pääsisältöä, mutta Russow on merkinnyt muistiin myös erikoisia tapahtumia ja luonnonilmiöitä. Ne ovat kuin sanomalehden pikku-uutisia isojen ja ”tärkeiden” asioiden joukossa. Tähän tapaan:

25. heinäkuuta vuonna 1580 puhkesi Liivinmaalla ja varsinkin Järvamaalla hirvittävä rajuilma. Ukkonen jyrisi, salamat löivät ja rakeita satoi aivan kuin maa ja taivas olisivat olleet tuhoutumassa. Silloin satoi niin suuria ja raskaita rakeita, että ne eivät tuhonneet ja lyöneet maahan vain kaikkea viljaa Paiden ympäristössä aivan kuin sitä ei olisi koskaan kylvettykään eikä muutaman peninkulman alueelta sinä vuonna saatu minkäänlaista satoa, vaan rakeet löivät kuoliaaksi ja tappoivat metsissä ja pelloilla myös villieläimiä ja lintuja, joita talonpojat myöhemmin keräsivät kasapäin ruoakseen. Kun talonpojat toivat sitten isännilleen Paiden venäläisille jäniksiä ja peltopyitä, eivät venäläiset halunneet ottaa niitä vastaan vaan sanoivat, että heidän ei ollut soveliasta syödä sellaista, minkä Jumala oli tappanut. (s. 347)

(Siirretty blogin puolelta)

Lukuhaaste

Innostuin marraskuussa Tolstoin Anna Kareninasta niin, että asetin itselleni lukuhaasteen. Lupasin blogissani lukea talven 2017 aikana myös Sodan ja rauhan. Luvattu on nyt tehty ja voin vakuuttaa, että kyllä kannatti.

Erinomaista työtä kääntäjänä tehnyt Esa Adrian nostaa esipuheessaan esiin kiinnostavan seikan, joka mietitytti minuakin:

Missä sitten piilee Sodan ja rauhan suosion salaisuus? Yksi syy on varmaankin se, että kaikkien muiden tasojensa lisäksi romaani toimii myös suuren luokan viihteenä, upeana panoraamana Napoleonin sotien ajan Venäjästä ja varsinkin sen ylhäisön maailmasta.

Entä voiko viihdyttävä romaani olla maailmankirjallisuutta ilman ”muita tasoja”, jos kirjoittajana on Tolstoin tasoinen mestari? Ei varmaankaan, toisaalta tässä tapauksessa vähempikin määrä niitä muita tasoja olisi ehkä riittänyt. Perusteellinen sotimisen ja vallankäytön pohdiskelu toi mieleen Herman Melvillen suurromaanin Moby Dick, joka on samaan aikaan romaani ja kattava tietopaketti kaskelotista.

Sota ja rauha on sivumäärältäänkin valtava teos, mutta Tolstoi hallitsee kokonaisuuden suvereenisti. Adrian muistuttaa kaskusta, jonka mukaan Tolstoi kirjoitutti romaanin vaimollaan puhtaaksi seitsemään kertaan, yli 5000 käsin kirjoitettua liuskaa.

Tapahtumien rytmittäminen onnistuu kuin saippuasarjan tekijöiltä: Natashan ja Pierren suhde jää ensimmäisen osan lopussa sellaiseen vaiheeseen, että toinen osa on pakko aloittaa! Kun potentiaalinen lemmenpari tapaa uudelleen kakkososan sivulla 774, Moskova on palanut poroksi ja Napoleon hupenevine sotajoukkoineen palannut sinne mistä retkelleen lähti. Tässä vaiheessa kirjoista ensisijaisesti viihdettä hakevat ovat aikaa sitten luovuttaneet.

Kuvaus on tarkkaa ja uskottavaa, koska aatelissukuisella Tolstoilla on omakohtaista kokemusta yläluokan elämästä sekä sodan että rauhan oloissa. Romaanin henkilöhahmoissa on nähty Tolstoin sukulaisilta perittyjä ominaisuuksia. Kirjailija helpottaa henkilöiden tunnistamista *) antamalla heille yksilöllisiä erityisominaisuuksia tyyppiä Denisovin ärrävika.

Kirjan keskushenkilö Pierre on outo tyyppi, joka lähtee sotaan uteliaisuuttaan. Syntyperä takaa pääsyn joka paikkaan, myös etulinjaan, mutta Pierre selviytyy pöljän tuurilla ehjin nahoin. Vangiksi jouduttuaan ja kaiken nähtyään Pierre löytää elämälleen uuden sisällön.

Kun Natasha ja Pierre lopulta tapaavat toisensa, kumpikin on muuttunut eri ihmiseksi. Natasha kuvailee ystävättärelleen uutta Pierreä näin:

Hänestä on tullut jotenkin puhdas, sileä, raikas. Aivan kuin suoraan saunasta. Ymmärrätkö? Moraalisesta saunasta. Eikö totta?

*) Viv Groskop toteaa mainiossa kirjassaan
Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista,
että Sota ja rauha -romaanissa esiintyy yli viisisataa henkilöä!

(teksti siirretty blogin puolelta ja huomautus henkilöiden määrästä lisätty 9/2020

Koronakevään kirjoja

Oli syytä olla hereillä, kun kirjastot maaliskuun puolivälissä ilmoittivat sulkevansa ovensa. Koska olin ikäni vuoksi jonkinasteisessa karanteenissa, pyysin Arjaa tuomaan valikoiman Maupassantin novelleja ja jotain muuta ranskalaista klassikkokirjallisuutta. Bonuksena tuli kolme Balzacin teosta ja Haruki Murakamin Komtuurin surma. Arjan aiemmin itselleen lainaamista kirjoista luin Shaun Bythellin Elämäni kirjakauppiaana ja Yu Huan Kiina kymmenellä sanalla.

Naapurin Riitta teki tilaa hyllyynsä, ja meille muuttivat Erno Paasilinnan kirjallinen elämä (Matti Salminen), Suolamänty (Joni Skiftesvik) ja Pentti Haanpään parhaat.

Omasta hyllystä luin ties monennenko kerran J.M.Syngen Aransaaret ja pitkästä aikaa Huhtanen-Kilpi-Montosen Lapinkorven.

Varattuina olleista kirjoista sopivasti tositarpeeseen tulivat Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikka ja sen eräänlainen rinnakkaislukemisto Russowin Liivinmaan kronikka, Tapio Koivukarin Pirtumiehet ja Tapio Lehtisen pitkästä purjehduksesta kertova Yksin seitsemällä merellä (Ari Pusa).

Koronakevään aikana tulin liitetyksi perhejäsenenä Storytelin asiakaskuntaan, ja ulottuvilleni tuli valtava valikoima kirjallisuutta. Lehtisen-Pusan purjehduskirjasta oli tarkoitus kuunnella/lukea pienet maistiaiset, mutta suoritus pääsi ryöstäytymään. Toinen kuunneltu/luettu urheilukirja on mestarisuunnistaja Minna Kaupin tarina nimeltä Suunta-Vaisto (Ari Väntänen).

Arviona kirjoista totean, että kaikilla on joitakin ansioita, ei tosin välttämättä kirjallisia. Maupassantin kertomuksista pidin todella paljon, mutta Balzac ei napannut.

Uppiniskaisuuden kronikka otti ensi riveillään pitävään niskalenkkiin ja tuntui vieläkin paremmalta kuin ensimmäisellä lukukerralla. Muutkin vanhat suosikit pitivät mainiosti pintansa: Haanpää, Synge ja Skiftesvik.

Murakamin tiiliskivi oli helppolukuinen ja viihdyttävä. Päädyin taas pohtimaan, voiko Murakami tämäntyyppisillä ansioilla koskaan saada Nobelia. Päähenkilön havainto Fuji-vuorta kuvaavista turisteista tuntui tutulta: on vaikea käsittää, että samalla välineellä voi ottaa kuvia, harjoittaa viestintää ja viihdyttää itseään.

En ole koskaan tullut ajatelleeksi, että käytettyjen kirjojen ostaminen ja myyminen olisi erityisen hauskaa. Ehkä ei olekaan, mutta tavattoman hauskan kirjan Shaun Bythell on kokemuksistaan kirjoittanut: Elämäni kirjakauppiaana.

Kaiken kaikkiaan voin tunnustaa, että minulle koronakevät ei ollut pahakaan koettelemus. Ennen kaikkea pysyin terveenä, ja aktiivisen ulkoilun, lintujen ja hyvien kirjojen ansiosta vapaa-ajan ongelmat eivät vaivanneet. Televisiota katselin tavallista vähemmän. Silti aika kului vähintään yhtä vauhdikkaasti kuin sillä on viime vuosina ollut tapana kulua.

Lista lukemistani kirjoista sattumanvaraisessa järjestyksessä:

Jaan Kross: Uppiniskaisuuden kronikka
Guy de Maupassant: Novelleja
Guy de Maupassant: Valitut novellit
Shaun Bythell: Elämäni kirjakauppiaana
J.M.Synge: Aransaaret
Guy de Maupassant: Elämän tarina
Yu Hua: Kiina kymmenellä sanalla
Haruki Murakami: Komtuurin surma
Joni Skiftesvik: Suolamänty
Tapio Lehtinen-Ari Pusa: Yksin seitsemällä merellä
Ari Väntänen: Minna Kauppi Suunta-Vaisto
Matti Salminen: Erno Paasilinnan kirjallinen elämä
Tapio Koivukari: Pirtumiehet
Huhtanen-Kilpi-Montonen: Lapinkorpi
Pentti Haanpään parhaat

Laxness Neuvostoliitossa – kuvitelmat ja todellisuus

Kun kirjailija Halldor Laxness matkusti ensi kertaa Neuvostoliittoon syksyllä 1932, päällimmäisenä pontimena oli uteliaisuus, halu nähdä omin silmin työläisten ihannevaltion rakennustyömaa. Laxness julkaisi pian matkalta palattuaan teoksen I Austurvegi, jota ei kuitenkaan ole suomennettu.

Laxnessin matkavaikutelmia voi lukea suomeksi essee- ja muisteluteoksesta Tunnustan maata (WSOY 1966). Matkan ja muistelusten väliin mahtuu paljon pohdiskelua ja elettyä elämää, lisää matkoja Neuvostoliittoon, luettuja ja kuultuja muiden kokemuksia. Erityisen merkittävä silmien avaaja lienee ollut kirjailijakollega Andre Giden (Nobel v.1947) kriittinen matkakirja Retour de l’U.R.R:S. vuodelta 1936.

Gide oli Neuvostoliittoon matkustaessaan kommunisti, kotiin palatessaan entinen kommunisti. Laxness puolestaan oli nykykielellä ilmaistuna värilasein varustautunut symppari. Hänen muistelukirjansa luku Ei tarua vaan totta Leningradista alkaa näin:

Oivalsin että kuvitelmani Neuvostoliitosta olivat sitä laatua, ettei haittaisi, vaikka ne pääsisivät mittelemään voimiaan todellisuuden kanssa.

Ehkä ylimitoitetuista odotuksista johtuen matka tuotti pahan pettymyksen. Ensimmäinen järkytys oli vastassa heti Leningradissa: laajalti maailmaa kiertänyt Laxness näki siihenastisen elämänsä ylivoimaisesti köyhimmät ihmiset maassa, josta hän luuli äärimmäisen köyhyyden poistuneen jo aikaa sitten!

Se uupunut ja työn riuduttama ryysyköyhälistö, joka Venäjällä täytti torit ja kadut, asemat ja kulkuneuvot syksyllä 1932, poikkesi siellä täällä Länsi-Euroopassa tavattavista takapajuisen väestönosan jäänteistä siinä suhteessa, että tämä joukko oli riistetty eroon kotoisesta ympäristöstään, ”keskiaikaiselta” maaseudulta ja sen surkeista röttelöistä, siitä pinttyneestä köyhäinkulttuurista, joka sellaisilla seuduilla kuuluu asiaan.

Laxness oli asettanut vierailulleen yhden senhetkiseen kirjalliseen työhönsä liittyneen tavoitteen:

Olin jo kauan suunnitellut kirjoitusta Islannin maaseudulla vallitsevasta köyhyydestä, ja vuodesta 1929 olin kirjoittanut romaania samasta aiheesta, samalla kun kirjoitin ”Salka Valkaa”, joka kertoo vuonojen kalastuspaikkojen silloisista kurjuuden pesäpaikoista. Olin tahtonut päästä Venäjälle näkemään, miten talonpojat sopeutuivat sosialistisen mullistuksen jälkeiseen uuteen elämään, marxilaisten silmissähän se merkitsi ihmisten pelastumista köyhyyden helvetistä. Olin kuten sanottu kirjoittanut jo kaksi talonpoikaisromaanini luonnosta, mutta minusta niiden ydin vielä tarvitsi vahvistusta, ennen kuin kykenin käsittelemään aiheet pohjia myöten.

Työnsä vuoksi kirjailija olisi halunnut vierailla kolhooseissa, edes yhdessä, mutta hänen toiveensa ei toteutunut. Sen sijaan tehtaita ja rautasulattoja hän näki enemmän kuin tarpeeksi, isäntien mielestä ne olivat kolhooseja sopivampaa näytettävää ulkomailta saapuneille valtuuskunnille. Näin kirjailija purkaa pettymystään:

En koko Venäjän-matkallani nähnyt muita talonpoikia kuin ne kolmekymmentä miljoonaa, jotka olivat jättäneet kotinsa ja kontunsa ja hädin tuskin pysyivät hengissä tallustellessaan nyytti selässä pitkin suurkaupunkien katuja. […]
Kaupungit, joihin nämä kodittomat keskiaikaiset talonpojat jonkinlaisessa hämärässä elämän toivossa etsiytyivät, olivat enemmän tai vähemmän kelvottomia ihmisten asunsijoiksi. ”Järjestelmä” ei likimainkaan pystynyt tekemään Leningradin kaltaisesta kaupungista taloudellisesti sellaista, että se olisi kyennyt täyttämään sinne lakkaamatta virtaavan ihmispaljouden tarpeet, ihmisten, jotka tulivat luottaen niihin, jotka jo siellä olivat.

Laxness koki matkallaan muitakin pettymyksiä. Kirjailija lähti matkaan yksin, mutta perillä Neuvostoliitossa hän liikkui pääosin lännestä tulleiden valtuuskuntien mukana ja paikallisten luottohenkilöiden opastuksella. Yhteisestä kuplasta huolimatta keskustelu oli vaikeaa:

Monet kommunistit olivat hirmuisia ”besserwissereitä”, niin kuin saksaksi sanotaan sellaisia, jotka tuntuvat tietävän kaiken paremmin kuin muut, mikä muuten usein on ominaista ihmisille, jotka ovat saaneet kunnon saksalaisen kasvatuksen. Jos puhui ”toisista” ongelmista ”toisella” tavalla, herätti se heissä parhaassa tapauksessa sääliä; ja sääliä saatteli aivan erikoinen hymy. Jotkut pitivät tätä pöyhkeänä toisenlaisten käsitysten halventamisena; mutta epäilenpä, oliko tämä suhtautuminen sen pöyhkeämpää tai ylimielisempää kuin yleensäkään fanaattisten lahkolaisten. He riitelivät usein keskenään, mutta en koskaan muista kuulleeni kommunistien riitelevän sellaisten kanssa, joilla oli erilaiset mielipiteet.

Laxnessin havainnot keskenään riitelevistä besserwissereistä tuntuvat kovin tutuilta ainakin kaikille meille, jotka olemme kuulleet 1970-luvun opiskelijakommunistien argumentointia. Ilmiselviä sukulaissieluja näyttäisivät olevan – puoluekannasta riippumatta – myös tämän päivän äärifeministit.

Kovin tuttua on myös valikoiva huononäköisyys tai suorastaan täysi sokeus sellaisten ilmiöiden edessä, jotka ovat ristiriidassa omaksutun ideologian kanssa. Kun valtuuskunta kysyi oppaaltaan selitystä nähdyistä katulapsista (besprizorni), käytiin seuraavanlainen ”keskustelu”:

-Tuolla kadulla nukkui muutamia besprizorni.
-Ei Neuvostoliitossa enää ole mitään besprizorni.
-Niin mutta tuolla niitä nukkui kolme kappaletta, sanoi bulgarialainen.
-Minä voin mennä valalle siitä, että puolue ja neuvostohallitus ovat julistaneet (hän mainitsi päivän ja vuoden ja kongressin), että besprizorni on täydellisesti hävitetty Neuvostoliitosta.

Juuri siihen aikaan lasketaan lähes kolmenkymmenen miljoonan talonpojan tässä maassa lähteneen pakoon maatalouden kollektivisointia. En huoli puuttua siihen, kuinka moni tässä Venäjän kaupunkien ihmismeressä 1932 oli tällaisella pakomatkalla; mutta useimmat heistä olivat talonpoikia; ja he olivat lähteneet taloistaan. Tämä juureton maatalousproletariaatti oli vaihtanut lehmänsä ja sikansa pelkkiin aatteisiin ja propagandaan, joista nuo poloiset tietenkään eivät älynneet yhtään mitään, eivätkä toisekseen ottaneet niitä kuuleviin korviinsakaan.

Kun Suomessa 1970-luvulla yritettiin keskustella Neuvostoliiton ympäristöongelmista, kommunistit väittivät ettei sellaisia ole. Esimerkiksi huoli Baikal-järven saastumisesta torjuttiin vastaansanomattomalla empirialla: kaikki paikalla vierailleet ”Työväen Uimarit” todistivat yhtäpitävästi, että järven vesi oli kristallinkirkasta ja juomakelpoista! (Kuten muistetaan, toimittaja Maria Pettersson todisti Helsingin Sanomissa vastaavalla tavalla, että monikulttuurinen Malmö on turvallinen kaupunki.)

Jos pääsi käymään niin, että paikalla käyneiden, ongelmat omin silmin nähneiden havaintoja ei kyetty mitätöimään, saatiin kuulla tuttu patenttiargumentti: mahdollisten ympäristöongelmien ratkaiseminen on sosialistisessa järjestelmässä joka tapauksessa suunnattomasti helpompaa kuin kapitalismin oloissa. Mikä huvittavinta, nyt puoli vuosisataa myöhemmin saattaa kuulla joidenkin neropattien väittävän, että ilmastonmuutoksen pysäyttäminen vaatii siirtymistä sosialismiin!

Oli kokonaan kesällä 2018 toteutuneen Islannin-matkan ansiota, että tutustuin islantilaisen Nobel-kirjailija Halldor Laxnessin tuotantoon. Luin hänen koko suomennetun proosatuotantonsa, 11 teosta, ja kirsikaksi kakun päälle edellä siteeratun essee- ja muisteluteoksen Tunnustan maata. Luku-urakka oli antoisa ja avartava: aiemmin täysin vieraaksi jäänyt Laxness nousi heittämällä suosikkikirjailijoideni terävimpään kärkiryhmään.

Monet kirjallisuuden suuret nimet ovat merkittäviä filosofeja, joiden yhteiskunnallinen ajattelu on itsenäistä, yleispätevää ja ajatonta. Omista suosikeistani tähän ryhmään kuuluvat Laxnessin ja venäläisten klassikkokirjailijoiden lisäksi virolainen Jaan Kross, suomalaisista esimerkiksi Samuli Paronen, Erno Paasilinna ja Pentti Haanpää.

Jaan Kross, Juhan Smuul ja Neuvostoliitto

Kävin vuoden 2018 toukokuussa toisen kerran Koguvan kylämuseossa Muhun saarella Virossa. Kesän 2005 vierailusta yli kymmenen vuoden takaa oli parhaiten jäänyt mieleen loistavaa suomea puhunut opas ja rakennusten ruokokatot. Uusintavierailun ykkösasiaksi nousi kirjailija Juhan Smuul, jonka syntymäkodin pihapiiriin museo on perustettu.

En tiennyt kirjailijasta mitään, mutta olinkohan törmännyt nimeen Jaan Krossin muistelmissa? Kotiin palattuani tarkistin asian. Kaksiosaisen teoksensa Rakkaat kanssavaeltajat ensimmäisessä osassa Kross kirjoittaa:

Eräänä päivänä varmaankin toukokuussa 1958 Juhan Smuul tuli taas kerran minua kadulla vastaan. […] Hän viittasi minulle:
   ”Tulkaapa hetkeksi tänne…”
   Minä menin. Tietysti. En alkanut tehdä ongelmaa siitä, että hän oli minua tismalleen kaksi vuotta nuorempi. Nousin torinpuoleiset portaat ja laskeuduin Viru-kadun puoleiset portaat. Pidin vain huolen siitä, että mahdollinen tarkkailija ei havaitsisi minun erityisemmin kiirehtivän vaan liikkuvan tavalliseen tahtiin.
   ”Kuulkaas, hallitus pohti juuri ajankohtaisia asioita. Päätettiin, että te tulette huomenna Toompealle ja jätätte meidän naisillemme jäsenhakemuksen kirjailijaliittoon. Me harkitsemme asiaa torstaina ja hyväksymme teidät jäseneksi.
   ”Mutta eihän minulta ole ilmestynyt mitään! Minun runokokoelmani julkaiseminen seisoo ja seisoo.”
   ”Kuulkaas nyt, minä en vastaa kustantamon toiminnasta, vaan liiton hallituksen toiminnasta. Joten pankaa töpinäksi. Ja olkaa torstaina paikalla. Kello neljä.”

Edellä kerrotun tapaamisen aikaan Juhan Smuul (1922-1971) oli asemansa vakiinnuttanut kirjailija, joka oli julkaissut useita runo- ja proosateoksia. Lisäksi hän oli Viron kirjailijaliiton hallituksen puheenjohtaja. Jaan Kross (1920-2007) vasta odotti päätöstä runokokoelmansa julkaisemisesta. Krossin esikoisteos, runokokoelma Söerikastaja (Hiilenrikastaja) julkaistiin v.1958.

Jatkossa Krossin asema kirjailijana toki helpottui, mutta hänen piti koko neuvostomiehityksen ajan miettiä tarkoin sanottavansa. Smuul sen sijaan saattoi kirjoittaa ja julkaista mielensä mukaan, koska oli vakaumuksellinen kommunisti, puolueen jäsen vuodesta 1951. Viron kirjailijaliiton johtoon Smuul nousi vuonna 1954. Mikä sattuma: Kross pääsi samana vuonna palaamaan kotimaahan oltuaan kahdeksan vuotta Siperiassa vankileireillä ja karkotettuna!

Smuulin ainoa suomennettu proosateos on v. 1959 julkaistu Jäine raamat, josta hänelle myönnettiin Lenin-palkinto vuonna 1961. Kirja julkaistiin suomeksi v. 1964 nimellä Jäätikkökirja ja luin sen pian Virosta palattuani. Teoksessa kerrotaan Smuulin matkasta Etelämantereelle: ihan kelpo kirja, jos aihepiiri kiinnostaa eikä päälleliimattu aatteellisuus häiritse.

Kirjailija Smuuliin pätee se, mitä Yhdysvaltoihin v. 1978 emigroitunut ja nopeasti kansainväliseen maineeseen noussut neuvostokollega Sergei Dovlatov kirjoittaa mainiossa sukutarinassaan Meikäläiset:

Kuusivuotiaana tiesin, että Stalin tappoi isoisäni. Ja koulun päättyessä olin perillä jo aivan kaikesta.

Tiesin että sanomalehdissä kirjoitetaan valheita. Tiesin että ulkomailla tavalliset ihmiset elävät paremmin ja onnellisemmin. Tiesin että on häpeällistä mutta hyödyllistä olla kommunisti.

Lyhennetty 24.1.2023

Fiilaten ja nysväten

Pystytin ensimmäiset verkkosivuni kesäkuussa 2000. Sisältönä oli 12 kuvan portfolio, henkilöhistoria, muutama teksti ja yhteystiedot. Vaikutelma on karu, mutta sivusto oli joka tapauksessa täysin omaa tekoa.

Koska nettiyhteydet olivat vuosituhannen vaihteessa hitaat ja näytöt pienet, myös kuvat olivat pieniä, pitkä sivu muistaakseni 600 pikseliä. Siinä vaiheessa kun suuretkin kuvat siirtyivät vauhdikkaasti ja kuvien koon olisi voinut kasvattaa vaikkapa kaksinkertaiseksi, nysvääminen ei enää innostanut.

Nyt kuvia varmaankin katsellaan pääosin puhelimella tai täppärillä, ja alkuperäinen kuvakoko riittää hyvin. Ongelmana ovat kuvatekstit ja navigointinäppäimet, jotka vaativat kunnolla näkyäkseen vierittämistä. Siihenhän kukaan ei suostu.

Tartuin toimeen ja paransin alkuperäisen nettigalleriani käytettävyyttä. Kuudentoista kuvan portfolioita on kaikkiaan 14 ja 20-kuvan portflioita 10. Se aivan ensimmäinen sarja käsittää edelleen 12 kuvaa.

Alkuperäisessä nettigalleriassa on 436 kuvaa, joista valtaosa on kuvattu filmille. Koska Photoshopin hallinta on vuosien varrella parantunut, käsittelin osan kuvista uudelleen. Itse kuvat, vanhimmatkin, ovat omasta mielestäni tasoltaan aivan tyydyttäviä.

Julkaisin syksyn 2018 aikana neljä uudella tekniikalla tehtyä portfoliota, jotka kaikki koostuvat digikuvista. Ero nysväyksen määrässä oli niin dramaattinen, että paluuta entiseen ei varmaankaan ole. Ei varsinkaan sen jälkeen, kun toteutin perinteisesti vielä yhden portfolion, jonka luonteeseen vaivalloisuus jossain mielessä kuuluu. Sarjan Historiallisia kuvia otokset ovat oikeasti vanhoja, esimerkiksi tämä:

Poroaidan ali teatteriin: Operaatio Paulaharju osa 5

lauantai (18.8.2018)
Vielä Kilpisjärvellä olimme mukavasti aikataulussa. Söimme ja jatkoimme matkaa: tarkoitus oli jättää auto Guolasjärvelle ja kävellä yöksi Pihtsusjoen kämpälle. Sieltä sitten seuraavana päivänä perille.

Skibotnin jälkeen matkanteko alkoi hidastua. Ensin jouduimme odottamaan tietöiden vuoksi, sen jälkeen menoa hidasti itse tie. Nousu Birtavarren kylältä tunturiin oli kuoppaista soratietä, välillä serpentiiniä. Parkkipaikalla Guolasjärven rannalla oli muutamia autoja.

Reilun tunnin käveltyämme alkoi hämärtyä ja ensimmäiset sadepisarat putoilivat. Päätimme pystyttää teltat heti kun niille löytyy riittävän tasaiset paikat. Pystytysvaiheessa huomasimme alarinteen puolella kolmannen teltan.

Maasto autolta oli helppokulkuista, mutta poluttomuus hidasti vauhtia yllättävän paljon. Ajatus ehtimisestä Bizusjohkan (norjalaisen kartan kirjoitusasu) kämpälle päivänäön aikana oli ollut epärealistinen.

sunnuntai
Yöllä sateli, ei kuitenkaan yhtäjaksoisesti. Kun aamulla kurkistin teltasta, naapurit olivat juuri nousemassa puron vartta ylös; minä olin ajatellut kiertää tasaisempia maita. Sää vaikutti epävakaiselta.

Söimme aamupuurot ja maistoin Päivin pölykahvia. Se oli ihmeen hyvää, selvästi parasta koskaan maistamaani tämän tyypin kahvia. Pakkasimme tavaramme ja lähdimme kaikesta huolimatta naapureiden valitsemaan suuntaan. Energiaa kului, mutta ylhäällä saimme ihailla vaikuttavia pilvimuodostelmia Guolasjärven suunnalla.

Kuivan kesän jäljiltä lammet olivat paikan päällä nähtynä kovin eri kokoisia ja muotoisia kuin kartalla. Ilmeisesti kartoitus oli tehty alkukesällä, jolloin näissä maisemissa vettä riittää.

Olin ladannut puhelimeen Norjan ja Suomen maastokartat offline-tilassa käytettäviksi, paikannus toimi ilman nettiyhteyttä. Ihmettelin sitä, että netti oli pimeänä jo parkkipaikalla.

Pihtsusjoen kämppä poikkesi suomalaista siten, että toisessa kerroksessa oli tilava parvi. Makuupaikkoja riittää tarvittaessa isollekin porukalle. Liiterin virkaa toimitti sisävarasto tuvan avoimen pään ja lukitun, arvattavasti viranomaiskäytössä olevan osan välissä.

Kävijöitä näytti olleen vähänlaisesti, laskin vieraskirjasta koko vuodelta kolmisenkymmentä merkintää. Paluumatkalla kuulimme Norjan valtion ja poronhoitajien organisaation vastaavan yhdessä tuvan ylläpidosta. Poromiehet käyttävät tupaa jutamismatkoillaan kahdesti vuodessa.

Kunnon ruokatauon jälkeen kahlasimme ongelmitta joen yli kämpän kohdalta. Sen verran vuolas joki kuitenkin on, että ylityspaikat pitää valita huolella. Ennen Pihtsusjärven rantaa ylitimme valtakuntien rajan ja jouduimme keinottelemaan poroaidan läpi. Näin vähän kuljetulla reitillä ei ollut veräjää.

Kilpisjärveltä päin pöristeli vesitaso ja jatkoi Pihtsusjärven kämpän suuntaan. Päivi lausui ääneen yhteisen toiveemme: kunpa Juha olisi kyydissä! Juuri ennen lähtöämme Arja tapasi Juhan Rovaniemen rautatieasemalla. Silloin hänen piti olla jo muun porukan kanssa näissä maisemissa, mutta tieto vauvan äkillisestä sairastumisesta muutti suunnitelmat.

Järven ranta oli hyväkulkuista maastoa, mutta kilometrit alkoivat painaa. Edestämme nousi lentoon viisi riekkoa, järven takana näyttäytyi sateenkaari. Ennen maaliintuloa edessä oli päivän toinen poroaita, jonka läpi ei päässytkään lankojen välistä. Onneksemme yhtä tolppaa sai nostetuksi kuopasta, ja aidan ali mahtui ryömimään. Govdajohkan yli kahlatessamme porukka palaili kenraalista.

Kämpän ympäristö oli kirjavanaan telttoja, mutta kun autiotuvassa oli yllättäen tilaa, päätin jäädä ensimmäiseksi yöksi sisätiloihin. Yläritsillä meitä oli vain kaksi, kaveriksi osui aiemmilta teatteriretkiltä tuttu Joutsan mies.

Kävin leirissä tervehtimässä esiintyjät. Ilokseni paikalla oli myös Juha, joka todellakin oli saapunut näkemällämme lentokoneella!

maanantai
Luppopäivä sujui pääosin kämpän seinustalla suojassa navakalta tuulelta. Juttukavereita riitti, vanhoja ja uusia tuttuja. Yksi heistä osoittautui telttanaapuriksi Guolasjärveltä. Matin kanssa jutellessamme kämpän kohdalle rantaan ilmestyi yhdeksän yksilön alliparvi. Ilmoitin linnut Tiiraan.

Porukkaa kertyi päivän mittaan runsaasti, muutamat kenraaliharjoituksen nähneet malttoivat lähteä takaisin tien varteen. Pystytin telttani vapautuneelle paikalle kämpän ja järven väliin; tasaisista paikoista alkoi olla puutetta. Päivin teltta oli kämpän takana, ja iltapäivällä paikalle ilmestynyt Leena pystytti oman telttansa siihen lähelle.

Painin merkille, että esiintyjillä ei tällä kertaa ollut telttasaunaa mukana. En muistanut kysyä syytä, mutta arvelin että ei haluttu herättää kateutta. Muutamat urhoolliset kävivät pesulla rannassa.

Ensi-iltayleisö lähti viiden jälkeen kohti näyttämöä kahtena saattueena: rauhallista kävelyä arvostavat edellä ja muu porukka perässä. Jälkimmäinen jono alkoi välittömästi venyä, koska Juha harppoi tapansa mukaan keulilla taakseen vilkuilematta. Tyyli lienee suunnilleen sama kuin Paulaharjulla aikoinaan, kilometrejä nielevä.

Polulta oli viitoitus tapahtumapaikalle, missä esiintyjät jo odottelivat. Juha toivotti tervetulleeksi yleisön, jonka nenäluvuksi laskettiin 75! Se on ensi-iltojen ennätys ja näpäytys meille, jotka olimme pitäneet paikkaa tarpeettoman haastavana.

Kun Juha pyysi kaikki esitykset nähneitä nostamaan kätensä, käsiä nousi viisi tai kuusi. Palkintona ahkeroinnista luvassa on ensi vuoden aikana valmistuva projektista kertova kirja. Elokuussa riväkään ei ollut vielä kirjoitettu, mutta luotto Juhaan on luja!

Myös polkujuoksija-Ville oli viidettä kertaa tunturiteatterissa, kaveri vain oli vaihtunut. Parivaljakko juoksi paikalle Kilpisjärveltä ja aikoi jatkaa esityksen jälkeen Haltin yli Guolasjärvelle. Pimeän tulo ei Villeä hirvittänyt (sitten juostaan otsalampun valossa). Pieni huoli oli siitä, onko vastaanottaja varmasti paikalla. Jotain voi aina sattua.

Varsinainen esitys käynnistyi osuvasti Juteinin sanoin: Arvon mekin ansaitsemme. Antti lauloi ja Juha säesti. Varsinainen esitys alkoi hajautetusti, laaja näyttämö oli täysimittaisesti käytössä. Jouni luki osia alkuperäistekstistä.

Lussin Pietin roolissa loisti uusi tuttavuus Roosa, jota Juha luonnehti kesän tähdeksi. Kuninkaantyttärenä esiintyi vuosi vuodelta näkyvämpään rooliin noussut Elli. Aivan mainio suoritus! Taiteellisesta liikunnasta ja huimasta akrobatiasta vastasivat alan ammattimaiset osaajat Henna, Saara ja Sofia.

Toisena esityksenä oli tuttu Niilas Saaran kiroissa, joka tuntui yhtä hyvältä kuin aina ennenkin. Muistelin nähneeni esityksen kaikkiaan yksitoista kertaa. Tekstissä kiteytyy komealla tavalla Paulaharjun ydinsanoma.

Yleisöä hemmoteltiin mukavilla yllätyksillä. Roosa ilmestyi eteemme Reitarina (Rosa Liksomin tekstiin pohjautuen) ja oli taas mykistävän hyvä. Roolihahmoina Lussin Pieti ja Reitari ovat mahdollisimman erilaiset ja lisäksi miehiä, mutta se ei yhtään haitannut. Jopa murre oli hallussa!

Kaiken huipuksi tunturin rinteeseen oli ripustettu edustava vailkoima Reidar Särestöniemen taidetta Touko Hurmeen kokoelmista. Käytännön syistä maalaukset olivat minikokoisia.

Karonkassa odotti oman retkeni kohokohta. Tuliaisia tarjotessani kerroin täyttäneeni aiemmin kesällä pyöreitä vuosia noteeraamatta asiaa mitenkään. Olin halunnut säästää juhlat tähän ympäristöön, seuraan ja tilanteeseen. Tuskin olin päättänyt puheenvuoroni, kun esiintyjät aloittivat onnittelulaulun! Kyllä lämmitti.

tiistai
Vietimme tuvalla toisenkin luppopäivän. Olimme ajatelleet lähteä paluumatkalle heti esityksen jälkeen, mutta reittiä piti vielä pohtia. Aluksi vahvoilla oli vaihtoehto kävellä illalla Haltin tuvalle ja jatkaa aamulla tunturin yli autolle.

Päädyimme kuitenkin palaamaan omia jälkiämme: yöksi Pihtsusjohkan tuvalle ja seuraavana päivänä ihmisten ilmoille. Teatteriin Kilpisjärveltä kävellyt ja sinne autonsa jättänyt Leena hyväksyi mielellään tarjouksen liittyä joukkoon.

Lähdimme heti esitysten päätyttyä ja tuvalle ehtiessämme kello lähenteli kahtatoista, melko hämärääkin jo oli. Otsalamppuja ei kuitenkaan käytetty. Kämppä oli yllättäen asuttu: Marko oli tullut poikansa Niilon kanssa kalalle tuttuun paikkaan. Yli kaksi tuntia meni jutellessa ennen kuin maltoimme käydä levolle.

keskiviikko
Jatkoimme matkaa puolilta päivin kun Niilo oli ensin kuvannut seurueemme. Ennen Guolasjärveä eteen osui mainio hillaesiintymä ja kuten tunturissa usein, kasvupaikka oli niin kuiva, että kontatessa ei kastunut.

Kuulimme tuvalla, että Guolasjärveä säännöstellään rankasti paikallisen voimalan tarpeisiin. Järven länsipuolitse tulleet Marko Ja Niilo olivat kävelleet pitkästi kuivilleen jäänyttä järvenpohjaa, mutta meitä tilanne ei hyödyttänyt.

Autot olivat lisääntyneet parkkipaikalla, ja nyt enemmistö oli suomalaisia.

Kuvasarja kuudesta tunturiteatteriretkestä:

Operaatio Paulaharju

Outalappia

Ensimmäinen näyttelyni ”Outalappia” oli esillä Valokuvamuseon studiossa Helsingissä 13.3.-7.4.1980 ja sen jälkeen muualla Suomessa yli 30 paikkakunnalla. Näyttely koostui 40 mustavalkokuvasta, jotka on kuvattu 9×12 -koon kameralla eri puolilla Lappia vuosina 1977-80.
Jäin ripustuksen jälkeen jännittyneenä odottamaan näyttelyvieraita ja heidän kommenttejaan. Yksi kysymys on jäänyt erityisesti mieleen:

”Millaista asetta kuljetat mukana kuvausretkillä?”

Kirjoitin esittelytekstiin mm. seuraavan kappaleen, jonka ajatuksiin voin edelleen yhtyä:

”Näyttelyn saa tulkita puheenvuoroksi luonnonvalokuvauksen piirissä virinneeseen keskusteluun, jonka yhdeksi pääkysymykseksi on noussut kuvan asiasisällön ja muodon suhde. Ymmärrän kyllä, että sama kuva ei välttämättä sovi oppikirjaan ja taidesalongin seinälle, mutta vastakkainasettelupyrkimyksiä en voi hyväksyä. Asiasisällön ylikorostaminen näyttää helposti johtavan valokuvan yleisten arviointikriteerien vähättelyyn, rakenteeltaan ikävystyttävän yksinkertaisiin kuviin ja huonon tekniikan puolustelemiseen. Yhtä selvästi sieluttomuus paistaa sellaisesta luontokuvasta, jonka ottajalle luonto on vain yksi kuvausaihe muiden joukossa.”

Arvostelut olivat enimmäkseen rohkaisevia, osin kiittäviä. Muutama esimerkki:

”Vasama on biologi, ja katselee luontoa vähän sillä silmällä, etsien luonteenomaista ja yleispätevää, ja saaden vieraakseen sen kauneuden, jonka houkuttelee kuviin uskollisuus totuudelle.”
Uusi Suomi

”Ilmaisussa ei pyritä aivan samantapaiseen runollisuuteen kuin Antero Takalan Lapinkuvissa, ote on ehkä voimakkaampaa, mutta kuitenkin omaperäistä. Merkillepantavaa on kuvien harkittu sommittelu, sen ansiosta ne nousevat vaikuttaviksi ja nautittaviksi, huomattavasti yläpuolelle pelkän dokumentaarisen kuvauksen. On sanottava, ettei kohdeapuraha ole mennyt tässä hukkaan, sillä Vasama sijoittuu kuvillaan maisemakuvaajiemme parhaimmistoon.”
Tapani Kovanen Kameralehti

”Veikko Vasama, biolog från Uleåborg, debuterar som naturfotograf i Fotomuseet med en fin kollektion landskapsbilder från Laplands ödemarksonråden. Det är omsorgsfullt komponerade vyer i klassiskt utförande, valös- och detaljrika, estetiskt tilltalande utan romantisering. Veikko Vasama förenar dokumentär saklighet med utpräglad känsla för den ursprungliga naturens skönhetsvärden.”
Bert Carpelan Hufvudstadsbladet

Nyt 22 vuoden jälkeen on aika palata asiaan. Skannasin näyttelyn negatiivit ja valitsin 16 kuvaa esillä olevaan nettinäyttelyyn. Osa kuvista nähtiin aikanaan lehdistökuvina tai arvostelujen yhteydessä, mutta useimmat julkaistaan joukkoviestimessä ensi kertaa vasta nyt.
3/2002
kuviin

Kansalliskirjallisuutta: Totuus ja oikeus

A.H. Tammsaaren Totuus ja oikeus kuuluu Viron kansalliskirjallisuuden kulmakiviin. Viisi osaa, saatesanoineen liki 3000 sivua. Teos julkaistiin Virossa 1926-1935 ja se tavoitti heti virolaiset lukijat. Toisin kävi Suomessa.

Suurteoksesta käännettiin ja julkaistiin tuoreeltaan ensimmäinen ja viides osa: Maan lupaus ja Kotiinpaluu (1932 ja 1935). Kääntäjä Erkki Reijonen oli viestittänyt kirjailijalle, että suomalainen lukijakunta ei ole vielä valmis lukemaan kaupunkiosia (II-IV). Niinpä kirjailija laati vuoden 1935 suomenkieliseen laitokseen viisisivuisen selostuksen suomentamatta jääneiden niteiden tapahtumista!

Totuus ja oikeus julkaistiin kokonaisuudessaan suomeksi vasta vuosina 2002-2013. Käännöstyön teki mm. Jaan Kross -kääntäjänä ja Krossin tuntijana ansioitunut Juhani Salokannel. Salokannel on kirjoittanut saatesanat kaikkiin osiin ja lukeminen kannattaa aloittaa niistä.

Avausosa Maan lupaus ja erityisesti siinä kuvattu kyläyhteisö ja päähenkilö Andresin raataminen houkuttelee rinnastamaan Tammsaaren teoksen Linnan Pohjantähti-trilogiaan, mutta jatko on aivan muuta. Jo toinen osa Koulutie vie lukijan kaupunkiympäristöön, missä pysytään pitkään. Vargamäen maisemiin palataan vasta viimeisessä osassa.

Ensimmäisen osan saatesanoissa Juhani Salokannel nostaa Tammsaaren suomalaiseksi verrokiksi Linnan sijaan Eino Säisän:

Kun lukijankatsettamme on aluksi suunnannut Täällä Pohjantähden alla, on kokonaisuutta ajatellen syytä palauttaa mieleen toinen kotimainen suurteos: Eino Säisän kuusiosainen Kukkivat roudan maat, joka ilmestyi vuosina 1971-1980. Heti alusta alkaen sen yhdistävät Tammsaareen sekä raivaajateema että herkät ja hienot lapsikuvaukset. Säisän sisäisesti muuttuva romaanisarja siirtää niin ikään painopistettään yhteisöstä yksilön kuvaukseen, muuttuu raivaajaeepoksesta kehitysromaaniksi.

Linnalle niin ominainen yhteiskunnallinen ote puuttuu Tammsaarelta lähes täysin; jännitteitä kyllä löytyy, mutta ne ovat ihmisten välisiä. Väsymättömimmin toistensa kimpussa ovat naapurukset Mäen Andres ja Orun Pearu.

Teossarjan keskenään hämmästyttävän erilaisia osia yhdistää keskushenkilöksi nouseva Indrek, joka tutustuu Vargamäeltä lähdettyään täysin erilaiseen maailmaan koulukaupungissaan Tartossa (Koulutie). Myöhemmin Tallinnassa (Surmatulet) ajan väkevä riento tempaa Indrekin hetkeksi pyörteisiinsä. Pää pysyy kuitenkin kylmänä ja kotona opitut perusarvot kunniassa.

Neljännessä osassa (Kuolemantanssi) liikutaan Tallinnan porvarispiireissä, joihin Indrek on hieman yllättäen naimakaupan vuoksi joutunut. Indrek huomaa ennen pitkää olevansa vaimonsa kanssa lähes kaikesta eri mieltä. Sikäli kun Tammsaaren suurteoksen osat toimivat itsenäisenä romaaneina – näin on sanottu – tämä tunnelmaltaan piinaava avioliittoromaani voisi olla tällainen.

Ympyrä sulkeutuu, kun Indrek palaa Vargamäen maisemiin teossarjan viidennessä osassa (Kotiinpaluu). Paikat ovat ennallaan, mutta ilmapiiri aivan toinen. Kun pojista ei löytynyt työn jatkajaa, Andres joutui jättämään isännyyden vävylleen Sassille. Tämä on ihan kunnon mies, mutta suhtautuu perintötilaan vain hyödyn kannalta.

Vaikka vanha Andres ehtii nähdä ikiaikaisen unelmansa eli joen perkauksen toteutuvan, kaikessa muussa hän joutuu myöntämään tappionsa. Kääntäjää lainatakseni ”ollaan taas aloittamisen, ponnistuksen ja sen tyhjiin raukeamisen teemassa”.