Aihearkisto: Retket ja matkat

Muotkatuntureilla

Olen retkeillyt Muotkatuntureilla kolme kertaa. Se on häpeällisen vähän siihen nähden, että seutu kuuluu retkeilyalueiden aateliin.

Maisemallisesti ehkä vaikuttavinta on pienten tuntureiden suuri määrä, joka riittää synnyttämään vaikutelman horisonttiin ulottuvasta tuntureiden ”aallokosta”. Vähän niin kuin pantaisiin puolenkymmentä Pallasten jonoa rinnakkain ja järviä ja jokia väliin.

Pohjoisuudesta huolimatta alavilta mailta löytyy yllättävän sakeita männiköitä. Ennen kaikkea alue on rauhallinen. Valtaosa kulkijoista jää Eskelisestä viimeistään Ivalossa suunnatakseen Kekkospuistoon tai Hammastunturin erämaahan, loput jatkavat Kevolle.

Ensimmäisen retkeni ajankohta oli elokuun alku. Jaska tuli kaveriksi suoraan Murmanskin festareilta ja varustus oli sangen poikkeuksellinen – kumisaappaita ja sadetakkia lukuun ottamatta. Jossain vaiheessa sanoinkin, että tyyppi on kuin Asematunnelista reväisty.

Teltassa oli kuuma, ja Koarvikodsin lammella Jaska halusi nukkua ulkona. Siististi makuualustan viereen asetetut nahkapatiinit olivat hauska näky tässä ympäristössä.

Jaska joutui lopettamaan retken ennen aikojaan. Lähimmälle bussipysäkille oli pitkästi toistakymmentä kilometriä; liikkeelle piti lähteä puolen yön aikaan. Palatessa otin kuvia tunturin laen kalliolampareilla. Yksi kuva on sellainen, että asiantuntija vaivoin erottaa sen saaristossa otetuista.

Palasin Muotkatuntureille jo seuraavan vuoden huhtikuussa, tällä kertaa yksin. Hiihtelin viikon aikana vakioreitin kämpältä toiselle, viimeisen yön nukuin louteella. Sesonkiajasta huolimatta tuvissa riitti tilaa hyvin. Siitä retkestä ei tällä kertaa sen enempää.

Toistaiseksi viimeisin käynti Muotkatuntureiden alueella tapahtui syyskuussa kaksi vuotta sitten. Jäin Eskelisestä Kiellatuvalla ja lähdin jokivartta ylös. Ensimmäisen päivän kävelyurakaksi riitti, että löydän mukavan leiri- ja kuvauspaikan riittävän matkan päässä tieltä. Olin ilokseni huomannut jo bussissa, että Keski-Lapin onneton ruska kirkastui pohjoista kohti.

Ei tarvinnut kävellä viittäkään kilometriä, kun pääsin virittämään louteen kahden järven väliselle kannakselle. Ympäröivästä koivikosta löytyi polttopuuksi yllättävän paljon tervasjuurakoita – konkreettisena muistona metsänrajan muuttumisesta. Tunturit kohosivat järven takana. Muuta en kaivannutkaan: päätin jäädä leiripaikkaan kahdeksi yöksi.

Olen oppinut retkilläni, että kuljettujen kilometrien määrä ja otettujen kuvien laatu ovat kääntäen verrannollisia.

Muutamat asiat olivat muuttuneet edellisen retken jälkeen. Tarkkailin nyt ensi kertaa maisemia lasien läpi; olin toki tarvinnut tiimarityyppisiä lähilaseja jo pitkään ison kameran tarkentamisessa. Toinen uudistus oli kokeilumielessä mukaan lainaamani kännykkä.

Kavereiden NMT-puhelimien ja varsinkin ARPSien toimivuudesta erämaaoloissa oli kohtuullisen hyviä kokemuksia, mutta nyt kyseessä oli citykäyttöön kehitetty GSM-malli. Kolmanneksi: olin varustautunut normaalin dia- ja mustavalkofilmin lisäksi muutamalla rullalla värinegaa. Halusin kuvia nettiin, mutta en omistanut vielä skanneria.

Kävin illansuussa tunturin rinteessä kokeilemassa puhelinta. Masto ei ollut järin kaukana, mutta ensimmäisestä paikasta yhteydenotto ei onnistunut, vähän ylempää kyllä. Leiriin palatessa alkoi sataa tihuuttaa.

Aamulla kuvausvalot olivat hyvät ja arvelin parin tunnin ahkeroinnin tuottaneen joitakin kelpo ruutuja, myös laakakoon filmille. Päivä oli kuvaustarkoituksiin liian aurinkoinen, mutta illalla pilviä kerääntyi sopivasti. Etsin jalustanpaikan ja jäin odottamaan valosuihkua pilvien raosta valitsemaani rajaukseen. Tällä kertaa odotus palkittiin ja kellahdin yöpuulle tyytyväisenä miehenä.

Hyvin nukuttuani pakkasin tavarani ja lähdin Ylemmän Honkavuoman vartta kohti lounasta. Osuin uskomattoman tiheään mäntytaimikkoon, jota hirvet olivat pitäneet laitumenaan. Hirvi on selviytyjäihme, joka talvehtii onnistuneesti jopa mäntyrajan pohjoispuolella. Jouduin karkottamaan Honkavuoman suvannolta siivilleen kaksi joutsenta – varmaankin kihlaparin. Koska syksy oli jo näinkin pitkällä, linnut saattoivat aloittaa muuttomatkansa saman tien.

Tarkoitukseni oli kävellä Kellonkadottamaäytsin tienoille, mutta sopivan leiripaikan löydettyäni jäinkin aloilleni jo aikaisemmin. Männikkö oli selvästi harvempaa kuin Kiellajoen tuntumassa, mutta yksittäiset puut vastaavasti komeampia ja persoonallisempia.

Illaksi nousin leiripaikan itäpuoliseen tunturiin. Havunvihreä jokilaakso halkoi ruskaisten koivikoiden hallitsemaa maisemaa. Pohjoisen suunnalla pilkotti lampia, lounaassa kohosi Koarvikodsin kartio. Otin kuvia ja kuuntelin lähetystä jääkiekkoliigan avauskierrokselta. Leiripaikalla mykäksi mennyt puhelin toimi taas.

Nousin varhain, sillä arvelin pakkasyön koristelleen jokivarren maisemat juhlakuntoon. Ehdin ottaa joitakin kuvia hyvässä valossa, mutta räkityksen käytyä liian voimakkaaksi palasin leiriin aamukahvin keittoon.

Jatkoin retkeäni tuntureiden yli Alemmalle Honkavuomalle. Se oli joitakin suvantoja lukuun ottamatta vähävetinen ja kivinen, helposti yli kahlattava. Tutkin paikkoja ja pysähtelin kuvaamaan aina kun siltä tuntui.

Mainittavampia löytöjä oli asukkaita odottanut, pysyväisen tuntuisesti pystytetty poromiesten laavu ja kookas hirven jättösarvi. Olin ohittanut pari pienempää ja jättänyt vähälle huomiolle, mutta tätä kuusipiikkistä punnitsin aika tovin. Lopulta kiilasin myyriltä säästyneen sarven oksanhaaraan siltä varalta, että joku toinen kulkija haluaa ja jaksaa kuljettaa sen kotiinsa muistoksi retkestään.

Vielä kaksi päivää ja yötä maastossa vietettyäni suunnistin Muotkan Ruoktulle. Vakuuttavana osoituksena alueen rauhallisuudesta on se, että en tavannut retken aikana ainuttakaan ihmistä.
9/2002

Mönkijöitä ja muinaismuistoja

Tämänvuotinen ruskaretkeni suuntautui Pöyrisjärvelle.  Jo oli aikakin: järvi ympäristöineen oli Lapin 12 erämaasta ainoa, missä en ollut aikaisemmin liikkunut.

Nostin rinkan selkään Näkkälän kylän laidalla, mistä lähtee maastoautolla ajettava tieura. Maasto oli miellyttävää kävellä, hiekkaista loivasti kumpuilevaa koivikkoa. Muutamat yksittäiset aihkit sinnittelivät täällä männyn puurajan tuntumassa.

Retken aikana minun oli määrä kuvata maisemien lisäksi nykyisiä ja menneiden aikojen kulttuurikohteita. Kuusi kilometriä käveltyäni tulin paikkaan, missä tieura leikkaa poikkeuksellisen edustavaa peuranpyyntikuoppien ketjua. Valo ei suosinut, joten kunnollisia kuvia en saanut.

Vedenjakajan jälkeen koivikko alkoi harventua ja loppui pian kokonaan. Seudulle luonteenomaisia avohietikoita näkyi joka puolella, laajan Pöyrisjärven takana ne täplittävät maisemaa kuin alkukesäiset lumilaikut.

Muitakin kulkijoita oli liikkeellä: retkeilijäpariskunta ja kaksi paikkakuntalaista mönkijöillä. Kuulimme olevamme ratkaisevasti myöhässä, paras ruska ajoittui edellisen viikon lopulle. Lunta saattoi tulla koska tahansa. Asetuin kaksiosaisen kämpän lukittuun päähän.

Heräsin ennen kuutta ja lähdin kameroineni liikkeelle. Naapajoki oli kasannut suistoonsa viehättävät särkät; ensimmäiset kuvat otin niistä. Hienoa hiekkarantaa näytti riittävän kilometrimäärin. Jierstivaaran suunnasta kuului joutsenten äänekästä mekastusta. Pari tuntia kuvattuani palasin kämpälle aamukahvin keittoon.

Pöyrisjärven etelärannalla on useita kivikautisia asuinpaikkoja, joista arkeologit ovat löytäneet hiiltynyttä luuta ja kvartsiesineitä. Kartiomaisiksi maatuneet peuranpyyntikuopat ovat myöhempää perua, mutta nekin satojen vuosien takaa.

Rossijärven länsipuolelta tievan nokasta löytyi merkitykseltään arvoituksellinen kivikehä ja keskimmäisen Kenttälompolon rantatörmästä maahan kaivetun kammin sija. Ajattelin myötätunnolla ankarissa oloissa kamppailleita peuranpyytäjiä ja yritin kuvitella, millaista heidän elämänsä oli ollut.

Laajimmat avohietikot sijaitsevat kämpän itäpuolella. Kuutiokaupalla hiekkaa oli lähtenyt liikkeelle, sillä korkeimmat katajien sitomat hiekkapilarit olivat monen metrin korkuisia. Kova pohjoistuuli lennätti hienoa hiekkaa koko ajan, niin että aloin pelätä kameroiden puolesta. Moottoripyörän ja monkijän jälkiä näkyi kaikkialla, ja maastoauto kiskoi tieuralla lautakuormaa. Olin lukenut vieraskirjasta  seudun olleen keskikesällä maastopyöräilijöiden suosiossa.

Kämpälle palattuani aloin odottaa uusia asukkaita. Olin kuullut edellisenä päivänä tapaamaltani mönkijämieheltä, että tulossa on kaksi ratsastajaa. Muuten olisinkin hämmästynyt aika tavalla, kun he illan kähmässä ilmestyivät horosonttiin. Tasaisessa tunturimaastossa ratsukoiden siluetit näyttivät viiden metrin korkuisilta.

Seuraavana päivänä kuvasin saamelaisten kesätupia Tupalompolon rannalla. Rakennuksia oli kymmenkunta, mutta vain osa alkuperäisessä asussaan. Lisätilaa ja mukavuutta oli tavoiteltu kaikenlaisilla viritelmillä. Alkujaan sisäänlämpiäväksi rakennettu sauna oli muutettu jatkuvalämmitteiseksi; itse asiassa kyseessä oli kahdella kiukaalla varustettu hybridi.

Ajoneuvoliikenne oli edellen vilkasta. Puutavaran ajo jatkui, mönkijöillä liikkuneet rajavartijat poikkesivat juttusille. Iltapäivällä kämpälle saapunut seurue oli tilannut paluumatkaansa varten traktoritaksin. Lähtöpäiväksi ennustettiin sadetta. Autokyyti Näkkälään alkoi tuntua hyvältä vaihtoehdolta, varsinkin kun tulomatkalla krampanneet pohkeet vaivasivat edelleen.
10/2003

Pikaretki jäätikölle

Jäin yöksi tien varteen Kilpisjärven tullin ja rajan välimaastoon. En viitsinyt nousta tunturiin, mutta tein lenkin lähiympäristössä. Löysin Jehkas-tunturin rinteen alta kauniin lähteikön, jossa kasvoi lupaava väinönputken alku. Päätin kuvata sen paluumatkalla, koska tarkoitukseni oli jäädä yöksi tuttuun paikkaan.

Autoliikenne oli hiljaista Kilpisjärven ja Skibotnin välillä, mutta vastaan tuli hiihtäjä rullasuksilla. Asialla taisi olla ammattilainen, koska vauhti oli kova jyrkästä ylämäestä huolimatta. Rantaan päästyäni pysähdyin levitykselle ja kiikaroin vuonon yli korkeita tuntureita ja syviä laaksoja niiden välissä. Joku niistä oli Lyngsdalen.

Furuflatenin kylässä etsin polun päätä ensin joen väärältä puolelta. Norjalaiseen tapaan opasteet puuttuivat, ja olin hukannut Kimmon antaman karttakopion ennen retkelle lähtöä. Joen pohjoispuolella ei näyttänyt yhtään lupaavammalta, mutta sitten ohitseni ajoi kaksi suomalaista autokuntaa. Säntäsin perään, koska arvelin että olemme menossa samaan paikkaan.

Ajettavan uran päätyttyä pysäköin auton niityn laitaan, söin tukevasti ja pystytin teltan valmiiksi. Tarkoitus oli käydä jäätiköllä päiväseltään: matkaa tuli pitkästi, mutta rinkan paino pysyi kohtuuden rajoissa.

Aluksi maisemaa hallitsivat niityt ja lampaat, mutta jatkossa polku eteni sakeassa koivikossa. Pohjoisuuteensa nähden metsä oli monin paikoin lehtomaisen rehevää ja täysi vastakohta sille, mitä lähempänä jäätiköitä oli odotettavissa.

Kotkansiipikasvustot ulottuivat vyötäröön, tuomet kukkivat ja lehtokerttu lauloi. Vuolas Lyngsdalselva kohisi kaiken aikaa taustalla. Paratiisimaiset olot kruunasi sääskien puuttuminen.

Pari tuntia käveltyäni saavuin paikkaan, jollaisia olin aiemmin nähnyt vain televisiossa. Joki haarautui kivikkoista tasankoa halkoviksi puroiksi, joista osasta pääsi yli kahlaamalla.

Tunturikohokki kukki suurina punaisina mättäinä. Joka puolella ympärillä kohosivat lumilaikkujen kirjavoimat tunturit, mahtavimpana huippunsa peräti 1833 metriin kohottava Jiekkevarri. Jäätiköt näkyivät nyt esteettömästi: laakson perällä Sörbreen ja nimetön, luoteen suunnalla Vestbreen. Lähdin sitä kohti.

Nousua Furuflatenin kylästä oli kertynyt tähän mennessä vasta parisataa metriä, mutta nyt rinne muuttui jyrkäksi ja liikkuminen hitaaksi. Koivikko harveni ja loppui pian kokonaan. Jyrkän osuuden selvitettyäni pysähdyin puuskuttamaan. Edessä oli pieni tasanne ja sen takana pysty jäätikköseinämä ja kalliopahdat.

Viime vuosikymmenien aikana Norjan jäätiköt ovat vetäytyneet voimakkaasti, esimerkiksi Sydbreen kolmisensataa metriä parissakymmenessä vuodessa. Ei ihme, että lähellä jään reunaa maaperä oli täysin kasviton. Saappaisiin tarttunut hienojakoinen pöly oli varmaankin samaa ainetta, joka aiheuttaa jäätiköiltä tulevien jokien sameuden.

Aikaa autolta lähdöstä oli kuin huomaamatta kulunut yli kuusi tuntia: kävelyyn, kasvien ja maisemien kuvaamiseen, ympäristön ihmettelyyn ja ihailuun. Tuntui uskomattomalta, että vain viidenkymmenen kilometrin päässä Suomen rajalta löytyi näin toisenlainen maailma.

Ennen kuin lähdin paluumatkalle tein ruokaa ja vaihdoin filmejä lähellä jäätikön reunaa suuren kivenjärkäleen kupeessa.

Lämpötila oli iltaa kohti viilentynyt, ja kävely sujui vauhdikkaasti. Koivikossa tapasin muita kulkijoita ensimmäisen kerran koko päivänä: neljä norjalaista ikäihmistä, kaikki naisia. Ihailin vetävää askelta ja reipasta meininkiä. Laatuaikaa siinä vietettiin, raklatus ja naurunremakat kuuluivat kauas.

PS
Väinönputki jäi kuvaamatta paluumatkalla. Yritin kyllä, mutta poro oli syönyt sen.
2/2004

Kirveenkoskematonta metsää

Muonioon päästyäni tein jotain ennenkuulumatonta: sen sijaan että olisin jatkanut Käsivarteen tai suosikkipaikoilleni Pallas-Ounastunturin kansallispuiston liepeille, käänsin auton keulan kohti Ruotsia. Maisemat eivät muuttuneet miksikään, mutta pihapiirit olivat siistimpiä. Muodoslompolossa panin merkille jalkapallokentän ja kiekkokaukalon. Suomen puolella pohjoisimmat näkemäni kaukalot ovat Utsjoella ja Sevettijärvellä, Norjan ja ehkä koko maailman pohjoisin jalkapallokenttä Gamvikissa.

Merasjärven kylässä käännyin metsäautotielle. Kartalla kaikki paikannimet olivat suomenkielisiä, osa hauskasti murteellisia: Harrisuannonjärvi, Aljuselänvuoma, Vittavuoma. Tie huononi loppua kohti. Epäilyttävän näköinen puusilta toi mieleen seikkailut Ladan ratissa Vuotson takamailla: yli päästäkseen renkaat piti tähdätä kapealle lankulle. Pian sillan jälkeen jouduin poroaidan kirnuun.

Tie kuitenkin jatkui, vielä siitäkin, missä jalkauduin ja päätin perustaa leirin. Vihreäpohjaisten järvien ja lampien väliselle harjulle oli paikkakuntalainenkin jättänyt autonsa ja jatkanut matkaa mönkijällä. Kävelymatkaa luonnonsuojelualueen rajalle jäi pari kilometriä.

Leirimännikköä oli joitakin kymmeniä vuosia sitten varovaisesti hakattu: metsä ei näyttänyt koskemattomalta mutta ei hakatultakaan. Ajattelin, että suomalaiset pystyivät yhtä siistiin metsänkäsittelyyn paljon myöhemmin ja vasta kovien rähinöiden jälkeen. Jäkälikkö oli paremmassa kunnossa kuin Suomen puolella keskimäärin, kulunut tosin mutta peittävyydeltään hyvä. Rannassa näytti olevaan joitakin nuotiopaikkoja.

Pystytin louteen, kannoin tavaroita autosta ja kokosin juurakoita polttopuiksi. Kesken touhujeni järven toisesta päästä kuului auton ääntä ja lasikutuveneen kolinaa. Kaksi miestä ryhtyi laskemaan verkkoja. Järvi ei ollut iso, mutta aina välillä päristeltiin koneen voimalla. Ennen pimeän tuloa kiipesin korkealle harjulle ja lähetin tekstiviestin kotiin. Lopun iltaa köllöttelin louteessa ja kuuntelin radiota. Hannu Taanilan monipolvisen jutustelun yhtenä teemana oli eräiden Turun murretta puhuvien poliitikkojen tapa lausua sana peräti. Siis toinen vokaali puolipitkänä eikä lyhyenä niin kuin pitäisi.

Heräsin puoli seitsemältä. Keitin kahvit ja söin tukevan aamupalan, sillä tarkoitus oli kävellä pitkästi ja katsella paikkoja. Kuvaamiseen sää oli tarpeettoman aurinkoinen, mutta muuten mukava. Leiripaikan ja luonnonsuojelualueen välisellä alueella metsää oli hakattu suomalaistyylisesti harvaan siemenpuuasentoon.

Luonnonsuojelualueen rajalta löytyi opastustaulu kiinnitettynä aihkin kylkeen. Taulua kuvatessani vanhanmallinen kartanovolvo ajoi ohi maalikylille päin. Tuntui mukavalta, kun miehet autossa tervehtivät kättä nostamalla.

Jatkoin vielä jonkin matkaa tieuraa pitkin. Metsä oli nyt hakkamatonta järeää männikköä. Kuusia ei näkynyt, sen verran pohjoisessa oltiin. Tiellä oli koppelo ja yksi poikanen, muu poikue oli varmaankin ehtinyt piiloon. Suomen Lapissa kanalintuja oli enemmän kuin kertaakaan koko riistakolmiolaskennan 14-vuotisen historian aikana.

Riekko oli törmännyt tieuran vartta kulkevaan poroaitaan ja menehtynyt. Joku oli nostanut sen riippumaan niin kuin riistalinnuille on tapana tehdä.

Merasjoen laakso oli yllättävän syvä. Huomasin eräässä aihkissa isokokoisen risulinnan, jota arvelin kotkan rakentamaksi. Kotka arvostaa laajoja näköaloja ja valitsee pesäpaikkansa usein rinteestä. Jokirannasta löysin kalamiehen asentopaikan. Retken kunniaksi oli tyhjentynyt pullollinen kanadalaista viskiä.

Kuljeskelin luonnonsuojelualueella koko päivän, hartain mielin ja kiirettä pitämättä. Mäntyvaltainen metsä kätki sisäänsä pieniä soita ja lampia, joista yksi oli kokonaan kuivunut. Leirimänniköstä poiketen metsä oli enimmäkseen tuorepohjaista, paikoin kivikkoista tai kallioista. Jäkälikköä näkyi vain pienellä harvaa koivikkoa kasvavalla alueella. Muuten puusto oli kauttaaltaan vanhaa ja monet aihkit jättiläismäisiä.

Jokivarren tulipaikkaa lukuun ottamatta minkäänlaisia ihmistoiminnan merkkejä ei näkynyt: ei hylsyjä, moottorikelkan osia tai edes hiiltyneitä yöhongan jäänteitä menneiltä vuosikymmeniltä. Ensi kertaa elämäni aikana olin päässyt metsään, joka oli aivan kirjaimellisesti kirveenkoskematon.

Kokemuksesta vaikuttuneena katselin leiriin palatessani uusin silmin, näkyikö roskia edes tieuran varrella. Näkyi kyllä, mutta vähemmän ja erilaisia kuin mihin vastaavilla paikoilla olen tottunut. Öljykanisterit, muovikassit ja savukeaskit puuttuivat, mutta maastoon oli heitelty useita nuuskapurkkeja. Ainoa jotenkin Suomeen liittyvä löytö oli punainen korkki: Vodka of Finland.

Tuuli oli kääntynyt ja puhalsi hyytävän kylmästi, säätiedotus lupaili lumisateita. Huolestuin aika tavalla, sillä kesärenkailla lumen peittämää puusiltaa ei ylitettäisi. Olin nähnyt hienon aarniometsän ja päätin poistua hyvän sään aikana. Oli jo pilkkopimeää, kun mekastava hanhiparvi ylitti leiripaikan: linnut olivat odottaneet pohjoistuulta helpottamaan muuttomatkaansa.
10/2002

Vuoria vai tuntureita?

Aiemmin “mainostamani” Puljutunturi on vaatimattomasta olemuksestaan huolimatta selkeästi tunturi. Ratkaisevaa tässä ei ole korkeus tai muoto, vaan laen puuttomuus.

En tullut ottaneeksi kuvaa Puljutunturista, mutta Skibotnin leiripaikkaa ympäröiviä tuntureita kuvasin paljonkin.

Tässä näkymä teltan vierestä itään

ja tässä länteen:

Ovatko nuo vuoria, tuntureita vai mitä? Lyngenvuonoa reunustavia korkeita ja teräväpiirteisiä tuntureita kuulee nimitettävän myös alpeiksi, mutta se on minun korvissani tähän yhteyteen aivan sopimaton termi.

Alemmassa kuvassa esiintyy edukseen Daltinden. Mahtaakohan tinden tarkoittaa jotakin erityistä, koska lähistöltä löytyy myös fjell -päätteisiä tunturinnimiä.

Daltindenin saamenkielinen nimi on Njallavárri. Tuon suunnan kartalla saamenkieliset nimet ovat selvänä enemmistönä eikä syyttä: päätteet kertovat tunturin muodosta ja koosta, etuosa esimerkiksi alkuperäisistä asukkaista.

Joitakin esimerkkejä: Loddevárri, Gaskajiehkicohkka, Nállangáisi, Lávkaslubbu, Stuorraoaivi.

Viimeksi mainittu on ainoa, joka muistuttaa kartalta tulkittuna Puljutunturia. Todella etäisesti tosin: oaivi on pyöreälakinen tunturi, mutta Puljutunturin laki on tasainen kuin lentokenttä.
6/2012

Erilaiset ulkosaaret

Jurmo ja Utö ovat äärimmäisiä ulkosaaria, lähellä toisiaan ja yhtä kaukana Rovaniemeltä, mutta siihenpä yhtäläisyydet sitten loppuvatkin.

Lapin erämaita kolunnut oli Jurmossa kuin kotonaan, kanervanummilla kaipasi vain riekkoja! Eteensä näki yhtä pitkälle kuin avotunturissa, ja käveltävää riitti Jurmossakin jos jotain halusi nähdä lähempää.

Majapaikkani Fjäderkammare oli sisältä kun pieni tunnelmallinen autiotupa, sähköistetty tosin.

Utössä on taloja kuin taajamassa, koulu, kauppa, hotelli, luotsiasema ja paljon muuta.

Alkuperäistä luontoakin toki löytyy, mutta suuri osa siitä on liikkumiskiellossa. Kun talot harvenevat, alkaa näkyä tykkejä!

Jos linnut eivät ole ehdoton ykkösasia, ympäristö voi olla joillekin luonnonystäville pettymys. Ei kuitenkaan minulle: kulttuurishokista toivuttuani vaihdoin näkökulmaa ja kaivoin esille sosiaalisemman puoleni. Pikavierailusta jäivät päällimäiseksi mieleen ihmiset.

En ole pitkiin aikoihin päässyt puheisiin tuntemattomien ihmisten kanssa yhtä helposti kuin Utössä. Eräs keskustelukumppani muistutti, että kesällä turistisesongin aikaan tilanne on aivan toisenlainen.

Kun kävelin aamulla hotellilta kohti Itäniittyä, lumitöissä ollut kauppias kertoi kaupan olevan auki puolilta päivin kahden tunnin ajan. Minulla ei ollut varsinaisesti mitään ostettavaa, mutta halusin katsastaa kyläkaupan.

Hieno marketti! Palvelu oli ystävällistä ja hyllyillä kaikki tarvittava, olosuhteisiin sopeutettu täsmävalikoima. Ostin naapurisaaren historiaa käsittelevän kirjan, josta kerron myöhemmin erikseen. Se on mainio matkamuisto.

Utö on yhteysalus Eivorin päätepysäkki ja Suomen eteläisin vakituisesti asuttu saari. Matkaa Helsinkiin ei ole linnuntietä enempää kuin 200 kilometriä, mutta matkustaminen vei aikaa.

Eivor lähti Utöstä yhdeltä, poikkesi matkalla Jurmossa ja Nötössä ja oli iltahämärissä Nauvon Pärnäisissä. Matka jatkui bussilla ja junalla, ja perillä Helsingissä olin iltakymmeneltä.

Päivystin paluumatkan alun Eivorin kannella, ja tein retken ehkä mukavimman lintuhavainnon. Osasin olla varuillani, kun vanha muuttohaukka ponkaisi lentoon reunamerkin päältä Knivskärin lähellä.

Upea lintu erikoisessa ympäristössä! Kiitos vihjeestä Jormalle.
2/2012

Pikaretki vuonolle

Perjantain sää oli sateentihkuinen eikä houkutellut pysähtelemään. Saavuimme Kilpisjärvelle hyvissä ajoin iltapäivällä, mutta jatkoimme paremman sään toivossa yhtä kyytiä Skibotniin. Hyvältä ei näyttänyt sielläkään, mutta selkeän sään alue kaukana Lyngenvuonon suulla antoi pientä toivoa.

Kesäntulo Skibotnissa oli melko tarkasti samassa vaiheessa kuin Rovaniemellä, koivut ja rantaniityt vihersivät.

Merellä oli lähes tyyntä ja laskuveden aika, ja kävelimme lenkin rannalla. Suuri vesilintuparvi koostui pääosin mustalinnuista, seassa joitakin pilkkasiipiä. Lisäksi näkyi yksittäisiä koskeloita, kuikkia, riskilä ja yllättäen pariskunta mustakurkku-uikkuja. Hietikolla kylän suunnalla päivysti melkoinen parvi harmaalokkeja.

Päätimme yöpyä merellisissä maisemissa, ja teltalle löytyi tasainen paikka sopivasti sivussa tieltä. Sadekuurojen väliset poutajaksot pitenivät, mutta aurinkoisen sään ikkuna vuonolla kutistui illan aikana pikkuruiseksi räppänäksi. Valoa toki riitti.

Tehotarkkailu tuotti tulosta. Vuonolla lensi merihanhi ja leiripaikan edustalla näyttäytyi ristisorsapari. Yöllä tuli mieluisa äkkiherätys: sopivaan aikaan ulkona pistäytynyt kaveri karjaisi pyöriäishälytyksen.

Pikkuvalas oli tullut kalastelemaan rantaveteen niin lähelle, että näin ilman kiikaria hengityshöyryn kohoavan viileässä yöilmassa.

Lauantai oli aurinkoinen ja edelleen heikkotuulinen. Mahdollisesti sama pyöriäinen näyttäytyi toistamiseen, tällä kertaa kauempana vuonolla. Saimme seurata parin minuutin ajan määrätietoista etenemistä: selkä kävi pinnalla aina parinkymmenen metrin sukelluksen jälkeen. Vauhti oli kova.

Puolilta päivin palasimme Suomeen ja pystytimme teltan monilla aiemmilla retkillä hyväksi havaittuun paikkaan. Kesän merkit olivat vähissä, täällä elettiin vielä kevättä: lumi oli pääosin sulanut alarinteiltä ja soilta, mutta tunturissa sitä edelleen riitti. Korkeimpien tuntureiden lakiosissa lumipeite oli yhtenäinen. Järvet olivat jäässä eikä vihreää näkynyt vielä missään.

Poroja oli liikkeellä yllättävän paljon, sekä tien penkoilla että tuntureiden rinteillä. Siilasjärven taakse oli asettunut kuudenkymmenen poron tokka, johon kuului useita vasta muutaman viikon ikäisiä pikkuvasoja.

Lintumaailma oli ihmeen vähälukuinen ja vaitonainen. Kaakkurit ja suopöllö ilahduttivat illalla, seuraavana päivänä vesipääsky.

Kotimatka käynnistyi juhlallisissa merkeissä: Ala-Kilpisjärven kopterikentän vaiheilla kaarteli kaksi suurta petolintua. Maa- ja merikotka samaan aikaan näkyvissä! Kuvassa merikotka.
6/2012

Juhlapäivä Jurmossa

Alkuviikon kaunis ja heikkotuulinen pakkassää vaihtui eilen tyypillisemmäksi Jurmon alkutalven sääksi.

Tuulta oli viitisentoista metriä sekunnissa, ja vastatuuleen kävellessä lumikiteet pistelivät silmissä. Tuuli laantui päivän aikana; sade muuttui ensin rännäksi ja lopulta vedeksi. Illalla muutimme lintuasemalta Klasun mökkiin.

Tänään oli onneksi poutaa. Kaveri lähti aamulaivalla mantereelle, minä jatkoin satamasta kohti saaren länsiosia, jotka ovat todennäköisimpiä merisirrien oleskelupaikkoja. Maanantaina ja tiistaina lintuja ei näkynyt, mutta sään lauhduttua sirrien toivottiin palaavan Jurmon rannolle.

Näin tapahtuikin. Pääsin näkemään suuren, ehkä sadan yksilön parven lennossa merellä ja lisäksi kuusi sirriä lähietäisyydeltä. Mikä mukavinta, löysin toisen kolmikon itse.

Heinäsaarelta palatessa mieli oli hyvä ja askel kevyt. Nousin Högbergetille ottamaan kuvia Jurmon kylästä.

Kaksi siniristilippua hulmusi vireässä kaakkoistuulessa, toinen majapaikan isännän pihalla.
12/2012

Sopuleita kuvaamassa

Tunturisopuleita on juuri nyt enemmän kuin kertaakaan aiemmin tällä vuosituhannella. Merkkejä kevätvaelluksesta nähtiin Pallaksella jo huhtikuun puolella, ja Kilpisjärvellä säpinä on ollut kiivasta viime aikoina. Oli pakko päästä katsomaan.

Lähdimme Rovaniemeltä perjantaina iltapäivällä ja pystytimme teltan tuttuun paikkaan vähän ennen kymmentä. Maisema edessämme oli voittopuolisesti lumen peittämä, mutta Jehkas-tunturin alarinteessä pälviä ja lumen peittämää maata oli suunnilleen yhtä paljon.

Sää suosi: illasta ja yöstä tuli mieleenjäävä elämys. Sopuleita oli todella paljon. Niitä vilisti varvikossa ja lumen päällä, osa juroi paikoillaan ohikulkijalle kiukkuisesti tirskutellen. Aamua kohti meno vain parani.

Rinteestä löytyi paikka, missä sopulit olivat kaikesta päätellen viettäneet talvea. Tulvavedeltä säästyneet käytävät olivat vielä käytössä: sopuleita putkahteli lumen sisästä ja hävisi taas takaisin lumipeitteen suojaan.

Voi sanoa, että sopuleita oli näkyvissä koko ajan, parhaimmillaan 11 samanaikaisesti. Jos neljä aamuyön tuntia pilkotaan minuutin jaksoiksi ja oletetaan joka jaksolla havaitun vähintään kaksi eri sopulia, näkemiemme eläinten kokonaismäärä nousee suunnilleen viiteensataan. Vaikutelmaksi jäi, että sopuleita oli enemmän lumen alla kuin päällä; varvikosta niitä oli vaikeampi huomata kuin lumilaikuilta.

Koska N on näinkin suuri, uskallan sanoa jotain vaelluksen suunnasta. Yhtä yhteistä suuntaa ei ollut: sopulit juoksivat aivan sattumanvaraisesti mikä minnekin.

* * *

Heräsimme lauantaina iltapäivällä sateen ripinään. Kun sade jatkui ja jatkui, lähdimme käymään Skibotnissa. Norjan puolella sopuleita näytti olevan vielä enemmän kuin Kilpisjärvellä, ainakin jos tilannetta arvioi tiellä nähtyjen elävien ja yliajettujen sopuleiden perusteella. Yksi vaeltaja nähtiin aivan vuonon rannassa. Kesäntulo oli Skibotnissa samassa vaiheessa kuin Rovaniemellä.

* * *

Sade taukosi sunnuntaiaamuna kuuden aikoihin. Nyt vaeltelu oli hieman hillitympää kuin runsas vuorokausi aiemmin. Oli aikaa ihailla maisemia ja katsella lintuja. Ihmettelimme petolintujen vähyyttä: yksi piekana nähtiin tulomatkalla ja tuulihaukka lensi ohi Saanan suuntaan. Siinä kaikki.

* * *

Jos sopulikanta jatkaa lisääntymistään kesän aikana eikä mitään yllättävää tapahdu, tuntureilla ihmetellään syyskuussa muutakin kuin ruskan värejä.
5/2011

Tallinnan talvea

Jatkoin Tallinnaan nähtyäni Sammallahden näyttelyn ja Talviklassikon. Olin käynyt kaupungissa aiemmin viisi kertaa, mutta vain kauttakulkumatkoilla tai päiväretkillä. Nyt jäin yöksi.

Suomenlahti oli pääosin jäätön, vain lähellä Viron rannikkoa oli kapea vyöhyke pieneksi rikkoutunutta jäätä. Olin toivonut hieman arktisempia olosuhteita.

Iloinen yllätys odotti satamassa: kyhmyjoutsen päivysti jalkakäytävällä sadan metrin päässä terminaalista. Lisää lintuja löytyi satama-altaan itäpuolelta, ja pääjoukko lepäili jäällä.

Varasin majapaikkani näköalan perusteella, halusin esteettömän näkymän koko satama-alueelle. Minulle yllätysbonus sopi mainiosti, se että sain seurata aitiopaikalta kyhmyjoutsenten ja lokkien edesottamuksia.

Iltahämärissä suuntasin “Wall Streetin” kautta Vanhaan kaupunkiin. Matkan varrella näppäilin kuvia ottaen tukea milloin mistäkin. Uuden gorillapodin käyttöä olisi ehkä kannattanut harjoitella valossa. Tuloksena oli suuri joukko tärähtäneitä kuvia, mutta joukossa oli sentään jokunen onnistuneempikin. Puistosta luistinradan vierestä löytyi hauska valoteos.

Raatihuoneentorin ympäristössä on valtava määrä ruokapaikkoja, joista valitsin mielestäni hauskimman nimisen: Liisu Juures. Annos oli asiallinen ja hinnoittelu kohdallaan.

Aamulla kaupunki oli kuin tilauksesta sakean sumun vallassa. Hyökkäsin aamupalan jälkeen ulos ja otin lisää lintukuvia. Kun ennen puolta päivää suuntasin kaupunkiin, tornihotellien ylimmät kerrokset työntyivät sumun sekaan.

Kiertelin tuntikausia Vanhan kaupungin kujia ja ihastelin näkemääni. Sumu oli hälvennyt sen verran, että näkymä Toompealta pääsi oikeuksiinsa.
2/2011