Avainsana-arkisto: Viro

Erihenkiset kirkot

Pääkohteitani Tallinnassa olivat taidemuseo Kumu ja Lentosataman viikinkinäyttely, mutta maanantaina oli mukavasti aikaa tutustua aiemmin käymättömiin paikkoihin. Tällaisia olivat esimerkiksi Kansalliskirjasto, TV-torni ja Patkulin portaat. Lisäksi kävin Pyhän Hengen kirkossa ja Aleksanteri Nevskin katedraalissa.

Balthasar Russowin taannoinen työpaikka, Pyhän Hengen kirkko Raatihuoneentorin lähellä rakennettiin jo 1300-luvulla. Kirkkohistorian kannalta on merkittävää, että tässä köyhän väen kirkossa saarnattiin ensi kertaa maarahvaan omalla kielellä. Tämä tapahtui uskonpuhdistuksen jälkeen 1500-luvulla.

Pyhän Hengen kirkko on useimpiin Vanhankaupungin kirkkoihin verrattuna puitteiltaan varsin vaatimaton, mutta silti äärimmäisen vaikuttava. Sisään mennään suoraan jalkakäytävältä vähän niin kuin alueen moniin krouveihin. Opas/lipunmyyjä kertoi hyvällä suomenkielellä, että nykyinen penkkijärjestys on 1700-luvulta. Varmaa tietoa kirkon lämmittämisestä varhaisina aikoina ei ole; vesikiertoinen keskuslämmitys on huomattavan myöhäistä perua.

* * *

Aleksanteri Nevskin katedraali valmistui v. 1900 eli aikana, jolloin Viro oli osa Venäjää. Sipulikupolikatedraali on venäläisellä tavalla komea ulkoa ja sisältä. Näin VisitTallinn -sivusto:

Kirkko oli kaavailtu symboloimaan imperiumin poliittista ja uskonnollista ylivaltaa tähän uppiniskaiseen Baltian kolkkaan. (…) Kirkon sijaintipaikka Tallinnassa ei ole sattumaa, vaan se rakennettiin tarkoituksella vastapäätä Toompean linnaa, siihen missä oli ollut Martti Lutherin patsas.

Vierailuni tässä kirkossa jäi lyhyeksi. Ehdin ottaa kaksi kuvaa ennen kuin tultiin kieltämään. Outo juttu: Iisakinkirkossa Pietarissa sai kuvata, täällä jostain syystä ei. Kirkkoa katsellessa nousi mieleen periluterilainen kysymys: missä vaiheessa komeuden ja koreuden tavoitteleminen voidaan tulkita synniksi?

Tallinna päev

Viroon saapuessani juhlittiin Tallinna-päivää. Raatihuoneentorilla oli musiikki- ja tanssiesityksiä ja matkalla Viru-keskuksen kirjakauppaan osuin toiseenkin esiintymislavaan. Jäin kuuntelemaan loistavaäänistä laulajatyttöä.

Vietin omaa Tallinnapäivääni retken päätteeksi vasta viikkoa myöhemmin. Harkitsin Tallinna-kortin hankkimista, mutta valitsin kuitenkin hop-on-hop-off -kiertoajelut ja vierailun kahdessa kohteessa. Vaihtoehtoina olivat Lentosatama, Kumu, ulkoilmamuseo ja TV-torni.

Reittejä oli kolme, selostukset antoisia ja kielivaihtoehtoja kymmenen. Koska sää suosi, bussin avoimessa yläkerrassa oli mukava istua ja ottaa kuvia. Täyden kattauksen nautittuani tiedän Tallinnasta yhtä ja toista. Paketin hintakaan ei ollut paha, 35/25 €.

Lentosataman merimuseo on Viron suosituin museo. En ihmettele: aiheesta kiinnostuneille riittää nähtävää. Satavuotiaan, jo pahasti rapistuneen lentokonehallin ottaminen edustavaan uusiokäyttöön on sinällään kulttuuriteko! Näyttelyn varsinainen vetonaula on sukellusvene Lembit, johon pääsee sisälle.

Rocca al Maren ulkoilmamuseon erikoisuutena oli ajanmukaisiin asuihin pukeutunut henkilökunta, jolta sai kysellä kaikkea mieleen tulevaa. Ajokkinsa vieressä päivystänyt hevosmies olisi tosin pitänyt ensin herättää.

Vihreä reitti suuntautui ydinkeskustan koillispuolelle, Lasnamäen kaupunginosaan ja Piritan suunnalle. Lasnamäe on neuvostotyyliin rakennettu jättimäinen lähiö, jossa asuu kolmasosa Viron asukkaista. Reitin varrella sijaitsevat mm. Kadriorgin puisto, laululava, televisiotorni ja Piritan luostarin rauniot.

Kuulin bussissa järkeenkäyvän selityksen kaikkialla Virossa silmiinpistävään ilmiöön, heikossa kunnossa olevien rakennusten runsauteen. Kun miehitysaikana kansallistettua omaisuutta palautettiin alkuperäisille omistajilleen, näillä ei useinkaan ollut varoja sijoitettavaksi kiinteistöjen korjaustöihin. Ja vaikka olisikin, omistukseltaan kiistanalaisiin kohteisiin ei haluta sitoa senttiäkään oikeusprosessien ollessa kesken.

Pienet ruudut ja marginaalit

Näin Tallinnan Miehitysmuseossa ensimmäisen Neuvostoliitossa massatuotantoon tulleen television, muistaakseni vuodelta 1956. Ohjelman näkyminen pikkuruiselta kuvaruudulta oli varmistettu massiivisella suurennuslasilla.

Naureskelu oli ennenaikaista, koska siinä vaiheessa hotellihuoneeni telkkari oli vielä näkemättä: taulu-tv toki, mutta kuvaruutu oli naurettavan pieni ja kuvan laatu kehno. Mitä väliä muuten, mutta illalla pelattiin loppuottelu.

Sinnittelin ensimmäisen erän huoneessani. Sitten lähdin kaupungille siinä toivossa, että Suomella on vain käynnistymisvaikeuksia samaan tapaan kuin välierässä Venäjää vastaan. Suomalaispubiin olisi mahtunut sisäänkin, mutta seurasin toisen erän lopun jalkakäytävällä.

Näytti siltä, että suomalaiset olisivat mielellään tehneet maaleja, mutta Kanada ei antanut, puolusti hyvin ja johti erän päättyessä edelleen 1-0. Tunnelma kapakassa oli vaisu.

Antaapa olla, ajattelin. Hotellille kävellessä muistelin hyvillä mielin edellistä iltaa ja välieräottelua.

Museossa ja museon takana

Sunnuntaina luovutin auton ja vaihdoin vielä kerran majapaikkaa. Huoneen vapautumista odotellessani tutustuin Miehitysmuseoon. Vaikuttava ja tarpeellinen paikka, jos kohta neuvostomiehityksen kaikkialla näkyvät jäljet pitävät tämän ankean ajanjakson museoita tehokkaammin matkailijoiden tietoisuudessa.

Miehittäjät milloin mistäkin suunnasta ovat koetelleet sukulaiskansaa niin pitkään ja perusteellisesti, että Viro voisi olla julisteessa Hitlerin paikalla. Jaan Kross antoi Uppiniskaisuuden kronikalle Viron asemaa kuvaavan nimen Kolme katku vahel. Kirjaimellisesti katku tarkoittaa ruttoa, mutta asian voi nähdä laajemmin. Museossa keskitytään kuitenkin uudempiin asioihin eli Natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon.

Koska kirjallisuus oli matkani keskeinen innoittaja, luettelo kielletyistä kirjoista vuodelta 1980 oli erityisen riipaiseva näyttelyesine.

Surkuhupaisten kulutustavaroiden seasta jäi mieleen kuvan laite, jonka ainoana käyttötarkoituksena on kirjeiden höyryttäminen auki tarkempia tutkimuksia varten. Salakuuntelulaitteet edustavat alan uudempaa tekniikkaa.

Päivän toinen museo/taide-elämys on sikäli erikoinen, että Viron historiallisen museon takapihan ”näyttelyä” ei mainosteta turisteille. Ei toisaalta kielletä menemästäkään: työmaa-alueen aitaan oli jätetty miehen mentävä aukko…

Pietarin tietä Pärispeaan

Jaan Krossin romaani Pietarin tiellä odottaa vielä lukuvuoroaan, mutta tutustuin asiaan autoilijan näkökulmasta siirtyessäni perjantaina Hiidenmaalta Pohjois-Viroon.

Tämän päivän Pietarin tie on moottoritie, jota ajetaan myös Narvaan tai vaikkapa Rakvereen, mihin romaanin tapahtumat sijoittuvat. Katselin tieopasteiden yllytyksiä u-käännöksiin ja muistelin Hannu Raittilan Pakosarja-novellikokoelman suomalaisinsinöörejä japanilaisella moottoritiellä.

Miehet päättivät lähteä käväisemään Fuji-vuorella, mutta huomasivat muutamia tunteja ajettuaan, että aika ei riittäisi. Tuli tarve tehdä u-käännös, mutta ajoratojen välissä oli teräsverkkoaita. Sehän ei ollut hyvään vauhtiin päässeille miekkosille este vaan pelkkä hidaste.

Loksa-nimi oli jo vilahtanut opasteissa ja odottelin liittymää. Kun sellainen sitten tuli, minun olisi nimenomaan pitänyt tehdä u-käännös ja vaihtaa ajosuuntaa. Ei onnistunut, vaan tein paluuperän. Otsikon Pärispea on kylä Suomenlahteen pistävän niemen kärjessä, ja tien päästä löytyi kuvan rakennus.

Paluumatkalla Tallinnan Nommeen olisin tarvinnut harkinnassa ollutta navigaattoria. Pelkäsin joutuvani Tallinnan keskustaan, kuten pääsi käymään ensi kertaa Virossa autoillessani. No, en joutunut ja pääsin perille jotenkin.

Rahumäen hautausmaa oli kävelymatkan päässä, ja majapaikan suomea puhuva isäntä neuvoi reitin. Sen sijaan Krossin haudan sijainnista hänellä ei ollut aavistustakaan. Sain ohjeen kysyä hautausmaan konttorista.

Konttori löytyi, mutta olisikohan ollut auki lauantaina, tuskinpa vain. Kysyin asiaa ensimmäiseltä näkemältäni asiakkaalta ja heti tärppäsi. Varttuneempi naisihminen ei puhunut englantia, mutta kun sanoin avainsanat ”Jaan Kross” ja katselin neuvottomana ympärilleni, hän viittasi minut mukaansa ja lähti määrätietoisesti liikkeelle.

Pari sataa metriä käveltyämme hän pysähtyi ja osoitti kädellään: etsimäsi hauta on tuossa. Kumarsin syvään ja ihmettelin, voisiko tällaista tapahtua Suomessa.

Matsalunlahti

Retken lintuosuus käynnistyi maanantai-iltana Keemussa. Lintuja ei näkynyt ihan odotetusti, mutta joka tapauksessa ruhtinaallisesti verrattuna siihen, mihin olen tottunut kotiseudullani.

Nautin kauniista illasta. Katselin arktikaa ja paikallisten merikotkien, harmaahaikaroiden ja kyhmyjoutsenten touhuja. Käväisin myös lintutornissa ihailemassa maisemia.

Aamulla tarkkailin tilannetta majapaikan rannasta ja siirryin iltapäivällä Puisen niemelle Matsalunlahden pohjoispuolelle. Majapaikan sijainti oli yhtä hyvä kuin edellisenkin, mutta nyt bonuksena oli näköala merelle. Jossain välissä tuli kiire ottaa kamera esiin.

Illan päätteeksi seurasin Suomen ja Kanadan peliä. En kuitenkaan kuvaruudulta, vaan netin kautta kisasivuston tilanneseurannasta ja Jatkoajan keskustelusta. Jos lauantaina vastaan luistelee isäntämaa Venäjä, on pakko päästä telkkarin ääreen! Eiköhän se Tallinnassa onnistu.

Oleviste

Jaan Krossin Uppiniskaisuuden kronikka alkaa kohtauksella, jossa Balthasar Russow livahtaa pikkupoikana Olevisten kirkon torniin tarkkailemaan lähietäisyydeltä nuorallakävelijöiden toimintaa. Lumoavan teoksen tapahtumat sijoittuvat suurelta osin 1500-luvun lopun Tallinnaan.

Koska olen Virossa paitsi linturetkellä myös Krossin ja Russowin jäljillä, kipusin ensi töikseni Olevisten kirkon näköalatasanteelle. Sileäksi kuluneissa kiviportaissa on 232 askelmaa. Nousu kysyi voimia, mutta suurempi ongelma oli kierreportaiden kapeus ja vastaantulijat. Vielä ahtaampaa tulee, kun varsinainen turistisesonki käynnistyy!

Aion tutkia Tallinnaa tarkemmin paluumatkalla, eilen katsastin Russowin taannoisen työpaikan (Pyhän Hengen kirkko) ja Westholmin lyseon. Matkalukemistoksi varaamassani romaanissa Wikmanin pojat Kross on nimennyt entisen koulunsa Wikmanin lyseoksi.

Tänään saan auton alleni ja suuntaan Matsalunlahdelle ja Hiidenmaalle.

Piritan parhaat puolet

Iltapäivälehdessä oli juttua suomalaismiehestä, joka oli kohdannut tallinnalaishotelli Piritassa sanoinkuvaamattomia vastoinkäymisiä.

Oman kokemukseni mukaan kyseessä on ihan asiallinen hotelli, vähän kulahtanut kieltämättä, mutta siisti. Aamupala oli normaali, palvelu hyvää enkä joutunut taistelemaan luteiden kanssa. Sammalista en osaa sanoa, koska parveke oli käydessäni lumen vallassa. Elettiin helmikuuta.

Olin palaamassa Jurmosta Utön ja Tallinnan kautta Rovaniemelle. Kun kerroin Utön hotellin virolaiselle työntekijälle olevani menossa Tallinnaan katsomaan talvijoutsenia, hän kertoi joutsenten oleskelevan normaalitalvina Piritanlahdella. Tieto ilahdutti, koska olin varannut majoituksen Pirita-hotellista.

Edellisenä talvena Tallinnan matkustajasatamassa oleskeli kymmeniä kyhmyjoutsenia, nyt ei näkynyt ainuttakaan. Meri oli pääosin jäätön, ja joutsenet oleskelivat neuvotussa paikassa. Laskeskelin hotelliin kävellessäni parisataa kyhmy- ja kymmenkunta laulujoutsenta, joista kuvassa kaksi.

Lisäksi näin runsaasti telkkiä, isokoskeloita, sinisorsia ja kirsikkana kakun päällä kaksi merikotkaa.

Sää suosi kuvaajaa, ja sain mielestäni monia kelpo kuvia. Tässä näkymä hotellin läheltä kaupungin suuntaan. Ei valittamista!

Riittävästi valkkareita

Monday, May 15th, 2006

Kierros Länsi-Virossa on loppusuoralla. Ensi yö majaillaan viehättävässä Haapsalun kaupungissa. Lintuja on näkynyt yli odotusten, ei ennätyksellisesti mutta valtavin määrin joka tapauksessa.

Tänään Keemun lintutornilla Matsalunlahden rannalla tavattu suomalaisorni kertoi paikalla parveilevan enimmillään jopa satatuhatta valkoposkihanhea; me näimme “vain” muutamia tuhansia. Silti tuntuu, että kyseisen lajin edustajia on nähty riittävästi.

Tämän päivän hauskin havainto oli kattohaikarapariskunta pesällään Matsalun kansallispuiston opastuskeskuksen takana. Kiitos vihjeestä samassa paikassa yöpyneelle kollega Paavo Hamuselle.

Tiedot jääkiekkokisojen tapahtumista perustuvat suoraan yhteydenpitoon, Kuressaaresta löytyneeseen viikonloppuiltikseen ja paikallisen urheiluruudun tulostietoihin. Ei puhettakaan, että Viron tv esittäisi kanavillaan otteluista edes koosteita. Ehdoton ykköslaji täällä näyttää olevan korvpalli, missä Kalev ja Rock tahkoavat finaalisarjaa.

Digiajan miellyttäviin puoliin kuuluu se, että filmiä ei tarvitse säästellä. Kuvia on syntynyt paljon, joukossa toivottavasti hyviäkin.

Posted in , Matkailu | Edit | No Comments »