Sinivalkoista väriä

Tänään on erityisen hyvä päivä kirjoittaa pari sanaa liputtamisesta.

Koska veneemme oli ruotsalaisomistuksessa, perässä liehui kuningaskunnan lippu. Tilanteeseen tottui yllättävän nopeasti, kun lippua katsoessaan muisti ajatella enemmän prinsessoja kuin kuningasta. Näillä mentiin ensimmäiset kolme päivää.

Mukana oli myös Suomen lippu mutta puuttui tieto siitä, mitä liputussäännöt sanovat ylimääräisen lipun käytöstä. Onneksi kippari löysi netistä Suomen Purjehtijaliiton liputusohjeet vuodelta 2009. Kohta ”Kansallisuuden ilmaiseminen” on kuin meitä varten kirjoitettu:

Purjehtiessaan vieraan maan lipun alla esimerkiksi vuokraveneellä, voi suomalainen osoittaa kansallisuutensa nostamalla Suomen pienoiskansallislipun vasempaan saalinkiin. Veneseuralippua ei käytetä tähän tarkoitukseen.

Onko putkessa?

Viime ajat olen nauttinut kotona olemisesta. Päivällä ei ole tarvinnut luovia eikä yöllä kuulostella, kolahtaako veneen keula rantakallioon.

Tänään Markon tekstari toi aamuun aksioonia: kirkolla on kalliopääsky. Hyppäsin pyörän selkään ilman kummoistakaan käsitystä, millainen vieras on kyseessä. Pian asia selvisi, lintu oli putkessa.

Paikallaan kyyhöttäessään kalliopääsky oli mitäänsanomaton harmaavarpunen, mutta lennossa selvä pääsky. Ismo Pyhtilä löysi linnun eilen, sai siitä hyvän tunnistuskuvan ja ilmoitti havainnon Tiiraan.

Lintu istuskeli kirkon seinustoilla ja pyrähti välillä siivilleen vain todetakseen, että lentäviä hyönteisiä oli harvassa. Lämpötila oli pari astetta nollan yläpuolella eikä hyvältä näytä jatkossakaan. Voi lintuparkaa!

Kyseessä on superrari, sillä kalliopääsky on tavattu Suomessa vain neljä kertaa.

Vauhdikkaasti myötätuuleen

Torstain ja perjantain saimme purjehtia navakassa myötätuulessa. Vedossa oli pelkkä keulapurje eikä sekään kokonaan auki; silti nopeutta oli hetkittäin yli kahdeksan solmua, keskinopeuskin varmasti lähelle kuutta. Koska myötätuuli on keulapurjeen käytön kannalta hieman hankala, Kippari viritti spinnupuomin avulla toimivan systeemin.

Navigoiti tapahtuu Navionicsin avulla, toki perinteiset merikortitkin ovat mukana. Näyttöjä on kaksi: täppäri sisätiloissa ja puhelin perämiehen käytössä. Kuvassa näkyy eilisen päivämatkan loppuosa.

Jäimme yöksi suojaiseen lahteen lähelle Kapellskäriä. Saimme sukulaisilta Mauri-myrskyyn liittyen huolestuneita yhteydenottoja, mutta täällä tuuli ei ole kiihtynyt myrskylukemiin. Eilisiltana tosin tuuli navakasti, satoi ja salamoi. Vetäydyimme sisätiloihin ja luimme ääneen Melvillen Lumottuja saaria.

Retkemme viimeisen yön vietämme Gräddön vierasvenesatamassa. Täällä voimme täyttää veneen kaksi tankkia ja tyhjentää yhden. Huomenna siirrämme Adequaten kotisatamaan, pakkaamme tavarat, siivoamme ja menemme satamaan odottamaan lautan lähtöä Naantaliin.

Contessa

Terveiset Tukholman saaristosta. Neljännen purjehduspäivän jälkeen voin vakuuttaa, että toistaiseksi ei ole tarvinnut ajaa moottorilla. Tuulta on riittänyt ja kun se on ollut vastaista, olemme luovineet.

Huomenna käännymme paluumatkalle kohti Kapellskäriä. Jos ennusteet pitävät paikkansa, saamme lasketella mukavissa myötäisissä.

Maisemat ovat suurenmoisia, samoin luonnonsatamat eikä ruuhkaa enää ole. Sandhamnissa veneitä näkyi paljon, mutta esimerkiksi maanantaina ei ainuttakaan ja eilen vain kolme. Äsken saimme yöksi naapurin.

Veneenä on tällä kertaa 32-jalkainen Contessa, kaunotar 1970-luvulta. Purjeet ovat uudet ja vene kulkee mallikkaasti. Sisätilat ovat kahdelle hulppeat.

Bore – tyyliä ja tunnelmaa

Vilkkaan loppukesän ja syksyn kolmas projekti käynnistyi eilen junamatkalla Turkuun. Yöpaikka oli persoonallinen ja purjehdusretken henkeen sopiva: hostellilaiva Bore.

Illalla ehdin tutustua Boren museo-osaan. Aluksen ollessa reittiliikenteessä matkustajat oli jaettu maksuluokkiin, mikä näkyi hyttien tasossa. Vielä erikseen oli ylellinen varustajan hytti, joka vastasi nykyisten Itämeren lauttojen parhaita sviittejä. Kävin luonnollisesti myös komentosillalla, ja kierroksen jälkeen nautin tunnelmasta Navigaressa.

Oma hytti on pieni mutta riittävän kokoinen. Nukuin yllättävän hyvin, ja ennen aamupalaa kävin saunassa. Nyt kirjoittelen ja odottelen viereisen Forum Marinumin aukeamista. Tutkin sen ja siirryn sitten kaupungin keskustaan. Ennen Kipparin saapumista ehdin tutustua kirjastokortteliin ja pariin museoon.

Kirittärillä asiaa Köyhälampeen

Näin 15.6. Kaupin urheilupuistossa Manse PP:n  ja Kirittärien ensimmäisen kohtaamisen, jonka Kirittäret voitti antamatta kotijoukkueelle juoksuakaan (jaksot 0-3 ja 0-3). Kävin pelin jälkeen kiittämässä Virpi Hukkaa ja Marjukka Urpelaista hienosta pesiselämyksestä ja sanoin, että tällaisella pelillä mennään päätyyn asti. Huge ja Upi olivat samaa mieltä.

Samat joukkueet kohtasivat tänään kolmannessa finaaliottelussa, ja taaskaan Manse ei onnistunut löytämään aukkoja Kirittärien ulkokentästä: ottelu Kirittärille 2-0 (jaksot 2-0 ja 1-0). Tulos merkitsi sitä, että Kirittäret voitti mestaruuden suoraan kolmella voitolla. Jossiteltavaa ei jäänyt.

Tampereen kesäkuisen ottelun sykähdyttävin hetki oli ensimmäistä Superpesisotteluaan pelanneen, vasta 15-vuotiaan Venla Karttusen kunnari. Tänään Venla loisti Kirittärien linjassa ja oli yksi niistä joukkueen kahdeksasta pelaajasta, jotka saivat ensimmäisen Superpesis-mitalinsa. Se oli heti kultainen.

Näin kauden aikana paikan päällä neljä Kirittärien ottelua ja melkein kaikki muut Ruutu-palvelun välittämänä. Voin sanoa nauttineeni näkemästäni erittäin paljon. On aika onnitella mestaruudesta ja kiittää loistavasta kaudesta kaikkia pelaajia, valmennusta ja muuta taustajoukkoa. Kiitos!

PS
Mestaruusmitalit jaettiin jo ja Taina kylvetettiin asianmukaisesti, mutta kauden parhaat pelaajat palkitaan vasta lokakuussa päätösristeilyllä. Minun mielestäni kauden 2018 paras naispesäpalloilija on Virpi Hukka ja paras lukkari Mari Mantsinen.

Yhteenvetoa retkestä Islantiin

Retkemme Islantiin ylitti kaikki odotukset. Koska sää suosi, kuski jaksoi eikä auton kanssa tullut ongelmia, päätös kiertää saari oli oikea.

Auton ikkunasta katsottuna maisemaa hallitsivat tasangot, horisontissa näkyi toki tuntureita ja välillä jäätiköitäkin. Saaren länsiosa on yllättävän vihreä: koko matkan Grindavikista pohjoisrannalla sijaitsevaan Olafsfjorduriin tie halkoi peltoja ja niittyjä. Näimme valtavan määrän hevosia, lehmiä, lampaita ja muoviin käärittyjä rehupaketteja. Saaren itä- ja eteläosien tasangot olivat enimmäkseen karuja, äärimmillään elottoman näkyisiä sandureita.

Näkemäni perusteella on vaikea uskoa, että kalastus on Islannin pääelinkeino. Kalastuksen vahvasta asemasta nyt ja lähimenneisyydestä olivat kuitenkin muistuttamassa Grindavikin satama-alueen kalankäsittelylaitokset ja toisaalta aiempiin tuotantotiloihin perustettu Siglufjordurin sillinpyyntimuseo. Jos maailma ei mullistu, jatkuvasti kasvava matkailu nousee ennen pitkää ykköseksi ellei ole sitä jo.

Saaren kiertävä ykköstie oli lyhyitä tietyöpätkiä lukuun ottamatta hyväpintainen ja sujuvasti ajettava. Yksikaistaiset sillat rytmittivät menoa; niitä taisi reitillemme osua nelisenkymmentä. Täällä Lapissa turisteilla on tapana pysäyttää autonsa missä tahansa, vaikkapa keskellä tietä, mutta Islannin ykköstiellä autoilijoiden ajokuri oli tässä suhteessa esimerkillinen.

Ihmisten määrä etäisillä Godafossin putouksilla tuntui järkyttävän suurilta, mutta koko totuus paljastui vasta ”Kultaisen kierroksen” nähtävyyksillä. Parkkipaikat olivat ruuhkaisia ja matkamuistomyymälät pullistelivat asiakkaita. Gullfossilla myytiin kuuluisien villapaitojen lisäksi esimerkiksi muumimukeja, muodikkaita sadeasuja ja tyynyjä, joita somistivat poro ja urpiainen.

Islanti on kallis matkailumaa, mutta ei sentään aivan mahdoton. Tuoreessa muistissa olleeseen Viroon verrattuna majoittuminen on 2-3 kertaa kalliimpaa. Vuokrattavien autojen hintahaitari on järkyttävän leveä syistä, jotka eivät minulle auenneet. Tämä siis sanottuna aivan tavallisista henkilöautoista, joilla saaren sisäosiin ei ole asiaa.

Retken viimeisenä iltana teimme kierroksen Reykjavikissa. Kaupunki vaikutti isoksi paisuneelta kalastajakylältä, jonka keskellä kohosi mahtava Hallgrimskirkja. Pienet sympaattiset puutalot elävöittivät näkymää keskustan vilkkailla ostoskaduilla. Arkkitehtuurin toiseen ääripäähän sijoittuva konserttitalo Harpa muistutti muotokieleltään Rovaniemen keskuskentän katsomoa, mutta oli sisältä katsottuna vaikuttava.

Ennen koneen lähtöä kävelin Kansallisgalleriaan lähinnä nähdäkseni, miten islantilaistaiteilijat käsittelevät kotisaarensa mykistävää luontoa. Tarjonta oli tältä osin yllättävän suppea, ja johtopäätelmät jäivät tekemättä. Käydä toki kannatti; mieleen jäi esimerkiksi kädet taskussa seisoskeleva sillinperkaajanaisten esimies ja valokuvakooste saaren sisäosissa ongelmiin joutuneista autoilijoista.

Keflavik

Nyt sitten sataa kun odottelemme Keflavikissa paluukyytiä Suomeen.

Retki on täyttänyt kaikki odotukset. Aivan ihmeellinen maa tämä Islanti!
Palaan tunnelmiin muutaman päivän kuluttua.

Kylmää ja kuumaa

Retken kolmas yö oli sateinen, mutta aamulla palattiin taas päiväjärjestykseen. Tiistaina matka jatkui Höfnistä etelärannikkoa kohti länttä.

Ensimmäisen kerran pysähdyttiin  Jökulsarlonissa, paikassa missä jäätikkö lohkeilee mereen yhteydessä olevaan lahteen. Näkymät olivat kuin Grönlannista. Puuttui vain, että jäälohkareiden ja veneiden seassa olisi viilettänyt miekkavalaan selkäevä. Sellaistakin on tiettävästi sattunut.

Päivän toinen huippuluokan luontokohde oli Skogafoss, lähes sadan metrin korkuinen pystyputous. Putous oli vielä odotettuakin vaikuttavampi, ja kokonaiselämyksen täydensivät sateenkaari ja paikalla lennelleet myrskylinnut.

Illalla lilluimme Fludirin maauimalan lämpimässä vedessä. Totta kai luminen ympäristö olisi tehostanut elämystä, mutta hyvä näinkin.

Keskiviikkopäivän odotetuin kohde oli Strokkur, joka on Geysirin väsähdettyä vallannut paikan Islannin ihmeiden terävimmässä kärjessä. Näimme puolenkymmentä purskahdusta, jotka toistuivat epäsäännöllisin välein ja vaihtelivat korkeudeltaan yllättävän paljon.

Nähtävyyksiä

Ajettavaa tänään riitti, mutta myös ihmeteltävää. Ensimmäinen kuuluisa nähtävyytemme oli Godafoss-putous. Koska joki tulee jäätiköiltä, vettä riittää koko kesäksi eikä kukaan joudu pettymään. Minuun väen paljous teki ehkä putoustakin suuremman vaikutuksen.

Myvatn-järven nähtävää olivat vesilinnut ja hyönteiset, joita kumpiakin oli todella paljon. Hyönteiset eivät onneksi purreet, ja vesilinnut jäivät pääosin määrittämättä. Ehkä pitää tulla joskus uudellen paremmalla ajalla keväällä tai alkukesällä?

Päivän ehdottomasti kovin juttu oli tuliperäinen alue kappaleen matkaa Myvatnilta itään. Jouni kiteytti tuntemuksemme toteamalla, että tällaista ei näe Norjassa. Huikea elämys!

Iltakuudelta paikallista aikaa saavuimme Höfniin. Sää oli muuttumassa sateisenharmaaksi, mutta ehdimme nähdä Vatnajökullin mereen valuvat liepeet. Toiveena on, että huomiseksi poutaa lupaava sääennuste toteutuu ja saamme ihailla jäätikköä aamulla hyvässä myötävalossa.