Siilinkari

Veneilypäiväksi oli varattu heinäkuun loppupuolen lauantai, mutta päätimmekin lähteä järvelle jo perjantai-iltana. Oli luvattu poutaa ja ennen kaikkea sopivaa purjetuulta.

Jouko haki Jounin ja minut Hervannasta, ja ajoimme Santalahden venesatamaan Särkänniemen taakse. Pursi oli 27-jalkainen Amigo-matkavene, jonka Jouko haki pari vuotta sitten Göteborgista. Kauppaan kuului pitkärikinen perämoottori.

Ajoimme moottorilla ulos satamasta, ja Jouko nosti purjeet. Itse asiassa vain isopurje piti nostaa, keulassa oli rullagenua. Se on normaalia fokkaa vaivattomampi, mutta ei aivan yhtä tehokas. Ongelmana oli se, että purjeen alaosa peitti tehokkaasti näkyvyyttä eteen. Minulle ikäni pienillä soutuveneillä liikkuneelle näkymäeste oli aivan uusi asia.

Aloitimme laitamyötäisessä kaakkoon ja kiersimme Siilinkarin, joka on yksi niitä sisävesien sääasemia, jonka tiedot löytyvät meri- ja rannikkoasemien joukosta. Katsoin käyrältä retken jälkeen, että tuuli oli aluksi 5 m/s ja tyyntyi hieman iltaa kohti. Pystyimme tekemään kaikki manööverit, joita purjehtiessa on tapana tehdä.

Siilinkarin kohdalla Jouko muistutti 7. syyskuuta v. 1929 tapahtuneesta höyrylaiva Kurun uppoamisesta, jossa hukkui peräti 136 matkustajaa. Vahinko on suurin Suomen sisävesillä tapahtunut kautta aikojen. Pelastuneita oli 22, joista 15 nosti veden varasta Mustalahden satamasta apuun rientäneen HL Tarjanteen miehistö.

Kuru nostettiin pohjasta kaksi viikkoa uppoamisensa jälkeen ja jo lokakuussa se palasi takaisin liikenteeseen. Haaksirikossa menehtyneiden muistoa kunnioitetaan Tampereella kahdella muistomerkillä, joista toinen on Kalevankankaan hautausmaalla ja toinen Näsinkalliolla vastapäätä uppoamispaikkaa.

Me gastit vuorottelimme peräsimessä ja kippari hoiti purjeita. Tuuli kävi luoteesta, ja luovimme kohti Pallosaarta käytännössä yhdellä pitkällä halssilla. Veneen perässä oli nopeusmittari, joka näytti noin viiden solmun nopeutta. Vauhti tuntui hyvältä.

Vene reagoi herkästi pieniinkin tuulen voimistumisiin; mieleen tulivat voimat, jotka siirtelevät joella liikuttaessa venettä osin yllättäviin suuntiin. Varsinkin koskissa tämä on joskus tuntunnut ikävästi sisuskaluissa, mutta minulle tutussa järviympäristössä tuntemukset olivat pelkästään nautinnollisia.

Pitkäkölinen vene pysyi suunnassa todella hyvin, ja jos peränpitäjä unohtui miettimään muita asioita, purjeiden lepattaminen muistutti roolista. Pallosaaren pohjoispuolella asetuttiin piihin ja pidettiin ruokatauko: kippari tarjoili miehistölle kahvia ja lämpimiä voileipiä. Venettä piti siirtää kahdesti sen ajauduttua turhan lähelle saarta.

Kaupunkiin palatessa Näsinneula oli hyvä kiintopiste. Muita purjeveneitä näkyi puolenkymmentä ja moottoriveneitä vähän enemmän. Kun kymmenen aikoihin palasimme venesatamaan, tuulta oli enää pari metriä ja ilta-aurinko paistoi kauniisti.

Ensimmäinen purjehdusretkeni oli Elämys. Jouko tarjosi mahdollisuutta uusintaan seuraavana päivänä, mutta en ottanut tarjousta vastaan. Tuntui hyvältä ajatukselta alkaa ja päättää purjehdusura samalla erityisen onnistuneella retkellä. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt lupautuvani Joukon kaveriksi viikon purjehdukselle Tukholman keskustasta Mälarenin ja Södertäljen kanavan kautta saaristoon ja takaisin kaupunkiin.