Friday, October 26th, 2012
Olen tässä aprikoinut, voiko sodasta kertova kirja olla sopimattoman hauska.
Lainaus sivuilta 158-159 selventää pohdiskelun taustalla olevan teoksen luonnetta ja tapaa, jolla kauhavalaisporukka käy sotaansa:
Vänrikki sanoi, ettei ymmärtänyt mitä Arvo puhui. Se kysyi, minkä arvoinen sotaherra Arvo oli ja kuinka suurta sotavoimaa se johti pohjoista kohti. Arvo sanoi, että meitä oli kahdeksan miestä eikä hän ollut sotaherra lainkaan vaan sotamies, joka johti joukkoa, koska saksalainen oli telonut meiltä kaikki sotaherrat Torniossa. Arvo sanoi taas, että me olimme demokraattinen joukko, jossa asiat päätettiin äänestämällä, mutta äänten mennessä tasan hänen äänensä ratkaisi.
Sivulta 42-43:
Vesi valui sen lakinlipasta kirkkaina pisaroina, ja kun se nosti toista jalkaansa, näin, että saappaan reunassa oli niin iso repeämä, etttä siitä roikkui pala jalkarättiä. Sanoin siitä Arvolle, mutta sen mielestä irvistelevä saapas ja saappaan reunasta pilkottava jalkarätti eivät olleet mitään verrattuna siihen, että hän oli talvella neljäkymmentäkolme Sukevalla joutunut marssimaan joka päivä kymmenen kilometriä metsätyömaalle ja takaisin paljain jaloin lumihangessa, ja kantanut usein vielä selässään Raoul Palmgrenia ja Arvo Turtiaista.
Antti Tuuri: Rauta-antura
Otava 2012
