Aihearkisto: Valokuvaus

Euroopan reunalla

Gamvikin kylä Ruijan äärimmäisessä niemennokassa teki vaikutuksen jo ensi vierailulla kesällä 1999. Silloin jäi kuitenkin vaivaamaan, että museo oli suljettu. Olisimme halunneet perehtyä seudun ikivanhaan asutushistoriaan, josta oli näkynyt merkkejä Slettnesin kulttuuripolun varrella. Toki myös museo itsessään olisi kiinnostanut.

Gamvikin suunnalla pohjoisuusennätykset ovat vaarassa, tehtiinpä mitä tahansa. Esimerkiksi Slettnesin majakka on maailman pohjoisin mannermaalla sijaitseva majakka ja koulun kenttä saattaa hyvinkin olla maailman pohjoisin (lähes) täysimittainen jalkapallokenttä. Se näytti jääneen vähälle käytölle saatuaan viereensä tekonurmipäällysteisen monitoimikaukalon, jossa pelataan muitakin pelejä kuin jalkapalloa.

Gamvikin museo esittelee monipuolisesti entisaikojen elämää Euroopan pohjoisrannalla. Kun Oslon huippumuseot olivat vielä tuoreessa muistissa, museon kotikutoisuus tuntui pelkästään virkistävältä. Matkailijoiden kannalta on valitettavaa, että tekstitys on pääosin pelkästään norjankielinen.

Kivikauden asioihin ei juurikaan tullut lisäselkoa, mutta esimerkiksi sota-ajan tapahtumia, vanhoja elinkeinoja ja valaanpyyntiä käsittelevät osastot ovat sitäkin antoisampia. Myös luonto on mukavasti esillä.

Entinen kalankäsittelylaitos oli sitten viime näkemän remontoitu museon käyttöön. Ullakkotilasta löytyi kiinnostava paikallishistoriaa käsittelevä valokuvanäyttely. Ripustus oli sikäli haastava, että huonoselkäinen vieras joutui tarkastelemaan alimpia kuvia epänormaalissa asennossa. Kuva: Rauno Kalliskota.

Akkuja & latureita

Huushollissamme on neljä digikameraa, joista kaikissa käytetään erilaista akkua. Ensimmäiseen G-sarjan kameraan ja järkkäriin kävi sama akku, mutta pokkareiden pienennyttyä tilanne muuttui.

Akut puolestaan vaativat omat laturinsa; kaikille yhteistä on vain johto. Kuva akkulataamosta on erään aamun aito tilanne.

Puhelimia ladataan akku paikallaan, mutta siitä huolimatta puhelimetkin vaativat omanlaisensa laturin. Pitänee olla kiitollinen siitä, että kaikki laitteet toimivat sentään samalla sähköllä!

Saa kuvata!

Museoiden ja gallerioiden suhtautuminen teosten valokuvaamiseen vaihtelee laajasti ja mielivaltaisen tuntuisesti. Jossain saa kuvata ihan vapaasti, jossain ei sitten millään.

Esimerkiksi Eremitaasissa sai kuvata, Ateneumin Picasso-näyttelyssä ei. Oslon Nasjonalgalleriet edustaa sallivaa linjaa: käytin ilolla tilaisuutta hyväkseni ja monet muut tekivät samoin. Tässä kuvataan luvan perästä Picasson työtä.

Kirjoitin käynnistäni galleriassa sivuston puolelle tekstin otsikolla Kurkistus Norjan kansallisgalleriaan.

Pimennyksiä

Ajoitin Ounaskoskella käynnin siten, että linnut ja auringonpimennys tulivat hoidetuksi samalla kertaa.

Sulassa ei näkynyt lintuja, mutta vaihteleva pilvisyys helpotti pimennyksen seuraamista. Kun sopivan paksuinen verho ajautui auringon eteen, sirppi näkyi hyvin ja oli kuvattavissa ilman erikoisvarustusta.

Lähes täydellinen auringonpimennys on ilmiönä poikkeuksellinen, mutta visuaalisesti melko vaatimaton. Koska ihmissilmän automaattihimmennin kompensoi valon vähenemisen, hämärtymisen huomasi lähinnä vain kameran säädöistä. Kotona panin merkille, että pimennys viilensi lämpötilaa kahdella asteella.

Ensimmäiset kuvat ilmestyivät nettiin lähes reaaliajassa. Monet muistuttivat vain etäisesti todellisuutta: taivaat olivat synkistyneet mustiksi vasta Photarissa tai Lightroomissa.

Käsittelin omaa kuvaani mahdollisimman maltillisesti, koska kunnioitan luontoa enkä halua alistaa luonnonilmiöitä ”taiteellisen” prosessin raaka-aineeksi.

Viivytteleviä vesilintuja

Tänään oli vaihteeksi aurinkoinen alkutalven päivä, pakkasta kymmenkunta astetta. Kävelin jokirannassa, otin kuvia ja seurasin kameran akun pakkaskestävyyttä.

Ensin tarkistin sorsapaikan, josta postasin runsas viikko sitten. Silloin paikalla oli seitsemän sinisorsaa, tänään enää kaksi. Kuvan lintu on siipirikkoinen.

Eilen Rautasillan alapuolella viihtynyttä joutsenta ei nyt näkynyt, mutta keskellä jokea sukelteli naaraspukuinen isokoskelo. Kuvausmatka oli aluksi turhan pitkä, mutta koskelo tuli oma-aloitteisesti lähemmäksi. Lintu onnistui pyydystämään kalan ja sain tilanteesta tällaisen kuvan:

Jatkoin matkaa, ja huomasin ilokseni joutsenen Jätkänkynttilän alla. Ei, joutsenia olikin kaksi! Nuori lintu oli saanut seuraansa aikuispukuisen lajitoverin. Linnut jäivät ruokailemaan paikkaan, missä syvyys oli sopiva ja pohjassa sopivaa syötävää. Soitin Markolle ja pian paikalla oli kolme kuvaajaa.

Jälkimarkkinoilla

Ostin viime viikolla digijärkkärin, järjestyksessä kuudennen.

Tarvetta on ollut viime tammikuusta lähtien, kun toinen käytössä olleista rungoista sai pahan tärskyn ja lakkasi toimimasta. Samassa rytäkässä laajakulmazoom hajosi kahdeksi kappaleeksi, ja etuosa roikkui johtojen varassa.

Kaikki digirunkoni ovat olleet Canonin valmistamia: ensimmäinen oli EOS 10D, sitten seurasivat 20D, 40D ja 2 x 50D. Kymppisarjalaiset ovat osoittautuneet toimintavarmoiksi kameroiksi, ja olen ollut niihin erittäin tyytyväinen.

”Uusi” kamerani EOS 7D on itse asiassa vanha, sillä se esiteltiin jo viisi vuotta sitten. Suositun kameramallin hartaasti odotettu päivitysversio julkaistiin kuluvana syksynä. Monet vaihtoivat seiskansa uuteen, ja minä hyödynsin jälkimarkkinoita.

600 euroa ei ole liikaa ominaisuuksiltaan minulle riittävästä rungosta, josta käytön jälkiä saa hakemalla hakea. Samalla hinnalla olisi saanut tuliterän kameran, mutta minun käteeni ja käyttööni nämä jämäkämmät mallit sopivat paremmin.

Viime päivät ovat olleet sateisenharmaita ja vähävaloisia, oikein sopivia tavallista suurempien herkkyyksien kokeiluun. Jo muutamista kuvista näkee, että ero runkojen kohinoissa on vähäinen, toki kuitenkin havaittava.

Punakylkirastas on kuvattu kameran pikkusalamaa käyttäen herkkyydellä ISO 800, varis ikkunan läpi herkkydellä ISO 1600.

Vaeltajia

Pyöräilin eilen Saarenkylän kirjastoon ja tarkistin samalla Lainaan joutsentilanteen: enää yksi perhe paikalla, emolinnut ja kaksi poikasta. Enimmillään määrä lähenteli viittäsataa.

Lainasin kahden Pentti Haanpäätä käsittelevän kirjan lisäksi näytteen Samuli Paulaharjua: Vaeltaja tunturien maassa. Kirjan kuvitus on Paulaharjun omaa tekoa ja vahva todiste miehen ällistyttävästä monipuolisuudesta. Tässä yksi näyte:

Illalla pysyttiin tuntureilla, kun valokuvaaja Jorma Luhta näytti Arktikumissa kuvia ja kertoi uusimmasta kirjastaan Vaeltajat. Nimi viittaa tunturipöllöön, tunturisopuliin ja muihin eläinmaailman vaeltajiin, mutta myös tekijään itseensä. Ilman piilokojua otetut kuvat vaativat armottomasti kävelyä (ja hiihtoa), esimerkiksi kesän 2011 tunturipöllöprojelti noin tuhat kilometriä. Nostan hattua!

Menetelmästä johtuen maisemallisia ja sisällöltään kiinnostavia eläinkuvia on paljon, mutta ihan riittävästi myös lintukuvaajien arvostamia lento- ja lähikuvia. Tekninen laatu on erinomainen siitä huolimatta, että suuri osa on kuvattu pienivalovoimaisella neljäsataamillisellä eli ”mehupillillä”. Alan käsikirjassa kyseisen objektiivin sanotaan sopivan aloittelijoille.

Kuten Luhdan kirjoissa yleensäkin, kuvat ja teksti toimivat hienosti kokonaisuutena. Lukija pääsee myötäelämään kuvausretkien ilot ja surut ja saa siinä sivussa runsaasti tietoa kohteena olleiden eläinten elintavoista.

Luhta seuraa ilmastonmuutoksen aiheuttamia muutoksia jäätiköillä ja palsasoilla ja on aidosti huolissaan tunturiluonnon tulevaisuudesta. Tunturihaukan pesintää häiritsevä holtiton huvikelkkailu sai suksilla liikkuvalta luonnonkuvaajalta tylyn tuomion, ja hyvä niin.

Sen sijaan pidin yllättävänä, että Luhta ei kommentoinut mitenkään nykymuotoisen porotalouden ympäristövaikutuksia, vaikka niitä näkyi kuvissa ja tilanteen vakavuus on yleisesti tiedossa. Esimerkiksi ympäristö.fi -verkkosivuilla asiasta sanotaan näin:

Tunturiluonto ei kuitenkaan ole turvassa sen tilaa muuttavilta tekijöiltä, joista merkittävimmät ovat porojen ylilaidunnus ja tulevaisuudessa yhä enenevästi ilmastonmuutos.
(…)
Porot syövät halukkaasti tunturikoivun vesoja ja taimia ja koivun uudistuminen on paikoin estynyt. Tunturikoivikoista yli puolet sijaitsee kesälaidunalueilla, joissa koivu ei käytännössä uudistu.

Myös eilen esillä ollut pohjoismaisten naalikantojen tila näyttäisi olevan kytköksissä harjoitettavan porotalouden käytäntöihin. Suomessa tehokas lisäruokinta estää laajamittaiset nälkäkuolemat, mutta Ruotsissa ja Norjassa poroja ei ruokita.

Viime talvena Norjassa naaleilla riitti syötävää…

Epäterävät lokit

Vuoden luontokuvaksi valittu lokkikuva palautti mieleen toukokuun yön Ahvenanmaan Långnäsissä.

Kun yhteysalus Kökarista rantautui, yö oli pimeimmillään ja aamun sarastukseen vielä monta tuntia. Jäin odottelemaan Tukholmasta tulevia lauttoja. Myös lokit odottivat niitä päästäkseen napsimaan potkureiden pohjasta nostattamaa ravintoa.

En osaa sanoa kuinka hyvin lokit näkevät pimeässä, mutta sataman valoissa ruokailu sujui tottuneesti. Minä napsin kuvia.

Jos harrastaisin vielä valokuvilla kilpailemista, olisin ehkä lähettänyt ehdolle Vuoden luontokuva -kilpailuun esimerkiksi tämän kerrotussa tilanteessa otetun kuvan:

Yksin erämaassa

Viikon retki Muotkatuntureille oli kaikin puolin antoisa. Myös säät suosivat: alkuviikolla päivät olivat lähes kesäisen kauniita ja lämpimiä, mutta yöt kylmiä. Lämpötila pysytteli plussan puolella vain yhtenä yönä. Jakson lopulla sää muuttui syksyiseksi.

Vuonna 1991 Lappiin perustettiin 12 erämaa-aluetta, joista Muotkatunturin erämaa on yksi. Se on oikea erämaa muutenkin kuin hallinnollisesti, kohtuullisen laaja (1570 neliökilometriä) ja maltillisesti varusteltu.

Koska retkeilijöitä houkuttelevia autiotupia on harvassa, hieno alue on pysynyt ihmeen rauhallisena. Tapasin kuuden päivän aikana vain yhden vaeltajan! Samalle seudulle vuosituhannen vaihteessa tekemälläni ruskaretkellä en nähnyt edes etäältä muita ihmisiä.

Ehkä tupien puuttumistakin merkittävämpi erämaisuuden tunnusmerkki on se, että puhelin oli mykkänä suuren osan retkeä. Vaikka Soneran kuuluvuuskartta on laajalti valkoinen, yhteyden ulkomaailmaan sai sentään monestakin paikasta.

Hankin ennen retkeä uuden puhelimen, jonka sanotaan sopivan erityisen hyvin vaativiin retkioloihin. Erityisesti ajattelin kosteutta, jolle entinen luurini oli turhan herkkä.

Mahdollisten ongelmatilanteiden varalta GPS on ”ihan kiva” ominaisuus: tarkka paikanmääritys perustuu satelliitteihin ja onnistuu joka paikassa. Mutta miten saa koordinaatit ihmisten ilmoille, jos kenttää ei ole!

Erämaassa asiat asettuvat hetkellisesti uuteen tärkeysjärjestykseen. Netin katkeileminen tai tunnuslukujen muistaminen ovat mitättömiä juttuja sen rinnalla, että pysyy kuivana päivälla, tarkenee yöllä, saa syödäkseen ja jaksaa perille.

Piritan parhaat puolet

Iltapäivälehdessä oli juttua suomalaismiehestä, joka oli kohdannut tallinnalaishotelli Piritassa sanoinkuvaamattomia vastoinkäymisiä.

Oman kokemukseni mukaan kyseessä on ihan asiallinen hotelli, vähän kulahtanut kieltämättä, mutta siisti. Aamupala oli normaali, palvelu hyvää enkä joutunut taistelemaan luteiden kanssa. Sammalista en osaa sanoa, koska parveke oli käydessäni lumen vallassa. Elettiin helmikuuta.

Olin palaamassa Jurmosta Utön ja Tallinnan kautta Rovaniemelle. Kun kerroin Utön hotellin virolaiselle työntekijälle olevani menossa Tallinnaan katsomaan talvijoutsenia, hän kertoi joutsenten oleskelevan normaalitalvina Piritanlahdella. Tieto ilahdutti, koska olin varannut majoituksen Pirita-hotellista.

Edellisenä talvena Tallinnan matkustajasatamassa oleskeli kymmeniä kyhmyjoutsenia, nyt ei näkynyt ainuttakaan. Meri oli pääosin jäätön, ja joutsenet oleskelivat neuvotussa paikassa. Laskeskelin hotelliin kävellessäni parisataa kyhmy- ja kymmenkunta laulujoutsenta, joista kuvassa kaksi.

Lisäksi näin runsaasti telkkiä, isokoskeloita, sinisorsia ja kirsikkana kakun päällä kaksi merikotkaa.

Sää suosi kuvaajaa, ja sain mielestäni monia kelpo kuvia. Tässä näkymä hotellin läheltä kaupungin suuntaan. Ei valittamista!