Kerroin viikko sitten surkeasti epäonnistuneesta kuvausyrityksestä. Eilen onnistuin selvästi paremmin. Paikka oli edelleen Kirkkolampi, mutta kohteena nyt naurulokin asemesta pilkkasiipi. Toinen puolisko lampea oli jäässä, ja pilkkasiipi sukelteli intensiivisesti melko lähellä rantaa.

Panin telejatkeen paikalleen ja ruuvasin kameran kiinni yksijalkaiseen jalustaan. Valoa ei ollut kehuttavasti, ja väänsin herkkyyden 1250 ASAan. Samalla kävi mielessä, että filmiaikana tuollaisista lukemista nähtiin vasta unta.

Lähestyin lintua sukellusten aikana; linnun pinnalla ollessa seisoin kuin suolapatsas. Kolmen spurtin jälkeen olin jo aika lähellä. Lintu ui loitommaksi, mutta ei hermostunut pahemmin. Sen sijaan isokoskelot pitivät touhuani niin epäilyttävänä, että katsoivat parhaaksi nousta siivilleen. Sinisorsat tulivat toiveikkaasti lähemmäksi ja päätyivät samaan kuvaan pilkkasiiven kanssa. Sorsia oli kaikkiaan 37.

Lintukirjassa sanotaan, että nuorella pilkkasiivellä valkea siipilaikku on usein piilossa ja että pään valkeat kuviot ovat selvemmät kuin vanhalla naaraspukuisella linnulla. Niinpä kyllä, mutta reunoiltaan epämääräiset kuin maalipyssyllä ammutut. Siipilaikku oli pieni ja sokeripalamaisen selkeä.

Ounasjoen suistossa on näkynyt pilkkasiipiä muutaman viikon ajan, Kirkkolammessa en muista tavanneeni lajia aiemmin. Kesällä Kirkkolammelle ilmestyi yllättäen metsähanhi.

Tänään oli vaihteeksi aurinkoinen alkutalven päivä, pakkasta kymmenkunta astetta. Kävelin jokirannassa, otin kuvia ja seurasin kameran akun pakkaskestävyyttä.

Ensin tarkistin sorsapaikan, josta postasin runsas viikko sitten. Silloin paikalla oli seitsemän sinisorsaa, tänään enää kaksi. Kuvan lintu on siipirikkoinen.

Eilen Rautasillan alapuolella viihtynyttä joutsenta ei nyt näkynyt, mutta keskellä jokea sukelteli naaraspukuinen isokoskelo. Kuvausmatka oli aluksi turhan pitkä, mutta koskelo tuli oma-aloitteisesti lähemmäksi. Lintu onnistui pyydystämään kalan ja sain tilanteesta tällaisen kuvan:

Jatkoin matkaa, ja huomasin ilokseni joutsenen Jätkänkynttilän alla. Ei, joutsenia olikin kaksi! Nuori lintu oli saanut seuraansa aikuispukuisen lajitoverin. Linnut jäivät ruokailemaan paikkaan, missä syvyys oli sopiva ja pohjassa sopivaa syötävää. Soitin Markolle ja pian paikalla oli kolme kuvaajaa.

Ostin viime viikolla digijärkkärin, järjestyksessä kuudennen.

Tarvetta on ollut viime tammikuusta lähtien, kun toinen käytössä olleista rungoista sai pahan tärskyn ja lakkasi toimimasta. Samassa rytäkässä laajakulmazoom hajosi kahdeksi kappaleeksi, ja etuosa roikkui johtojen varassa.

Kaikki digirunkoni ovat olleet Canonin valmistamia: ensimmäinen oli EOS 10D, sitten seurasivat 20D, 40D ja 2 x 50D. Kymppisarjalaiset ovat osoittautuneet toimintavarmoiksi kameroiksi, ja olen ollut niihin erittäin tyytyväinen.

”Uusi” kamerani EOS 7D on itse asiassa vanha, sillä se esiteltiin jo viisi vuotta sitten. Suositun kameramallin hartaasti odotettu päivitysversio julkaistiin kuluvana syksynä. Monet vaihtoivat seiskansa uuteen, ja minä hyödynsin jälkimarkkinoita.

600 euroa ei ole liikaa ominaisuuksiltaan minulle riittävästä rungosta, josta käytön jälkiä saa hakemalla hakea. Samalla hinnalla olisi saanut tuliterän kameran, mutta minun käteeni ja käyttööni nämä jämäkämmät mallit sopivat paremmin.

Viime päivät ovat olleet sateisenharmaita ja vähävaloisia, oikein sopivia tavallista suurempien herkkyyksien kokeiluun. Jo muutamista kuvista näkee, että ero runkojen kohinoissa on vähäinen, toki kuitenkin havaittava.

Punakylkirastas on kuvattu kameran pikkusalamaa käyttäen herkkyydellä ISO 800, varis ikkunan läpi herkkydellä ISO 1600.