Pekka Ervasti kysyy Twitterissä Aleksis Kiven päivään liittyen suosikkisitaattia kirjailijan teoksista. Omani on Seitsemästä veljeksestä.

Veljekset ovat aapisineen matkalla hirmuisuudestaan kuulun lukkarin luo opettelemaan lukutaidon alkeita. Tunnelma on masentunut ja pelihuumori nollassa.

Timo olisi mielellään vaihtanut osia jäniksen poikasen kanssa välttyäkseen kohtaloltaan:

– Miksi en avannut ennen silmiäni halkihuulisena jäniksen poikasena tuon näreen alla tuossa?

Juhani huomaa puussa oravan ja avautuu:

– Tai minä tuona oravana, joka männyn haarukalla häntä pystyssä virskuttelee?          Suruton leipänsä on käpy ja kuusen parta lämmin peittonsa sammaleisessa tuvassa.

Timo täsmentää:

– Eikä tarvitse hänen lukea.

Kiitos kysymästä, olen jatkanut tänäkin vuonna lukuharrastusta entiseen tapaan ja tahtiin. Luettuja kirjoja on 48, niistä kymmenkunta prosenttia naisten kirjoittamia.

Kesällä 2018 tehdyn Islannin-retken kirjalliset jälkimainingit keinuttivat vielä alkuvuodesta: olen nyt lukenut Halldor Laxnessin koko suomennetun tuotannon, 12 teosta. Niiden myötä minulle aiemmin vieraaksi jäänyt kirjailija nousi suosikkien kärkijoukkoon.

Ennen v. 1955 saamaansa Nobel-palkintoa Laxness kirjoitti pääosin laajakaarista epiikkaa, ja tuotannon tästä osasta nostan suosikikseni teoksen Maan valo. Esiin pyrki kuitenkin jo toisenlainen tapa kirjoittaa, josta esimerkkejä ovat teokset Atomiasema ja Laulu sankareista. Jälkimmäinen on eräänlainen saaga, varmaankin huvin vuoksi tehty korkeatasoinen kirjallinen harjoitelma.

Vuoden 2018 lopulla lukemani Tapio Koivukarin romaani Poltetun miehen tytär on Islantiin sijoittuva historiallinen romaani, joka ”kilpailee” samassa sarjassa Laxnessin kanssa. Kirjaan tarttuessani ajattelin Laxnessin vievän mittelön kotikenttäedun turvin ja muutenkin 6-0, mutta toisin kävi. Myös Koivukari on hyvä, Islannin historiaan syvällisesti perehtynyt kirjailija, joka pystyi tasapäiseen otatukseen nobelistin kanssa: loppunumerot 6-4.

Kesällä kokeilin hetken asiakkuutta kahdessa äänikirjafirmassa eli nautin kaunokirjallisuudesta uudella tavalla. Kanta-asiakasta minusta tuskin tulee, mutta kokemus oli mielenkiintoinen. Nyt ymmärrän kuunneltujen kirjojen suosion kasvun ja niiden valtavan kaupallisen potentiaalin. Äänikirja olisi verraton seuralainen pitkillä ajomatkoilla, jos joutuisin sellaisia tekemään. 

Loppuvuoden aikana olen lukenut poikkeuksellisen paljon uusia kirjoja, joista Juhani Karilan hauenpyydystysromaania olen jo kehunut. Olin pettynyt, kun sitä ei kelpuutettu Finlandia-ehdokkaaksi. Sittemmin teoksesta myönnetty Jäntin palkinto palautti uskoani palkitsijoiden arvostelukykyyn. 

Finlandia-ehdokkaista luin JM Koskisen Tulisiiven. Kirja miellytti kyllä, mutta pidin tarinaa kiusallisen epäuskottavana. Ehkä ei olisi pitänyt verrata sitä kahteen samasta ajanjaksosta kertovaan teokseen, joissa tämä puoli oli mielestäni paremmalla tolalla: Antti Tuurin Ikitiessä ja Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä.

Romaani saa ja sen pitääkin aina olla osin fiktiivinen, mutta mieluusti kuviteltavuuden rajoissa! Tässä katsannossa uudet historialliset romaanit tarjoavat mielenkiintoisia vaihtoehtoja. Siinä missä Koskisen mielikuvitus lähtee laukalle, Aura Koivisto pitäytyy oivallisessa teoksessaan Mies ja merilehmä tosiasioissa niin tarkoin kuin mahdollista. Koivisto on kirjoittanut minunkin ihailemani Georg Stellerin, 1700-luvulla eläneen luonnontutkijan elämäkerran.

Kirk Wallace Johnsonin kiehtova teos Sulkavaras on enemmän tietokirja kuin romaani, vaikka kirjassa kerrottu rikos onkin mahdollisimman mielikuvituksellinen. 

Lappilaiskirjailija Seppo Saraspään uusin teos Kaulahopeiden taru on täysin uskottava kuvitelma hopeisten kaulakorujen joutumisesta inarilaiseen kivenkoloon, mistä kirjailija 900 vuotta myöhemmin ne löysi. Saraspään romaani on vetävä seikkailukertomus, jossa onnistunut lopputulos perustuu yhtä paljon mielikuvitukseen kuin perusteelliseen taustatyöhön. Kaiken kaikkiaan komea kirja ja onnistunut aluevaltaus eräkirjailijana aloittaneelta Saraspäältä!

Runsauden sarvi on vaatinut ajoittaista asteikon kalibrointia. Tässä tarkoituksessa ovat palvelleet vuorollaan luottokirjailijani Dovlatov, Haanpää ja Kross.

Kaunista pakkassäätä tänäänkin. Suuntasin kävelylenkkini Jääskeläiseen pyrstötiaisten toivossa: sillä suunnalla on paljon koivikoita, jollaisissa nämä linnut viihtyvät.

Kävellessäni katselin huurteisia koivuja ja ajattelin kirjallisia ajatuksia. Luin illalla loppuun Juhani Karilan romaanin Pienen hauen pyydystys ja pohdin sen mahdollisuuksia Finlandia-kisassa. Kirja on mielestäni niin hyvä, että vähintäänkin ehdokkuus olisi paikallaan. (Tänään selvisi, että raati oli toista mieltä.)

Romaanista innostuneena googlailin tietoa kirjailijasta. Kun haastattelija arvelee, että ”tyyli on sinulle kirjailijana ykkösasia, kaikki kaikessa”, kirjailija vastaa:

– Ilman muuta. Aihe on sivuseikka, joka palvelee tyyliä. 

Romaanissa mennään tyyli edellä, ja juuri se siinä eniten miellytti. Aihe on ihan ok, mutta juoni jotenkin sekava. Se täytti kuitenkin tehtävänsä eli herätti lukijan mielenkiinnon. Puoliväliin päästyäni halusin ehdottomasti tietää, miten kenellekin lopulta käy.

Kotiin päästyäni tarkistin Finlandia-ehdokasvalinnat ja silmäilin sitten päivän nettitarjontaa. Twitterissä tarjottiin linkki Image-lehden juttuun Juha Hurmeesta, ja aloin lukea sitä. Otsikon väite tuntuu liioitellulta, mutta on tosi: Suomessa järjestetään tuskin yhtäkään merkittävää tilaisuutta, jossa Juha ei paasaisi juhlapuhujana.

Olen lukenut monta juttua Juhasta, mutta parempaa ei ole tullut vastaan! Kelasin alkuun tarkistaakseni, kuka tekstin oli kirjoittanut. Pitipä sattua: Juhani Karila.