Kallioiden kiehtovat kuvat

Saatan lukea kirjan pelkästään nauttiakseni kielestä, mutta nouseminen lukuelämysten joukkoon vaatii lisäksi kiinnostavan ja ajatuksia herättävän sisällön. Ulla-Lena Lundbergin v. 2014 julkaistussa esseekokoelmassa Metsästäjän hymy asian tämäkin puoli on kunnossa. Käsillä on upea kirja ja kiehtova johdatus kalliotaiteen maailmaan.

Lundbergin tuotantoon perehtyneille kirjailijan intohimoinen kiinnostus kalliotaiteeseen ei tule yllätyksenä: aihe on vahvasti läsnä Afrikkaan sijoittuvassa romaanissa Sade vuodelta 1997. Lähestulkoon intohimoksi tulkittavaa suhdettaan lintuihin Lundberg tilittää v. 1994 suomeksi julkaistussa teoksessaan Linnunsiivin Siperiaan.

Lundberg keskittyy käytännön syistä Afrikan ja Euroopan kalliotaiteeseen täysin tietoisena siitä, että esimerkiksi Etelä-Amerikassa ja Australiassa olisi paljon nähtävää. Täällä lähempänäkin pääsy taiteen äärelle vaatii ponnistelua ja yllättäviä ratkaisuja:

Lesothossa vuokrataan hevonen siinä kuin muualla auto. (…)
Hevosen vuokraamista pelkäsin huomattavasti vähemmän kuin auton vuokraamista, koska hevosella on oma äly, jonka varassa se voi toimia kun minun älyni pettää.

Kirjassa edetään Afrikan kohteista kohti pohjoista. Koska alku takkuili, tein radikaalin ratkaisun ja aloitin lukemisen Altan kalliouurroksista. Kun paikka ja kuvien aiheet olivat tuttuja, asian ymmärtäminen helpottui. Sen jälkeen aloitin alusta.

Lundberg käsittelee aihetta kiinnostavasti ja monipuolisesti, ja moni ihmetystä herättänyt asia saa järkeenkäyvän selityksen. Vaikkapa se, miksi Zalavrugan hirvenpyytäjät hiihtävät pakkasessa alastomina ja kaiken lisäksi sukukalleudet valmiustilassa.

Lundberg ilmoittautuu kalliotaiteen samanistisen tulkinnan kannattajaksi, mutta ei vedä ehdottomia rajoja eikä kiellä lähestymästä aihetta toisenlaisin ajatuksin.

Siitä ajatuksesta sen sijaan ei ole mitään syytä luopua, ettei kalliotaide ole pelkästään sitä, minkä silmä näkee, vaan että sillä on toinen, kuvaannollinen merkitys. Twyfelfontein ei ole vain eläinkuvasto, johon on pedagogisista syistä lisätty jalanjälkiä, vaan siihen sisältyvä pääkomponentti nivoo yhteen busmannikulttuurin myytit ja transsikokemukset

Minulle sopii mainiosti, että eläimet ovat kalliotaiteen ylivoimainen suosikkiaihe. Kun taiteilijan korkea ammattitaito ja syvällinen perehtyneisyys eläinten olemukseen ja käyttäytymiseen kohtaavat, lopputulos on mykistävää katsottavaa. Ihailen erityisesti niitä eläinhahmoja, joita tuntemattomat mestarit tyylittelivät jääkaudella Etelä-Euroopan luoliin.

Joidenkin maalausten osalta on esitetty epäilyksiä syntyhetkestä ja siitä, keitä maalarit ovat olleet. Aikansa arvostetuimmat asiantuntijat olivat pitkään sitä mieltä, että eräät Afrikan merkittävimmistä kalliomaalauksista ovat muualta tulleiden taiteilijoiden käsialaa.

Luolamaalausten aitoudesta keskusteltaessa epäilysten kohteeksi joutuvat usein taitavimmin toteutetut maalaukset. Yhä vielä esiin voi pilkahtaa epäilys, kyettiinkö jo tuhansia vuosia sitten moiseen taiteelliseen ilmaisuun. Yksi autentisoinnin ongelmista on se, että monet ihmiset ovat todistettavasti kulkeneet luolien läpi eri aikoina näkemättä muuta kuin stalaktiitteja ja stalagmiitteja, kunnes joku vuonna 1956 äkkiä havaitsi maalaukset ja piirrokset, joiden olisi pitänyt olla ilmiselviä kaikille. Ei siis ihme jos epäillään, että vauhdissa on ollut taitava väärentäjä.

Ajattelemisen aihetta antoi esimerkiksi Lundbergin kysymys: miksi Ruotsista ja Venäjän Karjalasta on löydetty sekä maalauksia että uurroksia, mutta Suomesta pelkästään maalauksia? Kirjailija pitää ilmeisenä, että kuvia on hakattu kallioon kaikkialla Pohjolassa, mutta Suomen  alueelta uurroksia ei ole vielä löydetty. Päällä voi olla puoli metriä kunttaa ja vaikka ei olisikaan, uurrosten havaitseminen jäkälöityneen kallion pinnalta vaatii harjaantunutta silmää – ja onnea.

Altassa ja monissa Ruotsin kohteissa uurrosten näkyvyyttä on parannettu maalaamalla:

Myös Altassa käy kuumana keskustelu piirrosten maalaaminen vastaan luonnontila. Olen iloinen voidessani kertoa, että suurten kallioiden melko monimutkaiset kuvakonglomeraatit on maalattu punaisella. Joitakin hahmoja on paikoin jätetty opettavaisesti maalaamatta, kontrastin vuoksi.

Kirjailija Lundberg kertoo innostuneensa kalliotaiteesta sisarensa Gunillan kanssa jo lapsena. Myöhemmin täyteen roihuun leimahtanut kipinä lähti joululahjaksi saadusta Hans Baumannin kirjasta Suurten metsästäjien luolat:

Minä humpsahdin kirjaan samalla tavalla kuin koira aukkoon, josta neljä poikaa päätyi Lascaux’n luoliin. Se aukko johti minut luolataiteen maailmaan. Kun sitten aikuisena kohtasin sen, se oli minulle ennestään tuttu.

Lundbergin sisarukselle vierailu Lascaux’n luolastossa oli kauan odotettu merkkitapaus – joka kuitenkin tuotti katkeran pettymyksen: portti oli suljettu yleisöltä.

Maalaukset olivat säilyneet Lascaux’n sinetöidyssä luolassa ällistyttävän hyvässä kunnossa
15 000 vuotta, mutta kymmenen vuotta sen jälkeen, kun luola avattiin yleisölle, ne olivat jo kärsineet vakavasti erilaisista ympäristöongelmista. Kaksikymmentä vuotta lisää, ja tilanne oli katastrofaalinen. Kosteus ja homevauriot levisivät, viherlevä kukoisti seinillä, kuvien päälle oli levinnyt harmaanvihreä kalsiittikalvo, ja ne haalistuivat ja himmenivät ja hilseilivät.

Taidepohdiskelun lomassa Lundberg kertoo sattumuksia matkoiltaan, pettymyksistä ja ilon hetkistä, joita kumpiakin on riittänyt. Minulle ummikolle Lundbergin kokemus Ranskasta on erityisen rohkaiseva:

Olen Ranskassa kuin karvainen neandertalilainen tyylikkäiden cro-magnonien keskellä. Takkutukkainen ja vaaleasilmäinen ja hidas ja kömpelö ja vailla kieltä. Ää äää, minä sanon kun minun pitäisi puhua ranskaa. En tiedä miten käyttäytyä, ja kun he yrittävät selittää, en ymmärrä mitään.

Lundbergin tuttu työpari Leena Vallisaari on onnistunut käännöstyössä tapansa mukaan hyvin, ja kirjaa on kielenkin puolesta ilo lukea. Valokuvia ei ole paljon, mutta ne ovat sitä tarpeellisempia. Kirjailija Lundberg on ottanut osan kuvista.

Lopuksi yksi huomautus. Mielestäni on harhaanjohtavaa nimittää kivikaudella Altan kallioihin uurrettuja eläimiä poroiksi. Kyllä ne ovat villejä tunturipeuroja, joista poro kesytettiin nykytiedon mukaan vasta noin tuhat vuotta sitten. Suurporonhoito on vieläkin nuorempaa perua.

Kirjallista nokittelua

Matti Salmisen viime vuonna julkaistu Pentti Haanpään tarina (Into Kustannus) pohjautuu laajaan taustatyöhön: Salminen on ahkeroinut arkostoissa ja vieraillut moneen kertaan Piippolassa tapaamassa Haanpään sukulaisia ja tuttavia. Teos kirkastaa merkittävästi kuvaa Haanpään elämästä ja kirjailijanurasta.

Salminen jättää varsin vähälle huomiolle Haanpään tekstien analysoinnin ja suosittaa kiinnostuneille perehtymistä Vesa Karosen teokseen Haanpään elämä (SKS 1985). Näin todellakin kannattaa tehdä, koska kirjat täydentävät oivallisesti toisiaan.

Salmisen teksti tempaa mukaansa, ja liki kolmesataasivuisen kirjan hotkaisee hetkessä. Minua tosin häiritsi aika tavalla kirjoittajan taipumus kehua itseään ja moittia muita Haanpää-tutkijoita. Erityisen pahasti tulilinjalle joutuu Eino Kauppinen, jolla tuntuu olleen lähes rajattomat mahdollisuudet vaikuttaa Otavassa kaikkeen Haanpäätä koskevaan.

Vesa Karonen saa Salmiselta kiitostakin, mutta moitteet näyttävät jääneen kaihertamaan. Tästä kertoo Karosen Helsingin Sanomissa 15.9.2013 julkaistu arvio (maksumuurin takana), jonka otsikko ja alaotsikko kuuluvat:

Reportaasi Pentti Haanpäästä jättää teokset sivuosaan.
Matti Salminen esittelee Pentti Haanpään elämää ja kehuu itseään

Karonen muistuttaa Haanpään sanoneen: ”Se­hän on maail­man suu­rin tyh­myys kun ih­teään ylen­tää” ja letkauttaa Salmisesta:

It­seään hän sen­tään ke­huu hy­lä­ten Haan­pään to­kai­sun ih­teään ylen­tä­vis­tä. Hän työn­täy­tyy Haan­pään ja lu­ki­jan vä­liin ta­ri­nan pää­hen­ki­lök­si.

Karonen moittii Salmista löysästä sanankäytöstä ja huolimattomuudesta tähän tapaan:

On harmi, et­tä luet­te­lo käy­te­tys­tä kir­jal­li­suu­des­ta puut­tuu. Hen­ki­lö­ha­ke­mis­to on. Sii­tä sel­viää, et­tä Mika Waltarista elä­mä­ker­ran (2007) kir­joit­ta­nut Panu Rajala ryyp­pä­si Haan­pään kans­sa kak­si pul­loa vii­naa Ii­sal­mes­sa tou­ko­kuus­sa 1945 – siis jo en­nen syn­ty­mään­sä.

Panu Rajala esiintyy Salmisen tekstissä kerran ja ryyppykaveri Rajala – ilman etunimeä siis – kaksi kertaa. Henkilöhakemistossa Rajalat yhdistetään, ja Karonen pääsee letkauttamaan.

24.9.2013 julkaistussa vastineessaan Salminen oudoksuu kritiikin yleistä sävyä ja epäilee, että

Karonen on ärtynyt kirjoitustyylistäni ja siitä, että joku on uskaltanut tulla hänen tutkijatontilleen.

* * *

Into Kustannus Oy julkaisi samaan aikaan Haanpää-elämäkerran kanssa  novellikokoelman Ilmeitä isänmaan kasvoilla. Teoksen ansiokkaasta toimitustyöstä vastaa Matti Salminen. Kirjoitin siitä blogin puolelle lyhyen arvion.
12/2014

Paulaharjua Kansallispuistoteatterissa

Tunturin rinne oli jyrkkä ja rinkka painava: hiki valui ja pumppu hakkasi. Puroa ylittäessäni saapas hörppäsi vettä. Ei uskoisi, että olin matkalla teatteriin!

Näyttämönä toimi harva tunturikoivikko, johon oli juurtunut yksittäisiä männyntarreja. Yleisö istui varvikossa, ja moni sai variksenmarjoista takamuksiinsa sinisen osallistumisleiman. Pääsymaksua ei peritty, mutta katsojien oli nähtävä vaivaa päästäkseen paikalle. Myös esiintyjät olivat liikkeellä jalkapatikassa.

Operaatio Paulaharju on viisivuotinen projekti, joka käynnistyi Pallas-Yllästunturin kansallispuiston Hannukurussa. Tulevien kesien esityspaikat sijaitsevat Lemmenjoen kansallispuistossa, Kevon maisemissa, jossain Näätämön suunnalla ja lopuksi Käsivarren Yliperällä.

Ensi-ilta houkutteli paikalle 48 katsojaa, ja seuraavana iltana väkeä oli vielä reilusti enemmän. Enemmistö saapui paikalle teatterin innoittamana, mutta monet saivat tiedon erikoisesta kulttuuritapahtumasta vasta vaelluspolulla vastaan tulleilta: tieto levisi tehokkaasti etelään ja pohjoiseen. Sunnuntai-iltana Nammalakurun iltanuotiolla ei juuri muusta puhuttukaan.

Kansallispuistoteatterin esitykset pohjautuvat Samuli Paulaharjun v. 1934 julkaistun Tunturien yöpuolta -teoksen tarinoihin Onnen lammas ja Niilas Saaran kiroissa, jotka Juha Hurme oli sovittanut näyttämölle alkuperäisiä tekstejä kunnioittaen ja omiaan lisäilemättä. Jälkimmäinen esitys pysyy ohjelmassa, mutta toinen vaihtuu vuosittain. Ensi elokuussa nähdään kultamaille hyvin sopiva Rikkaan Hannun aarre.

Tunnustan epäilleeni Paulaharjun tekstien toimivuutta näyttämöllä, mutta voin ilokseni myöntää olleeni aivan väärässä. Tapahtuma oli täydellinen menestys niin taiteellisesti kuin kaikella muullakin tavalla! Erityisesti kertomus Talmulahden papin sekoamisesta on teatteria parhaimmillaan: puhutteleva, jännittävä, vauhdikas ja hetkittäin jopa hauska.

Juha Hurmeen kymmenhenkinen työryhmä auttoi näkemään, että jo muutenkin ällistyttävän monitaitoisessa Samuli Paulaharjussa on aimo annos käsikirjoittajan vikaa! Koska olen enemmän jääkiekko- kuin teatterimies, arvioin esitystä jakamalla tähtiä:

*  Annan yhden tähden eläinten näyttelemisestä, ja ajattelen erityisesti lammasta (Saara Hurme) ja Talmulahden papin haavoittamaa valkkohärkää  (Sofia Simola).

* *  Kaksi tähteä saa rekvisiitta. Sitä oli juuri sopivasti ja se oli kastelukannua lukuun ottamatta rakenneltu paikan päältä löytyneistä tarpeista. Rekvisiitasta vastasi esityksissä tehostemiehenä toiminut Matti Rasi.

* * *  Kolme tähteä tulee huikeasta ideasta ja sen kaikilta osin tinkimättömästä toteuttamisesta.

Omasta puolestani haluan kiittää Juhaa ja työryhmää retkeilijänurani erikoisimmasta erämaaelämyksestä ja siitä, että innostuin kaivamaan rinkan esiin pitkän tauon jälkeen.

9/2014
Teksti julkaistu Lapin Kirjallisuusseuran Lapillinen-lehden numerossa 37. Värikuvat lisätty.

Tauon jälkeen Muotkatuntureille

Elokuussa tehtyä teatteriretkeä varten naftaliinista kaivetulle rinkalle tuli käyttöä jo kuukautta myöhemmin. Tällä kertaa kyseessä oli oikea vaellus.

Retken tavoitteena ei ollut kilometrien nieleminen, vaan laatuajasta nautiskeleminen. Minulle se tarkoittaa esimerkiksi maisemien ihailemista ja tuumailua tervastulilla. Koska matkustin Ylä-Lappiin bussilla, ensimmäisen leiripaikan piti sijaita kohtuullisen kävelymatkan päässä pysäkiltä.

Näillä kriteereillä retkikohteeksi valikoitui Muotkatunturin erämaa ja lähtöpaikaksi Kiellatupa. Asiaan vaikutti sekin, että edellinen retkeni suuntautui samalle seudulle. Oli kiinnostavaa testata oma päivän kunto ja nähdä, mitä erämaassa on tapahtunut neljäntoista vuoden aikana. *)

Bussista jäätyäni kävelin rivakasti Alemmalle Honkavuomalle, kahlasin yli ja jatkoin kohti lampia, joiden rannoilta tiesin löytyvän mukavia leiripaikkoja. Sää oli puolipilvinen ja pitkälle iltaan epätavallisen lämmin.

Pystytin louteen tutun suorantaisen järven ja osittain kuivaneen järven väliseen maastoon. Vanhoja leiripaikkoja näkyi harvakseltaan, kivillä ympäröityjä tulisijoja ja syystä tai toisesta polttamatta jääneitä juurakoita.

Polttiaiset kiusasivat illalla, mutta eivät onneksi yöllä. Ilmiö ihmetytti: eivätkö pikkuilkiöt tarkene lentää? Kun heräsin yöllä kylmään ja otin käyttöön toisen makuupussin, otsalampun valokeilassa näkyi polttiaisia, vieläpä huomattavan runsaasti. Eli lentävät kyllä, mutta eivät jostain syystä pure.

Olin hankkinut ennen retkeä uuden puhelimen, jonka sanottiin kestävän kosteutta. Lisäksi toivoin entistä parempaa kuuluvuutta siltä osin kuin se riippuu laitteesta itsestään. Pientä parannusta olikin tapahtunut: vaikka leiripaikalla ei näkynytkään kunnon tolppia, viestit lähtivät silti, usein tosin vasta toisella yrityksellä. Edellisellä retkelläni jouduin täälläkin nousemaan tunturin rinteeseen raportoimaan retken edistymisestä.

Keitin aamukahvit vasta kahdeksan jälkeen. Sitä ennen kiertelin lähiympäristössä ja panin merkille mukavan leiripaikan viereisen järven etelärannalla. Halusin louteen sellaiseen asentoon, että pohjoisen puolen taivaalle mahdollisesti ilmestyvät revontulet näkyisivät sisälle. Myös kenttää tuntui löytyvän vähän paremmin.

Aamupäivällä kävin Ylemmällä Honkavuomalla arvioimassa joen kahlattavuutta.  Jokirantaan tullessani tein retken mainittavimman lintuhavainnon: lounaasta lähestyi melko matalalla nuori maakotka ja lensi suoraan ylitseni.

Kotkassa itsessään ei ole mitään ihmeellistä, mutta saattojoukossa oli. Siihen kuului kolmisenkymmentä korppia! Rohkeimmat hyökkäilivät kimppuun, mutta pääjoukko tyytyi nauttimaan siitä kun petoa kurmootettiin. Syksyn huipputapahtuma oli houkutellut korppeja laajalta alueelta.

Puolilta päivin meteorologi ennusti loppuviikoksi Ylä-Lappiin viileämpää ja epävakaisempaa. Tämä päivä on virheetön poutapäivä koko maassa; jospa illalla näkyisi revontulia.

Ennen leirin siirtämistä makoilen louteessa ja kuuntelen taukoamatonta ampiaisten siipien soittoa. Ampiaiskesä on ollut hyvä, mutta silti tilanne on erikoinen näin pohjoisessa syyskuun loppupuoliskolla! Onneksi eivät ole yrittäneet sisälle louteeseen.

Puhelimen radio kuuluu hienosti toisin kuin pitkään palvellut taskuradio. Jasper Pääkkönen oli äänessä ja kertoi innostuneesti Suomeen tuottamastaan Damnation –elokuvasta. Kyllä on mies vihkiytynyt asialleen.

Rinkan alaosaston vetoketju hajosi lopullisen tuntuisesti, se puoli johon tein ennen lähtöä stopparin ohuesta rautalangasta. Purin virityksen ja käytin langan aukon sulkemiseen. Tyylipisteitä ei heru, mutta eivätpä ainakaan pääse tavarat putoilemaan.

Ilta on kaunis: pilviä juuri sopivasti ja ihan tyyntä. Polttiaisia on todella paljon, selvästi enemmän kuin Pallaksilla yhtenäkään iltana. Silloin oli elokuu, ja polttiaisia kuuluikin olla.

Revontulia ei taaskaan näkynyt. Nukuin kahdeksaan ja tarkenin kohtalaisesti, vaikka yöllä oli käynyt pakkasen puolella. Oli aivan tyyntä, ja katselin kun koivunlehdet putoilivat ihan omia aikojaan. Ehkä puolet lehdistä on vielä puissa.

Äsken kävi pieni poroparttio louteen takana. Olivat säikähtävinään kun huomasivat minut. Jatkan matkaa puolilta päivin.

Toinen pakkasyö, jäälinssi kattilassa oli kolmen millin paksuinen. Tästä leiristä ei saanut yhteyttä ulkomaailmaan eikä auttanut, vaikka kiipesin kokeilemaan lähikukkulan päälle. Huononlaisesta polttopuutilanteesta johtuen en tehnyt illalla tulia vaan vetäydyin yöpuulle jo kahdeksalta. Tulin juroneeksi makuupussissa täyden kellonympäryksen.

Tarkistin jossain vaiheessa yötä revontulitilanteen, mutta niitä ei taaskaan näkynyt. Taivas oli juuri sillä hetkellä aivan pilvetön. ja pienenevän kuun sirppi näkyi suoraan louteen edessä. Aamulla aurinko paistoi suoraan louteen perälle. Taivaankappaleet ottivat roolia.

Korppi huomasi leirin aamulennollaan ja kuulutti havainnostaan lajitovereille. Olisipa saanut monisanaisesta raportista käännöksen ihmisten kielelle! Näin eilen kymmenkunta riekkoa. Se on paljon ainakin siihen verrattuna, että elokuussa Pallaksilla en nähnyt ensimmäistäkään.

Ylempi Honkavuoma on edelleen hirvien suosimaa talvehtimisaluetta. Katkottuja männyntaimia on runsaasti ja papanoita tietysti myös. Leiripaikkoja tulisijoineen näkyy pitkin jokivartta. Monet ovat lähellä aihkeja, joiden keloutuneista alaoksista on saatu poltettavaa pitkäksi aikaa.

Juurakoita on niukasti ja vain kauempana joesta; ilmeisesti retkeilijät ovat polttaneet ne vuosien varrella. Vaikuttaa siltä, että Muotkatunturin erämaa-alueen retkeily painottuu vahvasti kesäaikaan.

Minun kartallani seuraava etappi eli Kiellaroaivin kämppä on merkitty rajavartioston tuvaksi, mutta nykyisin se on Muotkatunturin paliskunnan hallinnassa. On kiinnostavaa nähdä pitkästä aikaa missä kunnossa tuttu tupa on, kuinka siisti ja miten huollettu. Jokohan näkyisi muita ihmisiä?

Tunturissa luulisi olevan kenttää, ja voin tekstata kotiin. Tuskinpa Arja huolestuu yhden illan hiljaisuudesta, mutta silti. Ennen matkapuhelimia oli aivan normaalia, että miehestä ei kuulunut viikkoon pihaustakaan. Erämaisuuden vaikutelma kieltämättä lisääntyy, kun puhelin ei toimi!

Ylängöllä ei ollutkaan kenttää, vaikka kokeilin monesta paikasta. Kävelin hyvässä säässä kohti länttä välittämättä selvittää tarkkaa sijaintiani. Avotunturissa oli helppo kulkea ja vauhti pysyi hyvänä. Pallaksilla olin huomannut, että poluttomassa metsämaastossa kilometrit ovat venyneet aika tavalla.

Kämppälammella näin pitkästä aikaa ihmisen! Hän kertoi tulleensa hetkeä aikaisemmin samasta suunnasta kuin minäkin. Ylängöllä oli näkynyt kolmaskin vaeltaja, joka oli yöpynyt  tuvalla ja merkinnyt aikovansa Peltojärven kautta Muotkan Ruoktuun.

Kaveri oli lähtenyt Muotkan Ruoktulta, yöpynyt teltassa Hanhipään juurella ja kertoi jatkavansa Stuorra Äytsin tuvalle ja sieltä seuraavana päivänä tien varteen.

Tuvan pöydällä oli kartta, johon oli merkitty kahluupaikkoja Kielajoen yli ja puhelimen kuuluvuusalue vastapäisellä pikkutunturilla. Nousin sinne illan kähmässä ja puhelin noteerasi täydet tolpat. Oli syytäkin, sillä Ailigaksen masto näkyi kiikarilla horisontissa.

Lähetin tekstareita ja soitin kaksi puhelua. Vihreät olivat lähteneet hallituksesta ja Jyväskylän tytöt voittaneet Oulun B-tyttöjen kolmannessa pronssiottelussa. Laji on siis pesäpallo.

Kaveri jatkoi matkaa heti aamulla, mutta minä olin päättänyt jäädä tupaan vielä toiseksikin yöksi.  Onpa mukava kirjoitella tässä pöydän ääressä! Kämpän ikkunan pielessä on pakkasmittari, joka näytti aamulla kahta pakkasastetta. Lukemat lienevät olleet samat jo kolmena aamuna peräkkäin. Yöt ovat olleet kylmiä, mutta päivät lämpimiä. Sellainen oli tulossa tästäkin päivästä.

Kämppä on ilahduttavan siisti, samoin  ympäristö. Liiteri puuttuu edelleen, ja retkeilijät ovat keränneet polttopuita eteiseen ja kasaan pihalle. Hansi oli kertonut Muotkan Ruoktulla, että poromiehet tuovat lumien aikaan kämpälle järeämpääkin poltettavaa.

Lampien ympärillä on viehättäviä avohietikoita ja runsaasti huolellisesti rakenneltuja tulisijoja. Monet yöpyvät hyvällä säällä mieluummin teltassa, mutta sateella kämppä tietenkin houkuttelee. Tilaa täällä on väljästi viidelle ja oikein tiukkaan pakaten kymmenelle.

Edellisellä käynnilläni hymyilyttänyt huumoriasennus oli purettu ulko-oven pielestä. Lampun kanta oli vielä kiinni seinässä, mutta johto ja katkaisin löytyivät kämpän alta.

Kiertelin aikani kuluksi lampien rantoja ja kävin Kielajoen törmällä. Tervasjuurakoita löytää helposti, kun hakee niitä kauempaa metsästä. Söin illalla jääneet lihat ja makaroonit, rinkkaan jäi kaksi riisiannosta, retkimuona ja runsaasti lämpimiä kuppeja.

Pitäisiköhän retkimuona syödä pois vai vieläkö kaipaa kyytiä? Pallaksen reissun se jo teki. Laurin antamat eväät kiertelivät elokuussa Kaldoaivin erämaassa.

Sahasin ja pilkoin puita, söin ja keitin päälle kahvit. Ne olivat vasta retken kolmannet tai neljännet. Huomasin jo Pallaksilla, että tee on yllättävän hyvää eikä veden keittäminen sotke pannua!

Seuraavaksi nautin tievan rinteessä pitkän tovin erämaan rauhasta ja ihastuttavasta iltapäivän auringosta. Paistatellessani kirjoitin Lapin Kirjallisuusseuran lehteen tulevan Paulaharju-tekstin ensimmäisen version.

Kello tulee puoli viisi ja alkaa vaikuttaa siltä, että tuvalle ei tule lisää asukkaita. Vielä tosin ehtii, mutta todennäköisyys alkaa olla aika pieni.

Kämpällä on näyttäytynyt moneen kertaan kuukkelipari. Sen talvireviirin ytimenä on männikköinen, tiheäpuustoinen vaara lampien ja Kielajoen välissä. Kämppä kuuluu reviiriin ja täältä talven aikana saatu ruoka tulee ikään kuin bonuksena; talvehtiminen perustuu joka tapauksessa syksyllä kerättyihin varastoihin.

Näiden nykyisten kuukkeleiden esi-isä ja äiti näyttäytyivät tuvalla taannoisella huhtikuun retkelläni. Varmaa tämä ei tietenkään ole, mutta erittäin luultavaa. Ilokseni olen nähnyt myös useita lapintiaisia. Laji on käynyt etelämpänä Lapissa valitettavan harvinaisiksi.

Kuukkeleita on itse asiassa kolme: ovatkohan emot hyväksyneet talvireviirilleen yhden menneen kesän poikasistaan? Ehkäpä siitä koulutetaan piikaa seuraavaksi pesintäkaudeksi.

Heräsin puoli seitsemältä nukuttuani retken parhaat unet. Kämppä tuntui melko kylmältä, mutta nukkumistarkoitukseen lämpötila oli juuri sopiva.

En pidä kiirettä, mutta joskus kymmenen maissa olisi hyvä päästä liikkeelle. Aion nousta jokilaaksoa tunturiylängölle ja suunnata helpointa reittiä tuttuihin maisemiin. Tarkoitus on, että viimeisen aamun kävelymatka jää mahdollisimman lyhyeksi.

Puhelin kilahti rinteessä yllättävän alhaalla. Jounin odottamassa ollut tekstari saatiin toimitetuksi vastaanottajalle vasta nyt. Kun kenttää kerran oli, pidin ylimääräisen tauon ja vastasin Jounille.

Vedenjakajalla puhelin virkosi taas vähäksi aikaa. Virta näytti olevan vähissä, mutta se ei minua huolettanut koska varavirtalähteessä sitä oli lisää. Niin luulin.

Huolestuttavampaa oli pohkeiden kramppaaminen: ensin nappasi ilkeästi oikeassa jalassa ja parisataa metriä käveltyäni myös vasemmassa. Vauhti hiljeni merkittävästi, onneksi olin jo näinkin pitkällä. Retkilläni on sattunut vastaavaa vain kerran aiemmin, syyskuussa 2005 Pöyrisjärvelle kävellessä.

Lähdin laskeutumaan jyrkkää rinnettä kohti koillista. Kello oli jo yli yksi, ja ajattelin kävellessäni naisten viidettä finaaliottelua. Mestaruus oli ollut katkolla Kirittärille neljännessä pelissä, mutta sen ottelun Lapua voitti ja lähtee kotikentällään ennakkosuosikkina tavoittelemaan kannua.

Osuin matkalla haapametsikköön, joka erottui ympäristöstään keltaisena saarekkeena. Toinen mainittava havainto oli ennen Ylempää Honkavuomaa löytynyt tyylipuhdas lapiomallinen hirven jättösarvi. Piikkejä oli kahdeksan.

Päätin jo matkalla jäädä yöksi tuttuun leiripaikkaan, josta oli matkaa tielle viitisen kilometriä; bussiin ehtii kun pääsee aamulla liikkeelle viimeistään kahdeksalta. Eskelinen lähtee Karigasniemeltä kymmentä vaille yksitoista.

Vähän ennen leiripaikkaa puhelin kilahti taas. Viestiä kuitatessani laite mykistyi totaalisesti ilmoitettuaan ensin virran olevan loppumaisillaan. Käynnistin latauksen, mutta mitään ei tapahtunut: virtapatukka oli tyhjä. Luin kotona käyttöohjeesta, että varaustilanteen olisi voinut tarkistaa painamalla pikkuruista nappia…

Illasta tuli kaunis ja kylmä. Polttiaisia ei enää näkynyt, ei myöskään revontulia, joita odottelin kymmeneen. Lämpötila laski jo illalla pakkasen puolelle. Istuin tulilla ja kamera oli rannassa valmiina jalustalla. Saatoin poistua huoletta leiristä joksikin aikaa, koska tervastuli palaa kipinöimättä. Koko maailmassa ei taida olla parempaa polttopuuta!

Nukuin ihme kyllä yhtä hyvin kuin muinakin öinä. Oli vielä hämärää, kun laukaisin kameran saadakseni selville kellonajan: puoli kuusi. Jalkeille päästyäni huomasin ilokseni, että pohkeet olivat yön aikana jonkin verran parantuneet.

Pääsin liikkeelle kahdeksalta ja suunnistin tarkasti kompassin mukaan, ei huvittanut kävellä yhtään ylimääräistä metriä. Saavuin Kiellatuvalle vähän kymmenen jälkeen ja odottelin bussia tunnin verran. Yrittäjä oli panemassa pillejä pussiin, ja haaveet vasta paistetusta munkista sai unohtaa.

*)
Oli rohkaisevaa havaita, että kävelyn ja muun jaksamisen kanssa ei ollut ongelmia. Tämä tietenkin edellyttää, että päivämatkat pysyvät kohtuullisina. Asiaan vaikuttaa myös se, että rinkka oli ratkaisevasti kevyempi kuin taannoisilla kuvausretkillä.

Muutos selittyy kuvausvarusteiden kevenemisellä: museoin kymmenen vuotta sitten laakakoon kameran, objektiivit ja kasetit. Kinovarustus on vaihtunut hieman kevyempään digitaaliseen eikä hiilikuitujalusta tunnu painavan mitään entiseen verrattuna.

Olin erittäin iloinen siitä, että Muotkatuntureilla oli yhtä rauhallista kuin edellisellä retkelläni. Keskeisenä syynä tähän on autiotupien vähyys. Toivon erämaa-alueiden varustelutason pysyvän jatkossakin maltillisena.
10/2014

Pääministerin terveiset hallintoalamaisille

Huomasin Antti Tuurin julkaisseen viime vuonna Bospor Express –nimisen matkakirjan, ja tarkistin heti saatavuuden. Pääkirjaston kappaleet olivat lainassa, mutta teoksen luvattiin löytyvän sivukirjastosta.

Pyöräilin Saarenkylään ja sain haluamani. Samalla lainasin kaksi muutakin kirjaa, oikeastaan puolitoista. Kun vedin hyllystä Jonathan Swiftin Tynnyritarinan, lattialle kopsahti siihen tarttunut almanakan kokoinen ja näköinen kylkiäinen, vuonna 1729 nimettömänä julkaistu Vaatimaton ehdotus, joka estäisi Irlannin lapsia olemasta taakaksi vanhemmilleen ja maalleen.

Swift esittää satiirissaan naama peruslukemilla, että ”Irlannin köyhät löisivät lapsensa lihoiksi  ja möisivät heidät ruuaksi Englannin rikkaille.” Tekstin kääntänyt Timo Siivonen kirjoittaa mainiossa esipuheessaan:

”Ehdotuksessaan” Swift esiintyy englantilaisena isänmaanystävänä, joka mitä kunnioittavimmin tarjoaa silloiselle pääministeri Walpolelle tehokkaampia menetelmiä, joilla kruunun tuloja Irlannista voitaisiin kasvattaa. Menetelmä saattaa kuulostaa raa’an piittaamattomalta, mutta lopputuloksen kannalta asia ei eronnut siitä politiikasta, jota hallitus jo harjoitti – paitsi, että nyt valtion kassaan saataisiin tulojakin.

Swiftin teksti oli tuttu muista yhteyksistä, mutta JULPU:n, Jyväskylän yliopiston kirjaston julkaisuyksikön kustantama erillispainos vuodelta 1998 osui ensi kertaa silmiini vasta nyt.

Kansikuva on yhtä huikea kuin tekstikin, ja siitä sanotaan takakannessa:

Swiftin aikalainen, pääministeri Walpole näyttää yhdessä ”laajapohjaisen” hallituksensa kanssa mitä hän ajattelee kansan vaatimuksista alentaa verotusta ja kitkeä korruptio,

Tällaistahan poliittisen ylätason ja hallintoalamaisten keskinäinen vuorovaikutus valitettavan usein on: terveiset kulkevat vain yhteen suuntaan.

Tasapuolisuuden vuoksi on syytä todeta, että Robert Walpole oli joidenkin mielestä ihan asiallinen pääministeri, ellei suorastaan erinomainen. Toukokuussa 2010 julkaistun asiantuntija-arvion mukaan Walpole on Britannian historian yhdeksänneksi paras pääministeri.

Kaukalon tyhmin pelaaja?

Kaveri kertoi kuulleensa Raksilan hallissa, että kaukalon “tyhymin pellaaja” on Arttu Luttinen.

Käynnissä oli Kärppien ja Pelicansin puolivälieräottelu, ja koska arvion esitti pesunkestävä Kärppäfani, kyseenalaisen tittelin kantajaa lienee etsitty pelkästään vierasjoukkueen riveistä.

Olen nyt nähnyt kaksi finaalisarjan ottelua ja tarkkaillut tilannetta voidakseni ottaa kantaa asiaan. Näkemäni perusteella Pelsujen tyhmin pelaaja on Ilkka Pikkarainen, ja kannoilla kolistelee ihmeparantuja Justin Hodgman. Kummankin tyhmyys ilmenee ennen kaikkea typerinä jäähyinä.

Pikkaraisen “neuvottelee” itselleen pitkiä käytösrangaistuksia. Jyväskylän pelissä Pikkarainen järjesti itsensä suihkuun ennen aikojaan; eilinen kymppi tuli päätössummerin soidessa. Tätä voitaneen pitää lieventävänä asianhaarana, vaikkakaan Pikkaraisen puuttuminen pelaavasta vahvuudesta ei välttämättä heikennä hänen joukkuettaan.

Jyväskylässä Pikkarainen taklasi JYPin Kalle Koskisen päin avointa pelaaja-aition luukkua sillä seurauksella, että Koskinen joutui jättämään väliin eilisen ottelun. Kyseistä tapausta voisi pitää vahinkona, jos taklaaja olisi ollut kuka tahansa muu pelaaja.

Hodgman turhautui eilen kaksi kertaa jäähyn arvoisesti hetkellä, jolloin omalla joukkueella oli mahdollisuus saada aikaan jotain tulostaululla näkyvää.

Ensimmäinen jäähy helpotti Miika Lahdelle tuomitun viisiminuuttisen tappamista ja toinen katkaisi Pelicansin vahvan myllytyksen JYP-päädyssä: Hodgman ryntäsi kädet koholla kohti JYP-kapteeni Hytösen päätä. Hytönen ehti onneksi väistää ja välttyi loukkaantumiselta. Hodari selvisi kakkosella.

Hodari kompensoi törmäilyjään hankkimalla vastustajalle kaksi jäähyä käyttämällä perin epäkanadalaista kikkaa: hän irrotti otteensa mailasta juuri oikeaan aikaan, ja tuomarit passittivat jäähyaitioon lähimmän JYP-pelaajan. Toinen sijaiskärsijä oli JYPin kanadalainen herrasmiespelaaja Eric Perrin.

Jos Pelicansin pelit eivät suju jatkossakaan ihan suunnitelmien mukaan, otteluiden loppuhetkillä nähtäneen turhautumisesta johtuvia ylilyöntejä. Pikkarainen ja Hodgman voivat vielä saada vakavasti otettavia kilpailijoita.

PS 1
Arttu Luttinen on pelaajana kaikkea muuta kuin tyhmä. Toisaalta Luttisenkaan peliäly ei ole niin hyvä, että hän onnistuisi realisoimaan nähtyä useammin ketjukaveri Ryan Laschin nerokkaat tarjoilut.

PS 2
Ilkka Pikkarainen jatkoi Pelicansissa myös kaksi seuraavaa kautta: jäähyjä kertyi kaudella 2012-13 muhkeat 135 min ja viime kaudella 61 minuuttia. Tällä kaudella miehen joukkue on TPS.

Justin Hodgman siirtyi Pelicansista KHL-liigan Magnitogorskiin, otti edelleen runsaasti jäähyjä, mutta myös tehot olivat mukavat: 58 ottelussa 12+21 ja jäähyjä 64 minuuttia.

Hodgmanin viime kausi sujui vaisuhkosti kolmessa eri KHL-joukkueessa, ja alkavalla kaudella hän edustaa AHL-liigan Portland Piratesia.

Muista tekstissä mainituista pelaajista Kalle Koskinen on ripustanut hokkarit naulaan, Eric Perrin ja Miika Lahti jatkavat JYPissä, Juha-Pekka Hytönen aloittaa toisen kautensa Lausannessa. Ryan Lasch on tällä hetkellä TPS:n pelaaja ja Arttu Luttisen joukkue on HIFK.

4/2012 – 8/2014

Räjähtävää viihdettä yllytyshulluille

Asetun suorituspaikalle, otan kirjan ja jatkan siitä mihin viimeksi jäin. Sivun numero on 34:

Ole sinä Alastalon Herman, Herman-Herman, minä olen Pukkilan Petter, Petter-Petter, prikin sait, prikin penteleen sait, ennenkuin minä, tosi niin, mutta Usko on kaksi jalkaa pitempi kuin Siwiä, kaksi jalkaa pitempi, pitempi, perhana; rivin rakensit ennenkuin minä, Alastalon rivin, Pukkilan ripi on rakentamatta vielä, tosi noinkin, uusi ripi, uusi ripi rakentamatta-rakentamatta vielä-vielä Pukkilassa-Pukkilassa, mutta sali on mitattu, perhana!

Ote kirjasta kirpoaa ja huomaan nukahtaneeni. Räpyttelen tarmokkaasti silmiäni ja päätän lukea kappaleen loppuun. Sekään ei onnistu: nukahdan uudelleen ennen kuin pääsen edes sivun alalaitaan. Siitä olisi ollut matkaa välitavoitteeseen – siis kappaleen loppuun! – vielä neljä ja puoli sivua.

Tartuin Volter Kilven teokseen Alastalon salissa Juha Hurmeen yllyttämänä. Hurme ylistää Kilven suurromaania tänä vuonna julkaistussa teoksessaan Nyljetyt ajatukset. Monia muitakin unohdettuja kirjailijoita nostetaan esiin tässä romaanissa, jonka taustakertomuksena on kesäinen souturetki Kustavista Hailuotoon.

Jos Aimo ja Köpi olisivat soutaneet pohjoisesta etelään, hehkutukset olisi ehkä aloitettu Matti Hällistä, ja Kilven vuoro olisi tullut vasta lähestyttäessä kirjailijan taannoisia kotivesiä. Mutta kun näin ei tehty, Hurme julistaa heti startissa, teoksensa ensimmäisellä sivulla:

Tästä on hyvä lähteä. Tästä paikasta ja sen lähiympäristöstä, Kustavin Lypertön kylästä, on kirjoitettu maailman hauskin, jännittävin ja toiminnallisin kirja, 1800 sivua räjähtävää viihdettä.

Näyttää vahvasti siltä, että kirja jää kesken. Onneksi en ole huudellut projektista lähipiiriä kauemmas. ”Ai sitä maailman pitkäveteisintä kirjaa”, sisareni parkaisi kuultuaan asiasta. Oli kuulemma joutunut lukemaan kirjan koulussa, joka on syytä mainita nimeltä: Jyväskylän normaalilyseo. Meillä lyseossa ei tarvinnut.

Vauhdittuisiko lukuelämys, jos joutuisi autiolle saarelle ja Alastalon salissa olisi ainoa saatavilla oleva kirja? En usko: ainakin minun on pakko uskon vahvistukseksi lukea jotain muuta Kilven rinnalla.

Tässä tarkoituksessa olen lukenut jo toistatuhatta sivua oheiskirjallisuutta, muun muassa kirppikseltä löytämäni Tuntemattoman sotilaan taskupainoksen. Se olisi kannattanut säästää junassa luettavaksi, mutta minkäs teet kun teksti vei mukanaan. Kumma juttu: yhden kirjan lukee sujuvasti aina uudelleen, mutta toinen tökkää alkuunsa. Jos kriitikoilta kysytään, vika on lukijassa eikä kirjassa…

Sanomalehti Keskisuomalaisessa oli 21.7. iso juttu monitoimimies Juha Hurmeesta. Siinä kerrottiin myös soutukaveri Matti Rasista, kirjassa Aimo-nimellä esiintyvästä suupaltista. Oikeasti veneessä oltiin hiljaa. Näin Matti Rasi:

Kirja oli yllättävän hyvä. Ei me matkalla mitään puhuttu.

7/2014

Manni is back!

Manni eli Johanna Vikman on jyväskyläläinen palloilulahjakkuus, jolla on tilillään mitaleita kolmessa lajissa. Menestyksellä mitattuna selkeä ykköslaji on pesäpallo: 7 mestaruutta ja peräti 13 Itä-Länsi -ottelua. Jääkiekosta on tullut kaksi hopeamitalia ja salibandystä yksi.

Kun jääkiekkokausi päättyi viime keväänä JYP-naisten hopeisiin mitaleihin, Manni ei ilmestynytkään totutusti Kirittärien harkkoihin, vaan ilmoitti lopettavansa komean pesisuransa.

Tänään Manni oli kuitenkin Kirittärien kokoonpanossa vierasottelussa MansenRäpsää vastaan. Aluksi homma näytti olleen vähän hakemista, mutta jo neljännen tasoittavalla osui mukavasti ja tuloksena oli tärkeä tasoitusjuoksu. Hieno nousu 4-0 tappioasemasta!

Tässä Mannin paluun kunniaksi postaus elokuulta 2012:

Seurasin eilen Hippoksella Kirittärien ensimmäisen välieräottelun, jossa vastaan asettui Vinkku eli Viinijärven Urheilijoiden joukkue.

Kirittäret oli vakuuttava ja otti selvin numeroin ensimmäisen kiinnityksen finaalipaikkaan. Eilen joukkueessa ei ollut heikkoa lenkkiä, ja luottopelaajat olivat loppukahinoita ajatellen lupaavassa iskussa.

Erityistarkkailussa olivat pelaajat, joita en ole aiemmin nähnyt livenä, lähinnä Mäki, Urpelainen, Kytösalmi, Puisto ja Mäkinen. Kaikki mainitut palasivat hyvin. Mäki meni varmasti kentälle ja toi viisi juoksua, Kytösalmi vaihtoi virheettömästi.

Eniten kuitenkin kiinnosti vasta tällä kaudella syöttölautasen ääreen siirtyneen Johanna Vikmanin toiminta.

Manni oli mielestäni eilen jopa parempi kuin virkasiskonsa Niina Härkönen, joka pelasi kesällä Idän lukkarina. Tämä siis pelkästään ulkopelin perusteella arvioituna; sisällä Manni oli totutun vahva, tuloksena kolme lyötyä ja yksi tuotu juoksu.

Olin näkemääni erittäin tyytyväinen ja kävin kiittämässä Mannia hienosta pelistä. Oli todella mukava nähdä pitkäaikaisen suosikkipelaajan onnistuminen uudessa roolissa.

Kiitokset myös Armi Aholalle pelin aikana kuulluista asiantuntijakommenteista. Ara antoi reilusti tunnustusta myös vastustajalle aina kun aihetta oli. Toivoisin tämäntapaisen palloilukulttuurin saavan sijaa kotimaisemissani.
8/2012 – 7/2014

Greenpeace lügt – heiligt der Zweck die Mittel?

Ein Foto mit einer einsamen Krüppelkiefer, dahinter kilometerweit schneebedecktes Flachland. Der Text dazu heißt  ”Kahlschlag am nordfinnischen Peurakairasee”.

Jeder, der auch nur ein bisschen in der Natur Lapplands unterwegs gewesen ist, sieht sofort, dass das Foto im Vordergrund keinen Kahlschlag, sondern ein offenes baumloses Moor zeigt. Hinter dem Moor liegt ein See, dessen gegenüberliegendes Ufer in der Ferne als schmales Band am Horizont auszumachen ist. Der Peurakairasee ist auf dem Foto allerdings nicht zu sehen, was auch gar nicht möglich wäre, weil es einen See dieses Namens weder auf der Landkarte noch in natura gibt. Um den finnischen Schriftsteller Erno Paasilinna zu zitieren: Ein Foto lügt mehr als tausend Worte – wenn der Wille da ist. Wenn es um die auf Deutschland orientierte Oberlappland-Propaganda von Greenpeace geht, ist dieser Wille zweifellos vorhanden.

Das Foto wurde im Zusammenhang mit einem ausführlichen Artikel in Nummer 6/2005 der Zeitschrift ”Greenpeace Magazin” veröffentlicht. Der Artikel ist mit ”Papier” überschrieben und handelt eigentlich von der Zunahme des Papierverbrauchs und der Bedeutung von Altpapier. Die aus finnischer Sicht interessante, Oberlappland tangierende Passage ist in der im Internet zu findenden Kurzfassung des Artikels zu lesen.

Die Propaganda von Greenpeace ist schon seit einigen Jahren Sami-politisch gefärbt. Auch diesmal kommt das wieder vordergründig zum Ausdruck. Die Journalistin Ritva Torikka-Gelencser aus Inari wird als Sami-Expertin aus der Region angeführt. Ihre Behauptung, dass die finnischen Holzkonzerne mit Zustimmung der Regierung die letzten Urwälder Europas kahl schlagen, wird in dem deutschsprachigen Artikel wie folgt wiedergegeben: ”Ritva Torikka-Gelencsér, die Sprecherin des Rates der Sami, ist entsetzt, wie skrupellos die finnischen Holzkonzerne in Eintracht mit der Regierung vorgehen: Sie rauben uns unser Land und schlagen die letzten Urwälder Europas kahl.”

Und genau so dick wird weiter aufgetragen: ”Mit jedem Baum, der im Norden Finnlands gefällt wird, schrumpft der Lebensraum der rund 7000 Sami, die bis heute traditionell von der Rentierzucht leben.”

Vergleichen wir doch die ”Angaben” der Greenpeace-Informantin mit den Tatsachen. Von den rund 7000 finnischen Sami leben ca. 4000 in der Heimatregion der Sami. Die Erwerbsstruktur hat sich in Oberlappland etwa im selben Tempo verändert wie in den anderen Regionen Finnlands auch: Weniger als10 % der Sami im arbeitsfähigen Alter sind derzeit Rentierzüchter. 1948 waren es 67,4 %, 1984 noch 33,4 %.

Auf Seite 83 des Erläuterungsteils zum Bericht des Samikomitees (OM 3.12.2001) heißt es zur aktuellen Situation der samischen Bevölkerung wie folgt: ”Wegen der geringen Produktivität der natürlichen Erwerbszweige und wegen des Mangels an ständigen Arbeitsplätzen basiert die Existenz der samischen Bevölkerung in zunehmendem Maße auf gelegentlichen Lohnarbeiten und auf der Einkommensumverteilung durch die Gesellschaft. Auch von den Sami lebt heute ein immer größerer Teil von der Einkommensumverteilung durch die Gesellschaft, beispielsweise von Arbeitslosenunterstützung und Renten. In Utsjoki waren das im Jahre 1999 ca. 29 %, in Inari und Enontekiö knapp 35 %.”

Ritva Torikka-Gelenczers Part endet mit einer scharfen Forderung: ”Greenpeace fordert daher, wenigstens die wertvollsten etwa 90.000 Hektar Urwälder in Lappland unter Schutz zu stellen. Gelingt dies nicht, würde der Verlust dieser Naturschätze nicht nur das indigene Volk der Sami in seiner Existenz gefährden, sondern auch mehr als 500 vom Aussterben bedrohte Tier- und Pflanzenarten. Sie alle fielen dem Papierhunger der Industriestaaten zum Opfer.”

Das Gerede davon, dass 500 Tier- und Pflanzenarten vom Aussterben bedroht sind, beruht auf der falschen Annahme, dass die 90.000 Hektar Wald, für die Schutzmaßnahmen gefordert werden, buchstäblich aus den letzten Wildmarkwäldern Inaris bestehen. Dies ist jedoch in Wirklichkeit nicht der Fall, denn die ”ersten” Wildmarkwälder Inaris stehen schon seit langem unter Schutz. Das wird den Deutschen aber natürlich von Greenpeace verschwiegen.

Teilwahrheiten und Lügen waren von Anfang an kennzeichnend für die Oberlappland-Kampagne unter Leitung von Greenpeace. Zu meinem Erstaunen habe ich feststellen müssen, wie blauäugig-kritiklos in Finnland das Wirken von Greenpeace hingenommen wird, beispielsweise etwa von einigen Parlamentsabgeordneten des Grünen Bündnisses, die in der Öffentlichkeit Stellung zu der Sache genommen haben. Oder ist es etwa so, dass eine Umweltorganisation, ”die auf unserer Seite” beziehungsweise ”für eine gute Sache” ist, Lügen und fragwürdige Mittel einsetzen darf?

PS. Über den Artikel in der Zeitschrift ”Greenpeace Magazin” und/oder über den Fotobluff in dem Zusammenhang wurde am 31.10.2005 in Finnland mindestens an drei Stellen berichtet: in der Zeitung ”Lapin Kansa”, im Blog ”Outoa Taigaa” und im Diskussionsforum ”Suomi24”. Vom Blog und vom Forum aus gelangte man durch Anklicken des entsprechenden Links auf die Internetseiten des ”Greenpeace Magazins”. Der Zugriff war so intensiv, dass das für den Ruf der Organisation äußerst peinliche Foto noch im Laufe des Nachmittags von den Internetseiten der Zeitung verschwand.

11/2005
Auf Finnisch

Kultala

Kahlasin Sotajoen yli Maailmanpankki -nimisen kämpän kohdalta. Tämä ja monet muut lähiympäristön nimet liittyvät Lapin kultahistoriaan. Matkalla oli näkynyt merkkejä tämän päivän kullankaivuusta: metsään vedettyjä asuntovaunuja ja konekaivajan työnäyte Kutturan tien varressa.

Minulla tai useimmilla muilla luonnonsuojelijoilla ei ole mitään perinteisin menetelmin tapahtuvaa kaivamista vastaan, mutta kaivinkoneiden käyttäminen valtauksilla herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että metsä- tai porotalouteen verrattuna kullankaivuun ympäristövaikutukset ovat erittäin pienialaisia.

Nousua tuntui riittävän kilometritolkulla. Mänty hallitsi metsäkuvaa, mutta välillä näkyi komeita kuusikoitakin. Kun polku Patatunturin kohdalla nousi avotunturiin, poikkesin kurkistelemaan Ivalojoen laaksoa ja joen pohjoispuolisia näkymiä. Ne olivat niin vaikuttavia, että oli pakko pystyttää jalusta. Kesken kuvauspuuhan alkoi sataa tihuuttaa.

Polku jokirantaan laskeutui jyrkkänä. Muutamat kullerot kukkivat vielä, vaikka heinäkuu oli jo pitkällä. Tunturilatulaisten rakentama riippusilta Ivalojoen yli oli hämmästyttävä insinööri- ja talkootyön näyte,  pitkä ja kevättulvan varalta korkealle ripustettu.

Kultalan saunan rannassa näkyi erinäisiä vesikulkuneuvoja ja moottoreita, joita arvelin käytettävän pohjasoran imuroinnissa. Kello näytti kolmea: en viitsinyt mennä kämpälle kolistelemaan, vaan pystytin teltan eräälle jokivarren harvoista tasaisista ja kivettömistä maatilkuista. Sade jatkui, ei kuitenkaan kovin rankkana.

Herättyäni tutustuin paikkaan tarkemmin. Vanhaa rakennuskantaa edustivat päärakennus, kellari, aitta ja sauna. ”Leipomo”, Kultalasäätiön ylläpitämä varaustupa ja metsähallituksen kaksiosainen autio/varaustupa olivat uudempaa perua. Imuriporukka piti majaa varaustuvassa.

Jo 120 vuotta paikallaan seissyt päärakennus on varsinainen nähtävyys. Ulkoseinät olivat patinoituneet vuosikymmenten paahteissa kauniin ruskeiksi. Rakennukseen pääsi sisälle, mutta pettymyksekseni perinteisessä kaivuussa käytettyä esineistöä ei ollut esillä.

Terävän pään nurkkakaapin hyllylle oli koottu arvokkaan näköinen pulloasetelma, joka ensi vilkaisulla ajoittui viime vuosisadalle. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljasti, että asialla olivat olleet myöhemmät kulkijat. Vilkas vesi- ja moottorikelkkaliikenne tuo erämaiseen Kultalaan monenlaisia vieraita.

Hain tavarani jokivarresta ja asetuin autiotupaan. Imuriporukka sonnustautui töihinsä ja niin minäkin. Kuvasin ensin siltaa käveleviä retkeilijöitä ja kahta yläjuoksulta tullutta kanoottia. Ensimmäinen tuli kosken alas hallitusti ja kaikella kunnialla, jälkimmäinen lähinnä pöljän tuurilla. Onneksi kolmas matkustaja ymmärrettiin jalkauttaa ennen pahimpia paikkoja.

Nousin nimettömän puron vartta Korhosenojalle ja edelleen Kehäpään eteläiselle laelle. Valoissa ei ollut kehumista ja aina välillä sataa tihuutti. Palasin kämpälle puolen yön jälkeen. Päivällä taloksi asettunut porukka veteli jo sikeitä, poissa ollessani asukkaat olivat lisääntyneet kahdella.

Sää tuntui yön aikana kuivahtaneen. Aloitin kuvaustouhun taas sillan pielestä. Kuvasin pitkän tovin kallion rakoihin juurtuneita kasveja ja jatkoin sitten jokivartta ylävirran suuntaan. Appisjoen suussa oli toinen imurivaltaus; kaivaja koirineen asusteli joen eteläpuolella. Tapasin retken ensimmäiset porot. Toinen olisi työntänyt päänsä kainalooni, elleivät sarvet olisi olleet esteenä.

Appisjoen suussa oli laajahko niitty ja koivikko. Paikalla on asuttu vakinaisemminkin, nykyisin jokisuu näytti olevan retkeilijöiden suosima leiripaikka. Osa koivuista oli revitty tuohettomiksi, joku oli askarrellut aikansa kuluksi pienoiskokoisen laavun asukkaineen.

Vähän matkaa Appisjokea seurattuani nousin rinteeseen ja otin suunnan kohti Kehäpäätä edellisiltaa parempien valojen toivossa. Tällä kertaa valo olikin suotuisa, mutta kova tuuli haittasi kuvaamista.

Näkymät olivat sykähdyttävän hienot kaikkiin ilmansuuntiin. Paikka on niitä harvoja, missä ehjää metsämaisemaa ylipäätään pääsee vielä ihailemaan. Kaakon suunnalla Nattaset kohosivat sinisinä saarina havumeren horisontissa.

Tunturin laelta löytyi vanha hirsirakennelma, jonka tarkoitusta moni muukin lienee turhaan arvaillut. Nyt tiedän, että Helsingin yliopiston fysiikan professori Selim Lemström teki paikalla revontulitutkimuksia kahtena talvena 1882-84. Tutkimusjärjestelyihin kuului puhelinlinja tunturin rinteeseen rakennetusta havaintopisteestä Kultalaan. Linjaa pidetään Lapin ensimmäisenä.

Aamulla soitin kotiin ja sovin tapaamisen Palsiojan tiehaaraan. Lähdin puolilta päivin ja kuvasin Kultalan rakennuksia vastapäisen rinteen päältä. Sieltä nähtynä päärakennus lienee vaikuttavimmillaan.

Patatunturin kohdalla tuli vastaan kaksi kulkijaa, joista toinen kantoi lapiota ja toinen hakkua. Krapulaisesta olemuksesta päätellen miekkoset olivat juhlineet emäkallion löytymistä varmuuden vuoksi jo etukäteen.
6/2002