Muotkatuntureilla

Olen retkeillyt Muotkatuntureilla kolme kertaa. Se on häpeällisen vähän siihen nähden, että seutu kuuluu retkeilyalueiden aateliin.

Maisemallisesti ehkä vaikuttavinta on pienten tuntureiden suuri määrä, joka riittää synnyttämään vaikutelman horisonttiin ulottuvasta tuntureiden ”aallokosta”. Vähän niin kuin pantaisiin puolenkymmentä Pallasten jonoa rinnakkain ja järviä ja jokia väliin.

Pohjoisuudesta huolimatta alavilta mailta löytyy yllättävän sakeita männiköitä. Ennen kaikkea alue on rauhallinen. Valtaosa kulkijoista jää Eskelisestä viimeistään Ivalossa suunnatakseen Kekkospuistoon tai Hammastunturin erämaahan, loput jatkavat Kevolle.

Ensimmäisen retkeni ajankohta oli elokuun alku. Jaska tuli kaveriksi suoraan Murmanskin festareilta ja varustus oli sangen poikkeuksellinen – kumisaappaita ja sadetakkia lukuun ottamatta. Jossain vaiheessa sanoinkin, että tyyppi on kuin Asematunnelista reväisty.

Teltassa oli kuuma, ja Koarvikodsin lammella Jaska halusi nukkua ulkona. Siististi makuualustan viereen asetetut nahkapatiinit olivat hauska näky tässä ympäristössä.

Jaska joutui lopettamaan retken ennen aikojaan. Lähimmälle bussipysäkille oli pitkästi toistakymmentä kilometriä; liikkeelle piti lähteä puolen yön aikaan. Palatessa otin kuvia tunturin laen kalliolampareilla. Yksi kuva on sellainen, että asiantuntija vaivoin erottaa sen saaristossa otetuista.

Palasin Muotkatuntureille jo seuraavan vuoden huhtikuussa, tällä kertaa yksin. Hiihtelin viikon aikana vakioreitin kämpältä toiselle, viimeisen yön nukuin louteella. Sesonkiajasta huolimatta tuvissa riitti tilaa hyvin. Siitä retkestä ei tällä kertaa sen enempää.

Toistaiseksi viimeisin käynti Muotkatuntureiden alueella tapahtui syyskuussa kaksi vuotta sitten. Jäin Eskelisestä Kiellatuvalla ja lähdin jokivartta ylös. Ensimmäisen päivän kävelyurakaksi riitti, että löydän mukavan leiri- ja kuvauspaikan riittävän matkan päässä tieltä. Olin ilokseni huomannut jo bussissa, että Keski-Lapin onneton ruska kirkastui pohjoista kohti.

Ei tarvinnut kävellä viittäkään kilometriä, kun pääsin virittämään louteen kahden järven väliselle kannakselle. Ympäröivästä koivikosta löytyi polttopuuksi yllättävän paljon tervasjuurakoita – konkreettisena muistona metsänrajan muuttumisesta. Tunturit kohosivat järven takana. Muuta en kaivannutkaan: päätin jäädä leiripaikkaan kahdeksi yöksi.

Olen oppinut retkilläni, että kuljettujen kilometrien määrä ja otettujen kuvien laatu ovat kääntäen verrannollisia.

Muutamat asiat olivat muuttuneet edellisen retken jälkeen. Tarkkailin nyt ensi kertaa maisemia lasien läpi; olin toki tarvinnut tiimarityyppisiä lähilaseja jo pitkään ison kameran tarkentamisessa. Toinen uudistus oli kokeilumielessä mukaan lainaamani kännykkä.

Kavereiden NMT-puhelimien ja varsinkin ARPSien toimivuudesta erämaaoloissa oli kohtuullisen hyviä kokemuksia, mutta nyt kyseessä oli citykäyttöön kehitetty GSM-malli. Kolmanneksi: olin varustautunut normaalin dia- ja mustavalkofilmin lisäksi muutamalla rullalla värinegaa. Halusin kuvia nettiin, mutta en omistanut vielä skanneria.

Kävin illansuussa tunturin rinteessä kokeilemassa puhelinta. Masto ei ollut järin kaukana, mutta ensimmäisestä paikasta yhteydenotto ei onnistunut, vähän ylempää kyllä. Leiriin palatessa alkoi sataa tihuuttaa.

Aamulla kuvausvalot olivat hyvät ja arvelin parin tunnin ahkeroinnin tuottaneen joitakin kelpo ruutuja, myös laakakoon filmille. Päivä oli kuvaustarkoituksiin liian aurinkoinen, mutta illalla pilviä kerääntyi sopivasti. Etsin jalustanpaikan ja jäin odottamaan valosuihkua pilvien raosta valitsemaani rajaukseen. Tällä kertaa odotus palkittiin ja kellahdin yöpuulle tyytyväisenä miehenä.

Hyvin nukuttuani pakkasin tavarani ja lähdin Ylemmän Honkavuoman vartta kohti lounasta. Osuin uskomattoman tiheään mäntytaimikkoon, jota hirvet olivat pitäneet laitumenaan. Hirvi on selviytyjäihme, joka talvehtii onnistuneesti jopa mäntyrajan pohjoispuolella. Jouduin karkottamaan Honkavuoman suvannolta siivilleen kaksi joutsenta – varmaankin kihlaparin. Koska syksy oli jo näinkin pitkällä, linnut saattoivat aloittaa muuttomatkansa saman tien.

Tarkoitukseni oli kävellä Kellonkadottamaäytsin tienoille, mutta sopivan leiripaikan löydettyäni jäinkin aloilleni jo aikaisemmin. Männikkö oli selvästi harvempaa kuin Kiellajoen tuntumassa, mutta yksittäiset puut vastaavasti komeampia ja persoonallisempia.

Illaksi nousin leiripaikan itäpuoliseen tunturiin. Havunvihreä jokilaakso halkoi ruskaisten koivikoiden hallitsemaa maisemaa. Pohjoisen suunnalla pilkotti lampia, lounaassa kohosi Koarvikodsin kartio. Otin kuvia ja kuuntelin lähetystä jääkiekkoliigan avauskierrokselta. Leiripaikalla mykäksi mennyt puhelin toimi taas.

Nousin varhain, sillä arvelin pakkasyön koristelleen jokivarren maisemat juhlakuntoon. Ehdin ottaa joitakin kuvia hyvässä valossa, mutta räkityksen käytyä liian voimakkaaksi palasin leiriin aamukahvin keittoon.

Jatkoin retkeäni tuntureiden yli Alemmalle Honkavuomalle. Se oli joitakin suvantoja lukuun ottamatta vähävetinen ja kivinen, helposti yli kahlattava. Tutkin paikkoja ja pysähtelin kuvaamaan aina kun siltä tuntui.

Mainittavampia löytöjä oli asukkaita odottanut, pysyväisen tuntuisesti pystytetty poromiesten laavu ja kookas hirven jättösarvi. Olin ohittanut pari pienempää ja jättänyt vähälle huomiolle, mutta tätä kuusipiikkistä punnitsin aika tovin. Lopulta kiilasin myyriltä säästyneen sarven oksanhaaraan siltä varalta, että joku toinen kulkija haluaa ja jaksaa kuljettaa sen kotiinsa muistoksi retkestään.

Vielä kaksi päivää ja yötä maastossa vietettyäni suunnistin Muotkan Ruoktulle. Vakuuttavana osoituksena alueen rauhallisuudesta on se, että en tavannut retken aikana ainuttakaan ihmistä.
9/2002