Aihearkisto: Jääkiekko, urheilu

Etäfani matkusti finaalipeleihin

JYP Naiset voitti runkosarjan jo viime kaudella, selvitti välierävaiheen ja lähti finaaleihin kotiedun ansiosta suurin toivein. Matkustin Jyväskylään – vain nähdäkseni, että Blues oli edelleen vahvempi. Pettymys oli katkera.

Päättyneellä kaudella JYP valmistautui kultataistoon selvänä suosikkina: runkosarjan ja välierien jälkeen joukkue oli pelannut kauden aikana 31 ottelua ja voittanut ne kaikki! Kestomenestyjä Blues tahkosi välierät pitkän kaavan mukaan ja joutui lopulta tyytymään pronssimitaleihin. JYP sai finaalivastustajakseen HPK:n. Taas tuli lähtö etelään.

JYPn finaalipaikka varmistui kolmella voitolla Kärpistä. Kärpät ei voittanut kertaakaan, mutta onnistui tekemään sarjassa viisi maalia (JYP 11). En nähnyt yhtään välieräottelua, mutta Riikka Välilä sanoi radion haastattelussa Kärppien paineistaneen herkeämättä JYPin puolustusta. Finaaleissa Riikka odotti ohjauspeliä ja helpompia lähtöjä omasta päädystä.

Ensimmäinen finaaliottelu aloitettiin runkosarjassa kunnostautuneiden JYP-pelaajien palkitsemisella. Joukkueen kapteeni Jenni Hiirikoski palkittiin runkosarjan parhaana pelaajana, parhaana puolustajana ja pistepörssin voittajana. Jenni teki 28 ottelussa 17 maalia ja antoi 62 maalisyöttöä. Muita palkittuja olivat Tanja Niskanen, Sanni Hakala ja päävalmentaja Katja Saari. Vieraat joutuivat katselemaan palkintosadetta viivalta.

JYPn pelaajamateriaali on laadukas, mutta kapeahko: joukkue pelasi käytännössä kolmella ketjulla ja viidellä puolustajalla. HPKn kokoonpanossa oli neljä ketjua ja kolme pakkiparia. Kaikki tietävät, että paineen alla väsyessään hyväkin puolustus sortuu virheisiin. Siksi ihmettelen, miksi HPK ei yrittänyt samaa kuin Kärpät. Mielestäni tämä olisi ollut Kerhon ainoa keino horjuttaa vastustajaa.

Finaalisarjan avauksessa JYP oli ylivoimainen ja voitti numeroin 5-0. Tilannetta helpotti, että maalinteko onnistui kahdesti jo avauserässä. Myös puolustaminen sujui mallikkaasti, ja Kerholla oli vaikeuksia päästä hyville maalipaikoille. Ottelun tehopelaajina kunnostautuivat tutut nimet: Riikka Välilä 1+3, Tanja Niskanen 2+0, Jenni Hiirikoski 1+1 ja Sari Kärnä 1+1. Meeri Räisänen näytti maalilla, mitä on odotettavissa.

Pelit jatkuivat jo seuraavana päivänä Hämeenlinnassa. Onnistuin houkuttelemaan Jounin kuskiksi, ja matkustin paikalle Tampereen kautta. Pelipaikka sijaitsi Ritarihallin yhteydessä ja oli nimeltään Metritiski Areena. Koska monen metrin levyinen kaistale jäätä jäi täydellisesti katveeseen, pelitapahtumien seuraaminen perustui suurelta osin kuulohavaintoihin ja arvauksiin.

Kerran Kerhon pelaaja rynnisti kovalla vauhdilla kohti laitaa, mistä kuului kovaa kolinaa. Totesimme Jounin kanssa yhteen ääneen, että taisi olla sääntöjen vastainen taklaus. Tuomarin käsi nousi pystyyn pienellä viiveellä, mutta ihmeeksemme katveesta ilmestyikin JYP-pelaaja ja luisteli jäähyaitioon.

Finaalisarjan toinen ottelu oli ensimmäistä tasaisempi, ja torjunnoilla mitattuna HPK oli jopa hallitseva osapuoli. Silti on pakko sanoa, että Kerho oli äärettömän kaukana ottelun voittamisesta.

Ensimmäistä maalia jouduttiin odottamaan ottelun puoliväliin, mutta JYP malttoi pelata kärsivällisesti. Loppunumerot 0-3; Jenni Hiirikoski ja Riikka Välilä olivat totutun hyviä, ja Meeri Räisänen jatkoi jäätävällä tasolla.

Avausmaalin tehnyt Saila Saari sanoi ottelun jälkeen, että ilman Meeriä JYP olisi hävinnyt. Olen asiasta eri mieltä. JYP on – mitenkään Kerhoa vähättelemättä – laadukkaampi joukkue, ja tämä koskee myös maalivahteja.

Pudotuspeleissä luukkua aukonut Tiina Ranne oli runkosarjassa vakuuttava ja valittiin naisten MM-kisoihin. Myös kolmosmolari Eerika Saloranta torjui runkosarjassa paremmalla prosentilla kuin pudotuspeleissä hyviä otteita esittänyt HPKn Kiira Laine.

Kolmannesta finaaliottelusta tuli huikea jännitysnäytelmä. Mielestäni Kerho pelasi parhaan pelinsä ja JYP huonoimpansa. Hermoilustako mahtoi johtua, että kiekko saatiin verkkoon vasta jatkoerän jälkimmäisellä puoliskolla. Ylivoimapeli oli mielikuvituksetonta hieromista ja väkisin yrittämistä, vaikka pelaajien taitotaso riittäisi jopa improvisointiin.

Päävalmentaja Katja Saari kertoi havainneensa JYPn päässeen kolmannessa erässä entistä selvemmin pelin päälle, Minä näin tilanteen aivan toisin: ensi kertaa finaalisarjan aikana tuli hetkittäin sellainen olo, että Kerho saattaa voittaa ottelun. Jatkoerässä luottamus oli taas horjumaton, koska neljällä neljää vastaan pelaaminen näytti sopivan paremmin kotijoukkueelle.

Ajassa 73.51 ahdistunut olo kääntyi auvoiseksi. Omalla tunneasteikollani JYP-naisten kolmas mestaruus nousee erittäin korkealle, suunnilleen samalle tasolle JYP:n toisen liigamestaruuden kanssa. Se ensimmäinen on aivan oma lukunsa.

Lopuksi on nostettava esiin naisjääkiekkoilun legenda ja pudotuspelien MVP Riikka Välilä (os. Nieminen). Alusta asti Riikan uraa seurannut Keskisuomalaisen toimittaja Ilkka Kulmala kirjoitti mestaruuden ratkettua hienon kolumnin, josta seuraava katkelma:

Ja neiti Nieminen antoi palaa. 1989 Riikka täytti 16. Tuona vuonna hän voitti aikuisten SM-kultaa jääkiekossa (EVU), kaukalopallossa (JPS), jääpallossa (JPS) ja pesäpallossa (Kiri). Viimeksi mainitussa lajissa hänet valittiin vuoden naispelaajaksi.

Ilkka Kulmala ehdotti, että sitten kun ura joskus päättyy, Riikan paita nostetaan Hippoksen jäähallin kattoon. Kannatan lämpimästi.

Kiitos JYP Naiset, kiitos Riikka!

Kaukalon tyhmin pelaaja?

Kaveri kertoi kuulleensa Raksilan hallissa, että kaukalon “tyhymin pellaaja” on Arttu Luttinen.

Käynnissä oli Kärppien ja Pelicansin puolivälieräottelu, ja koska arvion esitti pesunkestävä Kärppäfani, kyseenalaisen tittelin kantajaa lienee etsitty pelkästään vierasjoukkueen riveistä.

Olen nyt nähnyt kaksi finaalisarjan ottelua ja tarkkaillut tilannetta voidakseni ottaa kantaa asiaan. Näkemäni perusteella Pelsujen tyhmin pelaaja on Ilkka Pikkarainen, ja kannoilla kolistelee ihmeparantuja Justin Hodgman. Kummankin tyhmyys ilmenee ennen kaikkea typerinä jäähyinä.

Pikkaraisen “neuvottelee” itselleen pitkiä käytösrangaistuksia. Jyväskylän pelissä Pikkarainen järjesti itsensä suihkuun ennen aikojaan; eilinen kymppi tuli päätössummerin soidessa. Tätä voitaneen pitää lieventävänä asianhaarana, vaikkakaan Pikkaraisen puuttuminen pelaavasta vahvuudesta ei välttämättä heikennä hänen joukkuettaan.

Jyväskylässä Pikkarainen taklasi JYPin Kalle Koskisen päin avointa pelaaja-aition luukkua sillä seurauksella, että Koskinen joutui jättämään väliin eilisen ottelun. Kyseistä tapausta voisi pitää vahinkona, jos taklaaja olisi ollut kuka tahansa muu pelaaja.

Hodgman turhautui eilen kaksi kertaa jäähyn arvoisesti hetkellä, jolloin omalla joukkueella oli mahdollisuus saada aikaan jotain tulostaululla näkyvää.

Ensimmäinen jäähy helpotti Miika Lahdelle tuomitun viisiminuuttisen tappamista ja toinen katkaisi Pelicansin vahvan myllytyksen JYP-päädyssä: Hodgman ryntäsi kädet koholla kohti JYP-kapteeni Hytösen päätä. Hytönen ehti onneksi väistää ja välttyi loukkaantumiselta. Hodari selvisi kakkosella.

Hodari kompensoi törmäilyjään hankkimalla vastustajalle kaksi jäähyä käyttämällä perin epäkanadalaista kikkaa: hän irrotti otteensa mailasta juuri oikeaan aikaan, ja tuomarit passittivat jäähyaitioon lähimmän JYP-pelaajan. Toinen sijaiskärsijä oli JYPin kanadalainen herrasmiespelaaja Eric Perrin.

Jos Pelicansin pelit eivät suju jatkossakaan ihan suunnitelmien mukaan, otteluiden loppuhetkillä nähtäneen turhautumisesta johtuvia ylilyöntejä. Pikkarainen ja Hodgman voivat vielä saada vakavasti otettavia kilpailijoita.

PS 1
Arttu Luttinen on pelaajana kaikkea muuta kuin tyhmä. Toisaalta Luttisenkaan peliäly ei ole niin hyvä, että hän onnistuisi realisoimaan nähtyä useammin ketjukaveri Ryan Laschin nerokkaat tarjoilut.

PS 2
Ilkka Pikkarainen jatkoi Pelicansissa myös kaksi seuraavaa kautta: jäähyjä kertyi kaudella 2012-13 muhkeat 135 min ja viime kaudella 61 minuuttia. Tällä kaudella miehen joukkue on TPS.

Justin Hodgman siirtyi Pelicansista KHL-liigan Magnitogorskiin, otti edelleen runsaasti jäähyjä, mutta myös tehot olivat mukavat: 58 ottelussa 12+21 ja jäähyjä 64 minuuttia.

Hodgmanin viime kausi sujui vaisuhkosti kolmessa eri KHL-joukkueessa, ja alkavalla kaudella hän edustaa AHL-liigan Portland Piratesia.

Muista tekstissä mainituista pelaajista Kalle Koskinen on ripustanut hokkarit naulaan, Eric Perrin ja Miika Lahti jatkavat JYPissä, Juha-Pekka Hytönen aloittaa toisen kautensa Lausannessa. Ryan Lasch on tällä hetkellä TPS:n pelaaja ja Arttu Luttisen joukkue on HIFK.

4/2012 – 8/2014

Manni is back!

Manni eli Johanna Vikman on jyväskyläläinen palloilulahjakkuus, jolla on tilillään mitaleita kolmessa lajissa. Menestyksellä mitattuna selkeä ykköslaji on pesäpallo: 7 mestaruutta ja peräti 13 Itä-Länsi -ottelua. Jääkiekosta on tullut kaksi hopeamitalia ja salibandystä yksi.

Kun jääkiekkokausi päättyi viime keväänä JYP-naisten hopeisiin mitaleihin, Manni ei ilmestynytkään totutusti Kirittärien harkkoihin, vaan ilmoitti lopettavansa komean pesisuransa.

Tänään Manni oli kuitenkin Kirittärien kokoonpanossa vierasottelussa MansenRäpsää vastaan. Aluksi homma näytti olleen vähän hakemista, mutta jo neljännen tasoittavalla osui mukavasti ja tuloksena oli tärkeä tasoitusjuoksu. Hieno nousu 4-0 tappioasemasta!

Tässä Mannin paluun kunniaksi postaus elokuulta 2012:

Seurasin eilen Hippoksella Kirittärien ensimmäisen välieräottelun, jossa vastaan asettui Vinkku eli Viinijärven Urheilijoiden joukkue.

Kirittäret oli vakuuttava ja otti selvin numeroin ensimmäisen kiinnityksen finaalipaikkaan. Eilen joukkueessa ei ollut heikkoa lenkkiä, ja luottopelaajat olivat loppukahinoita ajatellen lupaavassa iskussa.

Erityistarkkailussa olivat pelaajat, joita en ole aiemmin nähnyt livenä, lähinnä Mäki, Urpelainen, Kytösalmi, Puisto ja Mäkinen. Kaikki mainitut palasivat hyvin. Mäki meni varmasti kentälle ja toi viisi juoksua, Kytösalmi vaihtoi virheettömästi.

Eniten kuitenkin kiinnosti vasta tällä kaudella syöttölautasen ääreen siirtyneen Johanna Vikmanin toiminta.

Manni oli mielestäni eilen jopa parempi kuin virkasiskonsa Niina Härkönen, joka pelasi kesällä Idän lukkarina. Tämä siis pelkästään ulkopelin perusteella arvioituna; sisällä Manni oli totutun vahva, tuloksena kolme lyötyä ja yksi tuotu juoksu.

Olin näkemääni erittäin tyytyväinen ja kävin kiittämässä Mannia hienosta pelistä. Oli todella mukava nähdä pitkäaikaisen suosikkipelaajan onnistuminen uudessa roolissa.

Kiitokset myös Armi Aholalle pelin aikana kuulluista asiantuntijakommenteista. Ara antoi reilusti tunnustusta myös vastustajalle aina kun aihetta oli. Toivoisin tämäntapaisen palloilukulttuurin saavan sijaa kotimaisemissani.
8/2012 – 7/2014

Harjulta Hippokselle – 60 vuotta jyväskyläläistä jääkiekkoilua

Helmikuun ensimmäisenä (2008) Hippoksen jäähallissa pelattu JYPin ja KalPan liigaottelu käynnistyi tavallista juhlavammissa tunnelmissa. Päivälleen 60 vuotta aiemmin pelattiin Jyväskylän ensimmäinen jääkiekko-ottelu, jossa kohtasivat Jyväskylän Palloilijat ja Kuopion Erä-Veikot.

Tapahtumapaikkana oli Harjun urheilukentälle pystytetty peliareena, jonka laidat olivat päädyistä suunnilleen nykyisen korkuiset, mutta sivuilta puolta matalammat. Suojaverkkoja ei ollut, joten lumivalleilta peliä seurannut runsaslukuinen yleisö joutui varmaankin väistelemään maalin yli lauottuja kiekkoja. Maalien runko oli tukevaa sahatavaraa, ei aivan kakkosnelosta mutta melkein.

Joukkueisiin kuului maalivahdin lisäksi vain kaksi puolustajaa ja kuusi hyökkääjää. Puolustajat joutuivat melkoisen koville, kun lepoaikaa sai vain pelikatkojen ja erätaukojen aikana. Koska varamaalivahteja ei ollut, joku hyökkääjä olisi tarvittaessa komennettu maaliin.

Vieraat voittivat ottelun numeroin 2-3. Kuopiolaisten tehomies oli hattutempun tehnyt kakkosketjun laitahyökkääjä, sittemmin aivan muissa yhteyksissä mainetta niittänyt Pertti ”Spede” Pasanen. Kotijoukkueen maalintekijät olivat Teuvo Niinisalo ja Olli Martikainen.

Hipposhallin käytävällä on kolme kuvaa Harjulla pelatusta ottelusta (kuvaajan nimeä ei mainita). Niistä voi nähdä ja päätellä yhtä ja toista.

1940-luvun lopulla pelaajat viilettävät ilman kypärää, avopäin tai pipo päässä. Poikkeuksena on JP:n maalivahti, jonka varustukseen kuuluu tyylikäs lippalakki.

Muutkin suojavarusteet ovat nykyisiin verrattuna niin huomaamattomia, että luistelijat tunnistaa kiekkoilijoiksi vain mailan perusteella. Tuon ajan mailoissa oli puuvarsi, johon oli liitetty suora vanerilapa. Erkkaa käytettiin vaihtelevasti.

Peli ei näytä erityisen vauhdikkaalta. Esimerkiksi kuvassa 1. tumma-asuisen Erä-Veikkojen joukkueen pakit eivät nouse mukaan hyökkäykseen, vaan seisoskelevat omalla siniviivallaan. Tällä tyylillä jaksaa pelata koko pelin ilman vaihtoja!

Kuvan 2. tilanne on vielä erikoisempi: kuopiolaishyökkääjä karkaa läpiajoon JP-pakkien välistä, eivätkä nämä yritä häiritä millään tavalla. Muut pelaajat seuraavat yhdessä yleisön kanssa, muuttuvatko numerot.

Hippoksen juhlaottelun itseoikeutettuja kunniavieraita olivat JYP:n joukkueen ykkösketjun sentterinä pelannut Pentti Barck (80) ja toisena puolustajana urakoinut Matti Jokinen (79).

Pentti Barck näkyi pitkään jyväskyläläisessä jääkiekkoilussa, sillä peliuransa päätyttyä hän vihelsi erotuomarina peräti 298 ottelua. Barckin aikana yksi mies hoiteli päätuomarin ja linjamiesten tehtävät.

Veteraanit pudottivat yhdessä avauskiekon, jonka jälkeen Tuomas Pihlman (JYP) ja Jiri Bicek (KalPa) saattoivat heidät huolekkaasti takaisin toimitsija-aitioon.

Kuuden vuosikymmenen aikana voimasuhteet ja isoveli-pikkuveli -asetelma ovat muuttuneet: juhlaottelussa JYP oli tyly isäntä ja voitti KalPan maalein 5-1. Tällä kertaa hattutempusta vastasi JYPin kultakypärä Jarkko Immonen.

Keskisuomalaisen artikkelissa muistellaan lajin alkuvaiheita Jyväskylässä.
2/2008

Hulluja unelmia

NHL-jääkiekkoliigan loppuottelussa pelaavat suomalaisittain arvioituna väärät joukkueet, Edmonton Oilers ja Carolina Hurricanes. Ainoana suomalaisena on mukana Oilersin pelaaja-aition luukkua aukova kakkosmaalivahti Jussi Markkanen. Tässä tilanteessa mielenkiintoni ei riitä sarjan seuraamiseen eli on kauden viimeisen jääkiekkopostauksen aika. Näkökulma poikkeaa aikaisemmista.

Kaivoin eilen pitkästä aikaa esille videonauhastoni aarteen, taltioinnin Lynyrd Skynyrdin konsertista. Virikkeen antoi Uusi Rovaniemi -lehdessä julkaistu Marko Niemelän tekemä lappilaisen Heartburn -bändin esittely. Bändi nimeää keskeiseksi esikuvakseen Lynyrd Skynyrdin. Itse olisin voinut ikäni puolesta innostua Lynyrd Skynyrdistä jo 1970-luvulla, mutta palaset loksahtivat kohdilleen vasta Sodankylässä asuessani. Sikäläinen Extremist oli ottanut tavakseen soittaa jokaisella keikallaan vähintään yhden LS-kappaleen.

Jokainen jääkiekkohullu näkee päiväunia tähtihetkistä kaukalossa, mielellään samassa kentällisessä ihailemiensa huippupelaajien kanssa. Niin minäkin, mutta melkein yhtä komeaa olisi soittaa rock-bändissä!

Haaveet tuntuvat keskenään etäisiltä, mutta yhtäläisyyksiä on yllättävän paljon. Ennen kaikkea jääkiekko ja orkesterissa soittaminen ovat joukkuelajeja. Kummassakin lajissa huipputasolle yltäminen vaatii tarkkaa roolittamista. Lontoossa v. 1975 tehdyssä taltioinnissa Lynyrd Skynyrdin kokoonpanoon kuuluu laulajan lisäksi kaksi kitaristia, kosketinsoittaja, basisti ja rumpali, siis täysi kentällinen pel… soittajia.

Lento-onnettomuudessa menehtynyt Ronnie Van Zant oli bändin keulahahmo, laulajana hieman ohutääninen, mutta esiintyjänä karismaattinen ja vakuuttava. Vastaava rooli kuuluu jääkiekkojoukkueessa usein C-kirjaimen pelipaitaansa saavalle ykköskentän sentterille. Minun unelmakentälliseni sentteriksi on vain yksi ehdokas, Saku Koivu.

Kitaristit Allen Collins ja Gary Rossington ovat laitahyökkääjiä. Hyökkäysvoittoisesti pelaavasta ykköskentästä puhuttaessa laitureilta odotetaan taitoa, luovuutta ja kykyä rakentaa peliä. Collins ja Rossington edustavat juuri näitä ominaisuuksia: taidot riittävät tilaisuuden tullen näyttäviin sooloihin, vaikka muuten pelataankin joukkueelle.

Kaukalon puolella kitaristeja ovat Teemu Selänne ja Ville Peltonen. Ville on ollut huippupelaaja jo pitkään, tärkeiden pelien ratkaisija monissa arvoturnauksissa, monipuolinen ja nopeaälyinen. Teemu sai pelata koko päättyvän kauden terveenä ja esitti mielestäni uransa parasta kiekkoa. Tilastot ja varsinkaan tehopisteet eivät kerro pelaajasta läheskään kaikkea: esimerkiksi Teemun Winnipegin paidassa tehtailemat, todennäköisesti rikkomattomana lajin historiaan jäävät tulokaskauden tehopisteet 76+56 syntyivät käytännössä ilman puolustusvelvoitteita.

Itse pelaisin kiekollisessa roolissa vasempana pakkina. Ideaaliryhmityksessä kyseiselle pelipaikalle määrättäisiin ainakin ylivoimatilanteessa rightin puolelta sähäkästi suoraan syötöstä laukova pelaaja, kaikkien aikojen leijonista Reijo Ruotsalainen. Itse olen lefti eikä laukauskaan ole erityisen hyvä, avut ovat muualla. Pelinluvussa olen lähellä Petteri Nummelinin tasoa: antaisin nerokkaita avaussyöttöjä ja laukoisin viivasta tarkasti ajoitettuja ohjureita. Myös luisteluni on kunnossa, joskaan ei ehkä aivan yhtä häikäisevää kuin Ruotsalaisella. Reksa ja Petteri kuuluvat ehdottomasti joukkueeseen, vaikka eivät tällä kertaa ykköskentälliseen yltäneetkään. Sori, kaverit!

Lynyrd Skynyrdin kiekollinen pakki on kosketinsoittaja Billy Powell, joten minä joutuisin istumaan hänen jakkaralleen. Kitara olisi soittimena mieluisempi, mutta osaan soittaa sellaista täsmälleen yhtä vähän kuin pianoa. Piano siis sopii mainiosti.

Naama peruslukemilla bassoaan nyppivä Leon Wilkeson on ilmiselvä peruspakki. Basistiin ymmärtääkseni pätee sama kuin peruspakkiin: kumpikin on hyvä ollessaan näkymätön. Mutta minun pakkiparikseni ei tietenkään riitä näkymätön työn sankari, vaan haluan vierelleni Teppo Nummisen!

Jäljellä on vielä maalivahti-rumpalin vakanssi. Nauhallani paidattomana esiintyvä Artimus Pyle saattoi hyvinkin olla nuorempana urheilumiehiä, ties vaikka olisi kokeillut tolppien välissä.

Jukka Tammi sen sijaan tiedetään varmasti musiikkimieheksi, epäselvyyttä on vain omimmasta instrumentista. Tammi päästi musiikilliset intohimonsa valloilleen ikimuistettavana kitarasoolona Globenin pukukopissa keväällä 1995.
5/2006

Takaisin voittojen tielle

Huikea turnaus on takana. Vaikka pokaali jäikin Kanadaan, Suomi ylitti kaikki odotukset. Kansallisten intohimojen herättäjänä ja pitkän odotuksen täyttymyksenä kevään 1995 maailmanmestaruus on oma lukunsa, mutta pelillisesti nyt saavutettu World Cupin finaalipaikka on jääkiekkohistoriamme toistaiseksi kovin saavutus.

Suomalaista jääkiekkoa on vaikea arvioida vertaamatta tilannettamme Ruotsiin. Ruotsin pelaajamateriaali on kiistatta parempi, erityisesti NHL-meriiteillä mitattuna. Mutta yhtä kaikki, kolmesta viimeisimmästä kovasta turnauksesta – Nagano, Salt Lake City ja tämä juuri päättynyt – Suomi on selviytynyt selkeästi länsinaapuria paremmin. Kahdesti Suomella on ollut ilo vauhdittaa supertähtien syöksykierrettä.

Naganon puolivälieräottelua on mukava muistella. Suomen ykkönen: Lehtinen-Koivu-Selänne oli hurjassa vedossa ja pyöritti varsinkin ylivoimaa siihen malliin, että Ruotsilla ei ollut mitään jakoa. Teemu Selänne sai kunnian viimeistellä molemmat maalit näyttävien yhdistelmien päätteeksi. Venäjältä tuli välierässä kylmää kyytiä, mutta pronssipelissä kaatui Kanada. Kättelyjonot pysähtyivät pitkäksi aikaa, kun vanhat ketjukaverukset Wayne Gretzky ja Jari Kurri toivottelivat toisilleen antoisia eläkepäiviä. Kappale jääkiekon historiaa!

SLC:n puolivälierässä Suomi sai vastaansa tulevan mestarin, joka joutui tekemään täyden päivätyön. On kyllä rehdisti myönnettävä, että voittoon Suomella ei ollut mahdollisuuksia. Mitä teki Ruotsi? Lohkon ykköstila ja avausottelun selvä voitto Kanadasta oli tuudittanut tähtipelaajat luulemaan, että Valkovenäjä olisi pelkkä läpihuutojuttu. Itse asiassa tilanne oli identtinen sen kanssa, jonka eteen Suomi joutui tai pääsi nyt pelatussa turnauksessa. Ruotsi kompastui Valkovenäjään Tommy Salon ikimuistettavan tunaroinnin jälkeen. Suomi pystyi huonollakin pelillä kaatamaan Saksan, joka pelasi turnauksen parhaan pelinsä.

Suomen ja Ruotsin keskinäisessä ottelussa pelattiin äärimmäisen tarkeäksi osoittautuneesta lohkovoitosta. Tässä mielessä tasapeli oli voitto Suomelle, vaikka sinikeltaiset selittäjämestarit kuinka muuta väittivät. Ensimmäisen erän pikamaalit ja Ruotsin väkevä takaa-ajo toi mieleen ikäviä muistoja. Ensimmäisellä erätauolla valmentaja Summanen kuitenkin herätti pelaajat tavalla, johon Aravirta ei vastaavassa tilanteessa pystynyt. Pelin luonne muuttui, ja Ruotsi saa kiittää tuomaria ottelun loppuhetkillä ylivoimalla tekemästään tasoitusmaalista.

Parasta peliään Suomi esitti mielestäni välierässä USA:ta vastaan. Samalla tämä ottelu jäi ainoaksi, jonka tappioasemaan joutunut joukkue pystyi kääntämään voitokseen. Menestyksen takeena oli toisen ja kolmannen erän hyvä liike, kurinalainen viisikkopeli ja tietenkin Kipperin loistava maalivahtipeli. Loppuottelussa ei päästy aivan samalle tasolle, mutta saappaat jalassa silti kaaduttiin.

Välierä ja loppuottelu osoittivat, että hyökkäyspelin keskeiset vastuunkantajat ovat vaihtumassa. Pitkästä aikaa yhdessä pelannut ykkösketju ei ollut huono, mutta ei myöskään loistanut yhdessäkään ottelussaan. Takavuosien vahvin valtti eli nopeus oli kadoksissa. Saku Koivun valintaa turnauksen All Starsiin sopii ihmetellä. Suomen parasta ketjua johti Olli Jokinen; laidoilla Ville Peltonen oli totutun hyvä ja Tuomo Ruutu lunasti häneen kohdistuneet suuret odotukset. Loppuottelun tahtomaali oli häikäisevä suoritus. Myös Kapasen johtama kolmonen ja Hahlin nelonen selviytyivät urakastaan hyvin. Sama koskee puolustusta kokonaisuudessaan.

Olen iloinen joukkueen ja erityisesti ikävän ajojahdin kohteeksi joutuneen Raimo Summasen puolesta. Jääkiekko huipputasolla on kiehtova yhdistelmä järkeä ja tunnetta, jotka harvoin yhdistyvät optimaalisesti yhdessä henkilössä. Tunnetta ja intohimoa lajiin Summaselta löytyy omasta takaa ja jos järki uhkaa loppua, valmennustiimistä löytyy tiedemiesmäisesti peliä erittelevä Erkka Westerlund. Parivaljakko Summanen & Westerlund on ohjannut maajoukkueen takaisin voittojen tielle.
15.9.2004

Härkäviikko

Jääkiekkopiireissä härkäviikolla tarkoitetaan rupeamaa, jonka aikana joukkue pelaa neljä ottelua seitsemässä päivässä. Yleensä pelitihentymistä saa kiittää tai moittia SM-liigaa, mutta minä suunnittelin härkäviikkoni ohjelman ihan itse.

Esiottelu

Juna saapui Jyväskylään keskiviikkona klo 19.19. Systeri oli vastassa, veimme kamat Vaasankadulle ja jatkoimme puolijuoksua hallille. Perille päästyämme A-nuoret pelasivat jo toista erää: tilanne 1-2 Kärpille.

Huomioni kiintyi kotijoukkueen hyvin liikkuvaan pakkiin, jonka pelipaidan nimi oli teipattu piiloon. Kolmannessa erässä JYP tasoitti ja erityisseurantaan päässyt pelaaja sai syöttöpisteen ja henkilöllisyyden: pitkään loukkaantuneena ollut Tapparalähtöinen Mikko Mäenpää haki pelituntumaa. Kärpät kuittasi pian ja varmisti voittonsa tekemällä neljännen tyhjiin: lopputulos 2-4. Numerot vastasivat hyvin joukkueiden voimasuhteita.

Seuraavan aamun Keskisuomalaisessa valmentaja Petri Mattila tunnusti joulutauon tulevan tarpeeseen. Ottelutahti on A-nuorillakin tiivis, vaikka liigaa pelaavia ei tällä kertaa ollutkaan mukana.

Hippoksen hurmos

Omalta kannaltani viikon odotetuin peli oli lähtökohdiltaan kutkuttava torstain JYP-Jokerit: kotijoukkue ennätysmäisessä pisteputkessa, vieraat parista tappiosta huolimatta selvässä sarjajohdossa, Hipposhalli loppuunmyyty.

Ensimmäiset kymmenen minuuttia Jokerit painosti, mutta JYPin hyvän puolustuspelin ansiosta katsomossa sai olla suhteellisen levollisin mielin. Erityisesti alivoimapelaaminen oli vakuuttavaa. Erän loppupuolella JYP alkoi yhä selkeämmin hallita pelitapahtumia. Jokerikapteeni Ville Peltosen jäähy kostautui ajassa 17.13: Perrin nappasi irtokiekon maalinedustahässäkästä, vei sivuun ja napsautti kylmäpäisesti yli Lehtosen. Syöttäjiksi merkittiin Sillgren ja Chlubna.

Lievä JYP-hallinta jatkui toisessakin erässä. Kummankin joukkueen tarkasta joukkuepuolustuksesta kertoo, että pelissä ei nähty yhtään läpiajoa tai selkeää ylivoimahyökkäystä. Silti kukaan tuskin väittää, etteikö peli olisi ollut viihdyttävä. JYPin toinen maali syntyi niinikään ylivoimalla ajassa 37.24 Petri Virolaisen lapioitua kiekon reppuun maalinedustaruuhkasta. Syöttöpiste Vostrakille.

Kolmannessa erässä tyydyttiin varmistelemaan voittoa. Oli vähän pakkokin, sillä Hannu Henriksson vihelsi JYPille viisi kakkosta. Jokerit kavensi siirretyn rangaistuksen aikana, mutta ei päässyt sen lähemmäksi. Ansaittu voitto kotijoukkueelle.

Pelin nähtyäni en enää ihmettele JYPin voittoputkea ja sarjasijoitusta. Ensi kertaa livenä näkemäni Eric Perrin pelasi itsensä kertaheitolla suosikikseni. Hyvin pelasivat kaikki muutkin. Jokerit esitti virkamieskiekkoa ja varsinkin sen ylivoimapeli melkeinpä säälitti: Ville kuskasi ja muut ihmettelivät.

Tylsä paikallisottelu

Härkäviikko jatkui pääkaupunkiseudun kahdella periaatteessa kiinnostavalla ottelulla: Jokerit-HIFK ja Blues-Kärpät. Kaverina oli jo aiemmin paikalle matkustanut Jouni ja lisämausteena tutustuminen kahteen ennenkäymättömään kiekkopyhättöön.

Helsingin paikallisottelu pysyi tasaisena vain ensimmäisen erän (1-2), sitten iloisesti pelannut IFK meni menojaan, loppunumerot 1-6. Areenan pelitapahtumia jännittävämpää oli seurata jumbolta tilanteita Turun ottelusta. JYP hoiteli pelin numeroin 3-6 ja otti ensimmäisen vierasvoiton Tepsistä sitten vuoden 1994.

Vaikka itse peli olikin paha pettymys, Hartwall Areena oli meille monenlaisiin viritelmiin tottuneille lapinpojille sitäkin sykähdyttävämpi elämys. Halli ei ollut läheskään loppuunmyyty (11862), mutta käytävät erätauolla tupaten täynnä. Vasta pelin jälkeen oli mahdollisuus katsella paikkoja ja löytää ”Poika” eräästä ensimmäisen kerroksen vitriinistä.

Kärpät vieraskoreana

Härkäviikon päätti HN-ottelu Blues-Kärpät. Paikalle piti matkustaa: bussilla keskustaan, metrolla Ruoholahteen, bussilla Espooseen. Puolityhjä LänsiAuto Areena oli komea ja epäilemättä nykyaikainen, mutta tavalla josta en pitänyt. Minusta urheilu ja oheistarjonta on syytä pitää selvemmin erillään. Toisaalta musiikki ei soinut yhtä häiritsevän voimakkaana kuin Hartwallissa.

Kärpät näytti jääkiekkokansalle, miten vierasjoukkueen haluttaisiin pelaavan pelata Raksilan hallissa. Löysä viisikkopuolustus aiheutti tuhottoman määrän ylivoimahyökkäyksiä, joista Blues viimeisteli kauniita osumia. Kotiyleisö varmaankin nautti näkemästään täysin siemauksin, loppunumerot 7-3.

JYPiläisittäin sytyttävän Petr Tonin sairasloman vuoksi ottelun ehkä mielenkiintoisin pelaaja oli kaimapoika Tenkrat, jota avauserän jälkeen ei enää jäällä näkynyt. Syyksi selvisi käteen osunut mailanisku, joka passitti kultakypärän ennenaikaiselle joulutauolle. Nuorisoketjun laitahyökkääjä Antti Aarnio erottui energisten otteidensa ansiosta edukseen muuten vaisusta Kärppäryhmästä. Bluesin onnistujia oli Markku Hurme tehoilla 2+1.

Härkäviikon kokemukset voisi kiteyttää vaikkapa näin: pelin taso ja areenan koko/komeus olivat kääntäen verrannollisia. Ehdottomasti tasokkainta kiekkoa pelattiin Hippoksen pienessä ja vanhanaikaisessa hallissa.
12/2002

Kiitos, Leijonat

Kun kiekkoleijonat palasivat MM-kisoista, lentoasemalla oli vastassa kaikkialle ehtivän kulttuuriministerin lisäksi vain kourallinen faneja. Vähän hävetti. Suomi pelasi hyvin, mutta Tsekki vielä paremmin! Nousu kahden maalin tappioasemasta voittoon Suomen tasoista joukkuetta vastaan on maailmanmestaruuden arvoinen suoritus.

Suomen peliesityksistä huokui ammattiylpeys ja hyvä asenne. Ensimmäisen USA-pelin kompurointi otettiin opiksi ja sen jälkeen eteneminen kohti loppuottelua oli vakuuttavaa.

Hopeamitalien arvoa nostaa se, että ne saavutettiin ilman Saku Koivua. Ennakkoon arveluttanut sentteriosasto selviytyi lopulta kaikella kunnialla. Juha Ylönen nousi selkeästi pelipaikkansa ykköseksi ja voitti kisojen pistepörssin. Ylönen esiintyi edukseen jo Naganossa, mutta aivan erilaisessa roolissa. Sami Kapanen häikäisi liikenopeudellaan, käytti kovalla prosentilla saamansa tekopaikat, voitti maalipörssin ja valittiin ansaitusti kisojen all starsiin.

Ehkä iloisin yllättäjä oli Timo Pärssinen, hieman pimentoon jääneen teletappiketjun Taistelija. Kiekon punnertaminen Slovakian verkkoon tulee säilymään kauan tahtomaalien top fiven kärkipaikalla.

Positiivinen ilmestys oli myös Antti Laaksonen, jonka suomalaiset jääkiekon ystävät näkivät ensi kertaa tositoimissa. Yhden pelin penkkikomennuksen tasoitettua ylikierrokset Laaksonen paikka pelaavassa kokoonpanossa oli kiistaton.

Puolustuksesta nousivat esiin ykkösveskariksi palannut Pasi Nurminen ja ruutunsa vakuuttavasti kummassakin päässä kaukaloa hoitanut Sami Salo. Petteri Nummelin keräsi muhkeat tehopisteet, mutta aiheutti puolustuspelillään tuskan hetkiä. Sami Salon kaveriksi puolustajien plusmiinustilaston kärkeen (+9) nousi varmaa peruspeliä esittänyt Ossi Väänänen.

Aravirran pelaajavalintoja ei tällä kertaa liiemmin kritisoitu. Toivottavasti urputtajat alkavat ymmärtää, että menestyviä joukkueita ei koota tehotilastoja tuijottamalla. Salt Lake Cityä ajatellen tilanne näyttää hyvältä. Ylösen ketju osoitti, että Suomen hyökkäyspeli tuskin tulee jäämään Saku Koivun ympärille koottavan tehonyrkin varaan. Myös puolustus vahvistuu merkittävästi nyt nähdystä. Joukkueeseen pääsystä syntyy ankara kilpailu ja se on pelkästään positiivinen asia.
5/2001

Kiireinen kiekkopäivä

Pikkupoikien peli alkaa kymmeneltä. Pari vaihtoa on pelattu, kun ehdin katsomoon tukka märkänä. Pitäisi jo uskoa, että kävely kotoa hallille kestää puoli tuntia. Kotijoukkueen vieraaksi on saapunut EtPo Ylitorniolta. Lappilaisittain Ylitorniolla on pitkät kiekkoperinteet, kun Sodankylässä vasta opetellaan.

Ensimmäinen erä on tasainen. Kotijoukkue ilahduttaa tekemällä avausmaalin kauniin ylivoimahyökkäyksen päätteeksi: kerrankin kiekollinen pelaaja syöttää eikä ammu itse. Kuitti tulee kuitenkin pian. Kotijoukkueen puolustus rakoilee jatkossakin, mutta maalivahti pitää joukkuetta pystyssä.

Toisessa erässä vierasjoukkueen parempi liike alkaa purra, tuntuu kuin se pelaisi koko ajan ylivoimalla. Lyöntilaukaukset ja taklaukset ovat tässä ikäluokassa luvallisia. Lämäriä suositaan, vaikka nopea rannelaukaus olisi melkein aina parempi vaihtoehto: kiekko on jo riistetty, kun pelaaja vielä virittää pyssyään. Taklauksista näyttää monille tulleen itsetarkoitus. Kairakiekon tunnusmerkit näkyvät kiusallisen selvästi.

Vierasjoukkue voittaa ansaitusti ottelun.

* * *

Hockey Night tarjoaa Tampereen paikallisottelun. Asetelma on ennakkoon kiinnostava, mutta ei herätä voimakkaita tunteita. Päätän seurata pelin ilman omaa mailaa ja olla kannustamatta kumpaakaan joukkuetta. Päätös pitää, kun Tappara tekee avausmaalin. Mutta Ilveksen tasoittaessa mölisen niin että keittiöstä käydään tarkistamassa, mitä olohuoneessa tapahtuu.

Jääkiekko on pitkälle tunteen asia: järkisyitä Ilveksen suosimiseen minulla ei ole. Eläinten ystävänä pidän Ilveksen logosta, mutta tyylikäs on kaksiteräinen kirveskin, tappara. Se tietenkin kaihertaa, että JYPistä on viime vuosina siirtynyt Tapparaan monta kovaa pelimiestä. Tamperelaiset ystäväni ovat kertoneet joukkueiden sosiaalisista taustoista. Tämä pointti on Ilveksen puolella, mutta kieltämättä kaukaa haettu. Nykyiset liigajoukkueet ovat muukalaislegioonia, joista oman kaupungin kasvatteja saa etsiä suurennuslasin kanssa.

Juti kommentoi. Hän on edelleen täydellisesti sisällä suomalaisessa liigakiekossa ja antaa kuin ohimennen pelillisiä ohjeita, joita junnupelaajien kannattaa kuunnella korvat hörössä. Kurri juttelee pyöreitä eikä tunne pelaajia yhtä hyvin kuin kollegansa.

Tappara on hallinnut kauden aikaisempia otteluita ja on hienokseltaan niskan päällä tälläkin kertaa. Veteraanisentterit Helminen ja Ojanen ovat hyvässä vedossa ja johtavat joukkueidensa vaarallisimpia kentällisiä.

Ilves tekee kavennusmaalin kolmannen erän alussa ja pääsee mukaan peliin. Sitten Jani Nikon maila osuu Janne Ojasen kasvoihin niin pahan näköisesti, että tuloksena on viisiminuuttinen ja suihkukomennus. Ilves selvittää jäähyn, mutta ei pysty jatkossa hyödyntämään saamiaan ylivoimia. Niissä tarvittaisiin Nikkoa.

* * *

Super Bowl, amerikkalaisen jalkapallon loppuottelu sotkee uuden mantereen elämänmenon totaalisesti. Muita urheilutapahtumia ei kannata lähettää televisiossa samaan aikaan. Päivän NHL-otteluita aikaistetaan niin, että lähetys alkaa Suomessa jokseenkin inhimilliseen aikaan. Päätän tarttua erikoistarjoukseen ja seurata Canadiensin ja Senatorsin välisen ottelun avauserän.

Toinen ja ehkä todellisempi syy valvomiseen on Saku Koivu. Hän jakaa Reksa Ruotsalaisen kanssa kaikkien aikojen suosikkipelaajalistani ykköspaikan. Saku on tervehtynyt entiselleen, pitää kiekkoa, tekee yllättäviä spurtteja ja suunnanmuutoksia, pyörii väkkäränä ja antaa nerokkaita syöttöjä. Muutaman ensimmäisen vaihdon aikana hän järjestää ketjukaverilleen kaksi maukasta tekopaikkaa, joista Chad Kilger ei saa kiekkoa maaliin. Mutta kun Trevor Linden syöttää takatolpalle, Saku ei erehdy. Tilanne on niin nopea, että maalin syntytavan tajuaa vasta hidastuksesta.

Saku johtaa ykköskenttää ja saa peliaikaa vähän liikaakin, sen sijaan rikkovan kentän Juha Lind pelaa ensimmäisessä erässä vain kaksi minuuttia. Joukkueilla on eurooppalaiset kapteenit, jotka sattumoisin pelaavat samalla numerolla: Saku ja Daniel Alfredsson.

Ylivoimapelissä Saku tuo pomminvarmasti kiekon alueelle ja käynnistää pyörityksen. Suomen liigassa on tullut tavaksi, että jopa Raipen tasoiset pelinrakentajat tyytyvät heittämään vastaavassa tilanteessa kiekon päätyyn. Kun Canadiens pelaa ylivoimalla, Saku ja Kilger vaihtavat paikkaa hyökkäyspään aloituksissa: Saku on valmiiksi kaarella pelintekijän paikalla.

Peli jatkuu tasokkaana ja unohdun television ääreen. Canadiens hallitsee hienokseltaan tapahtumia ja tekee kaksi maalia lisää. Tiukka puolustuspeli pitää vastapuolen hyökkääjät pimennossa. Lindin peliaika lisääntyy, kun joukkue alkaa varmistella voittoa.

Canadiens vie pisteet, mutta asema sarjataulukon hännillä ei enteile pääsyä pudotuspeleihin. Eurooppalaisen taitokiekon ystävänä en ole tilanteesta pahoillani: Saku on sittenkin parhaimmillaan suuressa kaukalossa. Myös Juha Lind kuuluu suosikkipelaajiini ja on todennäköisesti Aravirrankin mielestä tervetullut vahvistus kevään MM-joukkueeseen.
2/2001

Pakkina ja lukkarina

Niin kauan kuin muistan, syntymäkaupungissani Jyväskylässä on pelattu talvisin jääkiekkoa ja kesäisin pesäpalloa. Tällä hetkellä kaupungin palloilutarjonta on todella monipuolinen, mutta vanhat valtalajit ovat pitäneet pintansa.

Omat muistikuvani ulottuvat 1950-luvun loppupuolelle, jolloin jääkiekkoa pelattiin ulkokentillä. Maan ensimmäinen tekojää valmistui Tampereelle v. 1956 ja jäähalli Tampereen MM-kisoihin v.1965. Viime vuosikymmenen talvia ajatellen tuntuu uskomattomalta, että  jääkiekkosarjat on pystytty pelaamaan luonnonjäillä Helsinkiä ja Turkua myöten.

Jyväskylän kiekkoilun keskus oli Nisulan monttu, missä JyP pelasi ja harjoitteli. Jääkiekko-ottelut olivat interaktiivisia tilaisuuksia. Lumisateella yleisö huolehti erätauoilla kolaamisesta; pakkasella me junnupelaajat ahtauduimme lämmittelemään kotijoukkueen pukukoppiin. Sisämaan pakkasraja taisi olla 25 astetta. Eräässä pakkaspelissä tolppaan osunut kiekko halkesi!

Kauden kohokohtia olivat Suomen Cupin avauskierroksen ottelut, joissa JyP sai vastaansa mestaruussarjassa pelaavan yhdistelmän. Yleensä vieraat keskittyivät hauskanpitoon ja pelasivat vain sen mitä voittoon vaadittiin. Erityisen tarkkailun kohteena olivat pääsarjapelaajien luistelutekniikka ja varustemuoti.

Vielä 60-luvulla oli tavallista, että suuri osa edustusjoukkuetta kokoontui sunnuntai-aamupäivisin Harjun kentälle pelailemaan pikkupoikien kanssa. Jääkiekkokulttuuri ilmeni sillä tavoin, että kaikki pelissä mukana olleet pääsivät vuorollaan yrittämään maalintekoa namusyötöstä. Pelikavereista yksi voitti myöhemmin Jokereissa Suomen mestaruuden, toisen pelipaita riippuu Hippoksen hallin katossa.

Kaikista mukana olleista ei kehittynyt tähtipelaajia tai sarjajyriä, mutta aivan varmasti jääkiekon ystäviä ja pelin ymmärtäjiä.

* * *

Kesän suosikkilaji oli pesäpallo. Mestaruussarjassa esiintyi parhaimmillaan kolme jyväskyläläisjoukkuetta, joista moninkertainen Suomen mestari Kiri oli minun suosikkini. Harjun muhkurainen tai liejuinen nurmikenttä toi pelitapahtumiin omat mausteensa ja sai vierasjoukkueen usein epätoivon partaalle. Sateella kotipesään syöksynyt pelaaja oli pakko pysäyttää, jotta liuku ei olisi jatkunut lyseon pihalle.

Sarjapelit nurmikentällä päättyivät vuoteen 1967, jonka jälkeen siirryttiin Hippoksen pesäpallostadionille. Pelialusta parani, mutta Harjun ainutlaatuista tunnelmaa ei enää tavoitettu.

Entisinä aikoina syöttölautanen oli kiinni kotipesän etureunassa, ja pomppulyönti onnistui  miltei kaikilta pelaajilta. Muistan tapauksen, jossa lukkari erehtyi nostamaan taktisen väärän kentän puolelle. Nopeaälyinen pelimies otti tarvittavat askeleet ja pamautti pallon ulos kakkosrajasta lähestulkoon 90 asteen kulmassa.

Polttolinjassa pelasi vain kolme miestä, pesävahdit ja varsinainen polttaja. Sen sijaan koppareita oli kolme. Vaikka kenttää on sittemmin reilusti jatkettu, nykyisessä ryhmityksessä takakentällä urakoi kaksi pelaajaa.

Nisulan poikien pesäpallostadion sijaitsi rakentamattomalla tontilla Sopukadun ja Kortesuonkadun risteyksessä. Läpilyönti kolmospuolelta vei pallon paikkaan, missä auto karkasi kuskin hallinnasta ja syöksyi katsojien joukkoon MM-rallissa muutamia vuosia sitten.

”Näppärin” pelit kiinnostivat myös edustustason pelaajia. Esimerkiksi uransa alkuvaiheissa hyvällä menestyksellä sekä jääkiekkoa että pesäpalloa pelannut monilahjakkuus, varsinaisesti pikajuoksijana tunnettu Erik Gustafsson ilmestyi silloin tällöin paikalle ja pyysi päästä mukaan peliin.
2/2001