Aihearkisto: Retket ja matkat

Via Kevorosa – 60 000 askelta teatteriin *)

Operaatio Paulaharju ei päästä ystäviään helpolla. Ei varsinkaan nyt, kun haasteet nousivat uudelle tasolle ja voidaan hyvällä syyllä puhua erämaateatterista. Akukammille piti kävellä ihan tosissaan.

Lyhyin reitti olisi ollut mönkijäura Tenon varresta Akujärvelle ja sieltä vähän matkaa polutonta maastoa perille. Matkaa tuli näinkin viitisentoista kilometriä. Useimmat saapuivat Sulaojalta Ruktajärven kautta tai yhdistivät teatteritapahtuman osaksi muuta retkeilyä. Niin tein minäkin ja se selittää ylimääräiset askeleet.

Tähti otsikon perässä muistuttaa, että tähän teatteriin tultiin rinkka selässä; minun riesanani oli rinkan lisäksi vielä kameralaukku ja jalusta. Taakka teki retkestäni raskaan, ei niinkään kävely.

Uusina varusteina mukana oli askelmittari ja sanelin. Viimeksi mainittu laite olisi kannattanut hankkia jo vuosia sitten. Väsyneenä kynnys kirjoittaa muistiinpanoja nousee ylivoimaisen korkeaksi, mutta muutaman sanan jaksaa sipissäkin sopertaa.

perjantai
Jäin bussista väärässä paikassa. Tie päättyi huoltotuvan pihaan ja talon takana alkoi koivupusikko. Ei auttanut kuin työntyä sekaan. Purokin piti vielä ylittää ennen kuin pääsin polulle. Saappaan varsi riitti juuri ja juuri. Sää on edelleen heikkotuulinen ja kesäinen. Yhtään sääskeä ei ole näkynyt mutta hieraisin silmiäni, kun Luopmosjaurilla näyttäytyi purjevene.

lauantai
Sain aamupuuron valmiina, oli vähällä joutua hukkaan. Isoista ryyneistä keitetty ja seassa mustikkakeittoa. Herkkua! Uusi retkipatja oli ensi kertaa käytössä. Mukava kokemus paitsi että oli turhan kapea ja ihmeen äänekäs. Puhaltamisessa oli kova homma.

Pidän taukoa väljissä tunturimaisemissa. Polkua näkyy pitkästi kumpaankin suuntaan, edessä päin ainakin 2 kilometriä. Vieressä on suuri, karttaan merkitty siirtolohkare. Kulkijat ovat koonneet sen päälle pikkukiviä ja saaneet aikaan erikoisen monumentin. Rinkka painaa, jalat menisivät kyllä.

Hämärä yllätti ennen kuin ehdin kammille. Kello on yksitoista, teltta pystyssä ja aamupuuro syötynä iltapalaksi. Vielä pitäisi vaihtaa kuivaa päälle ennen kuin pääsee nukkumaan. Teltassa kaikki on valmiina.

sunnuntai
Jätin tavarani sopivaan teltanpaikkaan ja jatkoin joen rantaan, missä Matti hääräsi saunamajurina. Siinä jutellessamme käytiin kysymässä joen ylityspaikkaa, eikä aikaakaan kun kahdeksanhenkinen iskujoukko tarpoi kohti Akujärveä. Satoi edelleen ja sanoin ihailevani työryhmän aktiivisuutta. Kenraaliharjoituksessa oli ollut kahdeksan katsojaa, ja aiemmin viikolla joku poromies oli osunut sattumalta harjoituksiin ja jäänyt seuraamaan toimintaa.

Nyt on ensi-ilta nähty ja kuinka ollakaan, Luontoäiti oli hengessä mukana: sateisen päivän päätteeksi pilvet väistyivät ja aurinko alkoi paistaa. Yleisöä oli 53 ja se on ensi-iltojen ennätys.

Uusi juttu toimi oikein hyvin. Minulle Hailuodon teatteritapahtumasta tuttu Antti Laukkarinen veti komeasti Suongilin roolin. Petra Poutasen säveltämiä ja harjoituttamia lauluja kelpasi kuunnella. Niilaksen ja papin otatus meni luihin ja ytimiin.

maanantai
Näyttäisi olevan tulossa poutapäivä ja se on hyvä, koska kamppeet kuivuvat.  Palelemisen vuoksi nukkumisesta ei tullut mitään, lämpötila lienee käynyt nollan vaiheilla. Joskus aamuyöllä lisäsin vaatetta (joku tyhmä ei ymmärtänyt tehdä sitä illalla teltan ulkopuolella). Kun on ponnisteluiden jäljiltä jäykkä kuin pökkelö, pukeminen matalassa teltassa on piinallista pungertamista.

Illan esityksen yleisömäärä oli 42 eli yhteensä jo yli sata katsojaa on nähnyt esityksen. Tänä vuonna käytännössä kaikki ovat teatterin vuoksi tänne tulleita. Jouni kertoi paikkojen olleen aamulla kuurassa. Ei ihme että kesäpussissa paleli.

tiistai
Nyt voin sanoa nukkuneeni kunnolla. Vetäydyin yöpuulle ennen kymmentä ja nukuin kahdeksaan. Siitähän taitaa tulla kymmenen tuntia. Eilen panostin lepäilyn lisäksi syömiseen.

Ennen reissuun lähtöä pähkäilin tosissani, otanko teltan vai louteen. Kummankin hyvät puolet ovat tiedossa ja myös huonot: teltan ahtaus ja näköalattomuus, louteen tuuliherkkyys ja syöpäläisten vapaa sisäänpääsy. Sääskistä tai polttiaisista ei ole ollut harmia tämän retken aikana, mutta tuulen suunta on kyllä vaihdellut.

Juroin teltassa pitkälle iltapäivään. Sitten söin ja päätin lähteä kammille, koska teki mieli seistä suorana kuivissa sisätiloissa. Toive toteutui, paitsi että kammin sisäilman kosteusprosentti oli vähintään 110.

Löysin kammista tuttuja: Salmirinteet, Lumpeen Maijan ja Salmisen Päivin telttanaapurin Hannukurusta. Pian Päivikin ilmestyi, oli jättänyt tavaransa Njavgoaivin kämpälle ja lähti takaisin heti esityksen päätyttyä.

Esityksessä oli 22 henkeä. Hedelmä- ja vihannessato taisi olla parempi kuin aiemmin, ainakin yleisömäärään suhteutettuna. Maija ja Ossi toivat esiintyjille kaalin ja kurkun.

keskiviikko
Sateisen päivän jälkeen kirkastui ja tuli taas kylmä yö. Nukuin jonkin verran paremmin kuin edellisenä pakkasyönä. Nyt makoilen teltassa ja nautin läheltä kuuluvasta kuorolaulusta. Porukka treenaa Onnen lammasta esitettäväksi ylimääräisenä numerona, lampaana nähdään Onkku. Kuivatan kamppeet, syön ja lähden kohti Ruktajärveä.

Iltapäivä, varttia vaille neljä. Pidän taukoa joen rannalla vähän matkaa Njavgoaivin kämpältä pohjoiseen. Vastaan on tullut kymmenkunta ihmistä ja kaksi koiraa, kaikki teatteriin matkalla. Yhden miehen kanssa levähdimme yhdessä. Hän kertoi ostaneensa vähän käytetyn Savotan putkirinkan viidellä kympillä. Onnittelin hyvistä kaupoista. Monta muutakin samanlaista rinkkaa on näkynyt, ovatkohan tekemässä paluuta!

Teatteriin oli menossa myös arviolta 2-vuotias pikkujuniori äitinsä selkärepussa. Näytti nukkuvan sikeästi ja kuului pärjänneen hyvin. Saman ikäinen oli myös Hannukurun teatteritapahtuman nuorin asiakas kaksi vuotta sitten.

torstai
Eskelisessä varttia vaille 12. Valitsin Luopmosjaurin lounaisrannalla kaukaa viisaasti reitikseni autolla ajettavan uran. Pian vastaan tuli maastoauto, jonka kuskia moikkasin. Toivoin mielessäni, että hänellä on järvellä toimitettavana vain jokin pieni asia.

Onni potkaisi. Kun auto ilmestyi taakseni, heilautin peukaloani. Kyytiin noustuani kuljettaja kertoi ajatelleensa, että toivottavasti tuo älyää nostaa peukalon kun askel näyttää melko vaatimattomalta. Ehkä hän olisi pysäyttänyt joka tapauksessa kysyäkseen, josko kyyti kelpaisi. Ilman tätä onnenpotkua bussiin ehtimisen kanssa olisi ollut niin ja näin.

Sulaojan pysäköintialue oli täynnä autoja. Joku paikkakuntalainen kuului sanoneen, ettei ole koskaan nähnyt paikkaa niin tukossa. Päivi ilmestyi kaverinsa kanssa, olivat olleet yötä lähimmällä leiriytymispaikalla. Sinne oli tullut iltamyöhällä joku porukka sikspäkit käsissään mutta muuten vaellusvarusteissa.

Tapasin myös Jaskan, joka odotteli tytärtään Maijaa maastosta. Jaska on koulukaveri Jyväskylän lyseosta, jota en ollut nähnyt nokatusten kymmeniin vuosiin. Sovimme tapaavamme Operaation merkeissä vuoden kuluttua.

Sodankylä, puoli neljä. Sataa ja on satanut Ivalosta asti. Semmoinen käpy pääsi käymään, että bussi jätti Inarissa. Marketti oli täynnä saksalaisia ja kassakone jostain syystä jumissa. Suma seisoi.

Jätin korini kassalle ja juoksin katsomaan miltä tilanne näyttää ulkona. Ehdin nähdä Eskelisen perävalot. Bussi kääntyi juuri kylänraitille ja lähti kohti Ivaloa mukanaan meikäläisen rinkka ja kameravehkeet.

Maksoin ostokseni, kävelin taksiasemalle ja tilasin kyydin Ivaloon. Harmitti kieltämättä mutta vähän myös huvitti: olin paljoksunut selvästi edullisempaa taksikyytiä Karigasniemestä Outakoskelle. No, lopputulos ratkaisee. Nyt olen joka tapauksessa täällä ja parin tunnin päästä kotona saunassa!

Uvjaladnen aarre – Operaatio Paulaharjun toinen vuosi

Vuosi sitten Hannukurussa käynnistynyt viisivuotinen Operaatio Paulaharju  oli minulle niin innostava elämys, että jäin kerralla koukkuun. Korkeatasoiset teatteriesitykset ovat tietysti keskeinen osa tapahtumaa, mutta erikoislaatuinen ilmapiiri viehätti ehkä vielä enemmän. Se syntyy monista osatekijöistä, esimerkiksi ponnistuksista, joita paikan päälle pääseminen vaatii jokaiselta osallistujalta.

Useimmat matkustavat hyvinkin kaukaa ja patikoivat loppumatkan rinkka selässä vaihtelevassa hapessa. Esiintyjät ja yleisö asuvat teltoissa naapureina ja viettävät kiireetöntä laatuaikaa. On helppoa tuntea kuuluvansa joukkoon ja päästä puheisiin. Mahdottoman mukavaa väkeä nämä työryhmän ihmiset, mukaan luettuna näyttämöllä jylhästi puhuva ja välillä peloittavasti irvistelevä Juha Hurme.

Erämaateatteri esittää joka ilta kaksi pienoisnäytelmää. Kertomus Niilaksen ja papin otatuksesta nimeltään Niilas Saaran kiroissa on pysyvästi ohjelmistossa, mutta toinen kappale vaihtuu vuosittain. Lemmenjoella nähtiin ensiesityksenä kultamaiden tuntumaan hyvin sopiva Rikkaan Hannun aarre, viime vuonna nähty Onnen lammas tuli ylimääräisenä ohjelmaan viikonlopun jälkeen. Koska kolme esitystä yhden illan aikana on ehdoton maksimi, ensi vuonna jotain on pakko jättää sivuun. Harmin paikka.

Suorituspaikka oli vaihtunut viime vuoden tasaisesta tunturikoivikosta jokirannan rinteeksi. Katsomo nousee jyrkästi, ja esiintyjät näkyvät takariviinkin hyvin. Näyttämön taustalla oli joki, jonka pintaan heijastui ilta-auringon värjäämä vastarannan metsä. Ainakin tyynellä säällä akustiikka on mainio.

Tämän vuoden todellinen uutuus on hajautettu kulissiratkaisu, joka samalla lienee pieni sensaatio teatterin maailmassa. Ravadasjoen jyrkkärinteinen rotkolaakso oli kuin ilmetty Uvjaladnen kortsi, ei tosin erityisen kolo paikka iltapäivän auringossa. Näyttämön ja kulissien välimatka on juuri sopiva, noin 700 metriä.

Operaatio Paulaharjussa näyttelijät esiintyvät normaalivaatteissa ja tarpeisto (Matti Rasi) on supistettu minimiin. Viime vuodesta tutut kastelukannu ja pyssy olivat nytkin käytössä, sen sijaan Talmulahden papin hauskat tuohiliperit oli jätetty pois.

Suurikokoista Raamattua tarvittiin  kummassakin esityksessä. Ensin siihen tarrautui Aapa-Juntti aarretta etsiessään, sitten Talmulahden pappi hakiessaan turvaa kaikkialla vainoavilta Niilaksen pistäviltä silmiltä. Timo Torvinen esitti loistavasti mieleltään epävakaita hengenmiehiä.

Jouni Rissanen jatkoi vakuuttavasti Niilaksena, Iida-Maria Lindstedt veti mainiosti roolinsa Kinis-Tuomaksena ja Onerva Kärkkäinen omansa yli-innokkaana kaupparenkinä: ”Jo helisee!” Koska Lontoossa opiskeleva tanssija-koreografi Saara Hurme piti välivuotta OP:sta, taiteellisesta liikunnasta vastasi kollega Sofia Simola.

Uuden näytelmän myötä lauluilla on kokonaisuuden kannalta edellisvuotta suurempi rooli. Laulujen säveltäjä ja äänimaailman vastuuhenkilö Petra Poutanen-Hurme ansaitsee suorituksestaan täydet pisteet.

Jos esiintyjien taidot eivät aseta rajoja, homma lähtee helposti lapasesta. Kun Juha Hurme on ohjaksissa, tästä ei liene pelkoa. Juha vastaa kokonaisuudesta, ohjaa ja on esityksissä monena mukana: tervehtii yleisön ja hoitaa välispiikit, toimii kertojana ja hyppii näyttämöllä muiden mukana.

 

Päivi Salminen kertoo, mistä Operaatiossa on kysymys

Omia tunnelmia ja kuvia Hannukurusta elokuulta 2014

Kurkistus Norjan kansallisgalleriaan

Pääsiäisenä Jounin kanssa tehty vierailu Osloon oli vahvasti kulttuuripainotteinen: vietimme museoissa kaksi täyttä aukiolopäivää eikä kulttuuria väistelty iltaisinkaan.

Linnut jäivät tällä kertaa sivurooliin, mutta onnistuivat silti yllättämään ja ilahduttamaan. Suosikkilintuihini kuuluva selkälokki oli asettunut Vigeland-puistoon ja istuskeli kuvan harakan tavoin veistosten päällä. Lisäksi puistossa huhuili turkinkyyhky ja laidunsi merihanhipariskunta.

Nasjonalgallerietissa näin mitä halusinkin, esimerkiksi niin edustavan näytteen Edvard Munchin (1863-1944) töitä, että en pitänyt tarpeellisena käydä erikseen taiteilijan nimikkomuseossa. Yleisö parveili ja kuvautti itseään Huudon edessä, mutta minua tämä nimenomainen työ ei ole koskaan miellyttänyt. Makuasia, arvostan toki taiteilijaa.

a

Näin monia kiinnostavia maalauksia muilta norjalaistaiteilijoilta, lisäksi yhden Picassolta ja muutamia muilta suurilta mestareilta.

Norjalaistaiteilijoista suosikikseni nousi Christian Krogh (1852–1925), jonka realistisen kauden meriaiheiset työt liittyivät erityisen hyvin matkan teemaan. Kroghin klassikkomaalaukset Leif Eerikinpoika löytää Amerikan ja Kamppailu toimeentulosta oli ripustettu näyttävästi portaikkoon.

Löysin toiveeni mukaisesti myös Harald Sohlbergin (1869-1935) työn Lumimyrskyn jälkeen vuodelta 1902. Ihastuin maalaukseen ensi silmäyksellä: se poikkeaa väreiltään ajan valtavirrasta ja on kuin ”pikkutelellä kuvattu”. Maalaus innosti vierailemaan Rørosin kaivoskaupungin viehättävässä vanhassa osassa, joka on maailmanperintökohde.

Alakerran norjalais-suomalaisen yhteisnäyttelyn innostavin norjalaistaiteilija oli Theodor Kittelsen (1857–1914). Simbegin Haavoittunut enkeli oli mukava nähdä yllättäen ja uudessa ympäristössä.

Merenkulkumuseossa esillä olleista meriaiheisista maalauksista mieluisin oli Wilhelm Otto Petersin (1851–1935) soma tilannekuva rapuja pyydystävistä tytöistä vuodelta 1893.

Lopuksi on ihan pakko mainita vielä yksi kuva, Keskusrautatieaseman jättiläismäinen valokuvafresko. Olikohan sen tehtävänä muistuttaa ulkomailta Osloon tulleille, että kaikki norjalaisnaiset eivät ole Therese Johaugin näköisiä. 🙂

Tauon jälkeen Muotkatuntureille

Elokuussa tehtyä teatteriretkeä varten naftaliinista kaivetulle rinkalle tuli käyttöä jo kuukautta myöhemmin. Tällä kertaa kyseessä oli oikea vaellus.

Retken tavoitteena ei ollut kilometrien nieleminen, vaan laatuajasta nautiskeleminen. Minulle se tarkoittaa esimerkiksi maisemien ihailemista ja tuumailua tervastulilla. Koska matkustin Ylä-Lappiin bussilla, ensimmäisen leiripaikan piti sijaita kohtuullisen kävelymatkan päässä pysäkiltä.

Näillä kriteereillä retkikohteeksi valikoitui Muotkatunturin erämaa ja lähtöpaikaksi Kiellatupa. Asiaan vaikutti sekin, että edellinen retkeni suuntautui samalle seudulle. Oli kiinnostavaa testata oma päivän kunto ja nähdä, mitä erämaassa on tapahtunut neljäntoista vuoden aikana. *)

Bussista jäätyäni kävelin rivakasti Alemmalle Honkavuomalle, kahlasin yli ja jatkoin kohti lampia, joiden rannoilta tiesin löytyvän mukavia leiripaikkoja. Sää oli puolipilvinen ja pitkälle iltaan epätavallisen lämmin.

Pystytin louteen tutun suorantaisen järven ja osittain kuivaneen järven väliseen maastoon. Vanhoja leiripaikkoja näkyi harvakseltaan, kivillä ympäröityjä tulisijoja ja syystä tai toisesta polttamatta jääneitä juurakoita.

Polttiaiset kiusasivat illalla, mutta eivät onneksi yöllä. Ilmiö ihmetytti: eivätkö pikkuilkiöt tarkene lentää? Kun heräsin yöllä kylmään ja otin käyttöön toisen makuupussin, otsalampun valokeilassa näkyi polttiaisia, vieläpä huomattavan runsaasti. Eli lentävät kyllä, mutta eivät jostain syystä pure.

Olin hankkinut ennen retkeä uuden puhelimen, jonka sanottiin kestävän kosteutta. Lisäksi toivoin entistä parempaa kuuluvuutta siltä osin kuin se riippuu laitteesta itsestään. Pientä parannusta olikin tapahtunut: vaikka leiripaikalla ei näkynytkään kunnon tolppia, viestit lähtivät silti, usein tosin vasta toisella yrityksellä. Edellisellä retkelläni jouduin täälläkin nousemaan tunturin rinteeseen raportoimaan retken edistymisestä.

Keitin aamukahvit vasta kahdeksan jälkeen. Sitä ennen kiertelin lähiympäristössä ja panin merkille mukavan leiripaikan viereisen järven etelärannalla. Halusin louteen sellaiseen asentoon, että pohjoisen puolen taivaalle mahdollisesti ilmestyvät revontulet näkyisivät sisälle. Myös kenttää tuntui löytyvän vähän paremmin.

Aamupäivällä kävin Ylemmällä Honkavuomalla arvioimassa joen kahlattavuutta.  Jokirantaan tullessani tein retken mainittavimman lintuhavainnon: lounaasta lähestyi melko matalalla nuori maakotka ja lensi suoraan ylitseni.

Kotkassa itsessään ei ole mitään ihmeellistä, mutta saattojoukossa oli. Siihen kuului kolmisenkymmentä korppia! Rohkeimmat hyökkäilivät kimppuun, mutta pääjoukko tyytyi nauttimaan siitä kun petoa kurmootettiin. Syksyn huipputapahtuma oli houkutellut korppeja laajalta alueelta.

Puolilta päivin meteorologi ennusti loppuviikoksi Ylä-Lappiin viileämpää ja epävakaisempaa. Tämä päivä on virheetön poutapäivä koko maassa; jospa illalla näkyisi revontulia.

Ennen leirin siirtämistä makoilen louteessa ja kuuntelen taukoamatonta ampiaisten siipien soittoa. Ampiaiskesä on ollut hyvä, mutta silti tilanne on erikoinen näin pohjoisessa syyskuun loppupuoliskolla! Onneksi eivät ole yrittäneet sisälle louteeseen.

Puhelimen radio kuuluu hienosti toisin kuin pitkään palvellut taskuradio. Jasper Pääkkönen oli äänessä ja kertoi innostuneesti Suomeen tuottamastaan Damnation –elokuvasta. Kyllä on mies vihkiytynyt asialleen.

Rinkan alaosaston vetoketju hajosi lopullisen tuntuisesti, se puoli johon tein ennen lähtöä stopparin ohuesta rautalangasta. Purin virityksen ja käytin langan aukon sulkemiseen. Tyylipisteitä ei heru, mutta eivätpä ainakaan pääse tavarat putoilemaan.

Ilta on kaunis: pilviä juuri sopivasti ja ihan tyyntä. Polttiaisia on todella paljon, selvästi enemmän kuin Pallaksilla yhtenäkään iltana. Silloin oli elokuu, ja polttiaisia kuuluikin olla.

Revontulia ei taaskaan näkynyt. Nukuin kahdeksaan ja tarkenin kohtalaisesti, vaikka yöllä oli käynyt pakkasen puolella. Oli aivan tyyntä, ja katselin kun koivunlehdet putoilivat ihan omia aikojaan. Ehkä puolet lehdistä on vielä puissa.

Äsken kävi pieni poroparttio louteen takana. Olivat säikähtävinään kun huomasivat minut. Jatkan matkaa puolilta päivin.

Toinen pakkasyö, jäälinssi kattilassa oli kolmen millin paksuinen. Tästä leiristä ei saanut yhteyttä ulkomaailmaan eikä auttanut, vaikka kiipesin kokeilemaan lähikukkulan päälle. Huononlaisesta polttopuutilanteesta johtuen en tehnyt illalla tulia vaan vetäydyin yöpuulle jo kahdeksalta. Tulin juroneeksi makuupussissa täyden kellonympäryksen.

Tarkistin jossain vaiheessa yötä revontulitilanteen, mutta niitä ei taaskaan näkynyt. Taivas oli juuri sillä hetkellä aivan pilvetön. ja pienenevän kuun sirppi näkyi suoraan louteen edessä. Aamulla aurinko paistoi suoraan louteen perälle. Taivaankappaleet ottivat roolia.

Korppi huomasi leirin aamulennollaan ja kuulutti havainnostaan lajitovereille. Olisipa saanut monisanaisesta raportista käännöksen ihmisten kielelle! Näin eilen kymmenkunta riekkoa. Se on paljon ainakin siihen verrattuna, että elokuussa Pallaksilla en nähnyt ensimmäistäkään.

Ylempi Honkavuoma on edelleen hirvien suosimaa talvehtimisaluetta. Katkottuja männyntaimia on runsaasti ja papanoita tietysti myös. Leiripaikkoja tulisijoineen näkyy pitkin jokivartta. Monet ovat lähellä aihkeja, joiden keloutuneista alaoksista on saatu poltettavaa pitkäksi aikaa.

Juurakoita on niukasti ja vain kauempana joesta; ilmeisesti retkeilijät ovat polttaneet ne vuosien varrella. Vaikuttaa siltä, että Muotkatunturin erämaa-alueen retkeily painottuu vahvasti kesäaikaan.

Minun kartallani seuraava etappi eli Kiellaroaivin kämppä on merkitty rajavartioston tuvaksi, mutta nykyisin se on Muotkatunturin paliskunnan hallinnassa. On kiinnostavaa nähdä pitkästä aikaa missä kunnossa tuttu tupa on, kuinka siisti ja miten huollettu. Jokohan näkyisi muita ihmisiä?

Tunturissa luulisi olevan kenttää, ja voin tekstata kotiin. Tuskinpa Arja huolestuu yhden illan hiljaisuudesta, mutta silti. Ennen matkapuhelimia oli aivan normaalia, että miehestä ei kuulunut viikkoon pihaustakaan. Erämaisuuden vaikutelma kieltämättä lisääntyy, kun puhelin ei toimi!

Ylängöllä ei ollutkaan kenttää, vaikka kokeilin monesta paikasta. Kävelin hyvässä säässä kohti länttä välittämättä selvittää tarkkaa sijaintiani. Avotunturissa oli helppo kulkea ja vauhti pysyi hyvänä. Pallaksilla olin huomannut, että poluttomassa metsämaastossa kilometrit ovat venyneet aika tavalla.

Kämppälammella näin pitkästä aikaa ihmisen! Hän kertoi tulleensa hetkeä aikaisemmin samasta suunnasta kuin minäkin. Ylängöllä oli näkynyt kolmaskin vaeltaja, joka oli yöpynyt  tuvalla ja merkinnyt aikovansa Peltojärven kautta Muotkan Ruoktuun.

Kaveri oli lähtenyt Muotkan Ruoktulta, yöpynyt teltassa Hanhipään juurella ja kertoi jatkavansa Stuorra Äytsin tuvalle ja sieltä seuraavana päivänä tien varteen.

Tuvan pöydällä oli kartta, johon oli merkitty kahluupaikkoja Kielajoen yli ja puhelimen kuuluvuusalue vastapäisellä pikkutunturilla. Nousin sinne illan kähmässä ja puhelin noteerasi täydet tolpat. Oli syytäkin, sillä Ailigaksen masto näkyi kiikarilla horisontissa.

Lähetin tekstareita ja soitin kaksi puhelua. Vihreät olivat lähteneet hallituksesta ja Jyväskylän tytöt voittaneet Oulun B-tyttöjen kolmannessa pronssiottelussa. Laji on siis pesäpallo.

Kaveri jatkoi matkaa heti aamulla, mutta minä olin päättänyt jäädä tupaan vielä toiseksikin yöksi.  Onpa mukava kirjoitella tässä pöydän ääressä! Kämpän ikkunan pielessä on pakkasmittari, joka näytti aamulla kahta pakkasastetta. Lukemat lienevät olleet samat jo kolmena aamuna peräkkäin. Yöt ovat olleet kylmiä, mutta päivät lämpimiä. Sellainen oli tulossa tästäkin päivästä.

Kämppä on ilahduttavan siisti, samoin  ympäristö. Liiteri puuttuu edelleen, ja retkeilijät ovat keränneet polttopuita eteiseen ja kasaan pihalle. Hansi oli kertonut Muotkan Ruoktulla, että poromiehet tuovat lumien aikaan kämpälle järeämpääkin poltettavaa.

Lampien ympärillä on viehättäviä avohietikoita ja runsaasti huolellisesti rakenneltuja tulisijoja. Monet yöpyvät hyvällä säällä mieluummin teltassa, mutta sateella kämppä tietenkin houkuttelee. Tilaa täällä on väljästi viidelle ja oikein tiukkaan pakaten kymmenelle.

Edellisellä käynnilläni hymyilyttänyt huumoriasennus oli purettu ulko-oven pielestä. Lampun kanta oli vielä kiinni seinässä, mutta johto ja katkaisin löytyivät kämpän alta.

Kiertelin aikani kuluksi lampien rantoja ja kävin Kielajoen törmällä. Tervasjuurakoita löytää helposti, kun hakee niitä kauempaa metsästä. Söin illalla jääneet lihat ja makaroonit, rinkkaan jäi kaksi riisiannosta, retkimuona ja runsaasti lämpimiä kuppeja.

Pitäisiköhän retkimuona syödä pois vai vieläkö kaipaa kyytiä? Pallaksen reissun se jo teki. Laurin antamat eväät kiertelivät elokuussa Kaldoaivin erämaassa.

Sahasin ja pilkoin puita, söin ja keitin päälle kahvit. Ne olivat vasta retken kolmannet tai neljännet. Huomasin jo Pallaksilla, että tee on yllättävän hyvää eikä veden keittäminen sotke pannua!

Seuraavaksi nautin tievan rinteessä pitkän tovin erämaan rauhasta ja ihastuttavasta iltapäivän auringosta. Paistatellessani kirjoitin Lapin Kirjallisuusseuran lehteen tulevan Paulaharju-tekstin ensimmäisen version.

Kello tulee puoli viisi ja alkaa vaikuttaa siltä, että tuvalle ei tule lisää asukkaita. Vielä tosin ehtii, mutta todennäköisyys alkaa olla aika pieni.

Kämpällä on näyttäytynyt moneen kertaan kuukkelipari. Sen talvireviirin ytimenä on männikköinen, tiheäpuustoinen vaara lampien ja Kielajoen välissä. Kämppä kuuluu reviiriin ja täältä talven aikana saatu ruoka tulee ikään kuin bonuksena; talvehtiminen perustuu joka tapauksessa syksyllä kerättyihin varastoihin.

Näiden nykyisten kuukkeleiden esi-isä ja äiti näyttäytyivät tuvalla taannoisella huhtikuun retkelläni. Varmaa tämä ei tietenkään ole, mutta erittäin luultavaa. Ilokseni olen nähnyt myös useita lapintiaisia. Laji on käynyt etelämpänä Lapissa valitettavan harvinaisiksi.

Kuukkeleita on itse asiassa kolme: ovatkohan emot hyväksyneet talvireviirilleen yhden menneen kesän poikasistaan? Ehkäpä siitä koulutetaan piikaa seuraavaksi pesintäkaudeksi.

Heräsin puoli seitsemältä nukuttuani retken parhaat unet. Kämppä tuntui melko kylmältä, mutta nukkumistarkoitukseen lämpötila oli juuri sopiva.

En pidä kiirettä, mutta joskus kymmenen maissa olisi hyvä päästä liikkeelle. Aion nousta jokilaaksoa tunturiylängölle ja suunnata helpointa reittiä tuttuihin maisemiin. Tarkoitus on, että viimeisen aamun kävelymatka jää mahdollisimman lyhyeksi.

Puhelin kilahti rinteessä yllättävän alhaalla. Jounin odottamassa ollut tekstari saatiin toimitetuksi vastaanottajalle vasta nyt. Kun kenttää kerran oli, pidin ylimääräisen tauon ja vastasin Jounille.

Vedenjakajalla puhelin virkosi taas vähäksi aikaa. Virta näytti olevan vähissä, mutta se ei minua huolettanut koska varavirtalähteessä sitä oli lisää. Niin luulin.

Huolestuttavampaa oli pohkeiden kramppaaminen: ensin nappasi ilkeästi oikeassa jalassa ja parisataa metriä käveltyäni myös vasemmassa. Vauhti hiljeni merkittävästi, onneksi olin jo näinkin pitkällä. Retkilläni on sattunut vastaavaa vain kerran aiemmin, syyskuussa 2005 Pöyrisjärvelle kävellessä.

Lähdin laskeutumaan jyrkkää rinnettä kohti koillista. Kello oli jo yli yksi, ja ajattelin kävellessäni naisten viidettä finaaliottelua. Mestaruus oli ollut katkolla Kirittärille neljännessä pelissä, mutta sen ottelun Lapua voitti ja lähtee kotikentällään ennakkosuosikkina tavoittelemaan kannua.

Osuin matkalla haapametsikköön, joka erottui ympäristöstään keltaisena saarekkeena. Toinen mainittava havainto oli ennen Ylempää Honkavuomaa löytynyt tyylipuhdas lapiomallinen hirven jättösarvi. Piikkejä oli kahdeksan.

Päätin jo matkalla jäädä yöksi tuttuun leiripaikkaan, josta oli matkaa tielle viitisen kilometriä; bussiin ehtii kun pääsee aamulla liikkeelle viimeistään kahdeksalta. Eskelinen lähtee Karigasniemeltä kymmentä vaille yksitoista.

Vähän ennen leiripaikkaa puhelin kilahti taas. Viestiä kuitatessani laite mykistyi totaalisesti ilmoitettuaan ensin virran olevan loppumaisillaan. Käynnistin latauksen, mutta mitään ei tapahtunut: virtapatukka oli tyhjä. Luin kotona käyttöohjeesta, että tilanteen olisi voinut tarkistaa painamalla pikkuruista nappia…

Illasta tuli kaunis ja kylmä. Polttiaisia ei enää näkynyt, ei myöskään revontulia, joita odottelin kymmeneen. Lämpötila laski jo illalla pakkasen puolelle. Istuin tulilla ja kamera oli rannassa valmiina jalustalla. Saatoin poistua huoletta leiristä joksikin aikaa, koska tervastuli palaa kipinöimättä. Koko maailmassa ei taida olla parempaa polttopuuta!

Nukuin ihme kyllä yhtä hyvin kuin muinakin öinä. Oli vielä hämärää, kun laukaisin kameran saadakseni selville kellonajan: puoli kuusi. Jalkeille päästyäni huomasin ilokseni, että pohkeet olivat yön aikana jonkin verran parantuneet.

Pääsin liikkeelle kahdeksalta ja suunnistin tarkasti kompassin mukaan, ei huvittanut kävellä yhtään ylimääräistä metriä. Saavuin Kiellatuvalle vähän kymmenen jälkeen ja odottelin bussia tunnin verran. Yrittäjä oli panemassa pillejä pussiin, ja haaveet vasta paistetusta munkista sai unohtaa.

*)
Oli rohkaisevaa havaita, että kävelyn ja muun jaksamisen kanssa ei ollut ongelmia. Tämä tietenkin edellyttää, että päivämatkat pysyvät kohtuullisina. Asiaan vaikuttaa myös se, että rinkka oli ratkaisevasti kevyempi kuin taannoisilla kuvausretkillä.

Muutos selittyy kuvausvarusteiden kevenemisellä: museoin kymmenen vuotta sitten laakakoon kameran, objektiivit ja kasetit. Kinovarustus on vaihtunut hieman kevyempään digitaaliseen eikä hiilikuitujalusta tunnu painavan mitään entiseen verrattuna.

Olin erittäin iloinen siitä, että Muotkatuntureilla oli yhtä rauhallista kuin edellisellä retkelläni. Keskeisenä syynä tähän on autiotupien vähyys. Toivon erämaa-alueiden varustelutason pysyvän jatkossakin maltillisena.
10/2014

Kultala

Kahlasin Sotajoen yli Maailmanpankki -nimisen kämpän kohdalta. Tämä ja monet muut lähiympäristön nimet liittyvät Lapin kultahistoriaan. Matkalla oli näkynyt merkkejä tämän päivän kullankaivuusta: metsään vedettyjä asuntovaunuja ja konekaivajan työnäyte Kutturan tien varressa.

Minulla tai useimmilla muilla luonnonsuojelijoilla ei ole mitään perinteisin menetelmin tapahtuvaa kaivamista vastaan, mutta kaivinkoneiden käyttäminen valtauksilla herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että metsä- tai porotalouteen verrattuna kullankaivuun ympäristövaikutukset ovat erittäin pienialaisia.

Nousua tuntui riittävän kilometritolkulla. Mänty hallitsi metsäkuvaa, mutta välillä näkyi komeita kuusikoitakin. Kun polku Patatunturin kohdalla nousi avotunturiin, poikkesin kurkistelemaan Ivalojoen laaksoa ja joen pohjoispuolisia näkymiä. Ne olivat niin vaikuttavia, että oli pakko pystyttää jalusta. Kesken kuvauspuuhan alkoi sataa tihuuttaa.

Polku jokirantaan laskeutui jyrkkänä. Muutamat kullerot kukkivat vielä, vaikka heinäkuu oli jo pitkällä. Tunturilatulaisten rakentama riippusilta Ivalojoen yli oli hämmästyttävä insinööri- ja talkootyön näyte,  pitkä ja kevättulvan varalta korkealle ripustettu.

Kultalan saunan rannassa näkyi erinäisiä vesikulkuneuvoja ja moottoreita, joita arvelin käytettävän pohjasoran imuroinnissa. Kello näytti kolmea: en viitsinyt mennä kämpälle kolistelemaan, vaan pystytin teltan eräälle jokivarren harvoista tasaisista ja kivettömistä maatilkuista. Sade jatkui, ei kuitenkaan kovin rankkana.

Herättyäni tutustuin paikkaan tarkemmin. Vanhaa rakennuskantaa edustivat päärakennus, kellari, aitta ja sauna. ”Leipomo”, Kultalasäätiön ylläpitämä varaustupa ja metsähallituksen kaksiosainen autio/varaustupa olivat uudempaa perua. Imuriporukka piti majaa varaustuvassa.

Jo 120 vuotta paikallaan seissyt päärakennus on varsinainen nähtävyys. Ulkoseinät olivat patinoituneet vuosikymmenten paahteissa kauniin ruskeiksi. Rakennukseen pääsi sisälle, mutta pettymyksekseni perinteisessä kaivuussa käytettyä esineistöä ei ollut esillä.

Terävän pään nurkkakaapin hyllylle oli koottu arvokkaan näköinen pulloasetelma, joka ensi vilkaisulla ajoittui viime vuosisadalle. Lähempi tarkastelu kuitenkin paljasti, että asialla olivat olleet myöhemmät kulkijat. Vilkas vesi- ja moottorikelkkaliikenne tuo erämaiseen Kultalaan monenlaisia vieraita.

Hain tavarani jokivarresta ja asetuin autiotupaan. Imuriporukka sonnustautui töihinsä ja niin minäkin. Kuvasin ensin siltaa käveleviä retkeilijöitä ja kahta yläjuoksulta tullutta kanoottia. Ensimmäinen tuli kosken alas hallitusti ja kaikella kunnialla, jälkimmäinen lähinnä pöljän tuurilla. Onneksi kolmas matkustaja ymmärrettiin jalkauttaa ennen pahimpia paikkoja.

Nousin nimettömän puron vartta Korhosenojalle ja edelleen Kehäpään eteläiselle laelle. Valoissa ei ollut kehumista ja aina välillä sataa tihuutti. Palasin kämpälle puolen yön jälkeen. Päivällä taloksi asettunut porukka veteli jo sikeitä, poissa ollessani asukkaat olivat lisääntyneet kahdella.

Sää tuntui yön aikana kuivahtaneen. Aloitin kuvaustouhun taas sillan pielestä. Kuvasin pitkän tovin kallion rakoihin juurtuneita kasveja ja jatkoin sitten jokivartta ylävirran suuntaan. Appisjoen suussa oli toinen imurivaltaus; kaivaja koirineen asusteli joen eteläpuolella. Tapasin retken ensimmäiset porot. Toinen olisi työntänyt päänsä kainalooni, elleivät sarvet olisi olleet esteenä.

Appisjoen suussa oli laajahko niitty ja koivikko. Paikalla on asuttu vakinaisemminkin, nykyisin jokisuu näytti olevan retkeilijöiden suosima leiripaikka. Osa koivuista oli revitty tuohettomiksi, joku oli askarrellut aikansa kuluksi pienoiskokoisen laavun asukkaineen.

Vähän matkaa Appisjokea seurattuani nousin rinteeseen ja otin suunnan kohti Kehäpäätä edellisiltaa parempien valojen toivossa. Tällä kertaa valo olikin suotuisa, mutta kova tuuli haittasi kuvaamista.

Näkymät olivat sykähdyttävän hienot kaikkiin ilmansuuntiin. Paikka on niitä harvoja, missä ehjää metsämaisemaa ylipäätään pääsee vielä ihailemaan. Kaakon suunnalla Nattaset kohosivat sinisinä saarina havumeren horisontissa.

Tunturin laelta löytyi vanha hirsirakennelma, jonka tarkoitusta moni muukin lienee turhaan arvaillut. Nyt tiedän, että Helsingin yliopiston fysiikan professori Selim Lemström teki paikalla revontulitutkimuksia kahtena talvena 1882-84. Tutkimusjärjestelyihin kuului puhelinlinja tunturin rinteeseen rakennetusta havaintopisteestä Kultalaan. Linjaa pidetään Lapin ensimmäisenä.

Aamulla soitin kotiin ja sovin tapaamisen Palsiojan tiehaaraan. Lähdin puolilta päivin ja kuvasin Kultalan rakennuksia vastapäisen rinteen päältä. Sieltä nähtynä päärakennus lienee vaikuttavimmillaan.

Patatunturin kohdalla tuli vastaan kaksi kulkijaa, joista toinen kantoi lapiota ja toinen hakkua. Krapulaisesta olemuksesta päätellen miekkoset olivat juhlineet emäkallion löytymistä varmuuden vuoksi jo etukäteen.
6/2002

Muotkatuntureilla

Olen retkeillyt Muotkatuntureilla kolme kertaa. Se on häpeällisen vähän siihen nähden, että seutu kuuluu retkeilyalueiden aateliin.

Maisemallisesti ehkä vaikuttavinta on pienten tuntureiden suuri määrä, joka riittää synnyttämään vaikutelman horisonttiin ulottuvasta tuntureiden ”aallokosta”. Vähän niin kuin pantaisiin puolenkymmentä Pallasten jonoa rinnakkain ja järviä ja jokia väliin.

Pohjoisuudesta huolimatta alavilta mailta löytyy yllättävän sakeita männiköitä. Ennen kaikkea alue on rauhallinen. Valtaosa kulkijoista jää Eskelisestä viimeistään Ivalossa suunnatakseen Kekkospuistoon tai Hammastunturin erämaahan, loput jatkavat Kevolle.

Ensimmäisen retkeni ajankohta oli elokuun alku. Jaska tuli kaveriksi suoraan Murmanskin festareilta ja varustus oli sangen poikkeuksellinen – kumisaappaita ja sadetakkia lukuun ottamatta. Jossain vaiheessa sanoinkin, että tyyppi on kuin Asematunnelista reväisty.

Teltassa oli kuuma, ja Koarvikodsin lammella Jaska halusi nukkua ulkona. Siististi makuualustan viereen asetetut nahkapatiinit olivat hauska näky tässä ympäristössä.

Jaska joutui lopettamaan retken ennen aikojaan. Lähimmälle bussipysäkille oli pitkästi toistakymmentä kilometriä; liikkeelle piti lähteä puolen yön aikaan. Palatessa otin kuvia tunturin laen kalliolampareilla. Yksi kuva on sellainen, että asiantuntija vaivoin erottaa sen saaristossa otetuista.

Palasin Muotkatuntureille jo seuraavan vuoden huhtikuussa, tällä kertaa yksin. Hiihtelin viikon aikana vakioreitin kämpältä toiselle, viimeisen yön nukuin louteella. Sesonkiajasta huolimatta tuvissa riitti tilaa hyvin. Siitä retkestä ei tällä kertaa sen enempää.

Toistaiseksi viimeisin käynti Muotkatuntureiden alueella tapahtui syyskuussa kaksi vuotta sitten. Jäin Eskelisestä Kiellatuvalla ja lähdin jokivartta ylös. Ensimmäisen päivän kävelyurakaksi riitti, että löydän mukavan leiri- ja kuvauspaikan riittävän matkan päässä tieltä. Olin ilokseni huomannut jo bussissa, että Keski-Lapin onneton ruska kirkastui pohjoista kohti.

Ei tarvinnut kävellä viittäkään kilometriä, kun pääsin virittämään louteen kahden järven väliselle kannakselle. Ympäröivästä koivikosta löytyi polttopuuksi yllättävän paljon tervasjuurakoita – konkreettisena muistona metsänrajan muuttumisesta. Tunturit kohosivat järven takana. Muuta en kaivannutkaan: päätin jäädä leiripaikkaan kahdeksi yöksi.

Olen oppinut retkilläni, että kuljettujen kilometrien määrä ja otettujen kuvien laatu ovat kääntäen verrannollisia.

Muutamat asiat olivat muuttuneet edellisen retken jälkeen. Tarkkailin nyt ensi kertaa maisemia lasien läpi; olin toki tarvinnut tiimarityyppisiä lähilaseja jo pitkään ison kameran tarkentamisessa. Toinen uudistus oli kokeilumielessä mukaan lainaamani kännykkä.

Kavereiden NMT-puhelimien ja varsinkin ARPSien toimivuudesta erämaaoloissa oli kohtuullisen hyviä kokemuksia, mutta nyt kyseessä oli citykäyttöön kehitetty GSM-malli. Kolmanneksi: olin varustautunut normaalin dia- ja mustavalkofilmin lisäksi muutamalla rullalla värinegaa. Halusin kuvia nettiin, mutta en omistanut vielä skanneria.

Kävin illansuussa tunturin rinteessä kokeilemassa puhelinta. Masto ei ollut järin kaukana, mutta ensimmäisestä paikasta yhteydenotto ei onnistunut, vähän ylempää kyllä. Leiriin palatessa alkoi sataa tihuuttaa.

Aamulla kuvausvalot olivat hyvät ja arvelin parin tunnin ahkeroinnin tuottaneen joitakin kelpo ruutuja, myös laakakoon filmille. Päivä oli kuvaustarkoituksiin liian aurinkoinen, mutta illalla pilviä kerääntyi sopivasti. Etsin jalustanpaikan ja jäin odottamaan valosuihkua pilvien raosta valitsemaani rajaukseen. Tällä kertaa odotus palkittiin ja kellahdin yöpuulle tyytyväisenä miehenä.

Hyvin nukuttuani pakkasin tavarani ja lähdin Ylemmän Honkavuoman vartta kohti lounasta. Osuin uskomattoman tiheään mäntytaimikkoon, jota hirvet olivat pitäneet laitumenaan. Hirvi on selviytyjäihme, joka talvehtii onnistuneesti jopa mäntyrajan pohjoispuolella. Jouduin karkottamaan Honkavuoman suvannolta siivilleen kaksi joutsenta – varmaankin kihlaparin. Koska syksy oli jo näinkin pitkällä, linnut saattoivat aloittaa muuttomatkansa saman tien.

Tarkoitukseni oli kävellä Kellonkadottamaäytsin tienoille, mutta sopivan leiripaikan löydettyäni jäinkin aloilleni jo aikaisemmin. Männikkö oli selvästi harvempaa kuin Kiellajoen tuntumassa, mutta yksittäiset puut vastaavasti komeampia ja persoonallisempia.

Illaksi nousin leiripaikan itäpuoliseen tunturiin. Havunvihreä jokilaakso halkoi ruskaisten koivikoiden hallitsemaa maisemaa. Pohjoisen suunnalla pilkotti lampia, lounaassa kohosi Koarvikodsin kartio. Otin kuvia ja kuuntelin lähetystä jääkiekkoliigan avauskierrokselta. Leiripaikalla mykäksi mennyt puhelin toimi taas.

Nousin varhain, sillä arvelin pakkasyön koristelleen jokivarren maisemat juhlakuntoon. Ehdin ottaa joitakin kuvia hyvässä valossa, mutta räkityksen käytyä liian voimakkaaksi palasin leiriin aamukahvin keittoon.

Jatkoin retkeäni tuntureiden yli Alemmalle Honkavuomalle. Se oli joitakin suvantoja lukuun ottamatta vähävetinen ja kivinen, helposti yli kahlattava. Tutkin paikkoja ja pysähtelin kuvaamaan aina kun siltä tuntui.

Mainittavampia löytöjä oli asukkaita odottanut, pysyväisen tuntuisesti pystytetty poromiesten laavu ja kookas hirven jättösarvi. Olin ohittanut pari pienempää ja jättänyt vähälle huomiolle, mutta tätä kuusipiikkistä punnitsin aika tovin. Lopulta kiilasin myyriltä säästyneen sarven oksanhaaraan siltä varalta, että joku toinen kulkija haluaa ja jaksaa kuljettaa sen kotiinsa muistoksi retkestään.

Vielä kaksi päivää ja yötä maastossa vietettyäni suunnistin Muotkan Ruoktulle. Vakuuttavana osoituksena alueen rauhallisuudesta on se, että en tavannut retken aikana ainuttakaan ihmistä.
9/2002

Mönkijöitä ja muinaismuistoja

Tämänvuotinen ruskaretkeni suuntautui Pöyrisjärvelle.  Jo oli aikakin: järvi ympäristöineen oli Lapin 12 erämaasta ainoa, missä en ollut aikaisemmin liikkunut.

Nostin rinkan selkään Näkkälän kylän laidalla, mistä lähtee maastoautolla ajettava tieura. Maasto oli miellyttävää kävellä, hiekkaista loivasti kumpuilevaa koivikkoa. Muutamat yksittäiset aihkit sinnittelivät täällä männyn puurajan tuntumassa.

Retken aikana minun oli määrä kuvata maisemien lisäksi nykyisiä ja menneiden aikojen kulttuurikohteita. Kuusi kilometriä käveltyäni tulin paikkaan, missä tieura leikkaa poikkeuksellisen edustavaa peuranpyyntikuoppien ketjua. Valo ei suosinut, joten kunnollisia kuvia en saanut.

Vedenjakajan jälkeen koivikko alkoi harventua ja loppui pian kokonaan. Seudulle luonteenomaisia avohietikoita näkyi joka puolella, laajan Pöyrisjärven takana ne täplittävät maisemaa kuin alkukesäiset lumilaikut.

Muitakin kulkijoita oli liikkeellä: retkeilijäpariskunta ja kaksi paikkakuntalaista mönkijöillä. Kuulimme olevamme ratkaisevasti myöhässä, paras ruska ajoittui edellisen viikon lopulle. Lunta saattoi tulla koska tahansa. Asetuin kaksiosaisen kämpän lukittuun päähän.

Heräsin ennen kuutta ja lähdin kameroineni liikkeelle. Naapajoki oli kasannut suistoonsa viehättävät särkät; ensimmäiset kuvat otin niistä. Hienoa hiekkarantaa näytti riittävän kilometrimäärin. Jierstivaaran suunnasta kuului joutsenten äänekästä mekastusta. Pari tuntia kuvattuani palasin kämpälle aamukahvin keittoon.

Pöyrisjärven etelärannalla on useita kivikautisia asuinpaikkoja, joista arkeologit ovat löytäneet hiiltynyttä luuta ja kvartsiesineitä. Kartiomaisiksi maatuneet peuranpyyntikuopat ovat myöhempää perua, mutta nekin satojen vuosien takaa.

Rossijärven länsipuolelta tievan nokasta löytyi merkitykseltään arvoituksellinen kivikehä ja keskimmäisen Kenttälompolon rantatörmästä maahan kaivetun kammin sija. Ajattelin myötätunnolla ankarissa oloissa kamppailleita peuranpyytäjiä ja yritin kuvitella, millaista heidän elämänsä oli ollut.

Laajimmat avohietikot sijaitsevat kämpän itäpuolella. Kuutiokaupalla hiekkaa oli lähtenyt liikkeelle, sillä korkeimmat katajien sitomat hiekkapilarit olivat monen metrin korkuisia. Kova pohjoistuuli lennätti hienoa hiekkaa koko ajan, niin että aloin pelätä kameroiden puolesta. Moottoripyörän ja monkijän jälkiä näkyi kaikkialla, ja maastoauto kiskoi tieuralla lautakuormaa. Olin lukenut vieraskirjasta  seudun olleen keskikesällä maastopyöräilijöiden suosiossa.

Kämpälle palattuani aloin odottaa uusia asukkaita. Olin kuullut edellisenä päivänä tapaamaltani mönkijämieheltä, että tulossa on kaksi ratsastajaa. Muuten olisinkin hämmästynyt aika tavalla, kun he illan kähmässä ilmestyivät horosonttiin. Tasaisessa tunturimaastossa ratsukoiden siluetit näyttivät viiden metrin korkuisilta.

Seuraavana päivänä kuvasin saamelaisten kesätupia Tupalompolon rannalla. Rakennuksia oli kymmenkunta, mutta vain osa alkuperäisessä asussaan. Lisätilaa ja mukavuutta oli tavoiteltu kaikenlaisilla viritelmillä. Alkujaan sisäänlämpiäväksi rakennettu sauna oli muutettu jatkuvalämmitteiseksi; itse asiassa kyseessä oli kahdella kiukaalla varustettu hybridi.

Ajoneuvoliikenne oli edellen vilkasta. Puutavaran ajo jatkui, mönkijöillä liikkuneet rajavartijat poikkesivat juttusille. Iltapäivällä kämpälle saapunut seurue oli tilannut paluumatkaansa varten traktoritaksin. Lähtöpäiväksi ennustettiin sadetta. Autokyyti Näkkälään alkoi tuntua hyvältä vaihtoehdolta, varsinkin kun tulomatkalla krampanneet pohkeet vaivasivat edelleen.
10/2003

Pikaretki jäätikölle

Jäin yöksi tien varteen Kilpisjärven tullin ja rajan välimaastoon. En viitsinyt nousta tunturiin, mutta tein lenkin lähiympäristössä. Löysin Jehkas-tunturin rinteen alta kauniin lähteikön, jossa kasvoi lupaava väinönputken alku. Päätin kuvata sen paluumatkalla, koska tarkoitukseni oli jäädä yöksi tuttuun paikkaan.

Autoliikenne oli hiljaista Kilpisjärven ja Skibotnin välillä, mutta vastaan tuli hiihtäjä rullasuksilla. Asialla taisi olla ammattilainen, koska vauhti oli kova jyrkästä ylämäestä huolimatta. Rantaan päästyäni pysähdyin levitykselle ja kiikaroin vuonon yli korkeita tuntureita ja syviä laaksoja niiden välissä. Joku niistä oli Lyngsdalen.

Furuflatenin kylässä etsin polun päätä ensin joen väärältä puolelta. Norjalaiseen tapaan opasteet puuttuivat, ja olin hukannut Kimmon antaman karttakopion ennen retkelle lähtöä. Joen pohjoispuolella ei näyttänyt yhtään lupaavammalta, mutta sitten ohitseni ajoi kaksi suomalaista autokuntaa. Säntäsin perään, koska arvelin että olemme menossa samaan paikkaan.

Ajettavan uran päätyttyä pysäköin auton niityn laitaan, söin tukevasti ja pystytin teltan valmiiksi. Tarkoitus oli käydä jäätiköllä päiväseltään: matkaa tuli pitkästi, mutta rinkan paino pysyi kohtuuden rajoissa.

Aluksi maisemaa hallitsivat niityt ja lampaat, mutta jatkossa polku eteni sakeassa koivikossa. Pohjoisuuteensa nähden metsä oli monin paikoin lehtomaisen rehevää ja täysi vastakohta sille, mitä lähempänä jäätiköitä oli odotettavissa.

Kotkansiipikasvustot ulottuivat vyötäröön, tuomet kukkivat ja lehtokerttu lauloi. Vuolas Lyngsdalselva kohisi kaiken aikaa taustalla. Paratiisimaiset olot kruunasi sääskien puuttuminen.

Pari tuntia käveltyäni saavuin paikkaan, jollaisia olin aiemmin nähnyt vain televisiossa. Joki haarautui kivikkoista tasankoa halkoviksi puroiksi, joista osasta pääsi yli kahlaamalla.

Tunturikohokki kukki suurina punaisina mättäinä. Joka puolella ympärillä kohosivat lumilaikkujen kirjavoimat tunturit, mahtavimpana huippunsa peräti 1833 metriin kohottava Jiekkevarri. Jäätiköt näkyivät nyt esteettömästi: laakson perällä Sörbreen ja nimetön, luoteen suunnalla Vestbreen. Lähdin sitä kohti.

Nousua Furuflatenin kylästä oli kertynyt tähän mennessä vasta parisataa metriä, mutta nyt rinne muuttui jyrkäksi ja liikkuminen hitaaksi. Koivikko harveni ja loppui pian kokonaan. Jyrkän osuuden selvitettyäni pysähdyin puuskuttamaan. Edessä oli pieni tasanne ja sen takana pysty jäätikköseinämä ja kalliopahdat.

Viime vuosikymmenien aikana Norjan jäätiköt ovat vetäytyneet voimakkaasti, esimerkiksi Sydbreen kolmisensataa metriä parissakymmenessä vuodessa. Ei ihme, että lähellä jään reunaa maaperä oli täysin kasviton. Saappaisiin tarttunut hienojakoinen pöly oli varmaankin samaa ainetta, joka aiheuttaa jäätiköiltä tulevien jokien sameuden.

Aikaa autolta lähdöstä oli kuin huomaamatta kulunut yli kuusi tuntia: kävelyyn, kasvien ja maisemien kuvaamiseen, ympäristön ihmettelyyn ja ihailuun. Tuntui uskomattomalta, että vain viidenkymmenen kilometrin päässä Suomen rajalta löytyi näin toisenlainen maailma.

Ennen kuin lähdin paluumatkalle tein ruokaa ja vaihdoin filmejä lähellä jäätikön reunaa suuren kivenjärkäleen kupeessa.

Lämpötila oli iltaa kohti viilentynyt, ja kävely sujui vauhdikkaasti. Koivikossa tapasin muita kulkijoita ensimmäisen kerran koko päivänä: neljä norjalaista ikäihmistä, kaikki naisia. Ihailin vetävää askelta ja reipasta meininkiä. Laatuaikaa siinä vietettiin, raklatus ja naurunremakat kuuluivat kauas.

PS
Väinönputki jäi kuvaamatta paluumatkalla. Yritin kyllä, mutta poro oli syönyt sen.
2/2004

Kirveenkoskematonta metsää

Muonioon päästyäni tein jotain ennenkuulumatonta: sen sijaan että olisin jatkanut Käsivarteen tai suosikkipaikoilleni Pallas-Ounastunturin kansallispuiston liepeille, käänsin auton keulan kohti Ruotsia. Maisemat eivät muuttuneet miksikään, mutta pihapiirit olivat siistimpiä. Muodoslompolossa panin merkille jalkapallokentän ja kiekkokaukalon. Suomen puolella pohjoisimmat näkemäni kaukalot ovat Utsjoella ja Sevettijärvellä, Norjan ja ehkä koko maailman pohjoisin jalkapallokenttä Gamvikissa.

Merasjärven kylässä käännyin metsäautotielle. Kartalla kaikki paikannimet olivat suomenkielisiä, osa hauskasti murteellisia: Harrisuannonjärvi, Aljuselänvuoma, Vittavuoma. Tie huononi loppua kohti. Epäilyttävän näköinen puusilta toi mieleen seikkailut Ladan ratissa Vuotson takamailla: yli päästäkseen renkaat piti tähdätä kapealle lankulle. Pian sillan jälkeen jouduin poroaidan kirnuun.

Tie kuitenkin jatkui, vielä siitäkin, missä jalkauduin ja päätin perustaa leirin. Vihreäpohjaisten järvien ja lampien väliselle harjulle oli paikkakuntalainenkin jättänyt autonsa ja jatkanut matkaa mönkijällä. Kävelymatkaa luonnonsuojelualueen rajalle jäi pari kilometriä.

Leirimännikköä oli joitakin kymmeniä vuosia sitten varovaisesti hakattu: metsä ei näyttänyt koskemattomalta mutta ei hakatultakaan. Ajattelin, että suomalaiset pystyivät yhtä siistiin metsänkäsittelyyn paljon myöhemmin ja vasta kovien rähinöiden jälkeen. Jäkälikkö oli paremmassa kunnossa kuin Suomen puolella keskimäärin, kulunut tosin mutta peittävyydeltään hyvä. Rannassa näytti olevaan joitakin nuotiopaikkoja.

Pystytin louteen, kannoin tavaroita autosta ja kokosin juurakoita polttopuiksi. Kesken touhujeni järven toisesta päästä kuului auton ääntä ja lasikutuveneen kolinaa. Kaksi miestä ryhtyi laskemaan verkkoja. Järvi ei ollut iso, mutta aina välillä päristeltiin koneen voimalla. Ennen pimeän tuloa kiipesin korkealle harjulle ja lähetin tekstiviestin kotiin. Lopun iltaa köllöttelin louteessa ja kuuntelin radiota. Hannu Taanilan monipolvisen jutustelun yhtenä teemana oli eräiden Turun murretta puhuvien poliitikkojen tapa lausua sana peräti. Siis toinen vokaali puolipitkänä eikä lyhyenä niin kuin pitäisi.

Heräsin puoli seitsemältä. Keitin kahvit ja söin tukevan aamupalan, sillä tarkoitus oli kävellä pitkästi ja katsella paikkoja. Kuvaamiseen sää oli tarpeettoman aurinkoinen, mutta muuten mukava. Leiripaikan ja luonnonsuojelualueen välisellä alueella metsää oli hakattu suomalaistyylisesti harvaan siemenpuuasentoon.

Luonnonsuojelualueen rajalta löytyi opastustaulu kiinnitettynä aihkin kylkeen. Taulua kuvatessani vanhanmallinen kartanovolvo ajoi ohi maalikylille päin. Tuntui mukavalta, kun miehet autossa tervehtivät kättä nostamalla.

Jatkoin vielä jonkin matkaa tieuraa pitkin. Metsä oli nyt hakkamatonta järeää männikköä. Kuusia ei näkynyt, sen verran pohjoisessa oltiin. Tiellä oli koppelo ja yksi poikanen, muu poikue oli varmaankin ehtinyt piiloon. Suomen Lapissa kanalintuja oli enemmän kuin kertaakaan koko riistakolmiolaskennan 14-vuotisen historian aikana.

Riekko oli törmännyt tieuran vartta kulkevaan poroaitaan ja menehtynyt. Joku oli nostanut sen riippumaan niin kuin riistalinnuille on tapana tehdä.

Merasjoen laakso oli yllättävän syvä. Huomasin eräässä aihkissa isokokoisen risulinnan, jota arvelin kotkan rakentamaksi. Kotka arvostaa laajoja näköaloja ja valitsee pesäpaikkansa usein rinteestä. Jokirannasta löysin kalamiehen asentopaikan. Retken kunniaksi oli tyhjentynyt pullollinen kanadalaista viskiä.

Kuljeskelin luonnonsuojelualueella koko päivän, hartain mielin ja kiirettä pitämättä. Mäntyvaltainen metsä kätki sisäänsä pieniä soita ja lampia, joista yksi oli kokonaan kuivunut. Leirimänniköstä poiketen metsä oli enimmäkseen tuorepohjaista, paikoin kivikkoista tai kallioista. Jäkälikköä näkyi vain pienellä harvaa koivikkoa kasvavalla alueella. Muuten puusto oli kauttaaltaan vanhaa ja monet aihkit jättiläismäisiä.

Jokivarren tulipaikkaa lukuun ottamatta minkäänlaisia ihmistoiminnan merkkejä ei näkynyt: ei hylsyjä, moottorikelkan osia tai edes hiiltyneitä yöhongan jäänteitä menneiltä vuosikymmeniltä. Ensi kertaa elämäni aikana olin päässyt metsään, joka oli aivan kirjaimellisesti kirveenkoskematon.

Kokemuksesta vaikuttuneena katselin leiriin palatessani uusin silmin, näkyikö roskia edes tieuran varrella. Näkyi kyllä, mutta vähemmän ja erilaisia kuin mihin vastaavilla paikoilla olen tottunut. Öljykanisterit, muovikassit ja savukeaskit puuttuivat, mutta maastoon oli heitelty useita nuuskapurkkeja. Ainoa jotenkin Suomeen liittyvä löytö oli punainen korkki: Vodka of Finland.

Tuuli oli kääntynyt ja puhalsi hyytävän kylmästi, säätiedotus lupaili lumisateita. Huolestuin aika tavalla, sillä kesärenkailla lumen peittämää puusiltaa ei ylitettäisi. Olin nähnyt hienon aarniometsän ja päätin poistua hyvän sään aikana. Oli jo pilkkopimeää, kun mekastava hanhiparvi ylitti leiripaikan: linnut olivat odottaneet pohjoistuulta helpottamaan muuttomatkaansa.
10/2002

Vuoria vai tuntureita?

Aiemmin “mainostamani” Puljutunturi on vaatimattomasta olemuksestaan huolimatta selkeästi tunturi. Ratkaisevaa tässä ei ole korkeus tai muoto, vaan laen puuttomuus.

En tullut ottaneeksi kuvaa Puljutunturista, mutta Skibotnin leiripaikkaa ympäröiviä tuntureita kuvasin paljonkin.

Tässä näkymä teltan vierestä itään

ja tässä länteen:

Ovatko nuo vuoria, tuntureita vai mitä? Lyngenvuonoa reunustavia korkeita ja teräväpiirteisiä tuntureita kuulee nimitettävän myös alpeiksi, mutta se on minun korvissani tähän yhteyteen aivan sopimaton termi.

Alemmassa kuvassa esiintyy edukseen Daltinden. Mahtaakohan tinden tarkoittaa jotakin erityistä, koska lähistöltä löytyy myös fjell -päätteisiä tunturinnimiä.

Daltindenin saamenkielinen nimi on Njallavárri. Tuon suunnan kartalla saamenkieliset nimet ovat selvänä enemmistönä eikä syyttä: päätteet kertovat tunturin muodosta ja koosta, etuosa esimerkiksi alkuperäisistä asukkaista.

Joitakin esimerkkejä: Loddevárri, Gaskajiehkicohkka, Nállangáisi, Lávkaslubbu, Stuorraoaivi.

Viimeksi mainittu on ainoa, joka muistuttaa kartalta tulkittuna Puljutunturia. Todella etäisesti tosin: oaivi on pyöreälakinen tunturi, mutta Puljutunturin laki on tasainen kuin lentokenttä.
6/2012