Aihearkisto: Valokuvaus

Haaskalla

Markus Varesvuon ja Pertti Koskimiehen kirja Selviytyjät. Lumen ja jään linnut osui käsiini vasta äskettäin, kaksi vuotta ilmestymisensä jälkeen. Mutta hyvä näinkin, sillä kirja on hieno. Varesvuo on suomalaisen lintukuvauksen ykkösnimi ja Pertti Koskimies tunnustusta saanut tietokirjailija.

Kuvat pitää nähdä, mutta tekstiä tekee mieli kehaista. Viehätyin Koskimiehen myötäelämisestä, joka toi mieleen Samuli Paulaharjun. Teksti on värikästä ja ilmaisuvoimaista kuitenkin niin, että värittämisessä ei mennä liiallisuuksiin.

Lisäksi kirja sisältää valtavan määrän tietoa linnuista ilman hajuakaan oppikirjamaisuudesta. Ihan kateeksi käy tuollainen taito kirjoittaa!

Lainaan näytteeksi kuvauksen korpeista haaskalla:

Vaikka nälkä kärventäisi korppia henkihieveriin, se ei säntää suin päin haaskalle. Ei, ensin se tähystää tähystämisen perään, lukee lumijälkiä, epäilee joka rasahdusta.

Vainoharhainen epäluulo on korpin henkivakuutus. Onhan korpilla varteenotettava vihollinen – ihminen. Vuosisatoja ihminen on keksinyt kavalia petoksia korpin kohtaloksi. Haaskoihin kätketyt myrkyt ja satimet ovat karsineet ylimieliset yksilöt. Emot ovat antaneet arkuutensa poikiensa parhaaksi perinnöksi.

Mustatakkien rähinä raadon kimpussa merkitsee laskeutumislupaa vieläkin aremmalle erämaan alkuasukkaalle. Taivaalla leijaillut maakotka on huomannut haaskan. Loputtoman kärsivällisesti se odottaa vaaran rinteessä, kunnes korpit ovat testanneet ruokapöydän turvallisuuden.

Luonto on ankara oppimestari. Aikaisuudesta ja ensimmäisenä ehtimisestä on usein hyötyä, mutta sähäkkään toimintaan sisältyy myös suuria riskejä. Harkitsematon hosuminen vie usein hengen.

Otin kuvan Sodankylässä huhtikuussa 1995 merikotkille tarkoitetulla haaskalla.
11/2010

Vuoria vai tuntureita?

Aiemmin “mainostamani” Puljutunturi on vaatimattomasta olemuksestaan huolimatta selkeästi tunturi. Ratkaisevaa tässä ei ole korkeus tai muoto, vaan laen puuttomuus.

En tullut ottaneeksi kuvaa Puljutunturista, mutta Skibotnin leiripaikkaa ympäröiviä tuntureita kuvasin paljonkin.

Tässä näkymä teltan vierestä itään

ja tässä länteen:

Ovatko nuo vuoria, tuntureita vai mitä? Lyngenvuonoa reunustavia korkeita ja teräväpiirteisiä tuntureita kuulee nimitettävän myös alpeiksi, mutta se on minun korvissani tähän yhteyteen aivan sopimaton termi.

Alemmassa kuvassa esiintyy edukseen Daltinden. Mahtaakohan tinden tarkoittaa jotakin erityistä, koska lähistöltä löytyy myös fjell -päätteisiä tunturinnimiä.

Daltindenin saamenkielinen nimi on Njallavárri. Tuon suunnan kartalla saamenkieliset nimet ovat selvänä enemmistönä eikä syyttä: päätteet kertovat tunturin muodosta ja koosta, etuosa esimerkiksi alkuperäisistä asukkaista.

Joitakin esimerkkejä: Loddevárri, Gaskajiehkicohkka, Nállangáisi, Lávkaslubbu, Stuorraoaivi.

Viimeksi mainittu on ainoa, joka muistuttaa kartalta tulkittuna Puljutunturia. Todella etäisesti tosin: oaivi on pyöreälakinen tunturi, mutta Puljutunturin laki on tasainen kuin lentokenttä.
6/2012

Endurance

Amerikkalaisen Caroline Alexanderin kertomus Ernest Shackletonin legendaarisesta retkestä Etelämantereelle julkaistiin alkukielellä v.1998 ja suomeksi jo seuraavana vuonna. Frank Hurleyn upeat kuvat tekevät kirjasta valokuvaajan silmissä erityisen kiinnostavan.

Shackletonin tarkoituksena oli hiihtää joukkoineen Etelämantereen halki. Retkikuntaa lähtöpaikkaan kuljettanut Endurance-alus juuttui kuitenkin ahtojäihin alle sadan kilometrin etäisyydellä rannikosta ja ajelehti jääkentän mukana pohjoiseen yli kymmenen kuukauden ajan. Endurance upposi 21.11.1915.

Seuraavat neljä ja puoli kuukautta retkikunta vaelsi jäällä. Suunta oli edelleen kohti pohjoista ja avovettä, joka saavutettiin 9.4. Kahdella veneellä suoritetun merimatkan jälkeen joukko rantautui karulle ja myrskyjen piiskaamalle Elephant-saarelle. Shackleton viipyi saarella vain kaksi viikkoa, jona aikana veneistä suurempi, alle 7-metrinen ”James Caird” varustettiin lähes 1000 kilometrin matkalle.

Shackleton onnistui yhdessä viiden luottomiehensä kanssa purjehtimaan pikkuruisella veneellä yli maailman myrskyisimpiin kuuluvan merialueen Etelä-Georgian saarelle, missä tuohon aikaan sijaitsi norjalainen valaanpyyntiasema. Merimatka kesti 20 päivää. Elephant-saarelle jääneet pelastettiin 30. elokuuta. Yksikään matkalle lähteneestä 27 miehestä ei menehtynyt.

Etelämantereen retkikunnan valokuvaajaksi palkattu Frank Hurley ei masentunut suunnitelmien muuttumisesta, vaan dokumentoi retkikunnan vaiheet alusta loppuun ihailtavan kattavasti. Endurancelta poistuessaan Hurley pelasti vesitiiviiksi tinatussa peltirasiassa suuren osan laivalla kuvatuista ja kehitetyistä lasinegatiiveista, pinnakkaiskopioista koostuvan albumin ja kaksikymmentä värillistä kuultokuvaa. Kuvausvälineistä oli mahdollista ottaa mukaan vain pikkukamera ja kolme filmirullaa.

Hurleyn alkuperäiseen välinearsenaaliin kuului mm. 17×21 cm:n laakafilmikamera. Omasta kokemuksesta tiedän, että pakkanen ei ole ongelma ison kuvakoon käyttäjälle. Tuuli sitävastoin on, myös Hurleylle. Vaikka Antarktis ympäristöineen on tunnetusti myrskyistä seutua, Endurance-kirjan kuvista vähänkään navakamman tuulen tuntua ei löydä hakemallakaan. Poikkeuksena ovat vain eräät Elephant-saaren kuvat.

Huima eloonjäämisseikkailu kiinnosti luonnollisesti suurta yleisöä, ja monet retkikunnan jäsenet kertoivat kokemuksistaan kirjoissa tai yleisöluennoilla. Hurley täydensi oman kirjansa kuvitusta tekemällä Etelä-Georgiaan erillisen kuvausretken. Yleisöluentonsa elävöittämiseksi Hurley syyllistyi kuvamanipulaatioon. Hänellä oli tapana päättää esityksensä vaikuttavaan loppukuvaan nimeltä ”Pelastus”, jossa ryysyinen miesjoukko tervehtii mereltä saapuvaa venettä. Todellisuudessa kuva on otettu Schakletonin lähtiessä rohkealle merimatkalleen. Pienempi vene on palaamassa rantaan ja James Caird on raaputettu pois kuvasta.

Hurleyn kuvat viime vuosisadan alkupuolelta ovat mielenkiintoista katseltavaa erityisesti niille, jotka uskovat uusien kuvien olevan automaattisesti vanhoja parempia.
5/2001

Exodus

Tennispalatsin näyttelytilaan on ripustettu 300 suurikokoista mustavalkokuvaa, joita yleisö katselee hartaan tunnelman vallitessa. Melkein kaikissa kuvissa on ihmisiä, mutta vain harvoissa iloisia ilmeitä: hymyyn ei ole aihetta.

Sebastiao Salgadon Exodus -näyttelyn teemana ovat modernin maailman kansainvaellukset, juuriltaan revityt ihmiset. Osa pakenee sisällissotaa ruumiiden reunustamaa tietä, monet odottavat parempaa huomista pakolaisleirin kurjissa oloissa. Muutamat onnekkaat ovat saaneet työpaikan ja päässeet asettumaan aloilleen – oudossa kulttuurissa ja kaukana sukulaisistaan. Näyttelyn kuvaustyö on tehty vuosina 1993-96 kaikkiaan 47 maassa.

Brasiliassa syntynyt ja taloustieteilijänä työuransa aloittanut Salgado otti ensimmäiset kuvansa vasta 26-vuotiaana, mutta nousi kymmenessä vuodessa maailmanmaineeseen. Salgado julkaisee kuvansa reportaaseina ennen kuin kokoaa niistä kirjoja tai näyttelyitä. Foorumit vaihtelevat sanomalehdistä miljoonalevikkisiin, prameasti painettuihin aikakauslehtiin. Niiden muotiin ja pintailmiöihin keskittyvässä kuvastossa Salgadon mustavalkokuvat erottuvat hätkähdyttävästi muistuttaen katsojaa maapallon asukkaiden äärimmäisestä eriarvoisuudesta.

Salgadon edellinen suururakka, Suomessakin nähty ”Workers” on kunnianosoitus kovaa ruumiillista työtä tekeville ihmisille ja vetoomus heidän työ- ja elinolojensa parantamiseksi.

Kuvaaja alistaa epämuodikkaasti kaiken osaamisensa palvelemaan yleisinhimillisiä tavoitteita. Kuvat ovat teknisesti loistokkaita ja harkitusti sommiteltuja. Vaihtelevien kuvakulmien löytämiseksi on nähty paljon vaivaa.

Sebastiao Salgado jatkaa Eugene Smithin viitoittamalla tiellä valokuvauksen kunniakkaimpia perinteitä. Heidän työnsä on mielestäni parasta, mitä kameralla voi saada aikaan.
3/2001

Ihminen luontokuvassa

Erään suomalaisen kirjailijan elämästä kertovassa kirjassa käytettiin äskettäin kuvia, jotka otin neljännesvuosisata sitten kuusamolaisella poroaidalla.

Avustin vasanmerkintäpaikalla porotutkijoita ja otin siinä sivussa runsaasti kuvia, enimmäkseen mustavalkoisia. Onneksi niitä, sillä negatiivit ovat edelleen moitteettomassa kunnossa. Kuvatessa keskityin valoihin, sommitteluun, pelkistämiseen ja muihin kuvan ominaisuuksiin, joilla arvelin olevan merkitystä valokuvilla kilpailtaessa.

Jälkikäteen olen harmitellut sitä, että en kuvannut porojen kiinniottamisessa käytetyn koivuisen vimpan monivaiheista valmistusprosessia. Tekniset valmiudet olisivat tähän riittäneet, mutta ymmärrys puuttui. Kun vimpojen tekoon erikoistunut vanhempi poromies Kustaa Suoraniemi aikanaan väistyi tehtävästä, Alakitkan paliskunnassa siirryttiin peruuttamattomasti omavaraisuudesta bambun ja nailonnarun aikakauteen.

Sukupolvet ovat vaihtuneet, mustavalkokuvat vaihtuneet värillisiksi ja kamerat automaattisiksi, mutta ymmärrys ei näytä mainittavasti lisääntyneen. Mielestäni suomalaisia nuoren polven luonnonkuvaajia vaivaa edelleen ylikorostunut pyrkimys hienoihin yksittäisiin kuviin. Suuntausta tukee luonnonkuvaajien vuotuisena päätapahtumana pidetty kilpailu, jonka voittaja voi nousta kertaheitolla täydestä tuntemattomuudesta juhlituksi sankariksi.

Kilpailussa sinänsä ei ole mitään pahaa, mutta siihen pitäisi osata suhtautua vähän niin kuin lottoarvontaan, jossa menestymisestä tai menestymättömyydestä ei kannata tehdä pitkälle meneviä johtopäätelmiä.

Ajankäytöllä ja välineiden arvolla mitattuna nuoret kuvaajat ovat valmiita uskomattomiin panostuksiin. Viimeistään kuvauskojun yksinäisyydessä olisi syytä rehellisesti selvittää itselleen kuvaamisen perimmäiset tavoitteet. Onko kuvat tarkoitettu omaksi ja sukulaisten iloksi, tavoitellaanko laajempaa yleisöä tai mahdollisesti asemaa kuvaajien kärkikaartissa? Ehkä tärkeintä onkin itse kuvaamistapahtuma ja siihen liittyvä onnistumisen elämys?

Hieman kärjistäen joukosta erottumiseen on vain kaksi mahdollisuutta: pitää ottaa suositusta aiheesta entistä parempia kuvia tai keskittyä uusiin aiheisiin ja näkökulmiin. Luonnonvalokuvaus tuntuisi kaipaavan kipeämmin mielikuvitusta kuin huippu-urheilusta tuttua pyrkimystä täydelliseen suoritukseen.

En jaksa muistaa, menestyivätkö vasanmerkintäkuvani kilpailuissa eikä asialla ole väliäkään. Paljon kiinnostavampaa on pohtia, miksi kuvia tarvittiin näin pitkän ajan kuluttua. Epäilemättä suurin kiitos kuuluu kuvissa esiintyville ihmisille: he tekevät kuvista kiinnostavia. Sama koskee kuvia yleisemminkin. Esimerkiksi varhaisten tunturiretkieni kuvista tällä hetkellä arvokkaimpia eivät ole huolellisesti jalustaa käyttäen kuvatut maisemat, vaan retkikavereista näpätyt muistokuvat. Ne ovat aikaan sidottuja ja ainutkertaisia.

Artikkeli on julkaistu Camera Natura -lehdessä 1997

Digitaalinen pimiö

Nuorempi luontokuvaajasukupolvi ajattelee kaikkea kuviin liittyvää ymmärrettävästi aivan eri tavalla kuin mustavalkoisesta aloittaneet veteraanit. Miten kokee valokuvan syntymisen kuvaaja, joka luova työpanos on aina päättynyt laukaisimen painamiseen? Voisiko valokuvauksen historian ja tekniikoiden huono tuntemus olla syynä puritanismiin, joka näyttää leimaavan monien luontokuvaajien suhtautumista digitaaliseen kuvankäsittelyyn?

Pelkästään dioja kuvaava luopuu vapaaehtoisesti suuresta joukosta työkaluja, jotka ovat itsestäänselvyyksiä jokaiselle vedostajalle. Jo kuvan rajaaminen vaatii sorminäppäryyttä; virheellisesti valotettuja tai kontrastiltaan sopimattomia kuvia pidetään menetettyinä. Filmin pinnalle valotushetkellä eksyvä pölyhiukkanen saa kuvaajan epätoivon partaalle…

Pimiössä monista diakuvaajan ongelmista selviytyy jo lyhyellä oppimäärällä. Parhaat vedostajat ovat iät ja ajat yhdistelleet kuvia aivan vastaavalla tavalla kuin digitaalisia kuvia ja niiden osia yhdistellään, tosin paljon vaivalloisemmin. Onnistunutta lopputulosta pidettiin ennen vanhaan paremminkin taidonnäytteenä kuin osoituksena tekijän löyhästä moraalista.

Vedostin itse neljä ensimmäistä näyttelyäni, mutta en ole mennyt pimiöön tosimielellä kymmeneen vuoteen. Saattaisin vieläkin nauttia itse vedostamisesta, mutta kuvien paimentaminen kiinnitealtaasta museokelpoisiksi vedoksiksi ei houkuttele. Kuvaan jonkin verran mustavalkoiselle ja värinegalle, mutta ehdottomana päämateriaalina on diafilmi.

Näillä taustoilla oma suhtautumiseni digitaaliseen kuvaan pysyi pitkään lähinnä välinpitämättömänä. Asia ei kerta kaikkiaan kiinnostanut, kunnes puolitoista vuotta sitten törmäsin Leukuun kohtalokkain seurauksin.

Erityisesti suurikokoisten mustavalkokuvien näkeminen sävykkäinä tulosteina Rovaniemen Arktikumissa oli shokki. Alkuhämmennykseen sekoittui aimo annos katkeruutta: joutaako vaivalla hankittu vedostustaito romukoppaan, jos tuollaista jälkeä syntyy hiirtä napsuttelemalla. Vähitellen aloin ymmärtää uuden tekniikan hyviä puolia ja uusia mahdollisuuksia. Puikkoihin päästyäni tajusin, että vedostustaitoakin tarvitaan vielä.

Nyt olen opetellut digitaalista kuvankäsittelyä reilun vuoden ja kunnioitukseni Photoshopia kohtaan on koko ajan kasvanut. Ohjelman avulla voisi tehdä ihmeitäkin, mutta minulle kuvankäsittely on nimenomaan ”vedostamista”. Muistan joka päivä olla kiitollinen siitä, että kuvien tekeminen ei enää tarkoita läträämistä huuhteluvesien kanssa tai session päätteeksi puolinukuksissa tapahtuvaa labran siivoamista seuraavaa tulijaa varten.

Moraalisiin kädenvääntöihin itseni kanssa en ole joutunut sen useammin kuin pimiössäkään. Yritän toimia hyvän maun rajoissa ja jos kokoan kuvan useammasta osasta, voin aivan hyvin ilmoittaa näin tehneeni.
9/2000

Valo on valokuvan vihollinen

Asiakas palautti joitakin aikoja sitten katsottavana olleita kinodioja. Huonosta pakkauksesta johtuen yksi lasikehys oli rikki, muuta erikoista en huomannut vielä siinä vaiheessa. Siirsin lehdet mappiin ja unohdin asian. Varsinainen vahinko paljastui kootessani uutta lähetystä. Valopöydällä huomasin, että yhden dialehden ylimmän rivin talvikuvat vihersivät voimakkaasti. Se osa kuva-alaa, joka oli ollut GePe:n lasikehyksen peltireunan peitossa, kukersi magentanvärisenä.

Päätin aikoinaan elävöittää näyttelyäni automaattisesti pyörivällä diasarjalla. Carousel rapsahteli salin nurkassa kuukauden päivät ja normaalit aukioloajat, projisointiaikaa kuvaa kohti taisi kertyä tunnin verran. Se oli aivan liikaa Kodachrome-originaaleille, jotka vihersivät samalla tavoin kuin asiakkaan palauttamat neljä kuvaa. Pimeässä säilytetyn Kodachromen värit säilyvät E-6 tyypin filmejä paremmin, mutta uv-valo on sille myrkkyä.

Tapauksen jälkiselvittely on oma lukunsa. Kaivoin arkistosta pilalle menneen kuvan rinnakkaisruudun ja pyysin vertaamaan kuvia keskenään. Asiakassuhteen katkeamisen pelossa en vaatinut rahallista korvausta kuvien tuhoutumisesta, sen sijaan vaadin selitystä ja ilmoitin omat epäilyni värivirheen syntytavasta.

Asiakas kiisti projisoineensa kuvia ja kertoi pyytäneensä firman ulkopuolista valokuvauksen asiantuntijaa katsomaan lähettämääni kuvaparia.

Asiantuntijalle ilmiö kuului olleen aivan outo ja ennennäkemätön. Värivirheen mahdolliseksi syyksi hän oli tarjonnut kehityksessä tapahtunutta virhettä. Jopa Arja-vaimo ilmoitti välittömästi selityksen kuultuaan, että kehitysvirhe olisi näkynyt myös rinnakkaisruudussa. Ehkäpä ”asiantuntija” luulee, että kehystettynä kuvaajalle palautettava Kodachrome leikataan erillisiksi ruuduiksi jo ennen kehitystä.

Tähän oli pakko tyytyä. Jos projektori on pois laskuista, arvioni värivirheen syntytavasta on seuraavanlainen: diamapin lehtiä on säilytetty pitkään työpöydällä, jolloin pinosta esiin työntyneen lehden ylin rivi on joutunut alttiiksi suoralle uv-valolle.

Tapauksen oppi on tämä: kannattaa katsoa miten kuvia säilyttää, omia ja muiden omistamia.
9/2000

Manipuloitu merikotka

Talven kuuma puheenaihe luontokuvaajapiireissä on kuvan manipuloiminen. Asia nousi pinnalle, kun muutamat Hannu Hautalan Luontohetkiä -kirjan kuvista paljastuivat useammasta otoksesta kootuiksi. Käsitteenä manipulaatio on mielestäni tarpeettoman voimakkaasti yhdistetty digitaaliseen kuvankäsittelyyn.

Keskustelussa on aiheellisesti muistutettu, että luontokuvaa voidaan manipuloida jo ennen kuvan ottamista. Esimerkiksi hyvän eläinkuvan taustalla on lähes poikkeuksetta suuri määrä valmistelua.

Myös manipuloinnin arveluttaviin puoliin saatetaan törmätä ilman tietokonetta: ruokinnan avulla eläimet on mahdollista houkutella ympäristöön, missä ne normaalisti eivät tule toimeen. Jos tykyn kuorruttama lakimetsä kuhisee tiaisia ja kuukkeleita, läskivarasto ei ole kaukana.

Hannu Hautala on vedonnut siihen, että hänen manipuloitujen kuviensa tilanteet ovat todellisuudessa mahdollisia. Esimerkiksi telkänpojat voivat pyrkiä uutusta maailmalle niin samanaikaisesti, että kaksi hyppäävää poikasta osuu samaan ruutuun. Koska onni ei ole vielä suosinut kuvaajaa, tilanne toteutettiin digitaalisesti.

Hautala epäilemättä tuntee aihepiirinsä ja osaa arvioida, mikä on lintujen maailmassa mahdollista ja mikä ei. Entä jos asialla on joku toinen kuvaaja, joka tietää vähemmän linnuista ja enemmän kuvankäsittelystä? Muutenkin hankala rajanveto käy täysin mahdottomaksi, jos manipuloinnin hyväksyttävyys kytketään tekijän persoonaan.

Mainittuun Hautalan kirjaan sisältyy maisemakuva, jonka taivaan mehevät värit on lainattu niukemmin valotetusta rinnakkaisruudusta. Diafilmi ei kykene toistamaan suuria valoisuuseroja, joten ratkaisulla on korjattu tekniikasta johtuva ongelma. Pimiöissä viihtyneille kuvaajille tuttuun ongelmaan löytyy siis kadehdittavan helppo ja tehokas digitaalinen ratkaisu.

Henkilökohtaisesti vedän rajan siihen, että kuvan sisältöä muuttavasta manipuloinnista on kerrottava. Telkkäkuvan kohdalla tämä raja on selvästi ylittynyt. Sen sijaan valokuvan värien, sävyjen ja kontrastin säätäminen kuuluu asiaan, olipa käytössä mikä tekniikka hyvänsä.

JK 1
Kuvan merikotka on kuvattu Norjassa, maisema Sompion luonnonpuistossa.

JK 2
Suomen Luonnonvalokuvaajat ry teki helmikuisessa vuosikokouksessaan pelisääntöjä selventävän päätöksen. Sen mukaan yhdistyksen jäsenen tulee kuvia julkaistessaan ilmoittaa, jos alkuperäistä kuvaa on kuvan ottamisen jälkeen muutettu

– henkilöitä, eliöitä tai esineitä siirtämällä, lisäämällä tai poistamalla muuten kuin rajaamalla
– koostamalla kuvaelementtejä tai kokonaisia kuvia yhdistelmäkuvaksi
– tekemällä sisältöä oleellisesti muuttavia mittakaavallisia tai värimuutoksia

Teksti muokattu Sompio -lehdessä 8.3.2001 julkaistusta artikkelista

Näyttely nettiin – luuserin vaihtoehto?

Luontokuva -lehden päätoimittajan tehtävät Markku Saihalle luovuttanut Erkki Santamala pohdiskeli viimeisessä pääkirjoituksessaan (Luontokuva 2/2001) ajatuksia herättävästi luonnonvalokuvauksen nykynäkymiä.

Yksi sivuttuja aiheita oli kuvien julkaiseminen, johon ES kaipasi näyttelyiden ja kirjojen rinnalle mielikuvitusta ja uusia avauksia. Hänen mielestään luontokirja on kokenut jonkinasteisen inflaation. Myyntiluvut pysyttelevät korkeina, mutta uutuuskirjat tarjoavat yhä harvemmin yllätyksiä tai ilon aiheita.

Tunnistan tuntemuksen: pintaa syvemmälle menevistä teksti- ja kuvakokonaisuuksista saatan edelleen innostua, mutta harvemmin varsinaisista kuvakirjoista. On tosin myönnettävä, että Akateemisen luontokirjaosasto ei ole minulle mikään pyhiinvaelluspaikka koskaan ollutkaan.>

Kirjatulvasta huolimatta suuri määrä laadukkaita kuvia jää julkaisematta, sillä uusille tulokkaille kaupallisten kustantamoiden kynnys on toivottoman korkea. Toisaalta olisi kiinnostavaa tietää, mihin tunnetut kuvaajat piilottavat tuotantonsa epäkaupallisen osan.

Useimmat kirjat tehdään suurelle yleisölle kaupallisuuden ehdoilla ja lopputulos on sen mukainen. Näyttelyissä voisi vapaammin kokeilla, irrotella tai ottaa kantaa, mutta tapahtuuko näin? Näyttelytoiminnan ongelmana on kehno hyötysuhde: työmäärä on hirveä, kustannukset suuret ja katsojamäärä yleensä vähäinen.

Onneksi on vaihtoehto! Tekniikan ja siirtoyhteyksien kehittyminen on tehnyt internetistä varteenotettavan kuvien julkaisukanavan. Jos web-kuvien käsittelyyn sopiva tietokonelaitteisto on valmiina, tarvitaan ”vain” skanneri, ohjelmistot ja aikaa. Parasta netissä on riippumattomuus kustantajista tai apurahatoimikunnista. Kuvaaja päättää itse kuviensa julkaisemisesta tai julkaisematta jättämisestä. Uutta on myös se, että vastuu lopputuloksesta kuuluu kokonaan kuvaajalle. Enää ei voi syyttää kirjapainoa vääristä väreistä tai toimittajaa tekstin pilaamisesta. Omalla kohdallani tärkein syy verkkosivujen avaamiseen oli sananvapaus: netissä saa sanoa ja vielä perustella mielipiteensä.

Laadusta ja linkityksestä riippuen nettisivujen kävijämäärä vaihtelee väljissä rajoissa, mutta potentiaalinen asiakaskunta on valtava. Nettinäyttely on aina auki ja kuvat voi nähdä kaikkina vuorokaudenaikoina samanaikaisesti kaikkialla maailmassa. Näyttelyä ei tarvitse fyysisesti kierrättää eikä se uutuusarvon haihduttua unohdu varastoon. Säännöllisesti päivitetty sivusto houkuttelee jatkuvasti kävijöitä, joista osalle ”vanha” näyttely onkin uusi ja ennennäkemätön. Jos näyttely on jo nähty tai aihe ei kiinnosta, se on helppo ohittaa.

Haluan painottaa, että en väheksy perinteistä näyttelyä, päinvastoin. Mielestäni jokaisen kuvaajan on syytä valmistaa sellainen, kokea näyttelynpitäjän ilot ja surut, joutua kasvotusten yleisön kanssa. Vasta sitten on edellytyksiä arvioida, mitä urakasta jää käteen ja miten kuvansa jatkossa julkistaa.

Monien mielestä kuvien julkaiseminen netissä on hullun hommaa, koska julkaisupalkkiot jäävät saamatta. Totta. Yhtä totta on, että internet on tervetullut vaihtoehto meille luusereille, jotka emme osaa markkinoida itseämme tai kuviamme.

Teksti julkaistu Luontokuva-lehdessä 3/2001

Neljännesvuosisata maisemia isolla kameralla

Ostin laakakoon Linhof Technikan HS:n ilmoituksen perusteella kesällä 1976. Syksyn aikana opettelin käyttämään kameraa silloisen asuinpaikkani Oulun lähiympäristössä. Ylösalaiseen etsinkuvaan, tarkentamiseen lupin avulla, siirtoihin ja kallistuksiin tottui nopeasti, mutta laikuttoman kehitystuloksen aikaansaaminen oli aluksi tuskan takana.

Seuraavan vuoden helmikuussa varustauduimme Jorma Luhdan kanssa ensimmäiselle ”oikealle” limppukuvausretkelle Isolle Syötteelle ja Kuusamoon. Nykyisin laskettelukeskuksena tunnettu Iso-Syöte ympäristöineen oli vielä täyttä erämaata, joskin rakentajat katselivat aluetta jo sillä silmällä.

Isolla kameralla tapahtuvan kuvaamisen hyötysuhde alkoi valjeta, kun iltapäivän hikinen kiipeily tykkyisellä vaaralla tuotti vain kolme jalustanpaikkaa. Uskoimme vahvasti, että laatu korvaa määrän eikä vaivalloinen ponnistelu mene hukkaan.

Iltahämärissä laskettelimme Pärjänjoen varteen, mistä löytyi karttaan merkitty kämppä, itse asiassa hatara niittysauna. Yöstä tuli hyytävän kylmä. Katselin aikani kuluksi hirrenraosta kiiluvia tähtiä; Jopi oli varustautunut paremmalla makuupussilla ja väitti nukkuneensa hyvin.

Seuraavana päivänä kuvasimme joen varressa pienellä avosuolla. Varustuksessa oli suuria puutteita, esimerkiksi muutenkin turhan matala jalusta upposi lumeen lähes kinopäätä myöten. Myöhemmin filminkehitys paljasti puurunkoisten kasettien vuotaneen häikäisevässä kevättalven valossa.

Jopi hävisi kesken kuvaustouhun. Katselin ihmeissäni ympärilleni, kunnes korkealta puun latvasta kuului komento hiihtää latua Teerivaaran suuntaan. Tein työtä käskettyä ja Jopi lonksutteli kuusseiskaa. Yhdestä mustavalkoisesta kehkeytyi aikaa myöten Luontokuva-arkiston kestosuosikki.

Käytössämme oli yksi ahkio, naruvetoinen tasamaalle tarkoitettu eteläpohjalainen siankuljetusmalli. Paremmista ei vielä siihen aikaan ollut tietoa, huonommista kylläkin. Sukset olivat molemmilla parasta mahdollista mallia: Heikkisen verstaasta lähteneet Paltamolaiset.

Jatkoimme retkeä Kuusamoon ja vietimme muutamia päiviä Savilammella ja Taivalkönkäällä. Yöllistä hiihtoa Puikkosuon pistotien päästä Savilammelle säesti huuhkajan kumea puhaltelu.

JK
Suotuisa hinta- ja laatukehitys on tuonut ison kuvakoon skannerit tarvitsijoiden ulottuville. Olen palauttanut viime kuukaudet entiselleen jo menetetyiksi luulemiani 70-luvun laakadioja ja muistellut siinä sivussa vanhoja kuvausretkiä.
2/2002