Aihearkisto: Saamelais- ja poropolitiikka

Greenpeace lügt – heiligt der Zweck die Mittel?

Ein Foto mit einer einsamen Krüppelkiefer, dahinter kilometerweit schneebedecktes Flachland. Der Text dazu heißt  ”Kahlschlag am nordfinnischen Peurakairasee”.

Jeder, der auch nur ein bisschen in der Natur Lapplands unterwegs gewesen ist, sieht sofort, dass das Foto im Vordergrund keinen Kahlschlag, sondern ein offenes baumloses Moor zeigt. Hinter dem Moor liegt ein See, dessen gegenüberliegendes Ufer in der Ferne als schmales Band am Horizont auszumachen ist. Der Peurakairasee ist auf dem Foto allerdings nicht zu sehen, was auch gar nicht möglich wäre, weil es einen See dieses Namens weder auf der Landkarte noch in natura gibt. Um den finnischen Schriftsteller Erno Paasilinna zu zitieren: Ein Foto lügt mehr als tausend Worte – wenn der Wille da ist. Wenn es um die auf Deutschland orientierte Oberlappland-Propaganda von Greenpeace geht, ist dieser Wille zweifellos vorhanden.

Das Foto wurde im Zusammenhang mit einem ausführlichen Artikel in Nummer 6/2005 der Zeitschrift ”Greenpeace Magazin” veröffentlicht. Der Artikel ist mit ”Papier” überschrieben und handelt eigentlich von der Zunahme des Papierverbrauchs und der Bedeutung von Altpapier. Die aus finnischer Sicht interessante, Oberlappland tangierende Passage ist in der im Internet zu findenden Kurzfassung des Artikels zu lesen.

Die Propaganda von Greenpeace ist schon seit einigen Jahren Sami-politisch gefärbt. Auch diesmal kommt das wieder vordergründig zum Ausdruck. Die Journalistin Ritva Torikka-Gelencser aus Inari wird als Sami-Expertin aus der Region angeführt. Ihre Behauptung, dass die finnischen Holzkonzerne mit Zustimmung der Regierung die letzten Urwälder Europas kahl schlagen, wird in dem deutschsprachigen Artikel wie folgt wiedergegeben: ”Ritva Torikka-Gelencsér, die Sprecherin des Rates der Sami, ist entsetzt, wie skrupellos die finnischen Holzkonzerne in Eintracht mit der Regierung vorgehen: Sie rauben uns unser Land und schlagen die letzten Urwälder Europas kahl.”

Und genau so dick wird weiter aufgetragen: ”Mit jedem Baum, der im Norden Finnlands gefällt wird, schrumpft der Lebensraum der rund 7000 Sami, die bis heute traditionell von der Rentierzucht leben.”

Vergleichen wir doch die ”Angaben” der Greenpeace-Informantin mit den Tatsachen. Von den rund 7000 finnischen Sami leben ca. 4000 in der Heimatregion der Sami. Die Erwerbsstruktur hat sich in Oberlappland etwa im selben Tempo verändert wie in den anderen Regionen Finnlands auch: Weniger als10 % der Sami im arbeitsfähigen Alter sind derzeit Rentierzüchter. 1948 waren es 67,4 %, 1984 noch 33,4 %.

Auf Seite 83 des Erläuterungsteils zum Bericht des Samikomitees (OM 3.12.2001) heißt es zur aktuellen Situation der samischen Bevölkerung wie folgt: ”Wegen der geringen Produktivität der natürlichen Erwerbszweige und wegen des Mangels an ständigen Arbeitsplätzen basiert die Existenz der samischen Bevölkerung in zunehmendem Maße auf gelegentlichen Lohnarbeiten und auf der Einkommensumverteilung durch die Gesellschaft. Auch von den Sami lebt heute ein immer größerer Teil von der Einkommensumverteilung durch die Gesellschaft, beispielsweise von Arbeitslosenunterstützung und Renten. In Utsjoki waren das im Jahre 1999 ca. 29 %, in Inari und Enontekiö knapp 35 %.”

Ritva Torikka-Gelenczers Part endet mit einer scharfen Forderung: ”Greenpeace fordert daher, wenigstens die wertvollsten etwa 90.000 Hektar Urwälder in Lappland unter Schutz zu stellen. Gelingt dies nicht, würde der Verlust dieser Naturschätze nicht nur das indigene Volk der Sami in seiner Existenz gefährden, sondern auch mehr als 500 vom Aussterben bedrohte Tier- und Pflanzenarten. Sie alle fielen dem Papierhunger der Industriestaaten zum Opfer.”

Das Gerede davon, dass 500 Tier- und Pflanzenarten vom Aussterben bedroht sind, beruht auf der falschen Annahme, dass die 90.000 Hektar Wald, für die Schutzmaßnahmen gefordert werden, buchstäblich aus den letzten Wildmarkwäldern Inaris bestehen. Dies ist jedoch in Wirklichkeit nicht der Fall, denn die ”ersten” Wildmarkwälder Inaris stehen schon seit langem unter Schutz. Das wird den Deutschen aber natürlich von Greenpeace verschwiegen.

Teilwahrheiten und Lügen waren von Anfang an kennzeichnend für die Oberlappland-Kampagne unter Leitung von Greenpeace. Zu meinem Erstaunen habe ich feststellen müssen, wie blauäugig-kritiklos in Finnland das Wirken von Greenpeace hingenommen wird, beispielsweise etwa von einigen Parlamentsabgeordneten des Grünen Bündnisses, die in der Öffentlichkeit Stellung zu der Sache genommen haben. Oder ist es etwa so, dass eine Umweltorganisation, ”die auf unserer Seite” beziehungsweise ”für eine gute Sache” ist, Lügen und fragwürdige Mittel einsetzen darf?

PS. Über den Artikel in der Zeitschrift ”Greenpeace Magazin” und/oder über den Fotobluff in dem Zusammenhang wurde am 31.10.2005 in Finnland mindestens an drei Stellen berichtet: in der Zeitung ”Lapin Kansa”, im Blog ”Outoa Taigaa” und im Diskussionsforum ”Suomi24”. Vom Blog und vom Forum aus gelangte man durch Anklicken des entsprechenden Links auf die Internetseiten des ”Greenpeace Magazins”. Der Zugriff war so intensiv, dass das für den Ruf der Organisation äußerst peinliche Foto noch im Laufe des Nachmittags von den Internetseiten der Zeitung verschwand.

11/2005
Auf Finnisch

Greenpeace valehtelee – pyhittääkö tarkoitus keinot?

Valokuvassa näkyy yksinäinen kitukasvuinen mänty, taustanaan kilometrien laajuinen tasainen lumilakeus. Kuvatekstissä kerrotaan, että kyseessä on ”Kahlschlag am nordfinnischen Peurakairasee”, avohakkuu pohjoissuomalaisen Peurakairanjärven rannalla.

Jokainen vähänkin Lapin luonnossa liikkunut näkee heti, että kuvan etualalla ei ole avohakkuu, vaan avosuo. Suon takana on järvi, jonka vastaranta erottuu kapeana nauhana kaukana horisontissa. Peurakairanjärvi kuvassa ei kuitenkaan ole eikä voisikaan olla, sillä sen nimistä järveä ei löydy kartalta, ei ole olemassakaan. Erno Paasilinnaa lainatakseni yksi valokuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa – jos niin halutaan. Kun Greenpeacen Saksaan suunnatusta Ylä-Lappi -propagandasta on kyse, haluja ei ole syytä epäillä.

Kuva liittyy Greenpeace Magazin -lehden numerossa 6/2005 otsikolla Papier julkaistuun laajaan artikkeliin, jonka varsinaisena aiheena on paperin kulutuksen kasvu ja kierrätyspaperin osuus. Tekstin suomalaisittain kiinnostava Ylä-Lappia sivuava osuus sisältyy netistä löytyvään artikkelin suppeaan versioon.

Greenpeacen propagandaa jo muutaman vuoden ajan värittänyt saamelaispoliittinen näkökulma on tälläkin kertaa vahvasti esillä. Paikallisena saamelaisasiantuntijana esiintyy inarilainen toimittaja Ritva Torikka-Gelencser. Hän mm. väittää suomalaisten metsäkonsernien hakkaavan hallituksen suostumuksella paljaaksi Euroopan viimeiset aarniometsät:

”Ritva Torikka-Gelencsér, die Sprecherin des Rates der Sami, ist entsetzt, wie skrupellos die finnischen Holzkonzerne in Eintracht mit der Regierung vorgehen: Sie rauben uns unser Land und schlagen die letzten Urwälder Europas kahl.”

Jatko on yhtä paksua:

”Mit jedem Baum, der im Norden Finnlands gefällt wird, schrumpft der Lebensraum der rund 7000 Sami, die bis heute traditionell von der Rentierzucht leben.”

Verrataanpa syväkurkun ”tietoja” tosiasioihin. Suomen n.7000 saamelaisesta asuu saamelaisten kotiseutualueella n.4000. Elinkeinorakenne on muuttunut Ylä-Lapissa lähestulkoon samaa vauhtia kuin muualla Suomessa: työikäisistä saamelaisista tällä hetkellä alle 10 % on poronhoitajia. Vuonna 1948 luku oli 67.4 % ja v.1984 33.4 %.

Saamelaistoimikunnan mietinnön (OM 3.12.2001) selvitysosan sivulla 83 saamelaisväestön tämän päivän tilannetta kuvataan seuraavasti:

”Luontaiselinkeinojen pienestä tuottavuudesta ja pysyvien työpaikkojen puutteesta johtuen saamelaisväestön toimeentulo pohjautuu yhä enenevässä määrin tilapäisiin palkkatöihin ja yhteiskunnan tulonsiirtoihin. Yhä suurempi osuus myös saamelaisista saa toimeentulonsa tänä päivänä myös yhteiskunnan tulonsiirroista kuten työttömyyskorvauksista ja eläkkeistä, esim. Utsjoella vuonna 1999 n. 29%, Inarissa ja Enontekiöllä vajaat 35%.”

Ritva Torikka-Gelencserin osuus päättyy tiukkaan vaatimukseen:

”Greenpeace fordert daher, wenigstens die wertvollsten etwa 90.000 Hektar Urwälder in Lappland unter Schutz zu stellen. Gelingt dies nicht, würde der Verlust dieser Naturschätze nicht nur das indigene Volk der Sami in seiner Existenz gefährden, sondern auch mehr als 500 vom Aussterben bedrohte Tier- und Pflanzenarten. Sie alle fielen dem Papierhunger der Industriestaaten zum Opfer.”

Puhe 500 eläin- ja kasvilajia uhkaavasta sukupuutosta perustuu virheelliseen olettamukseen, jonka mukaan suojeluvaatimusten kohteena oleva yhteensä 90 000 hehtaarin metsäalue koostuu kirjaimellisesti Inarin viimeisistä erämaametsistä. Näinhän ei todellakaan ole, sillä Inarin ”ensimmäiset” erämaametsät ovat olleet suojeltuna jo pitkään. Mutta sitä Greenpeace ei tietenkään saksalaisille kerro.

Osatotuudet ja valehtelu ovat leimanneet alusta asti Greenpeacen johdolla käytyä Ylä-Lappi -kampanjaa. Olen ihmeekseni joutunut havaitsemaan, kuinka sinisilmäisen kritiikittömästi Greenpeacen toimintaan Suomessa suhtaudutaan, esimerkkinä vaikkapa eräät julkisuudessa asiaan kantaa ottaneet Vihreän liiton kansanedustajat. Vai onko niin, että ”meidän puolellamme” tai ”hyvällä asialla” oleva ympäristöjärjestö saakin valehdella ja käyttää kyseenalaisia keinoja?

PS
Greenpeace Magazin -lehden artikkelista ja/tai siihen liittyvästä kuvahuijauksesta kerrottiin Suomessa 31.10.2005 ainakin kolmessa paikassa: Lapin Kansassa, Outoa Taigaa -blogissa ja Suomi24 -keskustelufoorumilla. Blogista ja foorumilta pääsi linkkiä klikkaamalla Greenpeace Magazinin verkkosivuille. Liikenne oli sen verran vilkasta, että järjestön maineen kannalta äärimmäisen kiusallinen kuva hävisi iltapäivän aikana lehden nettisivuilta.
11/2005
Auf Deutsch

Porot ja luppo

Greenpeacen ja Suomen luonnonsuojeluliiton 26.1.2005 Helsingissä järjestämän poroseminaarin tiedotteessa julistetaan kategorisesti, että luppometsät ovat ”porojen tärkeimpiä talvikauden laidunmaita”. Tiedotteen otsikko kuuluu: ”Hakkuut uhkaavat perinteistä poronhoitoa”.

Luontojärjestöjen käsitys poron talviravinnosta poikkeaa merkittävästi siitä, mitä yliopistoissa asiasta tiedetään ja opetetaan. Näihin päiviin asti porojen tärkeimpinä talviravintokasveina on pidetty maassa kasvavia jäkäliä ja vastaavasti tärkeimpiä talvilaitumia runsasjäkäläisiä metsä- ja tunturialueita. Jos jäkälää on vähän, porojen tiedetään käyttävän korvaavana ravintona mm. heinäkasveja, saroja ja varpuja.

Puilla kasvavan tai hangelle putoilevan lupon merkitys on suurimmillaan kevättalvella, jolloin lumiolosuhteet vaikeuttavat ravinnon kaivamista. Loppukevään teräshanget ovat luku sinänsä, mutta paksukaan lumi ei muodostu läpipääsemättömäksi ongelmaksi, jos laitumet ovat kunnossa. Porojen kaivamishalut riippuvat aivan ratkaisevasti hyötysuhteesta eli siitä, kuinka paljon kuopan pohjalta löytyy jäkälää tai muuta ravintoa. Olen omin silmin nähnyt porojen kaivavan täyttä päätä, vaikka lunta oli reilusti toista metriä. Jos/kun jo puolimetrinen lumipeite on liikaa tämän päivän poroille, syynä on jäkälän vähyys.

Perinteisessä poronhoidossa jäkälälaitumet ja porojen määrä olivat sidoksissa toisiinsa: suuri poromäärä johti väistämättä porokannan romahtamiseen, jolloin laitumet saivat aikaa elpyä. Nykymuotoisessa porotaloudessa porojen määrä pidetään lisäruokinnan avulla pysyvästi lähellä sallittua maksimiaan.

Helsingin Sanomat tuki luontojärjestöjen ja saamelaisporomiesten/poliitikkojen yhteistä kampanjaa julkaisemalla 2.2.2005 Lapin paliskunnan ex-poroisäntä Hannu Maggan haastattelun. Magga jatkoi luppohehkuttelua kertomalla, että paliskunnan alueella Porttipahdan tekoaltaan pohjoispuolella sijaitsevan Peurakairan vanhoissa metsissä on luppoa keskimäärin 573 kg hehtaarilla. Magga ihasteli lupon paljoutta hakkaamattomassa metsässä katsomatta aiheelliseksi täsmentää, että hänen mainitsemansa muhkeat kilomäärät tarkoittavat metsän koko luppobiomassaa puiden tyveltä latvaan saakka.

Kommentoin haastattelua nettipäiväkirjassani ja huomautin, että porojen ulottuvilla olevan lupon määrä jää murto-osaan Maggan ilmoittamasta. Poron kannalta merkitystä on myös puista tuulen ja lumen vaikutuksesta putoilevalla lupolla. Sen määrästä ei kirjoitushetkellä ollut käytettävissä tutkittua tietoa, mutta nyt on: erikoistutkija Timo Helteen mukaan lupon vuotuinen ”sadanta” on keskimäärin n. 10% biomassasta. Kun talven aikana pudonnut ja syömättä jäänyt luppo keväällä lumen sulaessa tulee esiin, poroilla on lyhyen aikaa saatavillaan runsaasti laadukasta ravintoa.

Helteen mukaan Inarin puolella kunnanrajaa luppoa on selvästi vähemmän kuin Peurakairassa, parhaissa 150-200 -vuotiaissa männiköissä keskimäärin 135 kg/ha koko puusto huomioon otettuna. Tästä n. 5% on porojen ulottuvilla ja sadanta alun toistakymmentä kiloa vuodessa. Käytännössä tamä tarkoittaa sitä, että kuluneillakin laitumilla jäkälän määrä on luppoon verrattuna helposti kaksikymmentäkertainen. Toisin kuin luppo, jäkälä on suurimman osan talvea porojen saatavilla.

Maggan Peurakairasta ilmoittama koko puuston luppomäärä on hehtaaria kohti suurempi kuin jäkälän määrä samalla alueella. Ilmeisesti tämä sinänsä paikkansa pitävä, mutta kokonaisuuden hahmottamisen kannalta harhaanjohtava tieto houkutteli Greenpeacen ja Sll:n ”asiantuntijat” tekemään hätäiset päätelmänsä. Tiedotteen väite ei siis pidä paikkaansa edes Inarissa, koko pohjoisesta poronhoitoalueesta puhumattakaan. Kannattaa pitää mielessä, että esimerkiksi tunturipaliskunnista luppometsät – Greenpeacen tarkoittamassa merkityksessä – puuttuvat kokonaan.

Asialleen vihkiytyneet äärilaidan luonnonsuojelijat hallitsevat osatotuuksilla pelaamisen. Luposta puhuttaessa ei vahingossakaan kerrota, että merkittävä määrä luppoa tulee porojen syötäväksi jokatalvisissa hakkuissa, tasaisesti ja säiden oikuista riippumatta. Niin kauan kuin Ylä-Lapin metsiä ylipäätään hakataan, toimintaa kannattaisi käytännön ongelmien uhallakin keskittää porojen ravinnonsaannin kannalta kriittiseen kevättalveen.

Toinen metsäsotureiden systemaattisesti ”unohtama” tosiasia on se, että metsien suojelutilanne on Inarissa kertaluokkaa parempi kuin missään muualla Suomessa. Likipitäen puolet paljon puhutuista luppometsistä on suojeltu!

Palaan metsäkiistan avainkysymykseen: missä määrin porotalouden ahdinko on seurausta Metsähallituksen hakkuista? Taustaksi on syytä todeta, että porotalous on ongelmissa sellaisillakin alueilla, missä metsätaloutta ei luonnonoloista johtuen harjoiteta.

Inarissa asiaa voitaisiin selvittää vertaamalla paliskuntia keskenään. Ovatko porotalouden keskeiset tunnusluvut (lihantuotto/lukuporo, lisäruokintakustannukset % teurastulosta) suojelualueiden ansiosta lähes täysin hakkuilta säästyneessä Sallivaaran paliskunnassa paremmat kuin kauttaaltaan hakatussa Ivalon paliskunnassa?

Jos ongelmat johtuisivat hakkuista, ero Sallivaaran eduksi olisi dramaattinen. Mutta ei ole: viimeksi tilastoja tutkiessani huomasin yllätyksekseni, että Ivalon paliskunnan tunnusluvut olivat paremmat. Viimeisimpiä tilastoja en ole nähnyt, mutta joka tapauksessa on selvää, että tilanne ei ole niin mustavalkoinen kuin Greenpeace propagandassaan väittää.

Mikä panee järkeviltä vaikuttavat ihmiset laukomaan päättömyyksiä tässä nimenomaisessa asiassa? Luonnonsuojelijoiden osalta kyse on paljolti siitä, että Inarissa metsien laaja-alaista lisäsuojelua on vaikea perustella luonnonsuojelun omillla tarpeilla. Poronhoidosta puhuttaessa lupon merkityksen (yli)korostaminen tukee oivallisesti kampanjan varsinaista pääväittämää hakkuiden turmiollisisuudesta.

Greenpeace valjasti joitakin vuosia sitten poron ja ”sorretun” saamelaisporomiehen mielikuvakampanjointinsa keulakuviksi. Yhdistelmä toimii erityisen hyvin ulkomailla, missä tieto Suomen porotalouden ongelmien syistä ja saamelaisten asemasta on äärimmäisen vähäistä ja värittynyttä. Eräs toiminnassa edelleen mukana oleva metsäsoturi on kiteyttänyt osuvasti taistelun perimmäisen tavoitteen: pannaan saamelaisten avulla Metsähallitus kontalleen.

Poromiehet puolustavat omia lyhyen ja pitkän tähtäimen taloudellisia etujaan, toisin sanoen politikoivat. Hyökkäys on paras puolustus: syitä porotalouden ahdinkoon haetaan vain ja ainoastaan elinkeinon ulkopuolelta, sen sijaan että rehdisti myönnettäisiin laidunongelmien olevan suurelta osin perua porotalouden hullujen vuosien rajusta ylilaidunnuksesta. Hakkuiden lisäksi syytetyn asemaan ovat joutuneet mm. tekoaltaat, kaivostoiminta, massamatkailu, eräretkeily ja jopa luontoäiti itse.

Saamelaisporomiesten ja -poliitikoiden tavoitteena on Metsähallituksen hakkuiden välitön keskeyttäminen nimetyissä kohteissa. Pitkällä tähtäimellä varmaankin tavoitellaan korvauksia valtiovallalta ja mahdollisesti muiltakin maankäyttäjiltä, joiden toiminnasta porotalouden ongelmien väitetään johtuvan.

PS
Viimeistelen tekstiä 7.3.2005. Uutispäivä on ollut vilkas:

-Yle 24 Uutiset kertoi aamulla, että Metsähallitus keskeyttää Stora Enson vaatimuksesta hakkuutyöt Nellimin kohteessa. Yhtiö on saanut huolestuneita yhteydenottoja Keski-Euroopan asiakkailtaan, jotka puolestaan ovat joutuneet Greenpeacen painostuksen kohteeksi.

-Maaherra Hannele Pokka on pyydettäessä suostunut Inarin metsäkiistan sovittelijaksi sillä ehdolla, että kaikki osaspuolet saadaan neuvottelupöydän ääreen.

-Inarin kunnanhallitus toteaa yksimielisesti, että riidasta neuvotteleminen kuuluu inarilaisille ja kehottaa muita toimijoita pidättäytymään enemmistä toimista.

-MTT-taloustutkimuksen selvityksen mukaan porotalous tuottaa huonosti ja joillakin porotiloilla käyttökate on jopa negatiivinen. MTT:n ja Paliskuntain yhdistyksen kehittämän kannattavuusvertailun mukaan porotalouden yrittäjätulo oli viime poronhoitovuonna vajaat 9 000 euroa tilaa kohden.
3/2005

 

Perinteinen elämäntapa uhattuna

Rotusyrjintäsopimuksen toteutumista valvova komitea kiinnitti äskettäin kriittistä huomiota Suomesta saamiinsa raportteihin (Juhani Kortteinen HS Vieraskynä 28.3.1996) YK:n komitean yhtenä huolenaiheena oli ”kaivostoiminnan ja metsänhakkuun uhka saamelaisten perinteiselle elämäntavalle”. Kaivostoiminnan osalta huoli on ilmeisen aiheellinen, varsinkin jos tarkoitetaan uhkaa poroelinkeinolle. Kysymys hakkuiden vaikutuksista on paljon monimutkaisempi.

Saamelaisten perinteisen elämäntavan kannalta metsänhakkuita kohtalokkaampia ovat olleet saamelaisväestön omat, sinänsä ymmärrettävät elintason kohottamispyrkimykset. Onko eduskunta syyllistynyt rasismiin tukiessaan näitä pyrkimyksiä? Esimerkiksi porotilalaki toi nykyajan asumismukavuudet porosaamelaisten (ja muiden ammattiporomiesten) ulottuville, mutta teki kerralla lopun luontaistalouteen perustuvasta elämänmuodosta. Kun runsaan maastoajoneuvokannan ylläpito lisää entisestään rahantarvetta, porotilatalous ei pyöri porosta saatavalla tuotolla.

Vielä muutama vuosikymmen sitten hyvinkin perinteisesti eläneistä porosaamelaisista on tullut eräänlaisia monialayrittäjiä, joiden toimeentulo koostuu mm. porotilaan kuuluvan metsäpalstan kantorahoista. Metsähallituksen siistittyä menetelmiään Ylä-Lapin kovakouraisinta metsätaloustoimintaa harjoitettaneen tällä hetkellä yksityis- ja yhteismetsissä, esimerkkinä saamelaisten hallitsema Utsjoen porotilojen yhteismetsä, joka kaiken lisäksi sijaitsee Inarin puolella.

Muistiossaan (20.9.1995) eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnalle saamelaisvaltuuskunta kiirehti saamelaislain valmistelua ja edellytti, että ennen lain ehtimistä eduskunnan käsittelyyn ”saamelaisten mahdollinen omaisuus valtion metsämaan alueella” olisi väliaikaisesti turvattava. Lausunnossaan (30.11.1995) metsälakityöryhmän mietinnöstä saamelaisvaltuuskunta esitti, että ”saamelaisten kotiseutualueella saadaan saamelaisten kulttuurimuotoon kuuluvien elinkeinojen ylläpitämisen ja kehittämisen turvaamiseksi sovaltaa tämän käyttötarkoituksen edellyttämiä hakkuutapoja”.

Kapulakieliset mielenilmaisut ymmärtääkseni tarkoittavat, että poronhoitoa ja muita saamelaiseen kulttuurimuotoon kuuluvia elinkeinoja on tarkoitus jatkossakin ylläpitää ja ”kehittää” puun myynnistä saatavilla tuloilla. Niiden turvaamiseksi saamelaisalueen valtionmetsät haluttaisiin saamelaisten omistukseen.

Katson asiaa metsäluonnon tulevaisuudesta huolestuneen luonnonystävän näkökulmasta. Mahdollisimman suuri osa jäljellä olevista luonnonmetsistä pitää jättää hakkaamatta. Lopputuloksen kannalta on jokseenkin yhdentekevää, perustellaanko hakkuita metsäteollisuuden tarpeilla, työllisyyden hoidolla vai nykymuotoisten saamelaiselinkeinojen tukemisella. Lisäksi pelkään, että valtaväestön tekemät suojelupäätöksetkin voidaan tulkita rasistisiksi tai saamelaisten ihmisoikeuksia loukkaaviksi, jos niiden katsotaan haittaavan poroelinkeinoa.

Ulkomaankortilla pelaavat saamelaispoliitikot ovat keittäneet uskomattoman sopan: Metsähallituksen hakkuita syytetään rasistisiksi samaan aikaan kun saamelaisten harjoittama tehometsätalous on Rion sopimuksen 10. artiklan tarkoittamaa alkuperäiskansan perinteistä luonnonvarojen käyttöä, jota tulee suojella ja rohkaista!

Vaikka olen itsekin metsätaiston tiimellyksessä syyttänyt Metsähallitusta yhdestä jos toisesta rötöksestä, puheet rasismista metsänhakkuiden yhteydessä tuntuvat epäasiallisilta ja kohtuuttomilta. Saamelaiskulttuuria on tuettava, mutta ei metsiä hakkaamalla.

Teksti julkaistiin Helsingin Sanomien mielipidepalstalla 20.4.1996
(toimitus oli laatinut oman otsikon ja lisännyt arkistostaan kuvan).

Kirje saamelaisaktivistille

Saamelaispoliitikkojen tavoitteena on yhdistää saamelaisten vanhat oikeudet nykyiseen tekniikkaan, elintasoon ja rahantarpeeseen. Minun mielestäni yhtälö on kaikella tavalla mahdoton.

Kiitän vielä lähettämästäsi palautteesta. Vastaukseni viipyi mm. sen vuoksi, että jouduin miettimään uusia perusteluja ja panemaan osan niistä ensi kertaa tekstin muotoon.

Luonnehdit saamelaistekstejäni huolellisesti kirjoitetuiksi. Aikaa niiden väkertämiseen ainakin on mennyt! Toisaalta huolellisuus ei paljon auta, jos kirjoittaja on ”väärää” mieltä asioista. Tuntuu jokseenkin mahdottomalta saada kriittisiä saamelaistekstejä julki merkittävissä etelän lehdissä.

On mukava huomata, että monissa luonnonsuojeluun ja luonnonvarojen käyttöön liittyvissä asioissa näyttäisimme olevan samoilla linjoilla. Niihin olen toki kirjoituksissani keskittynytkin. Poliittisella ja periaatteellisella puolella näkemyksemme sen sijaan poikkeavat melko tavalla.

Erno Paasilinna oli suorapuheinen mies, jolla ei ollut tarvetta kumarrella mihinkään suuntaan. Arvovaltaiselta taholta tuleva saamelaispolitiikan julkinen arvostelu on tässä maassa niin harvinaista, että en mitenkään voinut jättää sitaattia käyttämättä. Minunlaiseni rivikansalaisen esittämä kritiikki on helppo sensuroida tai leimata kylähullun jupinaksi.

Tutkijoista puhuessaan EP varmaankin tarkoitti erityisesti Pekka Aikiota, jolloin saamelaispolitiikassa ryvettymättömät tutkijat joutuvat  sijaiskärsijöiksi. Samainen Erno Paasilinna tölväisi aikanaan omaa ammattikuntaani toteamalla, että valokuvaajien ammattitauti on sokeus.

Minun kannaltani sitaatin pointti on siinä, että ”jatkuvan sorron julistamisella” poliittinen iltalypsy saadaan näyttämään oikeustaistelulta. Vai oletko sinä mahdollisesti sitä mieltä, että saamelaisten oikeudet/yhteiskunnallinen asema/elintaso jne olisivat valtaväestöön verrattuna alemmalla tasolla? Ja jos olet, mihin käsityksesi perustuu?

Kaisa Korpijaakko-Labban tuore tutkimus on herättänyt monenlaisia ajatuksia. Uutisoinnissa jäi vähälle huomiolle, että K-L valottaa saamelais-lappalaiskiistan huonosti tunnettua taustaa tähdentäessään (Lapin radion mukaan), että saamelaiset ovat etninen ryhmä, kun taas lappalaisuus on kiinteistöoikeudellinen asema. Ja että suurelta osalta saamelaisia tämä kiinteistöoikeudellinen asema puuttuu, sen sijaan monilla saamelaisrekisterin ulkopuolelle jätetyillä lappalaisilla se on.

Panin myös merkille, että STT otsikoi tutkimuksen julkistamista koskevan uutisensa: ”Uusi tutkimus väittää: Lappalaisten maaoikeuksille selkeät perusteet”. Sen sijaan ajoittain järkyttävän yksipuolisesti saamelaiskysymystä käsittelevä Helsingin Sanomat puhuu saamelaisten maaoikeuksista ja haukkuu lappalaisia ”pyrkyreiksi”.

Jos maanomistusta tutkitaan K-L:n tavoin asiakirjojen pohjalta ja oikeustieteen näkökulmasta, samaa metodia tulisi mielestäni käyttää myös riitojen ratkaisussa. Ymmärrän toki saamelaispoliitikoiden näkökulman asiaan: vaikka oikeuskäsittely johtaisikin maiden ”palauttamiseen”, se päästäisi lappalaisia osille ja jättäisi saamelaisia nuolemaan näppejään. Poliittinen päätös, näillä näkymin ILO-sopimuksen ratifioiminen, rajaisi (K-L:n tulkinnan mukaan) maaoikeusratkaisusta hyötyväksi osapuoleksi pelkästään saamelaiset.

Lapin Kansa julkaisi runsas viikko sitten Matti Enbusken kirjoittaman arvion Korpijaakko-Labban uusimmasta tutkimuksesta. Arvio ei ollut erityisen mairitteleva. Esimerkiksi syytös omien mielipiteiden sotkemisesta tieteelliseen tekstiin on vakava. Enbuske tuntui vähintäänkin rivien välissä viestittävän, että terveen järjen käyttäminen ei ole kiellettyä oikeushistorian tutkijalta, paremminkin se on suotavaa.

Minäkin olen ihmetellyt saamelaisten vanhojen oikeuksien ja toisaalta muun väestön maanomistuksen suoraa rinnastamista. Pinta-alaltaan valtavien laidun-, metsästys- ja kalastusalueiden tarkka jakaminen siidojen ja sukujen kesken on tietenkin ollut välttämätöntä, mutta kyse on epäilemättä ollut nautintaoikeuksista eikä omistamisesta sanan varsinaisessa merkityksessä. On vaikea kuvitella, että ennen viime vuosisadan alkua valtiolla ja vielä vähemmän saamelaisilla olisi ollut pienintäkään tarvetta omistaa laajoja takamaita. Tilanne muuttui totaalisesti vasta siinä vaiheessa, kun puusta tuli myyntiartikkeli ja pelkästään kotitarvekäytössä olleet Ylä-Lapin metsävarat otettiin tehokäyttöön.

Tiedät paremmin kuin minä, että porosaamelaisten keskuudessa on ollut hyvin tavallista lähteä tokan perään ja asettua pysyvästi uusille asuin- ja laidunalueille. Mitä tällainen menettely mielestäsi kertoo maan omistamisesta? Eikö esim. porosaamelaisten asettuminen Vuotson seudulle nimenomaan osoita, että poromiesten näkökulmasta vähäporoisten sompiolaisten asuttama alue oli porotyhjiö ja ”ei-kenenkään-maata”, jonka uudet tulokkaat ottivat laidunalueekseen vahvemman oikeudella? Vuotson nykysaamelaisasutus on niin nuorta perua, että mahdolliset kauppakirjat tai muut aluevaltauksen luonnetta valaisevat yksityiskohdat olisi haluttaessa mahdollista kaivaa esiin. Taitaa olla turha odottaa, että kukaan ns. saamelaistutkija kiinnostuisi asian tästä puolesta?

Sanot saamelaisia riitaisaksi porukaksi. Miten sitten on selitettävissä, että Heikki Hyvärinen ja Pekka Aikio johtavat saamelaispolitiikkaa ikään kuin heillä olisi koko saamelaisväestöltä saatu avoin valtakirja. Hyvärinen ei ole poliittisessa vastuussa tekemisistään, vaikka käytännössä kirjoittanee useimmat saamelaisten nimissä annettavat kannanotot. Saamelaiskäräjien roolina näyttää olevan hyväksyä Hyvärisen hengentuotteet – usein vasta sen jälkeen, kun ne on jo julkaistu tai toimitettu eteenpäin. Pekka Aikio nauttii saamelaispoliitikkojen laajaa kannatusta, mutta kansan keskuudessa menestys on ylivertaiseen mediajulkisuuteen nähden jäänyt perin keskinkertaiseksi.

Saamelaisten kulttuuri-itsehallintolaki odotti vielä voimaantuloaan, kun H & A jo aloittivat uuden vyörytyksen. Eduskunnan maa- ja metsätalousvaliokunnalle 20.9.1995 luovutetussa  saamelaisvaltuuskunnan muistiossa vaaditaan erityisen saamelaislain pikaista säätämistä, tavoitteena maanomistusolojen muuttaminen ja saamelaisten asettaminen Ylä-Lapin muun väestön yläpuolelle poronhoitoa, metsästystä ja kalastusta koskevissa asioissa. Hyvärisen kirjoittamassa muistiossa saamelaiset esitetään maahan ja veteen kohdistuvien oikeuksien osalta harhaanjohtavasti ”lappalaisten oikeudenomistajina”.

Ei ihme, että lappalaisväestö nousi puolustamaan oikeuksiaan. Viimeistään K-L:n uusimman tutkimuksen jälkeen lappalaisten kapinaa voidaan pitää aiheellisena ja oikeutettuna. Riidoissa ei siis viime kädessä ole kyse siitä, kuka on saamelainen tai kuka edustaa alkuperäiskansaa vaan siitä, että saamelaisstatukseen yritetään (poliittisella päätöksellä) jälkikäteen koplata etuja ja oikeuksia. Niistä pitää päättää erikseen ja puhua asioista oikeilla nimillä, jotta kansanedustajat ymmärtävät päätöksen sisällön ja seuraukset.

Mitä Hyvärisen ja Aikion viiden vuoden takaisiin vaatimuksiin muuten tulee, ne ovat vaikutuksiltaan kumouksellisimpia, mitä suomalaisessa politiikassa on esitetty sen jälkeen, kun kommunistit omine vaatimuksineen poistuivat takavasemmalle.

Noudatetun saamelaispolitiikan todellista kannatusta voidaan vain arvailla. Saamelaisvaalit käydään sammutetuin lyhdyin, vaikka suhtautuminen radikaaliin saamelaislakiin jakaa saamelaisväestöä selkeämmin kuin nykyinen puoluejako jakaa suomalaisia. Millaiseksi sinä arvioit Hyvärisen & Aikion edustaman ja toteuttaman politiikan kannatuksen? Mistä mielestäsi kertoo saamelaisvaalien perinteisesti alhainen äänestysprosentti ja se, että kunnallisvaalissa saamelaislistojen kannatus jäi vaatimattomaksi?

Henkilökohtaisesti uskon, että saamelaisten enemmistö on jokseenkin tyytyväinen oloihinsa ja oikeuksiinsa eikä johtajiensa tapaan tavoittele valtaväestöä parempaa asemaa. Se ainakin on selvää, että saamelaisalueella asuva saamelainen suhtautuu asiaan eri tavalla kuin päätöikseen seminaareja surffaileva poliitikko tai yhteiskunnan pelkkinä lakipykälinä hahmottava oikeustieteilijä.

Porotalouden laidunkriisi ja heikko kannattavuus kuuluvat ammattimaisen porotalouden yhteisiin ongelmiin, joita minun mielestäni pitää pyrkiä ratkomaan kokonaisvaltaisesti, siis asettamatta elinkeinon harjoittajia syntyperän tai kielen perusteella eriarvoiseen asemaan. Lainasin Sompio -lehdessä julkaistuun kirjoitukseeni pätkän saamelaiskäräjien hallituksen lausuntoa, jossa vaaditaan saamelaisille poroasioissa Suomen valtiosääntöön kirjatun tasa-arvoperiaatteen vastaista erityisasemaa.

Jonkinlaista erotuomaria poroasioissa on joka tapauksessa  tarvittu ja tarvitaan jatkossakin. Taitaa vain olla niin, että maailmasta ei löydy tahoa, jota saamelaiset pitäisivät puolueettomana. Kuten tiedät, tri Martin Scheininin tulkintoja saamelaisten perustuslaillisista oikeuksista on metsäkäräjien yhteydessä testattu kymmenen vuoden ajan Suomen oikeuslaitoksen kaikilla tasoilla. Saamelaisten mielestä käräjäprosessin lopputulos on varmaankin osoitus suomalaisen oikeuslaitoksen puolueellisuudesta. Minun mielestäni ratkaisu oli sekä puolueeton että oikeuslaitoksen uskottavuuden kannalta ainoa mahdollinen – olen perehtynyt perusteellisesti käsiteltyyn ongelmakenttään ja oikeuden pöytäkirjoihin. Tappio Genevessä – jonne ilmeisesti koko ajan varsinaisesti tähdättiin – lienee kirvellyt saamelaisosapuolta paljon enemmän. Mihin seuraavaksi valitettaisiin?

Saamelaisosapuolen ainoa johtopäätös kiville menneistä käräjistä näyttää olevan vaatimus, että vastaavanlaisen käräjöinnin kustannukset on jatkossa maksettava verovaroista – siis käräjien lopputuloksesta riippumatta. Touhua seuratessa on tullut mieleen, että kun eläintieteilijä testaa uusia teorioitaan mittaussarjoilla tai eläinkokeilla, oikeustieteilijän koelaboratoriona on oikeuslaitos. Ei käy kateeksi niitä poromiehiä, jotka ovat antautuneet saamelaisporomiesten nimissä pyöritetyn käräjärumban ”koe-eläimiksi”!

Minäkin olen odottanut saamelaispoliitikoilta sen suuntaisia kannanottoja ja sitoumuksia, että voisin suhtautua luottavaisemmin luonnonsuojelualueiden tulevaisuuteen mahdollisessa saamelaisomistuksessa.

Pidän todellakin alkuperäistä luontoa ja sen suojelemista niin arvokkaana asiana, että siihen verrattuna saamelaisten ja muidenkin väestöryhmien ikuinen pyrkimys omien etujen ja oikeuksien lisäämiseen on Suomen tapaisessa korkean elintason maassa toisarvoista näpertelyä. Saamelaispoliitikkojen tavoitteena on yhdistää saamelaisten vanhat oikeudet nykyiseen tekniikkaan, elintasoon ja rahantarpeeseen. Minun mielestäni yhtälö on kaikella tavalla mahdoton. Jos haluat pitää ajatteluani kolonialistisena, niin siitä vain. Valtaväestön piirissä sitä pidetään elitistisenä. Tässä yhteydessä haluan huomauttaa, että en ole herraskakara ja että minua persaukisempaa luuseria saa hakea.

Tein 80-luvulla hartiavoimin töitä Erämaaliikkeessä, jonka tavoitteena oli saada pysyvä hakkuukielto perustettavien erämaa-alueiden metsäisiin osiin. Tältä osin toive ei toteutunut, mutta 90-luvulla ulkomaiset metsäteollisuuden asiakkaat pakottivat Metsähallituksen ja koko metsäsektorin opettelemaan uutta ajattelua ja uusia toimintatapoja. Opittavaa on vielä paljon, mutta tämänhetkisen arvioni mukaan valtiovalta/Metsähallitus hallitsee Ylä-Lapin luonnonvaroja ja luonnonsuojelualueita vastuullisemmin kuin saamelaiset tekisivät. Muuhun johtopäätökseen on vaikea päätyä, jos kulkee molemmat silmät auki saamelaisalueen metsissä ja tuntureilla. Lisäperusteluja tälle käsitykselleni löytyy nettisivujeni teksteistä ja kuvista.

Sodankylässä 31.11.2000
parhain terveisin
VV

Lyhennetty ja tehty vähäisiä muutoksia 12/2001

Tasa-arvo ei riitä saamelaispoliitikoille

Pekka Aikio on käyttänyt saamelaispoliittisen puheenvuoron Luoston vaikuttajaseminaarissa (Sompio 21.8.00). Tuttua valitusta, kuinka valtiovalta holhoaa ja estää saamelaisia elämästä kulttuuriinsa kuuluvalla tavalla. Tähän olisi Aikion mielestä taitoa:

Saamelaiset ovat muiden pienten luonnonkansojen tapaan kyenneet kehittämään tiedollisen ja välineellisen varustuksen selviytyä.

Aikio loikkii tapansa mukaan aikajanalla sen verran vauhdikkaasti, että seuraamisvaikeuksilta ei voi välttyä. Mitähän välineitä hän mahtaa tarkoittaa? Näitäkö nykyisin käytössä olevia teknisiä vempeleitä vai perinteisiä työkaluja?

Otetaan esimerkiksi poronhoito. Laitumien todellista kantokykyä vastaava poromäärä olisi ehkä mahdollista hoitaa perinteisin menetelmin, mutta löytyisikö halukkaita hiihtäjiä? Tarkoittaisiko paluu eiliseen myös asumis- ja elintasoa? Saavutetusta elintasosta luopuminen on saamelaisille aivan varmasti yhtä vaikeaa kuin muillekin: poikkeusyksilöille se joskus onnistuu, mutta suurelle joukolle vain pakon edessä.

Minun tietääkseni porotilatalouteen ei ole pakotettu ketään, saamelaisia sen enempää kuin suomalaisiakaan. Sillekään emme mahda mitään, että korkeatasoinen asuminen maksaa maltaita, samoin porotöissä välttämättömänä pidetyt koneet ja niiden ylläpito. Vuotsossa asuessani aloin ihmetellä, millä rahoilla nykymuotoinen porotalous oikein pyörii.

Yksi vastaus löytyy Sotavaarasta. Muuallakin saamelaisporomiehet ovat panneet metsäpalstojaan sileäksi tyylillä, joka on valtaväestön käyttämänä johtanut tuomioistuimiin ja mediamyllytykseen.

Muutama vuosi sitten Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla muuan kaikesta päätellen arvossa pidetty ihmisoikeusasiantuntija epäili, että Metsähallituksen hakkuut saamelaisalueella ovat luonteeltaan rasistisia. Rankkaa väitettä perusteltiin sillä, että hakkuut ”uhkaavat perinteistä saamelaista elämänmuotoa”. Vastineessani kysyin miten sellaista voi uhata, jota ei ole pitkiin aikoihin ollut olemassa. Perinteisen saamelaisen elämänmuodon ovat tuhonneet saamelaiset itse, sinänsä ymmärrettävillä pyrkimyksillään parempaan elintasoon ja helpompaan elämään.

Pekka Aikion näyttää olevan mahdotonta myöntää, että saamelaisten assimilaatio (sulautuminen) on suurelta osin seurausta saamelaisten omista valinnoista.

Saamelaisjohtajat puhuvat samaan hengenvetoon Suomen saamelaisten ja Brasilian viidakoissa tai Venäjän arktisilla alueilla sinnittelevien rutiköyhien alkuperäiskansojen ihmisoikeuksista ja alistetusta asemasta. Mahtaakohan maapallolta löytyä alkuperäiskansaa, jonka asiat olisivat yhtä hyvällä tolalla kuin Suomen saamelaisten, absoluuttisesti tai suhteessa valtaväestöön?

Kirjailija Erno Paasilinna tuntuu saaneen tarpeekseen saamelaispoliitikkojen valituksesta. Hän kirjoittaa Antti Tuurin kanssa julkaisemassaan kirjassa ”Isoa Inaria kiertämässä” (Otava 1999) mm:

Paikalliseen suomalaisväestöön nähden saamelaiset eivät enää ole mitenkään alistetussa asemassa vaan pikemminkin jo etuoikeutettuja. Valtio on runsaskätisesti avustanut heitä rakentamaan uusia omakotitaloja ympäri Lappia, mistä työttömät suomalaiskurjat eivät voi uneksiakaan. Saamelaisten sisäpiiriin on noussut hyvinkoulutettu yläluokka, melkoinen joukko maistereita ja tohtoreita, joille menneiden riistokausien esiinkaivaminen ja jatkuvan sorron julistaminen on hyvätuloinen leipävirka, joka lisäksi korostaa heidän omaa julkista statustaan.

Viime syksynä valmistunut hallintoneuvos Pekka Vihervuoren selvitys Maahan, veteen ja luonnonvaroihin sekä perinteisiin elinkeinoihin kohdistuvat oikeudet saamelaisten kotiseutualueella on valtiovallan uusin yritys parantaa saamelaisten oloja ja oikeuksia. Lausuntokierroksella Vihervuoren mallia kritisoitiin ankarasti mm. sen vuoksi, että sen nähtiin uhkaavan kansalaisten yhdenvertaisuutta.

Omassa lausunnossaan Saamelaiskäräjien hallitus pitää Vihervuoren ehdotuksia oikeansuuntaisina, mutta riittämättöminä. Lisäksi saamelaispäättäjät ovat sitä mieltä, että oikeusministeriössä laadittu selvitysmies Vihervuoren toimeksianto perustuu virheelliseen valtiosäännön tulkintaan. Lausunnon toisessa kappaleessa sanotaan näin:

Toimeksiannossa tulkittiin virheellisesti valtiosääntömme mukaista yhdenvertaisuusperiaatetta siten, että turvattaessa saamelaisten oikeuksia alkuperäiskansana myös muun paikallisen väestön yhdenvertaisuus tuli turvata saamelaiseen kulttuuriin kuuluvien elinkeinojen harjoittajina.

Saamelaispolitiikassa pitkään jatkunut juristivetoinen kausi on muokannut lausunnot niin kapulakielisiksi, että oma äidinkielentaitoni vaivoin riittää niiden ymmärtämiseen. Toivottavasti saamelaiset itse ymmärtävät paremmin, mitä heidän nimissään milloinkin lausutaan.

Yritän joka tapauksessa: Saamelaiskäräjien hallituksen tulkinnan mukaan valtiosäännön periaate kansalaisten yhdenvertaisuudesta ei koske niitä saamelaisalueella asuvia poromiehiä, jotka eivät kuulu saamelaisrekisteriin.

Monikohan saamelainen on oikeasti tätä mieltä?

Julkaistu Sompio-lehdessä 4.9.2000

Uskottavuus koetuksella

Mauri Nieminen (25.1.01) ja Jouni Kitti (5.2.01) ovat kiinnittäneet tällä palstalla huomiota maallikoiden tekemiin porotutkimuksiin, jotka toteuttavat ansiokkaasti Paliskuntain yhdistyksen taannoisen puheenjohtajan tutkimuspoliittista linjausta. Sen mukaan porotutkijan kuuluu tehdä tutkimusta, josta on porotaloudelle hyötyä.

Jouni Kitti kirjoittaa, että Lapin paliskunnan tilaaman laiduntutkimuksen tieteellisestä tasosta lääkäri Pekka Sipilän kanssa vastannut maisteri Pekka Aikio on hankkinut varsinaiset meriittinsä politiikan saralla. Näin epäilemättä on, mutta tasapuolisuuden vuoksi haluan muistuttaa Aikion osallistuneen myös vakavasti otettavaan porotutkimukseen.

Pekka Aikio on kirjoittajanimenä mukana Ilpo Kojolan, Timo Helteen ja Mikko Niskasen tohtoritason tutkijaryhmässä, jonka työn tuloksia esitellään Suomen Riista -julkaisusarjassa (40/1994) otsikolla ”Talvilaidunten kunnon vaikutus poron ravintoon, kasvuun ja lisääntymiseen”. Tutkimusalue käsittää saamelaisalueen paliskuntien lisäksi Kyrön ja Muonion paliskunnat. Näissä molemmissa ja erityisesti Ivalon paliskunnassa on harjoitettu voimaperäistä metsätaloustoimintaa. Surkein laiduntilanne todettiin kuitenkin kolmessa tunturipaliskunnassa, joista metsätalous puuttuu kokonaan ja porotalouden kanssa kilpailevasta maankäytöstä vastaavat lähinnä repputuristit.

Tutkijat kirjoittavat: ”Talvilaitumet olivat pahiten kuluneet tunturialueilla, Käsivarressa ja Utsjoella. Parhaat jäkäliköt löytyivät Inarista. Jäkälien runsauteen vaikuttivat merkitsevästi pitkän aikavälin porotiheyskeskiarvot.” Pekka Aikiota johtopäätös tuskin miellyttää, mutta hän ei ole kirjannut julkaisuun eriävää mielipidettä tai halunnut nimeään pois tekijöiden joukosta. Tämä ei kuitenkaan estä häntä saamelaispoliitikon roolissa syyttämästä populistisesti valtaväestöä laidunkriisistä ja useimmista muistakin saamelaisten ongelmista.

Ilpo Kojola ja Timo Helle kertaavat tutkimuksen keskeisen johtopäätöksen Suomen Luonto -lehden artikkelissa ”Poroilta loppuvat laitumet” (11/1995) niin selkokielisesti, että pitäisi mennä perille: ”RKTL:n ja Metla:n mukaan talvilaitumet ovat erittäin kuluneita niin sanotuissa tunturipaliskunnissa, Utsjoella ja Käsivarressa. Tunturipaliskunnissa jäkälää on vähimmillään vain neljännes siitä, mitä pohjoisimmissa metsäpaliskunnissa. Jäkälä toki kasvaa hitaammin tunturissa kuin metsässä, mutta tärkein syy tunturialueen kehnoihin laitumiin ovat korkeat porotiheydet.”

Oikeat porotutkijat ovat pitkään varoitelleet porotalouden harjoittajia laitumien liiallisesta kulumisesta. Löysin uutistekstin (LK 24.11.96), joka on edelleen polttavan ajankohtainen. Toimittaja Pekka Rytkönen haastattelee Timo Hellettä ja Mauri Niemistä Lapin luonnonsuojelupiirin järjestämän tilaisuuden tiimoilta. Otsikko kuuluu: ”Laitumet eivät kestä nykyisiä poromääriä / Poromiehet eivät tajua luomutuotannon arvoa.” Timo Helle sanoo mm: ”Poronhoito on ainoita ammattikuntia Suomessa, joka yhä pyrkii suuntaan, jonka muut ovat hylänneet.” Nyt neljä vuotta myöhemmin luomuporonhoidosta ollaan entistä kauempana.

Maisteri Kaisa Raitio on omissa kirjoituksissaan (LK 8.12.00 ja 27.1.01) väittänyt, että ”perimmäisiä syitä” porolaitumien huonoon tilaan ei tunneta ja että poronhoidon ”yksipuolinen syyllistäminen” ei perustu tutkittuun tietoon. Vaikka edellä siteerattu tutkimus on viime vuosikymmeneltä ja koskee vain saamelaisaluetta, tulokset pätevät edelleen. Muussa osassa poronhoitoaluetta yksittäisten paliskuntien pyrkimys luonnonmukaiseen ja ekologisesti kestävään porotalouteen on sinänsä kunnioitettavaa, mutta paliskuntien suuri enemmistö on valinnut täysin päinvastaisen suunnan.

Veikko Väänänen epäilee oikeutetusti myös luonnonsuojelijoiden uskottavuutta (LK 7.2.01). Meitä luonnonsuojelijoita on moneen lähtöön: Suomen luonnonsuojeluliitto ei ole mukana Luonto-Liiton ja Greenpeacen metsäkampanjassa, joka perustuu porotalouden ja saamelaispolitiikan osalta virheelliseen ja yksisilmäiseen tilannearvioon. Jouni Kitti osuu asian ytimeen korostaessaan, että luppokuusikoiden tai männiköiden suojelu ei ratkaise porotalouden kipeitä perusongelmia. ”Kestävän kehityksen aikaansaaminen edellyttää aivan muunlaisia toimenpiteitä.”

Julkaistu Lapin Kansassa 10.2.2001

Sutta juoksutettiin kelkan edessä

Lapin Radion verkkosivuilla kerrottiin eilen laittomasta suurpetojen jahtaamisesta Ylä-Lapissa.

Kelkkaa apuna käyttäen oli saatu hengiltä susi ja ilves; toinen susi pelastui täpärästi, kun rajavartioston partion paikalletulo keskeytti jo päätösvaiheeseen ehtineen takaa-ajon.

Rajavartioston partio törmäsi kaksi viikkoa sitten kahteen moottorikelkkaan, jotka ajattivat sutta UK-puistossa Kaihtimipäällä. Partio ei saanut kelkkoja kiinni, mutta niiden jäljet kulkivat Luirojärven kautta kohti Vuotsoa. Sutta oli juoksutettu 10 kilometriä niin väsyksiin, että rajamies pääsi kuvaamaan suden lähietäisyydeltä.

Suden väsyminen “jo” kymmenen kilometrin ajattamisen jälkeen kertonee vaikeista lumioloista. Tammikuussa 2001 susi juoksi kelkkoja pakoon peräti 150 kilometrin matkan, ennen kuin se saatiin tapetuksi. Tämä ajojahti tapahtui Lemmenjoen kansallispuistossa.
3/2009

Saamelaisalueen autiotuvat perustuslain vastaisia?

Oikeustieteen tohtori Kaisa Korpijaakko-Labba nillittää tänään Lapin Kansassa poropaimenen kovaa kohtaloa. Autiotupaa tukikohtanaan käyttänyt poromies oli joutunut lähtemään yön selkään, koska

Kämpälle, vaikka ei ole edes sesonkiaika, sattui hiihtämään neljä liian hienoa herraa sietääkseen tuon yhden alkuperäiskansalaisen olemassaoloa samoissa tiloissa.
Poika joutui ensin ajamaan tuiskussa 30 kilometriä kelkalla, sen jälkeen kaivamaan autonsa lumikinosten alta, ja vielä ajamaan 50 kilometriä ainoaan varmaan lämpöiseen paikkaan: isänsä taloon.

Varsinaiseen asiaan päästyään Korpijaakko-Labba viittaa eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausuntoon vuodelta 2004 ja “viimeaikaiseen tutkimukseen”, jossa “valtion ns. maanomistus on osoitettu täysin kyseenalaiseksi”.

Tältä pohjalta tuntuu sitäkin oudommalta, että Metsähallituksen “säännöt” niin sanottujen autiotupien käytöstä raakkaavat liki syrjintää vastaavalla tavalla kelkkoja käyttävät poropaimenet kolmannen luokan kansalaisiksi, jotka saavat yöpyä vain yhden yön autiokämpällä. Jos näköjään sitäkään.

Kysymys kuuluukin: millä oikeudella Metsähallitus kehittelee näitä yöpymissääntöjään kämpillä, joiden törröttäminen saamelaisten mailla jo itsessään on edelläkin todetuin tavoin kyseenalaista? Tästä näkökulmasta koko tilanne tuntuu paitsi lain, jopa perustuslain vastaiselta.

Korpijaakko-Labban tämänkertaisen purkauksen otsikko “Turisteja sarvet päässä” viittaa Saamenmaassa käytössä olevaan sanontaan, jonka mukaan tilaa taloissa, kämpissä ja vaikkapa laavuissa kyllä löytyy, kunhan ei ihmisillä kasva sarvet päässä.

Toinen, koko Suomessa tunnettu aiheeseen liittyvä sanonta kuuluu: “Kyllä sopu sijaa antaa”. Ei ole kaukanakaan se aika, jolloin Saamenmaan tuntureilla oli tilaa niin poromiehille kuin retkeilijöillekin. Enää ei ole. Nyt valitetaan, käräjöidään ja riidellään oikeusoppineiden johdolla isoista ja pienistä asioista, paremman puutteessa vaikka autiotuvista.

Kun oikeusvaltiossa eletään, olisi mielenkiintoista kuulla myös toisen osapuolen, näiden “hienojen herrojen” kertomus tapahtumien kulusta. Millaisia herroja mielestään ovat, millaista keskustelua käytiin, käskettiinkö “poikaa” lähtemään? Kuinka kaukana olisi “törröttänyt” lähin poromiesten oma kämppä?

On merkille pantavaa, että KK-L joutuu viittaamaan edellisen eduskunnan aikaiseen lausuntoon ja kehtaa väittää sen perustuvan “viimeaikaiseen tutkimukseen”. Vuoden 2004 jälkeen on julkaistu uutta tutkimustietoa, monien kansanedustajien silmät ovat auenneet, ja saamelaispolitiikkaa pitkään johtanut voimakaksikko on väistynyt tehtävistään. Samaan aikaan Kaisa Korpijaakko-Labba on menettänyt asemansa alan arvostettuna auktoriteettina.

* * *

Vuosien varrella olen tavannut autiotuvilla suuren joukon retkeilijöitä ja poromiehiä, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta kunnon väkeä. Tilanahtaus on joskus pakottanut muuttamaan yöpymissuunnitelmia, mutta sekään ei ole ollut ongelma. Kelkalla liikkuvia olen pyrkinyt välttämään, mutta heistäkin on mukavia muistoja.

Vietin maaliskuussa 2003 kaksi yötä Ropin kämpällä. Ensimmäisenä yönä kaverina oli poromies, toisena lisäksi riekonpyytäjä. Hyvässä hengessä keskusteltiin, osin yllättävistä aiheista. Muistelus työmatkasta Käsivarteen.
2/2009

Liian kallis tapettavaksi?

Hieraisin silmiäni ja luin otsikon toiseen kertaan: Näkkäläjärvi arvostelee petokorvausten nostamista

Otsikon perusteella luulin Suomen saamelaisten puhemiehen vastustavan petojen tappamista poroista maksettavien korvausten nostamista. Varsinaiseen uutiseen perehtyminen selvensi, mitä korvauksia Klemetti Näkkäläjärvi tarkoittaa.

Maa- ja metsätalousministeriössä on valmisteltu asetusluonnos, joka pian voimaan tullessaan nostaa tuntuvasti metsästysrikosten yhteydessä tuomioistuimissa määrättäviä saaliseläinten ohjeellisia korvausarvoja.

Kun esimerkiksi uhanalaisen ahman tappanut on aiemmin joutunut korvaamaan eläimen arvona 1680 euroa, korvaussumma on tarkoitus korottaa 16 500 euroon. Karhun korvausarvo nousisi vastaavalla tavalla ja suden 1680 eurosta 9100 euroon.

Näkkäläjärvi pitää korvaussummia liian korkeina mm. siksi, että:

Metsästysrikokset eivät ole aina yksiselitteisiä, koska petoeläinten tappamiseen voi liittyä itsepuolustus, omaisuuden suojelu ja lupakiintiöiden täyttyminen.

Lisäksi hän on sitä mieltä, että korvauksesta tulisi rangaistus rangaistuksen päälle.

Näkkäläjärven tapaan tulkittuna on kai niin, että eläimen korvaaminen olisi syyllisen rankaisemista kolmeen kertaan: ensin varsinainen tuomio, sitten rikoksentekovälineen menettäminen valtiolle ja vielä eläimen arvon korvaaminen.

Näkkäläjärven näkökulma asiaan selittyy sillä, että varsinkin ahmasta puhuttaessa rikoksen tekijä on kovin usein poromies ja tekoväline moottorikelkka. Kelkka-avusteinen ahman salametsästys on valitettavan yleistä myös Ruotsissa, missä poronhoito on saamelaisten yksinoikeus.

Lynksaajalle kelkan menettäminen on ymmärrettävästi kova takaisku, mutta ei ilmeisesti riittävän kova. Lisäksi asia on oikeuden kannalta ongelmallinen: jossakin tapauksessa lopullista ratkaisua on jouduttu hakemaan Korkeimmasta oikeudesta.

Tuoreemmassa tapauksessa kelkkaa ei tuomittu valtiolle, koska poromies oli yliajelun jälkeen hankkinut siihen uuden moottorin ja telan.

Raportti: Ahmojen salakaadot Suomessa (pdf 1.53 Mt)
8/2009