Aihearkisto: Yleinen

Greenpeace lügt – heiligt der Zweck die Mittel?

Ein Foto mit einer einsamen Krüppelkiefer, dahinter kilometerweit schneebedecktes Flachland. Der Text dazu heißt  ”Kahlschlag am nordfinnischen Peurakairasee”.

Jeder, der auch nur ein bisschen in der Natur Lapplands unterwegs gewesen ist, sieht sofort, dass das Foto im Vordergrund keinen Kahlschlag, sondern ein offenes baumloses Moor zeigt. Hinter dem Moor liegt ein See, dessen gegenüberliegendes Ufer in der Ferne als schmales Band am Horizont auszumachen ist. Der Peurakairasee ist auf dem Foto allerdings nicht zu sehen, was auch gar nicht möglich wäre, weil es einen See dieses Namens weder auf der Landkarte noch in natura gibt. Um den finnischen Schriftsteller Erno Paasilinna zu zitieren: Ein Foto lügt mehr als tausend Worte – wenn der Wille da ist. Wenn es um die auf Deutschland orientierte Oberlappland-Propaganda von Greenpeace geht, ist dieser Wille zweifellos vorhanden.

Das Foto wurde im Zusammenhang mit einem ausführlichen Artikel in Nummer 6/2005 der Zeitschrift ”Greenpeace Magazin” veröffentlicht. Der Artikel ist mit ”Papier” überschrieben und handelt eigentlich von der Zunahme des Papierverbrauchs und der Bedeutung von Altpapier. Die aus finnischer Sicht interessante, Oberlappland tangierende Passage ist in der im Internet zu findenden Kurzfassung des Artikels zu lesen.

Die Propaganda von Greenpeace ist schon seit einigen Jahren Sami-politisch gefärbt. Auch diesmal kommt das wieder vordergründig zum Ausdruck. Die Journalistin Ritva Torikka-Gelencser aus Inari wird als Sami-Expertin aus der Region angeführt. Ihre Behauptung, dass die finnischen Holzkonzerne mit Zustimmung der Regierung die letzten Urwälder Europas kahl schlagen, wird in dem deutschsprachigen Artikel wie folgt wiedergegeben: ”Ritva Torikka-Gelencsér, die Sprecherin des Rates der Sami, ist entsetzt, wie skrupellos die finnischen Holzkonzerne in Eintracht mit der Regierung vorgehen: Sie rauben uns unser Land und schlagen die letzten Urwälder Europas kahl.”

Und genau so dick wird weiter aufgetragen: ”Mit jedem Baum, der im Norden Finnlands gefällt wird, schrumpft der Lebensraum der rund 7000 Sami, die bis heute traditionell von der Rentierzucht leben.”

Vergleichen wir doch die ”Angaben” der Greenpeace-Informantin mit den Tatsachen. Von den rund 7000 finnischen Sami leben ca. 4000 in der Heimatregion der Sami. Die Erwerbsstruktur hat sich in Oberlappland etwa im selben Tempo verändert wie in den anderen Regionen Finnlands auch: Weniger als10 % der Sami im arbeitsfähigen Alter sind derzeit Rentierzüchter. 1948 waren es 67,4 %, 1984 noch 33,4 %.

Auf Seite 83 des Erläuterungsteils zum Bericht des Samikomitees (OM 3.12.2001) heißt es zur aktuellen Situation der samischen Bevölkerung wie folgt: ”Wegen der geringen Produktivität der natürlichen Erwerbszweige und wegen des Mangels an ständigen Arbeitsplätzen basiert die Existenz der samischen Bevölkerung in zunehmendem Maße auf gelegentlichen Lohnarbeiten und auf der Einkommensumverteilung durch die Gesellschaft. Auch von den Sami lebt heute ein immer größerer Teil von der Einkommensumverteilung durch die Gesellschaft, beispielsweise von Arbeitslosenunterstützung und Renten. In Utsjoki waren das im Jahre 1999 ca. 29 %, in Inari und Enontekiö knapp 35 %.”

Ritva Torikka-Gelenczers Part endet mit einer scharfen Forderung: ”Greenpeace fordert daher, wenigstens die wertvollsten etwa 90.000 Hektar Urwälder in Lappland unter Schutz zu stellen. Gelingt dies nicht, würde der Verlust dieser Naturschätze nicht nur das indigene Volk der Sami in seiner Existenz gefährden, sondern auch mehr als 500 vom Aussterben bedrohte Tier- und Pflanzenarten. Sie alle fielen dem Papierhunger der Industriestaaten zum Opfer.”

Das Gerede davon, dass 500 Tier- und Pflanzenarten vom Aussterben bedroht sind, beruht auf der falschen Annahme, dass die 90.000 Hektar Wald, für die Schutzmaßnahmen gefordert werden, buchstäblich aus den letzten Wildmarkwäldern Inaris bestehen. Dies ist jedoch in Wirklichkeit nicht der Fall, denn die ”ersten” Wildmarkwälder Inaris stehen schon seit langem unter Schutz. Das wird den Deutschen aber natürlich von Greenpeace verschwiegen.

Teilwahrheiten und Lügen waren von Anfang an kennzeichnend für die Oberlappland-Kampagne unter Leitung von Greenpeace. Zu meinem Erstaunen habe ich feststellen müssen, wie blauäugig-kritiklos in Finnland das Wirken von Greenpeace hingenommen wird, beispielsweise etwa von einigen Parlamentsabgeordneten des Grünen Bündnisses, die in der Öffentlichkeit Stellung zu der Sache genommen haben. Oder ist es etwa so, dass eine Umweltorganisation, ”die auf unserer Seite” beziehungsweise ”für eine gute Sache” ist, Lügen und fragwürdige Mittel einsetzen darf?

PS. Über den Artikel in der Zeitschrift ”Greenpeace Magazin” und/oder über den Fotobluff in dem Zusammenhang wurde am 31.10.2005 in Finnland mindestens an drei Stellen berichtet: in der Zeitung ”Lapin Kansa”, im Blog ”Outoa Taigaa” und im Diskussionsforum ”Suomi24”. Vom Blog und vom Forum aus gelangte man durch Anklicken des entsprechenden Links auf die Internetseiten des ”Greenpeace Magazins”. Der Zugriff war so intensiv, dass das für den Ruf der Organisation äußerst peinliche Foto noch im Laufe des Nachmittags von den Internetseiten der Zeitung verschwand.

11/2005
Auf Finnisch

Vastine Helsingin Sanomille

HAMMASTUNTURISSA HAKATAAN

HS kertoi 22.8.97 hakkuiden alkamisesta Hammastunturin erämaassa. Uutisen alaotsikko kuului: ”Saamelaiset vastustaneet vuosia hakkuita”.

Tieto hakkuista on tosi, sen sijaan toimittaja Tapio Mainion esiinnostama saamelaisten rooli Hammastunturin erämaahakkuiden vastustamisessa (ja Ylä-Lapin metsäpolitiikassa yleisemminkin) on vähintään moniselitteinen. Uutistekstin lopussa todetaankin, että ”nyttemmin sekä saamelaiskäräjät että alueen paliskunnat ovat hyväksyneet syksyn hakkuut.”

Periaatteellinen kiista hakkuista ratkaistiin jo erämaalain säätämisen yhteydessä. V.1991 voimaantullut, hakkuut salliva  erämaalaki perustuu hoito- ja käyttösuunnitelmien hyväksymismenettelyä lukuun ottamatta jokseenkin sanatarkasti erämaakomitean mietintöön. Komiteassa hakkuita vastusti Erämaaliikkeen edustaja, eivät suinkaan sen saamelaisjäsenet, saamelaisvaltuuskuntaa edustanut Pekka Aikio ja Hammastunturin paliskunnan silloinen poroisäntä Juhani Magga.

Toimittaja Mainio toteaa Sallivaaran ja Lapin paliskuntien valittaneen hakkuista YK:n ihmisoikeuskomiteaan. Valitukset eivät olleet paliskuntien, vaan yksittäisten saamelaisporonhoitajien tekemiä ja ne koskivat erämaarajauksen ulkopuolelle jääneitä alueita. Ihmisoikeuskomitea ei tutkinut valituksia, koska kansallisia vaikutuskeinoja ei ollut käytetty.

Myöhemmin Sallivaaran paliskuntaan kuuluvan Mirhaminmaan-Kariselän alueen hakkuita on käsitelty ihmisoikeuskanteena Lapin käräjäoikeudessa ja Rovaniemen hovioikeudessa. Kuluneen kesän aikana tekemässään päätöksessä HO myötäili Metsähallituksen näkemyksiä ja määräsi oikeudenkäyntikulut saamelaisporomiesten maksettaviksi. Samojen osapuolten [Muotkatunturin paliskunta ja Metsähallitus] välisestä Angelin hakkuukiistasta on olemassa sekä KKO:n että YK:n ihmisoikeuskomitean hakkuut salliva päätös.

On tärkeää huomata, että Ylä-Lapin metsäkäräjiä ei käydä luonnonsuojeluperustein. Tavoitteena ei myöskään ole metsien pysyvä suojeleminen, vaan ”saamelaisille mahdollisesti kuuluvan” omaisuuden turvaaminen. Saamelaisosapuolen mielestä ei ole riidattomasti selvitetty, kenelle kuuluvat saamelaisalueen ns. valtionmaat ja niiden hakkuista saatavat kantorahatulot.

Jos halutaan nimetä väsymättömimmin Hammastunturin alueen hakkuita vastustanut henkilö, hän on epäilemättä DI Harald Helander Ivalosta. Keskeisimpien tavoitteidensa toteuttamisessa epäonnistunut Erämaaliike lopetti toimintansa erämaalain säätämiseen.

Veikko Vasama
Erämaaliikkeen veteraani
Sodankylä

8/1997

Tasaluku latauksia

Avasin verkkosivuni kesäkuussa v. 2000. Sisältönä oli kuvasarja, muutama teksti ja henkilöhistoria. Nyt kolme ja puoli vuotta myöhemmin sivusto käsittää kolmisensataa kuvaa ja viisikymmentä tekstiä. Kuvista galleriassa on 196 ja loput tekstien kuvituksena.

Trakkeri on kirjannut tietoa aloitussivun kävijöistä parin vuoden ajan, helmikuusta 2002. Latauksien määrä ylitti tänään 10 000 rajan. Luettelossa on 66 maata kaikista maanosista. Vieraskirjaa en ole pitänyt, mutta jokunen kävijä on lähestynyt sähköpostitse.

Laadusta ja linkityksestä riippuen nettisivujen kävijämäärä voi jäädä pieneksikin, mutta potentiaalinen asiakaskunta on valtava. Nettinäyttely on aina auki ja kuvat voi nähdä kaikkina vuorokaudenaikoina samanaikaisesti kaikkialla maailmassa. Näyttelyä ei tarvitse fyysisesti kierrättää, eikä se uutuusarvon haihduttua unohdu varastoon. Säännöllisesti päivitetty sivusto houkuttelee jatkuvasti kävijöitä, joista osalle ”vanha” näyttely onkin uusi ja ennennäkemätön. Jos näyttely on jo nähty tai aihe ei kiinnosta, se on helppo ohittaa.

Lainaus on tekstistä, joka on julkaistu näillä sivuilla ja Luontokuva -lehdessä 3/2001. Halusin muistuttaa kollegoille, että kuvia voi julkaista muutenkin kuin painettuna:

Tekniikan ja siirtoyhteyksien kehittyminen on tehnyt internetistä varteenotettavan kuvien julkaisukanavan. Jos web-kuvien käsittelyyn sopiva tietokonelaitteisto on valmiina, tarvitaan ”vain” skanneri, ohjelmistot ja aikaa. Parasta netissä on riippumattomuus kustantajista tai apurahatoimikunnista. Kuvaaja päättää itse kuviensa julkaisemisesta tai julkaisematta jättämisestä. Uutta on myös se, että vastuu lopputuloksesta kuuluu kokonaan kuvaajalle.

Olen tyytyväinen kävijämäärään, mutta jos aloittaisin sivustonpidon vasta nyt, tekisin pari asiaa toisin.

Säästäisin kaikista kuvista terävöimättömän ja pakkaamattoman tiedoston, josta voisin tarpeen tullen tehdä uudet, entistä suuremmat verkkokäyttöön optimoidut kuvat.

Kun omakin nettiyhteys alkuaikoina toimi modeemilla, tein kuvista tämän päivän mittapuun mukaan tarpeettoman pieniä. Toiseksi: ottaisin alusta alkaen käyttöön keskitetyn tyylitiedoston (CSS). Tässä vaiheessa siihen siirtyminen tuntuu ylivoimaisen suurelta urakalta.

Näillä näkymin aion jatkaa sivuston päivittämistä suunnilleen nykyisellä tahdilla. Kirjan tai perinteisen valokuvanäyttelyn julkaiseminen ei kuulu lähiajan suunnitelmiin.
1/2004

Greenpeace valehtelee – pyhittääkö tarkoitus keinot?

Valokuvassa näkyy yksinäinen kitukasvuinen mänty, taustanaan kilometrien laajuinen tasainen lumilakeus. Kuvatekstissä kerrotaan, että kyseessä on ”Kahlschlag am nordfinnischen Peurakairasee”, avohakkuu pohjoissuomalaisen Peurakairanjärven rannalla.

Jokainen vähänkin Lapin luonnossa liikkunut näkee heti, että kuvan etualalla ei ole avohakkuu, vaan avosuo. Suon takana on järvi, jonka vastaranta erottuu kapeana nauhana kaukana horisontissa. Peurakairanjärvi kuvassa ei kuitenkaan ole eikä voisikaan olla, sillä sen nimistä järveä ei löydy kartalta, ei ole olemassakaan. Erno Paasilinnaa lainatakseni yksi valokuva valehtelee enemmän kuin tuhat sanaa – jos niin halutaan. Kun Greenpeacen Saksaan suunnatusta Ylä-Lappi -propagandasta on kyse, haluja ei ole syytä epäillä.

Kuva liittyy Greenpeace Magazin -lehden numerossa 6/2005 otsikolla Papier julkaistuun laajaan artikkeliin, jonka varsinaisena aiheena on paperin kulutuksen kasvu ja kierrätyspaperin osuus. Tekstin suomalaisittain kiinnostava Ylä-Lappia sivuava osuus sisältyy netistä löytyvään artikkelin suppeaan versioon.

Greenpeacen propagandaa jo muutaman vuoden ajan värittänyt saamelaispoliittinen näkökulma on tälläkin kertaa vahvasti esillä. Paikallisena saamelaisasiantuntijana esiintyy inarilainen toimittaja Ritva Torikka-Gelencser. Hän mm. väittää suomalaisten metsäkonsernien hakkaavan hallituksen suostumuksella paljaaksi Euroopan viimeiset aarniometsät:

”Ritva Torikka-Gelencsér, die Sprecherin des Rates der Sami, ist entsetzt, wie skrupellos die finnischen Holzkonzerne in Eintracht mit der Regierung vorgehen: Sie rauben uns unser Land und schlagen die letzten Urwälder Europas kahl.”

Jatko on yhtä paksua:

”Mit jedem Baum, der im Norden Finnlands gefällt wird, schrumpft der Lebensraum der rund 7000 Sami, die bis heute traditionell von der Rentierzucht leben.”

Verrataanpa syväkurkun ”tietoja” tosiasioihin. Suomen n.7000 saamelaisesta asuu saamelaisten kotiseutualueella n.4000. Elinkeinorakenne on muuttunut Ylä-Lapissa lähestulkoon samaa vauhtia kuin muualla Suomessa: työikäisistä saamelaisista tällä hetkellä alle 10 % on poronhoitajia. Vuonna 1948 luku oli 67.4 % ja v.1984 33.4 %.

Saamelaistoimikunnan mietinnön (OM 3.12.2001) selvitysosan sivulla 83 saamelaisväestön tämän päivän tilannetta kuvataan seuraavasti:

”Luontaiselinkeinojen pienestä tuottavuudesta ja pysyvien työpaikkojen puutteesta johtuen saamelaisväestön toimeentulo pohjautuu yhä enenevässä määrin tilapäisiin palkkatöihin ja yhteiskunnan tulonsiirtoihin. Yhä suurempi osuus myös saamelaisista saa toimeentulonsa tänä päivänä myös yhteiskunnan tulonsiirroista kuten työttömyyskorvauksista ja eläkkeistä, esim. Utsjoella vuonna 1999 n. 29%, Inarissa ja Enontekiöllä vajaat 35%.”

Ritva Torikka-Gelencserin osuus päättyy tiukkaan vaatimukseen:

”Greenpeace fordert daher, wenigstens die wertvollsten etwa 90.000 Hektar Urwälder in Lappland unter Schutz zu stellen. Gelingt dies nicht, würde der Verlust dieser Naturschätze nicht nur das indigene Volk der Sami in seiner Existenz gefährden, sondern auch mehr als 500 vom Aussterben bedrohte Tier- und Pflanzenarten. Sie alle fielen dem Papierhunger der Industriestaaten zum Opfer.”

Puhe 500 eläin- ja kasvilajia uhkaavasta sukupuutosta perustuu virheelliseen olettamukseen, jonka mukaan suojeluvaatimusten kohteena oleva yhteensä 90 000 hehtaarin metsäalue koostuu kirjaimellisesti Inarin viimeisistä erämaametsistä. Näinhän ei todellakaan ole, sillä Inarin ”ensimmäiset” erämaametsät ovat olleet suojeltuna jo pitkään. Mutta sitä Greenpeace ei tietenkään saksalaisille kerro.

Osatotuudet ja valehtelu ovat leimanneet alusta asti Greenpeacen johdolla käytyä Ylä-Lappi -kampanjaa. Olen ihmeekseni joutunut havaitsemaan, kuinka sinisilmäisen kritiikittömästi Greenpeacen toimintaan Suomessa suhtaudutaan, esimerkkinä vaikkapa eräät julkisuudessa asiaan kantaa ottaneet Vihreän liiton kansanedustajat. Vai onko niin, että ”meidän puolellamme” tai ”hyvällä asialla” oleva ympäristöjärjestö saakin valehdella ja käyttää kyseenalaisia keinoja?

PS
Greenpeace Magazin -lehden artikkelista ja/tai siihen liittyvästä kuvahuijauksesta kerrottiin Suomessa 31.10.2005 ainakin kolmessa paikassa: Lapin Kansassa, Outoa Taigaa -blogissa ja Suomi24 -keskustelufoorumilla. Blogista ja foorumilta pääsi linkkiä klikkaamalla Greenpeace Magazinin verkkosivuille. Liikenne oli sen verran vilkasta, että järjestön maineen kannalta äärimmäisen kiusallinen kuva hävisi iltapäivän aikana lehden nettisivuilta.
11/2005
Auf Deutsch

Lapin metsäsodan historiaa

Lapin metsistä on riidelty pitkään. Esimerkiksi Suomen Luonto -lehden numero 3/1970 tulkittiin metsäammattilaisten piirissä avoimeksi sodanjulistukseksi. Ylä-Lappiin rajautuneena metsäkiista nousi ensi kertaa otsikoihin keväällä 1987, kun joukko eteläsuomalaisia asianharrastajia maalasi iskulauseita ja symboleja Paatsjoen siltaan. Kessistä alkanut konflikti laajeni yli rajojensa ja johti erämaakomitean perustamiseen. V.1991 vahvistettu erämaalaki oli vakava yritys ratkaista pysyvästi kiista maamme pohjoisimpien talousmetsien käytöstä. Kuten tiedetään, tavoite ei toteutunut.

Komiteasta käräjäsaliin

Metsäkiistan kipupisteet ja osapuolet ovat muuttuneet vuosien varrella. Laajapohjaisessa erämaakomiteassa luonnonsuojelua edustivat Suomen luonnonsuojeluliitto ja Erämaaliike, Sll tosin liittoutuneena Metsähallituksen ja ympäristöministeriön kanssa. Luonto-Liiton aktiivinen rooli metsien suojelussa käynnistyi Kessiä seuranneessa Talaskangas -aktiossa. Näihin aikoihin Greenpeace vasta aloitteli toimintaansa Suomessa.

Myös poromiehillä ja saamelaispoliitikoilla oli erämaakomiteassa edustajansa, mutta luonnonsuojelijoiden pettymykseksi hakkuut eivät heitä siinä vaiheessa kiinnostaneet. Kun käräjäkierros käynnistyi kaksi vuotta erämaalain säätämisen jälkeen, aiheena olivat saamelaisporomiesten ihmisoikeudet (joita Metsähallituksen hakkuiden väitettiin loukkaavan). Tuomioistuimet korkeinta oikeutta myöten käsittelivät kanteen, mutta eivät kieltäneet Metsähallitusta jatkamasta hakkuita. Saamelaisosapuoli vei asian v.1995 YK:n ihmisoikeuskomitean käsiteltäväksi – yhtä laihoin tuloksin. Viisi vuotta myöhemmin hakkuista valitettiin uudelleen, ja lopullinen tuomio saatiin tämän vuoden keväällä: sekään ei ole saamelaisosapuolen toiveiden mukainen. On syytä todeta, että käräjöinti ja YK:n komitealle tehty valitus ovat puhtaasti saamelaisten toimintaa, jolla ei ole luonnonsuojelullisia tavoitteita.

Greenpeacen mukaantulo kuumensi tunteet

Lapin kolmekymmentävuotisen metsäsodan toistaiseksi kiivain kahakka käytiin kuluvan vuoden keväällä. Toimeenpanevaksi voimaksi oli nyt noussut ylikansallinen ympäristöjärjestö Greenpeace, joka kertoi tulleensa Inariin joidenkin saamelaisporomiesten kutsumana. Muita toimintaan näkyvästi osallistuneita tahoja olivat mm. metsäalan työntekijöiden etujärjestöt, Saamelaiskäräjät ja Suomen luonnonsuojeluliitto. Greenpeace nimesi liittolaisekseen myös WWF Suomen, mutta sen antama tuki oli ”hiljaista” ja käytännössä näkymätöntä. Profiilin pitäminen matalana on ymmärrettävää, koska Kemijärven tehtaalleen puuta mm. Ylä-Lapista hankkiva Stora Enso kuuluu WWF Suomen päätukijoihin.

Tilanne alkoi nopeasti kuumentua Stora Enson ilmoitettua 7.3. lopettavansa kiista-alueilta hakatun puun ostamisen. Päätöksen taustalla oli Stora Enson ulkomaisiin asiakkaisiin kohdistunut Greenpeacen organisoima painostus. Metsähallitus reagoi Stora Enson ratkaisuun keskeyttämällä hakkuut kyseisillä alueilla.

Tämä johti paikallisiin vastatoimiin: suuri joukko inarilaisia allekirjoitti kunnan alullepaneman kansalaisaddressin, jossa vaadittiin Greenpeacen poistumista alueelta. Jo aiemmin talvella julkaistu Metsäntutkimuslaitoksen selvitys osoitti Ylä-Lapin asukkaiden selvän enemmistön toivovan, että metsäriidat ratkottaisiin ilman ulkopuolisiksi koettujen tahojen – nimeltä mainittiin Greenpeace ja EU – sotkeutumista asiaan.

Mistä lopulta kiistellään?

Kevään aikana tapahtumia seuranneilla oli tilaisuus havaita, että käsitykset ja tulkinnat Ylä-Lapin kiistan todellisista syistä vaihtelevat laajasti. Greenpeace ja Suomen luonnonsuojeluliitto korostivat helmikuussa Helsingissä järjestetyssä seminaarissa vanhojen metsien merkitystä porojen laitumina. ”Luppometsät” julistettiin kampanjan tarkoitusperiä palvelevasti porojen tärkeimmiksi talvikauden laidunmaiksi ja niiden hakkuut keskeiseksi syyksi Ylä-Lapin porotalouden ongelmiin. Esimerkiksi 24.3. päivätyssä yhteisessä kannanotossaan Greenpeace ja Sll julistivat, että koko ”metsäkiistan ytimessä on laidunten riittävyys”. Samalla järjestöt vakuuttivat tukevansa Saamelaiskäräjien ratkaisuehdotuksia metsäkiistaan.

Poroa ja poronhoitoa lyömäaseenaan käyttävät sulkevat silmänsä siltä tosiasialta, että laiduntilanne voi olla (ja on) kehno myös metsätaloudelta säästyneissä paliskunnissa. Siksi laidunongelmien yhteistä nimittäjää on syytä etsiä porotalouden omasta toiminnasta eli ylimitoitetuista porokarjoista.

Saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka Aikio totesi maaherra Hannele Pokan koollekutsumassa ns. pyöreän pöydän neuvottelussa 23.3, että ”Inarin metsäkiistassa on kyse Ylä-Lapin valtionmaiden hallinnasta”. Ja että maankäyttökiistat jatkuvat, kunnes Suomi ratkaisee saamelaisten kotiseutualueen maakysymyksen (saamelaisosapuolen vaatimalla tai hyväksymällä tavalla).

Yllättäen paikalle ilmestynyt metsävastaava Phil Aikman kuumensi neuvottelun ilmapiiriä kertomalla, että Greenpeace oli kehottanut Stora Enson eurooppalaisia asiakkaita boikotoimaan paperia, joka on valmistettu Inarin laidunmetsistä hakatuista puista.

Pohjoiset luonnonsuojelijat pahoittelivat julkilausumassaan 10.4, että kiistely on painottunut poro- ja metsätalouteen: ”On unohdettu, että riidan keskipisteenä on alueita, jotka ovat koko Euroopan mittakaavassa poikkeuksellisen hienoja ja harvinaisen laajoja erämaisia metsäalueita…”

Poromiesten enemmistö hylkäsi tarjouksen

Kun Inarin paliskuntien enemmistö hylkäsi kesäkuun alussa viimeisimmän kompromissiesityksen, Metsähallitus ilmoitti jatkavansa hakkuita alkuperäisten suunnitelmien mukaan. Juuri tällä hetkellä vallitseva rauhantila jäänee tilapäiseksi, sillä Greenpeace käynnistänee vastatoimensa Keski-Euroopan kesälomakauden päätyttyä.

On syytä kysyä, mitä viimeisimmällä kärhämällä lopulta saavutettiin. Ellei muuta, niin ainakin katkeruutta ja epäluuloa. Inarin kunnan asukkaat riitely jakoi kyräileviin leireihin: vaikka ei itse poromies tai metsuri olisikaan, puolueettomaksi asiassa on vaikea jättäytyä. Toisaalta rivit repeilivät myös rintamien sisällä, niin poromiesten, saamelaisten kuin luonnonsuojelijoidenkin keskuudessa.

Muitakin seurauksia kevään tapahtumilla oli. Metsäsektorin ja sen taustavoimien äänenpainot kovenivat, mitä osaltaan todistaa kahdesta suunnasta painostetun Mh:n ilmoitus paluusta lähtöruutuun. Ns. dialogiprosessin tuloksena syntynyt Metsähallituksen oma pohjoisten metsien lisäsuojelupäätös (ei koske Ylä-Lappia) on uhattu kaataa eduskunnassa.

Mitä itse ajattelen?

Totta kai haluaisin, että jäljellä olevat vanhat metsät säästettäisiin hakkuilta. Toisaalta suojeluvaatimusten vastustaminen on sikäli ymmärrettävää, että lähes puolet Inarin metsistä on jo nyt suojeltu. Olen surullisena seurannut olemassa olevien suojelualueiden vähättelyä mm. sillä perusteella, että niiden metsät ovat vääränlaisia tai että ne sijaitsevat väärissä paikoissa.

Luonnonsuojelijoiden tehtävänä on muistuttaa luonnon itseisarvosta ja ainutlaatuisuudesta. Jos emme pysty perustelemaan lisäsuojelun tarvetta omilla argumenteillamme ja tosiasioissa pitäytyen, mielestäni on parempi tyytyä tilanteeseen kuin turvautua kyseenalaisiin keinoihin. Metsien suojelusta aidosti kiinnostuneille riittää työsarkaa Etelä-Suomessa.

En hyväksy Greenpeacen toimintatapoihin kuuluvaa konfliktihakuisuutta, virheellisen tiedon levittämistä ja härskiä ulkomaankortilla pelaamista. Pidän valitettavana ja lyhytnäköisenä, että ”oma” järjestöni Suomen luonnonsuojeluliitto lähti mukaan Greenpeacen johdolla käytyyn kampanjaan.

Kirjoitettu 8/2005, julkaistu Luontokuva -lehdessä 3/2005

Kymmenen vuotta erämaalain säätämisestä

Paatsjoen sillan maalaaminen nosti Inarijärven itäpuolella sijaitsevan Kessin alueen valtakunnallisiin uutisotsikoihin keväällä 1987, ja pettymys erämaalain sisältöön purkautui suorana toimintana kesällä 1991. Siihen väliin mahtuu hirvittävä määrä Erämaaliikkeen nimissä tehtyä vähemmän näyttävää kansalaistoimintaa, johon aikanaan aktiivisesti osallistuin.

Erämaaliikkeen tavoitteena oli erämaa-alueita koskeva lakisääteinen, pysyvä hakkuukielto. Olisiko toive toteutunut, jos olisimme saaneet erämaakomiteassa tukea potentiaalisilta liittolaisiltamme eli poromiehiltä, saamelaispoliitikoilta ja ennen kaikkea Luonnonsuojeluliitolta? Oman arvioni mukaan olisi. Mutta kun Erämaaliike jäi yksin vastustamaan hakkuita, ympäristöministeri Sirpa Pietikäinen saattoi puolustella hakkuut sallivaa erämaalakia vetoamalla komitean yksimielisyyteen.

Valtiovallan edustajat opettivat kädestä pitäen meille nykyisiin verrattuna kovin harmittomille metsätalouden kriitikoille, että perinteinen kansalaistoiminta ja perusteellinen paneutuminen asiakysymyksiin ei kannata. Talaskankaalla ja muissa myöhemmissä metsäkiistoissa suora toiminta ja varsinkin ulkomaankortilla pelaaminen tuottivat paljon paremman lopputuloksen.

Erämaaliike kuopattiin kesällä 1991 ja hyvin on kuopassa pysynyt. Ainakin minulle kyseessä oli määräaikaiseksi tarkoitettu projekti, jossa en olisi yhtään kauemmin jaksanutkaan. Meitä luonnonsuojelijoita on Lapissa niin vähän ja tehtävää niin paljon, että jatkuva rähinöinti yhden asian ympärillä ei kerta kaikkiaan ole mahdollista. Toisaalta kannattaa muistaa, että metsien suojelutilanne Pohjois-Lapissa on vähintäänkin tyydyttävällä tasolla ja kertaluokkaa parempi kuin maan muissa osissa.

Mitä luonnonsuojelijan näkökulmasta kymmenessä vuodessa on tapahtunut? Minun mielestäni erämaille kuuluu hyvää, ainakin mitä metsätalouteen tulee. Poikkeuksena on kuitenkin Kessi, joka tosin erämaakomitean mielestä ei erämaata ollutkaan. Alkuperäisiä hakkuusuunnitelmia on merkittävästi karsittu ja hakkuita toteutettu tietääkseni vain yhdessä leimikossa Tolosjoen varressa ja sielläkin niin siististi, että edes Harald Helanderilla ei ollut huomauttamista muuhun kuin asian periaatteelliseen puoleen. Erämaaluonnon tämänhetkiset uhkakuvat eivät mielestäni liity metsätalouteen, vaan saamelaispoliitikkojen valtapyrkimyksiin.

Pian erämaalain säätämisen jälkeen käynnistyivät saamelaisporomiesten ja Metsähallituksen väliset metsäkäräjät, jotka ovat työllistäneet oikeuslaitoksen kaikkia tasoja. Julkisista käräjäasiakirjoista kuka tahansa voi todeta, että luonnonsuojelulla ei ole minkäänlaista roolia saamelaisten metsäkäräjöinnissä. Perimmäisenä tavoitteena on ”saamelaisille mahdollisesti kuuluvan omaisuuden turvaaminen”. Oikeusprosessissa poroa on käytetty välikappaleena tavalla, joka ei kestä kriittistä tarkastelua.

Kiistaa on käyty Metsähallituksen hakkuista saamelaisalueen ns. valtionmailla. Lapin paliskunnan kanteeseen marraskuulta 1998 sisältyy uusi näkökulma, jonka luulisi kiinnostavan kaikkia Ylä-Lapin luonnossa liikkuvia. Haasteasiakirjan sivulla 24 sanotaan näin:

Uusimpana poronhoidon maankäyttökilpailijana viimeisten parin – kolmen vuosikymmenen aikana on ilmaantunut voimakkaasti kasvussa oleva matkailu ja eräretkeily erityisesti paliskunnan tunturialueella Saariselällä. Pääosin retkeily tapahtuu UK-kansallispuiston sisällä ja se näyttää tekevän tyhjäksi poronhoidolle muutoin suojelualueesta koituvan rauhoitushyödyn.

Mainittakoon, että laki Urho Kekkosen kansallispuistosta määrittelee luonnonsuojelun puiston tärkeimmäksi tavoitteeksi. Perinteisen (?) poronhoidon ja eräretkeilyn edellytysten turvaaminen mainitaan samanarvoisina tavoitteina.

Retkeilijöiden syyttäminen laitumien kulumisesta on osoitus suhteellisuudentajun puutteesta ja saamelaispoliitikkojen kyvyttömyydestä kantaa vastuuta luonnonvarojen kestävästä käytöstä. Minua pelottaa mahdollisuus, että pelkästään oikeuksiaan korostava ja luonnonsuojeluratkaisuihin sitoutumaton kansalaisryhmä saisi määräysvaltaansa Ylä-Lapin ns. valtionmaat.

Joulukuussa 2001 mietintönsä luovuttaneen maaherra Hannele Pokan johtaman toimikunnan hahmottelemassa Ylä-Lapin valtionmaiden hallintomallissa ehdotetaan perustettavaksi saamelaisten kotiseutualueen luonnonhoitoalueen johtokunta. Sen päätösvaltaan siirtyisi mm. tähän asti ympäristöministeriölle kuulunut erämaa- ja luonnonsuojelualueiden hoito- ja käyttösuunnitelmien sekä järjestyssääntöjen hyväksyminen. Ehdotuksen mukaan saamelaiskäräjät ja Saamelaisalueen kunnat saisivat nimetä johtokuntaan saman määrän jäseniä; puheenjohtajan nimittäisi valtioneuvosto. Toimikunnan saamelaisjäsenet vaativat eriävässä mielipiteessään johtokuntaan yksinkertaista saamelaisenemmistöä.

Saamelaispolitiikan todelliset tavoitteet eivät tule esiin juhlapuheissa tai keskusteluissa väärtien kanssa. Niitä on vaivauduttava etsimään arkistojen kätköistä. Ylä-Lapin maaoikeuskysymyksen ratkaiseminen saamelaispoliitikkoja tyydyttävällä tavalla merkitsee takuuvarmasti sitä, että luonnonsuojelun intressit ja jokamiehenoikeudet joutuvat väistymään aina kun niiden katsotaan olevan ristiriidassa saamelaisporomiesten perustuslaissa turvattujen oikeuksien kanssa. Luonnonystävällä on todellista syytä huoleen.
2/2002

Teksti on muokattu kommenttipuheenvuorosta, jonka käytin Erämaaliikkeen edustajana Siidan erämaaseminaarissa syyskuussa 2001. Otsikkona oli: Kymmenen vuotta erämaalain säätämisestä – erämaiden uudet uhkakuvat.

Poro kaivaa

Äskettäin kysyttiin kuvaa paksun lumipeitteen alta jäkälää kaivavasta porosta. Päänsisäinen hakukone alkoi raksuttaa: avainsanoista jäkälä viittasi kasvikuviin, paksu lumi kevättalveen, kaivaminen historiallisiin kuviin.

Sopiva kuva löytyi kuin löytyikin. Se on otettu Kittilässä maaliskuussa 1977. Porot kaivoivat täyttä päätä, vaikka lunta oli toista metriä. Kannatti kaivaa, sillä kuvanottopaikalla oli jäkälää nelinkertaisesti nykyiseen verrattuna, parhaimmillaan yli tuhat kiloa hehtaarilla.

Mikä hävitti jäkälän? Poromiehet ja valikoivasti kriittiset metsäaktivistit syyttävät laitumien kulumisesta muita maankäyttäjiä, lähinnä metsätaloutta. Selitys on helppo mutta huono: surkeimmassa kunnossa olevat laitumet löytyvät pohjoisista tunturipaliskunnista, joissa metsätaloutta ei ymmärrettävistä syistä harjoiteta ja joiden alueella kilpailevasta maankäytöstä vastaavat lähinnä repputuristit. Tosiasiassa tärkein syy jäkälikköjen kulumiseen on korkea porotiheys, toisin sanoen ylilaidunnus.

Luppometsien merkityksestä porojen ravinnonsaannille on viime aikoina puhuttu niin paljon, että voisi luulla porojen kiipeilevän puissa. Anteeksi vain, mutta kyllä poron ruoka edelleenkin kasvaa pääosin maassa. Olipa metsä millaista hyvänsä, porojen ulottuvilla olevan lupon määrä on parhaimmillaankin vain joitakin kiloja hehtaarilla. Tilanne muuttuu poron kannalta tilapäisesti edullisemmaksi, jos tuuli pudottaa luppoa hangelle tai luppopuu kaadetaan. Moottorisahan (tai rehukuormaa kiskovan moottorikelkan) pärinä on nykypäivän poron vellikello.

Porotalouden ongelmista puhuttaessa on tehty monia rimanalituksia. Tunnettu inarilainen poromies ja saamelaispoliitikko Väinö Seurujärvi syytti 22.3.01 TV2:n Silminnäkijä -ohjelmassa jäkälän häviämisestä ilmansaasteita. Nämä uudet ilmansaasteet ovat sikäli erikoisia, että ne eivät vaikuta aidattujen alueiden jäkälikköön. Asiasta voi vakuuttua pistäytymällä vaikkapa Sevetin hautausmaalla, missä jäkälä ”kukkii” ja voi hyvin.

Ilmeisesti sama tieteelle tuntematon täsmäsaaste säästää puiden latvaosien lupon, vaikka tuhoaa sen lähes totaalisesti parin metrin korkeuteen asti.
6/2001

Matin ”uusi” pyssy

Matti Ikonen (Luonto-Liitto) ja Matti Särkelä (Paliskuntain Yhdistys) arvostelivat 16.4.2000 HS:n mielipidepalstalla metsänhakkuita Tuntsan alueella Sallan pohjoisosassa. Kirjoittajien pääargumentteja ovat korkeilla alueilla hakattavien metsien uudistumisriski ja luppokuusikoiden hakkuusta porotaloudelle aiheutuvat menetykset ja haitat. Lisäksi he huomauttavat, että

metsänhakkuiden ja muiden maankäytön muotojen vaikutukset poronhoidon harjoittamisen edellytyksiin on jätetty vaille huomiota.

Jokainen sukupolvi haluaa keksiä oman ruutinsa. Ikoselle ja Särkelälle lienee uutta tietoa, että metsä- ja porotalouden suhteista väiteltiin jo viime vuosituhannella.

Osallistuin heinäkuussa 1970 Sodankylässä kulttuuri- ja ympäristötapahtumaan, jossa käsiteltiin Lapin metsätaloutta paikallisten ihmisten ja elinkeinojen kannalta. Erityisesti ovat jääneet mieleen Oula Aikion ja Urpo Häyrisen vaikuttavat puheenvuorot. Poromiehet ja luonnonsuojelijat vastustivat yhdessä tehometsätaloutta ja Metsähallituksen ylivaltaa jo kolmekymmentä vuotta sitten.

Lapin metsäsodan viimeisin valtakunnallisen uutiskynnyksen ylittänyt taistelu käytiin 1980-luvun lopulla hakkuiden soveltuvuudesta perustettavien erämaiden metsäisiin osiin. Luonnonsuojelijat vastustivat hakkuita mm. poronhoidollisin perustein, mutta eivät saaneet paliskunnilta toivomaansa tukea. Aiemmin hakkuita kitkerästi arvostelleet poromiehet olivat sulkeneet suunsa.

Poromiesten ja luonnonsuojelijoiden yhteisrintaman hajoamiseen on monia syitä, joista tärkeimpänä pidän porotilatalouden myötä tapahtunutta ammattiporomiesten sitoutumista vallitseviin metsätalouden menetelmiin. Suomalaiskansallinen oikeus- ja tyylitaju estää arvostelemasta muiden tekemisiä, jos omat jauhot eivät ole puhtaat.

On ehkä ymmärrettävää, että Ikonen ja Särkelä eivät ole selvillä näin vanhoista asioita. Sen sijaan ainakin Lapissa asuvalla Särkelällä pitäisi olla tietoa koko viime vuosikymmenen ajan jatkuneesta saamelaisten ja Metsähallituksen välisestä metsäkäräjöinnistä. Oikeusprosessin yhteydessä on nimenomaan harjoitettu Ikosen ja Särkelän uutena asiana peräänkuuluttamaa metsätaloustoiminnan vaikutusten tarkastelua.

Kolmekymmenvuotisen kansallisen metsäsotamme pohjoisen rintamalohkon etulinjaan on ilmoittautunut kaksi uutta vapaaehtoista, jotka palavat halusta päästä kokeilemaan ”uusia” pyssyjään. Jos Luonto-Liitto ja Paliskuntain Yhdistys kokoavat voimansa, pitkään jatkunut asemasota saattaa leimahtaa täysimittaiseksi kahakaksi.
4/2000

Tiedettä vai poropolitiikkaa?

”Jäkälä on poronhoidon vastaisen vallankäytön väline.”

RENMAN -hanke (2001-03) on EU:n rahoittama kansainvälinen monitieteinen tutkimushanke, jossa tutkitaan kestävän poronhoidon mahdollisuuksia Euroopan pohjoisilla alueilla. Teknillisen korkeakoulun ympäristönsuojelun laboratorion julkaisussa ”POROMIEHET PUHUVAT – Poronhoidon ongelmat, ratkaisumahdollisuudet ja tutkimustarpeet Suomen Lapissa poromiesten näkökulmasta” (1/02) RENMAN -hankkeen lähtökohta määritellään näin:

Huomattava osa aiemmin tehdyistä (poro)tutkimuksista on ollut valtion alaisissa tutkimuslaitoksissa työskentelevien tutkijoiden tekemiä, mikä on saattanut osaltaan vaikuttaa siihen, että tutkimusten keskeinen vaikutus poronhoitoon on ollut suurimpien sallittujen poromäärien asettaminen. Näin ollen on tärkeää, että asiaan liittyvää tutkimusta tekevät myös valtiollisesta porohallinnosta riippumattomat tutkimusyksiköt. Niillä on erinomaiset edellytykset tuottaa syvällinen, avoin ja tietopohjaltaan tasapuolinen arvio poronhoidon paikallisista huolenaiheista ja tarpeista.

Tähän on syytä huomauttaa, että Suomessa valtiovalta on määrännyt suurimmat sallitut poroluvut niin kauan kuin järjestäytynyttä poronhoitoa on ollut olemassa. Laitumet ovat jo monen vuosikymmenen ajan olleet tarkan seurannan kohteena. Useimpien mielestä lienee oikein ja kohtuullista perustella poromäärien sääntelyä tutkitulla tiedolla silloin kun sellaista on käytettävissä.

Satelliittikuvat vahvistivat 1990-luvun loppupuolella sen yleisesti tiedetyn tosiasian, että porojen laitumet ovat huonossa kunnossa koko poronhoitoalueella. Erityisen huolestuttava tilanne on pohjoisissa tunturipaliskunnissa. Monet saamelaispoliitikot ja -poromiehet ovat kiistäneet laidunongelmien vakavuuden ja kyseenalaistaneet tutkijoiden pätevyyden ja puolueettomuuden. Saamelaiskäräjien vuosikertomuksessa vuodelta 1999 porolukupäätöksen väitetään perustuvan ”lähinnä mielivaltaan”.

Viime vuosina porotalouden piirissä on viritelty omaa tutkimustoimintaa, jonka tuloksille vaaditaan samaa painoarvoa kuin viralliselle tutkimustiedolle. RENMAN -hanke voidaan nähdä jatkona tälle suuntaukselle. Uutta on muhkea, liki 2 milj. euron EU-rahoitus ja joidenkin tunnettujen tutkijoiden ryhtyminen hankkeen tieteellisen tason takuumiehiksi. Erikseen peräänkuulutettu tasapuolisuus on varmistettu rekrytoimalla tutkimusryhmään poro- ja saamelaispolitiikasta innostuneita jatko-opiskelijoita, joille jääviys ja valikoiva kriittisyys kaiketi katsotaan lisäansioksi. Näillä taustoilla poromiesten huolenaiheiden kirjaaminen ja muu edunvalvonta sopii hyvin RENMANin tehtäväkenttään, mutta varsinaisessa tutkimustyössä ajaudutaan väistämättä uskottavuusongelmiin.

Ensihavaintoni RENMAN-hankkeesta on Lapin yliopistolla syksyllä 01 järjestetystä seminaarista. Olin kiinnostunut kuulemaan, mitä nuoren polven tutkijat ajattelevat poropolitiikasta ja ympäristökonflikteista. RENMAN -tutkija Ari Laakso esitteli virallista laiduntutkimusta tyylillä, joka sopii ehkä poromiesten tupailtoihin, mutta tuskin yliopistolle. Laakso tuntui elävän siinä uskossa, että toisen tieteenalan edustajien estoton mollaaminen on omiaan lisäämään oman sanottavan tasoa ja kiinnostavuutta.

Toisen kuulemistani puheenvuoroista käytti VTM Lydia Heikkilä, RENMAN -tutkija ja väitöskirjaa valmisteleva Lapin yliopiston jatko-opiskelija. Hänen otsikkonaan oli kysymys Onko poronhoito modernin luonnon suurin uhkatekijä? Epäselväksi jäi, onko joku näin sanonut vai onko väite Heikkilän itsensä keksimä; poliitikothan ovat iät ja ajat kehitelleet uhkakuvia, joita sitten ovat päässeet sankarillisesti torjumaan. Heikkilän puheenvuoro on julkaistu Lapin yliopiston Kide -verkkolehden numerossa 5/01.

Lainaus tekstistä:

Poronhoito representoidaan modernin luonnon suurimpana uhkatekijänä. Diskurssi sisältää samansuuntaisia selontekoja nykyisestä luonnontilasta, laidunten kunnosta, poronhoidon roolista luonnon käyttäjänä sekä tavoiteltavasta luonnon tilasta. Diskurssi tuottaa kuvan edesvastuuttomista poronhoitajista/poromiehistä, jotka eivät joko ymmärrä tai halua tunnustaa vakavaa luonnon häiriötilaa, jonka ovat itse aiheuttaneet. Tämä on selkeä kannanotto kyseistä ammattiryhmää kohtaan. Koska poronhoito on yksi tärkeimmistä saamelaiselinkeinoista, on kannanotolla myös etninen ulottuvuus.

Heikkilän mielestä tieteellinen tutkimus on väärä tapa selvittää, ovatko porojen laitumet mahdollisesti kuluneet. Oikea tapa on ”symmetrinen” vuoropuhelu, jossa poronhoitajat ja yhteiskunnan päättäjät ovat tasavertaisia kumppaneita. Toisaalta keskustelukaan ei välttämättä onnistu, koska Heikkilän mukaan

Ympäristön hallintaa määrittää tietty hegemonistinen puhetapa. …Muut toimijat joutuvat käyttämään hegemonistisen diskurssin merkityksellistämistapoja tullakseen ymmärretyksi. Eri toimijoiden puhetta ei siten tulkita kontekstisena puheena, joka rakentuu kulttuurisesti spesifeihin merkitysjärjestelmiin vaan oman position puolustuspuheena.

Heikkilä hengenheimolaisineen ei hyväksy sitä, että ympäristövaikutuksia arvioitaessa poromiehet pannaan samalle viivalle kuin muutkin luonnonvarojen käyttäjät. Menettelyä ei Heikkilän tavoin voi tulkita osoitukseksi yhteiskunnan porotalous- tai saamelaisvastaisuudesta, vaan se perustuu Suomea velvoittaviin kansainvälisiin ympäristön- ja luonnonsuojelusopimuksiin.

Heikkilän snobbailuun verrattuna osana RENMAN -hanketta julkaistu em. kooste poromiesten mielipiteitä on selkokielisessä populismissaan kuin raikas tuulenhenkäys. Poromiehet purkivat patoutumiaan kolmepäiväisessä kokoontumisessa, joka järjestettiin elokuussa 2001. Tutkijoita haukuttiin antaumuksella Vuotsossakin, esimerkiksi tähän tapaan:

Poronhoitoa koskevan tutkimuksen lähtökohdat, relevanssi ja tulokset ovat kyseenalaisia. …Suomen kasvitieteilijöille ja ekologeille tuntuu muodostuneen jäkälästä päähänpinttymä, joka heijastuu yliopistojen opetukseen. Jäkälä on poronhoidon vastaisen vallankäytön väline.

Jäkälän merkitystä poron tämänhetkisessä ruokavaliossa arvioitiin mm. näin:

Jäkälä ei ole poron kannalta välttämätöntä, koska poro pystyy sopeutumaan olemassa olevaan ravintoon.

Tämä on totta, mutta samalla melkoinen osatotuus: jos jäkälät on syöty, poro todellakin tyytyy muuhun ravintoon.

Maa- ja metsätalousministeriö saa oman osansa ryöpytyksestä ja sitä parempana hallinnoitsijana nähdään ympäristöministeriö. Ehkä parhaiten perimmäisten kysymysten äärelle päästään seuraavassa puheenvuorossa:

Poronhoidolle voisi löytyä jokin aivan muu profiili kuin lihantuotanto. Poronhoidossa ei lihantuotannolla yksin elä, koska se johtaa vain konflikteihin muiden maankäyttäjien kanssa. Ehkä poronhoito pitäisi siirtää osaksi ympäristöhallintoa ja tarkastella elinkeinoa enemmänkin ympäristönhoitona, paikallisen kulttuurin ylläpitämisenä ja perinteisenä elinkeinona.

Rahoitusongelman lisäksi sinänsä hyvässä ajatuksessa on toinenkin iso mutta. Tämän päivän porotalous lieveilmiöineen ei muutu ympäristönhoidoksi pelkillä puheilla tai julistuksilla, olivatpa ne kuinka ”symmetrisiä” hyvänsä.
3/2002

Kirje toimittajalle

Toimittaja
Tapio Mainio
Helsingin Sanomat

Tarjosin syyskuun alussa HS:n mielipidesivulle oheista vastinettani, jota jostain syystä ei kuitenkaan julkaistu. Vastineessa puututaan eräisiin kirjoittamanne uutistekstin virheisiin ja kummallisuuksiin. Haluan esittää asian johdosta joitakin lisäkommentteja.

Uutisessa ei kerrottu, että YK:n ihmisoikeuskomitealla oli perusteltu syy jättää ensi vaiheessa tutkimatta Sallivaaran ja Lapin paliskuntien (osakkaiden) tekemät valitukset. Näin lukijoille varmaankin syntyi vaikutelma saamelaisten epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Ehkäpä tämä oli nimenomainen tarkoituskin.

Kun YK:n ihmisoikeuskomiteaan joka tapauksessa viitattiin, olisi ollut korrektia kertoa komitean ns. Angelin riitajutussa tekemästä merkittävästä ennakkopäätöksestä. Se näyttäisi yhdessä Rovaniemen hovioikeuden ratkaisun kanssa enteilevän noloa loppua saamelaisten metsäkäräjöinnille.

Rovaniemen hovioikeuden tuomiossa Nro 601 (11.7.97) on otettu huomioon se käräjäoikeudelta huomaamatta jäänyt tosiasia, että suurin osa Sallivaaran paliskunnan 286000 ha:n pinta-alasta kuuluu Lemmenjoen kansallispuistoon tai Hammastunturin erämaan hakkuilta säästyvään osaan. Vain pykäliinsä sotkeutunut juristi voi vakavissaan väittää, että kasvatushakkuut kiistelyn kohteena olevalla 92 ha:n alueella Kariselässä voisivat estää ketään harjoittamasta saamelaiskulttuuriin kuuluvaa poroelinkeinoa. kartta

Saamelaisporomiesten omista, selkeästi Metsähallituksen nykylinjaa rajummista hakkuista käräjillä on oltu ihmeen hiljaa. Minun on mahdotonta käsittää, miten metsätaloustoiminnan haitta porojen ravinnonsaannille riippuu hakattavan metsän omistajasta. Mutta minähän en olekaan ihmisoikeusjuristi, vaan poro- ja porolaiduntutkimuksissa mukana ollut biologi…

Turhautuneisuus paistaa tavasta, jolla äskettäin arvosteltiin mmm:n pyrkimystä alentaa eräiden saamelaispaliskuntien porolukua vastaamaan edes hieman nykyistä paremmin loppuun kaluttujen jäkälälaitumien kantokykyä (LK 5.9.97). Tyylistä päätellen Saamelaiskäräjien nimissä julkaistu teksti oli lakimiessihteeri Heikki Hyvärisen kirjoittama. Kannanotossa esitetyn tulkinnan mukaan ylilaidunnuksesta johtuvissa nälkiintymisongelmissa ei ole kyse eläinten, vaan ihmisten oikeuksista – perustuslaillisista kaiken lisäksi. Tulilinjalle joutui erityisesti laiduntutkimuksia johtava porotutkija Mauri Nieminen, jonka on viran puolesta esiintynyt todistajana Mirhaminmaan – Kariselän käräjäjutussa.

Toivon, että HS vastaisuudessa käsittelisi puheenaolevia, osin kipeitä kysymyksiä tasapuolisesti ja riittävään taustatietoon perustuen. Tätä on syytä toivoa senkin vuoksi, että omien toimittajien teksteissä esiintyvien virheellisten tietojen ja tulkintojen oikaiseminen näyttää jatkuvasti olevan myrkkyä valtakunnan ykköslehdelle.

Sodankylässä 24.9.1997
Veikko Vasama
luonnonvalokuvaaja, FK

kuva ja kartta lisätty 5/2001