Kirjoittajan arkistot: Veke

Lokikirja

Lyhennetty lokikirja purjehdukselta Tukholman saaristossa elo-syyskuussa 2017

maanantai 28.8.

Lähdettiin Tukholmasta yhdeksältä ja ajettiin yksitoista tuntia yhteen putkeen mitä nyt pieni tauko tuli Södertäljen kanavalla. Sikäli hyvä suoritus, että päästiin tänne avomeren äärelle. Matkaa taitettiin lähes 100 kilometriä, ja päivämatka lienee ylivoimaisesti pisin, mitä tällä reissulla tulee.

Tämä satamapaikka vaikuttaa oikein mukavalta, on suojaa tuulelta ja hienoja kallioita. Meidän veneen lisäksi paikalla näkyy kolme purjevenettä: naapurissa keula maissa saksalainen vene ja kauempana ankkurissa kaksi isompaa venettä. Lisäksi iso moottoriristeilijä, jolla on mukanaan kumivene rantautumista varten.

Tuuli on parin päivän ajan etelän tai lounaan suunnalla, kääntyy sitten koillisen ja myöhemmin luoteen puolelle. Huomiseksi on luvassa navakkaa tuulta, selvästi kovempaa kuin tämänpäiväinen. Torstaiksi ennustetaan sadetta.

tiistai 29.8.

Nyt on toinen päivä illassa. Matka oli paljon lyhyempi kuin eilen, mutta kaikin puolin antoisampi. Tuuli oli navakka, Gotlannin suunnasta on tilaa puhaltaa. Arvioimme aallon korkeudeksi kaksi metriä. Maakravulle on ollut elämyksiä tarjolla ihan kiitettävästi, mutta niitähän tulin tänne hakemaankin.

Vettä tuli välillä syliin oikein kunnolla ja lasien läpi ei lopuksi nähnyt mitään. Myös kameroiden linssit lienevät kuurauksen tarpeessa.

Täällä perillä jäimme ankkuriin ja latasimme kaiken varalta puhelimiin ankkurivahdit kahdelta toimittajalta. Niiden pitäisi hälyttää jos ankkuri ei pidä ja vene lähtee yöllä liikkeelle. Kätevä palvelu eikä maksa mitään.

Tekstiviesti Jounille: Kunnon purjehduspäivä tänään, tuulta koko ajan yli 10 m ja aallot aika muhkeita. Huippunopeus surfissa yli 9 solmua.

keskiviikko 30.8.

Kello Suomen aikaa 22.40, ja on ollut lupsakka myötätuulipäivä. Loppusuoralla tuuli kävi niin heikoksi, että moottori piti käynnistää avuksi että ehdittiin valoisan aikaan yöpymispaikkaan. Liikuttiin siis sekavoimalla.

Iltapäivällä poikkesimme Utön vierasvenesatamassa. Siellä oli paljon hienoja veneitä ja häliseviä koululaisia. Me ihmettelimme, mitä koululaiset siellä tekivät, eikö niiden kuulu olla koulussa! Samaan aikaan paikalle saapuneesta veneestä asteli maihin kymmenkunta asiakasta.

Yhdessä veneessä oli omituisen paksu masto. Aikani ihmeteltyäni tajusin, että siellähän on purje maston sisällä! Näppäriä laiskanmiehen ratkaisuja näissä luksusveneissä. Kippari sanoi, että niissä vain napeista painellaan ja tapahtuu kaikenlaista.

Tämä meidän vene oli pienin mutta ei suinkaan huonoin, sopiva kahdelle ja kelpoisuutensa osoittanut. Kymmentä miestä tähän ei ihan mahdu mutta ei kyllä tarvitsekaan. Kolmellakin tulisi vähän ahdasta.

Nyt on keula maissa ja veneet molemmin puolin. Säätiedotuksissa lupailtu sade alkoi äsken.

torstai 31.8.

Lähtiessä satoi edelleen ja varustauduimme erityisen hyvin, kummallakin oli kala-eemelit niskassa ja saappaat jalassa. Tällä varmistettiin se, että sade loppui kymmenen minuuttia lähdön jälkeen.

Päivä oli siinä mielessä erikoinen, että ei tuullut oikeastaan ollenkaan. Moottorilla ajettiin koko päivämatka, joka ei tosin pitkä ollutkaan. Aamupäivällä ajoimme ihmeen idyllisen salmen läpi; kummallakin rannalla oli asutusta ja merkkejä merellisestä toimeliaisuudesta. Tietä oli sen verran, että ainakin yksi auto (Saab) oli pysyväisen oloisesti saarella.

Poikkesimme Sandhamnissa, joka on Tukholman saariston tunnetuin vierasvenesatama. Oli helppo kuvitella millainen säpinä siellä on kuumimman sesongin aikaan. Nyt veneitä oli vain murto-osa siitä, mutta muu liikenne vilkasta.

Yöpymispaikka on hyvä. Keula saatiin maihin, ja näkymä siihen suuntaan on komea, männyt ikivanhoja.

perjantai 1.9.

Luovittiin koko päivä ja tehtiin viitisenkymmentä vendaa ja kertauksen vuoksi yksi jiippi. Omistimme päivän purjehduksen maapallon ensimmäisenä yksin kiertäneelle Joshua Slocumille, jonka kirjaa olemme lukeneet iltaisin ääneen. Tämä päivä on retken viimeinen kunnon mahdollisuus purjehtimiseen ja se on käytetty täysimittaisesti hyväksi.

Sää on ollut koko päivän aurinkoinen ja heikkotuulinen, nopeudet enimmillään viiden solmun tienoilla, enimmäkseen kolmen luokkaa. Kun kiirettä ei ole, silläkin vauhdilla ehtii. Taitaa olla syyskuun ensimmäinen päivä, mutta keli on hyvin kesäinen.

Hienon purjehduspäivän päätteeksi löytyi hyvä luonnonsatama, näköjään myös suosittu. Paikalle saapuessamme veneitä oli neljä, nyt muutamaa tuntia myöhemmin 14. Osa on ankkurissa ja lievä enemmistö keula maissa. Lahden pohjukassa on ankkuroituna vene, jonka nähdessään kippari ilahtui suuresti. Kyseessä on Slocumin legendaarisen Sprayn mallin mukaan tehty nykyaikainen vene, nimeltään Taranea Spray.

Iltahämärissä veneen yli etelään lensi hanhiauroja. Lintuja oli ainakin sata, ehkä jopa sataviisikymmentä.

sunnuntai 3.9.

Sanelen tätä sunnuntaina lähtöruudussa. Tavarat purettiin laiturille ja kippari lähti hakemaan autoa. Päivä on onneksi ollut poutainen, ja patjat kuivuvat kannella.

Vietimme yön keskellä Tukholmaa Wasahamnenin vierasvenesatamassa, josta on mainittava erityisen hieno ja hyvin varusteltu vessa. Suorituspaikkoja oli pitkä rivi, pyttyjä ja lavuaareja, kaksi erikoisen mallista kädenkuivauslaitetta. Vessamusiikkina soi kevyt kotimainen. Kaiken huippuna nurkassa oli varsin laaja ota-ja-jätä -tyyppinen kirjasto, helmenä Ulla-Lena Lundbergin hieno laivatrilogia.

Sunnuntain aloitimme kiertoajelulla kaupungin keskustassa. Kippari tuumasi että saisi olla lippu perässä hulmuamassa. Paatteja oli paljon ja kaikenlaisia. Raakatakiloitu kolmemastoinen purjealus tarjosi majoituspalveluja, puolalainen purjealus oli lähdössä merelle.

Vikingin terminaalilla oli kaksi risteilyalusta. Norjalainen Viking Sea on viime vuonna valmistunut ja 228 metrin mittainen. Vieressä oli Bahamasaarille liputettu suunnilleen saman kokoinen 1970-luvulla rakennettu Albatros. Risteilyalusten nykysuuntaus näkyi siten, että norjalaisaluksen koko kylki oli täynnä parvekkeita.

Väylä Hammarbyn kanavalle lähti heti toisen risteilijän keulan takaa. Kanava muistutti Södertäljen vastaavaa ja sulutuskorkeuskin oli sama puoli metriä. Koska siirryimme suolaisesta vedestä makeaan, maksua ei peritty.

Vähän kanavan jälkeen vastaan tuli vanha puumastoinen kaunotar. Masto oli niin korkea, että läppäsilta nostettiin pystyyn ja vene lipui ohi.

Veneenjättöpaikkaa lähestyttäessä edessä alkoi näkyä purjeita, käynnissä oli vanhojen veneiden purjehduskilpailu. Kääntömerkki oli venesataman edustalla. Ajoimme radan sivua ja ihailimme veneitä.

Viimeisenä tuli pulskanmallinen puuvene, jossa oli ruskeat purjeet. Kippari sanoi, että perinteinen purjeiden väri oli nimenomaan ruskea. Tämän veneen miehistöön kuului vain yksi mies, joka sitoi ruorin ja hävisi pitkäksi aikaa kajuuttaan. Herkuttelimme ajatuksella, että vene jatkaa omia aikojaan valittuun suuntaan ja pysähtyy vasta kun puksprööti työntyy sisään rantakonttorin ikkunasta.

Tavaraa kertyi laiturille juhlava kasa, mutta kippari arveli että mahdumme autoon. Kun äsken mereltä saapui vene ja hakeutui omalle paikalleen, laiturilta nousi vastahakoisesti siivilleen harmaahaikara.

Purjehtijaporukka näyttää olevan kohteliasta väkeä, ja tapoihin kuuluu tervehtiminen vesillä ja satamissa. Minua huvitti kun miljonäärin oloiset herrat nyökkäilivät Vaxholmissa ökyveneen kannelta. Mahtoivat arvuutella keskenään, moneenko kertaan harmaapartainen merikarhu on kiertänyt Kap Hornin.

Vieressä on iso silta ja sieltä ihmiset katselevat tänne päin. Joku saattaa tarkistaa että oma vene on tallessa, joku toinen ehkä ajattelee että voi vitsi kun pääsisi joskus purjehtimaan. Minä pääsin ja kyllä oli hieno reissu!

Jälkimarkkinoilla

Seitsemän divarinpitäjää kertoo Parnasson numerossa 6-7/2015 kokemuksiaan kirjojen jälkimarkkinoista. Yhteinen havainto on kirjojen keräilemisen vähentyminen. Pekka Räsänen jyväskyläläisestä Lukuhetki-divarista sanoo:

Enää ei olla kiinnostuneita ostamaan jonkun kirjailijan koko tuotantoa vaan sieltä valikoidaan itselle sopivat osat.

Kampintorin divarin Timo Surojegin viittaa samaan asiaan:

Nykyään trendinä tuntuu olevan, että monelta hyvältäkin kirjailijalta kysytään vain yhtä tai paria teosta, esimerkiksi Ruuthilta Kämppää, Salamalta Juhannustansseja, Rintalalta Poikia ja niin edelleen. (…) Nykyään ihmiset ostavat kirjoja sisällön takia, ei siksi että se ’kuuluu kokoelmaan’.

Pokkaripainosten räjähdysmäinen kasvu on tappanut lukuisten teosten antikvaarisen kysynnän. Keltainen kirjasto on säilyttänyt kiinnostavuutensa kovakantisena keräilijöiden silmissä, vaikka monista teoksista on otettu pokkaripainoksia,

sanoo Kimmo Välkesalmi Pursimiehenkadun divarista.

Lukuhetken Pekka Räsänen on tehnyt asiaan liittyen kiinnostavan havainnon:

Finlandia-voittajien keskuudessa Lundbergin Jää on mielenkiintoinen poikkeama ainakin meidän kaupassamme: huolimatta suurista myyntimääristä kirjaa liikkuu erittäin vähän, ja se menee saman tien kaupaksi, kun jostain ilmaantuu.

* * *

Teen omat kirjaostokseni pääasiassa rovaniemeläisellä kirpputorilla, jonka tarjonta on kiehtovalla tavalla sattumanvarainen. Tarkistan tilanteen suunnilleen kuukauden välein. Aarteita löytyy harvakseen, esimerkiksi elokuussa edellä mainittu Lundbergin Jää. Olihan se pakko ostaa kahdella eurolla, vaikka en aikonutkaan lukea sitä vielä uudelleen.

Antti Tuurin Kylmien kyytimies löytyi aikanaan samasta paikasta samaan hintaan, samoin McCourtin Seitsemännen portaan enkeli, Raittilan Canal Grande, Linnan Tuntematon sotilas ja Tolstoin Anna Karenina.

Kirppislöydöt menevät yleensä kiertoon. Vain harvat jäävät omaan hyllyyn joko odottamaan lukuvuoroaan ja vielä harvemmat omistamisen ilosta. Kemppisen Lumikuru on näitä viimeksi mainittuja.

Muista suosikeistani Jaan Krossin teoksia näkyy harvoin kirppiksillä, mutta divareiden yhteishausta niitä sentään löytyy. Novellikokoelma Halleluja päätyi hyllyyni jyväskyläläisestä divarista (8 €) ja Sattumien summan sain tuliaisena kirjamessujen kirppikseltä.

Jaan Krossin teokset ovat säilyttäneet hintansa jälkimarkkinoilla kauttaaltaan hyvin, vain Pietarin tiellä -pokkarin saa selvästi muita halvemmalla. Haitarin toinen ääripää on Uppiniskaisuuden kronikka, josta pyydetään divareissa 80-120 euroa. Em. jyväskyläläisdivarista Krossin pääteoksekseen luonnehtima teos oli myyty 50 eurolla.

Jälkimarkkinoista puhuttaessa on mainittava vielä kirjastojen poistomyynnit. Sain syksyllä Rovaniemen pääkirjaston Lappi-osastolta kaksi kiinnostavaa kirjaa: Tuulikki Soinin Petsamon laulu ja Peter Freuchenin Nuoruuteni Grönlannissa. Ne lähtivät kiertoon. Todellinen helmi löytyi pari vuotta sitten Saarenkylän kirjastosta ja se on edelleen hyllyssäni: Björn Landströmin Laiva. Upea kirja!

Via Kevorosa – 60 000 askelta teatteriin *)

Operaatio Paulaharju ei päästä ystäviään helpolla. Ei varsinkaan nyt, kun haasteet nousivat uudelle tasolle ja voidaan hyvällä syyllä puhua erämaateatterista. Akukammille piti kävellä ihan tosissaan.

Lyhyin reitti olisi ollut mönkijäura Tenon varresta Akujärvelle ja sieltä vähän matkaa polutonta maastoa perille. Matkaa tuli näinkin viitisentoista kilometriä. Useimmat saapuivat Sulaojalta Ruktajärven kautta tai yhdistivät teatteritapahtuman osaksi muuta retkeilyä. Niin tein minäkin ja se selittää ylimääräiset askeleet.

Tähti otsikon perässä muistuttaa, että tähän teatteriin tultiin rinkka selässä; minun riesanani oli rinkan lisäksi vielä kameralaukku ja jalusta. Taakka teki retkestäni raskaan, ei niinkään kävely.

Uusina varusteina mukana oli askelmittari ja sanelin. Viimeksi mainittu laite olisi kannattanut hankkia jo vuosia sitten. Väsyneenä kynnys kirjoittaa muistiinpanoja nousee ylivoimaisen korkeaksi, mutta muutaman sanan jaksaa sipissäkin sopertaa.

perjantai
Jäin bussista väärässä paikassa. Tie päättyi huoltotuvan pihaan ja talon takana alkoi koivupusikko. Ei auttanut kuin työntyä sekaan. Purokin piti vielä ylittää ennen kuin pääsin polulle. Saappaan varsi riitti juuri ja juuri. Sää on edelleen heikkotuulinen ja kesäinen. Yhtään sääskeä ei ole näkynyt mutta hieraisin silmiäni, kun Luopmosjaurilla näyttäytyi purjevene.

lauantai
Sain aamupuuron valmiina, oli vähällä joutua hukkaan. Isoista ryyneistä keitetty ja seassa mustikkakeittoa. Herkkua! Uusi retkipatja oli ensi kertaa käytössä. Mukava kokemus paitsi että oli turhan kapea ja ihmeen äänekäs. Puhaltamisessa oli kova homma.

Pidän taukoa väljissä tunturimaisemissa. Polkua näkyy pitkästi kumpaankin suuntaan, edessä päin ainakin 2 kilometriä. Vieressä on suuri, karttaan merkitty siirtolohkare. Kulkijat ovat koonneet sen päälle pikkukiviä ja saaneet aikaan erikoisen monumentin. Rinkka painaa, jalat menisivät kyllä.

Hämärä yllätti ennen kuin ehdin kammille. Kello on yksitoista, teltta pystyssä ja aamupuuro syötynä iltapalaksi. Vielä pitäisi vaihtaa kuivaa päälle ennen kuin pääsee nukkumaan. Teltassa kaikki on valmiina.

sunnuntai
Jätin tavarani sopivaan teltanpaikkaan ja jatkoin joen rantaan, missä Matti hääräsi saunamajurina. Siinä jutellessamme käytiin kysymässä joen ylityspaikkaa, eikä aikaakaan kun kahdeksanhenkinen iskujoukko tarpoi kohti Akujärveä. Satoi edelleen ja sanoin ihailevani työryhmän aktiivisuutta. Kenraaliharjoituksessa oli ollut kahdeksan katsojaa, ja aiemmin viikolla joku poromies oli osunut sattumalta harjoituksiin ja jäänyt seuraamaan toimintaa.

Nyt on ensi-ilta nähty ja kuinka ollakaan, Luontoäiti oli hengessä mukana: sateisen päivän päätteeksi pilvet väistyivät ja aurinko alkoi paistaa. Yleisöä oli 53 ja se on ensi-iltojen ennätys.

Uusi juttu toimi oikein hyvin. Minulle Hailuodon teatteritapahtumasta tuttu Antti Laukkarinen veti komeasti Suongilin roolin. Petra Poutasen säveltämiä ja harjoituttamia lauluja kelpasi kuunnella. Niilaksen ja papin otatus meni luihin ja ytimiin.

maanantai
Näyttäisi olevan tulossa poutapäivä ja se on hyvä, koska kamppeet kuivuvat.  Palelemisen vuoksi nukkumisesta ei tullut mitään, lämpötila lienee käynyt nollan vaiheilla. Joskus aamuyöllä lisäsin vaatetta (joku tyhmä ei ymmärtänyt tehdä sitä illalla teltan ulkopuolella). Kun on ponnisteluiden jäljiltä jäykkä kuin pökkelö, pukeminen matalassa teltassa on piinallista pungertamista.

Illan esityksen yleisömäärä oli 42 eli yhteensä jo yli sata katsojaa on nähnyt esityksen. Tänä vuonna käytännössä kaikki ovat teatterin vuoksi tänne tulleita. Jouni kertoi paikkojen olleen aamulla kuurassa. Ei ihme että kesäpussissa paleli.

tiistai
Nyt voin sanoa nukkuneeni kunnolla. Vetäydyin yöpuulle ennen kymmentä ja nukuin kahdeksaan. Siitähän taitaa tulla kymmenen tuntia. Eilen panostin lepäilyn lisäksi syömiseen.

Ennen reissuun lähtöä pähkäilin tosissani, otanko teltan vai louteen. Kummankin hyvät puolet ovat tiedossa ja myös huonot: teltan ahtaus ja näköalattomuus, louteen tuuliherkkyys ja syöpäläisten vapaa sisäänpääsy. Sääskistä tai polttiaisista ei ole ollut harmia tämän retken aikana, mutta tuulen suunta on kyllä vaihdellut.

Juroin teltassa pitkälle iltapäivään. Sitten söin ja päätin lähteä kammille, koska teki mieli seistä suorana kuivissa sisätiloissa. Toive toteutui, paitsi että kammin sisäilman kosteusprosentti oli vähintään 110.

Löysin kammista tuttuja: Salmirinteet, Lumpeen Maijan ja Salmisen Päivin telttanaapurin Hannukurusta. Pian Päivikin ilmestyi, oli jättänyt tavaransa Njavgoaivin kämpälle ja lähti takaisin heti esityksen päätyttyä.

Esityksessä oli 22 henkeä. Hedelmä- ja vihannessato taisi olla parempi kuin aiemmin, ainakin yleisömäärään suhteutettuna. Maija ja Ossi toivat esiintyjille kaalin ja kurkun.

keskiviikko
Sateisen päivän jälkeen kirkastui ja tuli taas kylmä yö. Nukuin jonkin verran paremmin kuin edellisenä pakkasyönä. Nyt makoilen teltassa ja nautin läheltä kuuluvasta kuorolaulusta. Porukka treenaa Onnen lammasta esitettäväksi ylimääräisenä numerona, lampaana nähdään Onkku. Kuivatan kamppeet, syön ja lähden kohti Ruktajärveä.

Iltapäivä, varttia vaille neljä. Pidän taukoa joen rannalla vähän matkaa Njavgoaivin kämpältä pohjoiseen. Vastaan on tullut kymmenkunta ihmistä ja kaksi koiraa, kaikki teatteriin matkalla. Yhden miehen kanssa levähdimme yhdessä. Hän kertoi ostaneensa vähän käytetyn Savotan putkirinkan viidellä kympillä. Onnittelin hyvistä kaupoista. Monta muutakin samanlaista rinkkaa on näkynyt, ovatkohan tekemässä paluuta!

Teatteriin oli menossa myös arviolta 2-vuotias pikkujuniori äitinsä selkärepussa. Näytti nukkuvan sikeästi ja kuului pärjänneen hyvin. Saman ikäinen oli myös Hannukurun teatteritapahtuman nuorin asiakas kaksi vuotta sitten.

torstai
Eskelisessä varttia vaille 12. Valitsin Luopmosjaurin lounaisrannalla kaukaa viisaasti reitikseni autolla ajettavan uran. Pian vastaan tuli maastoauto, jonka kuskia moikkasin. Toivoin mielessäni, että hänellä on järvellä toimitettavana vain jokin pieni asia.

Onni potkaisi. Kun auto ilmestyi taakseni, heilautin peukaloani. Kyytiin noustuani kuljettaja kertoi ajatelleensa, että toivottavasti tuo älyää nostaa peukalon kun askel näyttää melko vaatimattomalta. Ehkä hän olisi pysäyttänyt joka tapauksessa kysyäkseen, josko kyyti kelpaisi. Ilman tätä onnenpotkua bussiin ehtimisen kanssa olisi ollut niin ja näin.

Sulaojan pysäköintialue oli täynnä autoja. Joku paikkakuntalainen kuului sanoneen, ettei ole koskaan nähnyt paikkaa niin tukossa. Päivi ilmestyi kaverinsa kanssa, olivat olleet yötä lähimmällä leiriytymispaikalla. Sinne oli tullut iltamyöhällä joku porukka sikspäkit käsissään mutta muuten vaellusvarusteissa.

Tapasin myös Jaskan, joka odotteli tytärtään Maijaa maastosta. Jaska on koulukaveri Jyväskylän lyseosta, jota en ollut nähnyt nokatusten kymmeniin vuosiin. Sovimme tapaavamme Operaation merkeissä vuoden kuluttua.

Sodankylä, puoli neljä. Sataa ja on satanut Ivalosta asti. Semmoinen käpy pääsi käymään, että bussi jätti Inarissa. Marketti oli täynnä saksalaisia ja kassakone jostain syystä jumissa. Suma seisoi.

Jätin korini kassalle ja juoksin katsomaan miltä tilanne näyttää ulkona. Ehdin nähdä Eskelisen perävalot. Bussi kääntyi juuri kylänraitille ja lähti kohti Ivaloa mukanaan meikäläisen rinkka ja kameravehkeet.

Maksoin ostokseni, kävelin taksiasemalle ja tilasin kyydin Ivaloon. Harmitti kieltämättä mutta vähän myös huvitti: olin paljoksunut selvästi edullisempaa taksikyytiä Karigasniemestä Outakoskelle. No, lopputulos ratkaisee. Nyt olen joka tapauksessa täällä ja parin tunnin päästä kotona saunassa!

Etäfani matkusti finaalipeleihin

JYP Naiset voitti runkosarjan jo viime kaudella, selvitti välierävaiheen ja lähti finaaleihin kotiedun ansiosta suurin toivein. Matkustin Jyväskylään – vain nähdäkseni, että Blues oli edelleen vahvempi. Pettymys oli katkera.

Päättyneellä kaudella JYP valmistautui kultataistoon selvänä suosikkina: runkosarjan ja välierien jälkeen joukkue oli pelannut kauden aikana 31 ottelua ja voittanut ne kaikki! Kestomenestyjä Blues tahkosi välierät pitkän kaavan mukaan ja joutui lopulta tyytymään pronssimitaleihin. JYP sai finaalivastustajakseen HPK:n. Taas tuli lähtö etelään.

JYPn finaalipaikka varmistui kolmella voitolla Kärpistä. Kärpät ei voittanut kertaakaan, mutta onnistui tekemään sarjassa viisi maalia (JYP 11). En nähnyt yhtään välieräottelua, mutta Riikka Välilä sanoi radion haastattelussa Kärppien paineistaneen herkeämättä JYPin puolustusta. Finaaleissa Riikka odotti ohjauspeliä ja helpompia lähtöjä omasta päädystä.

Ensimmäinen finaaliottelu aloitettiin runkosarjassa kunnostautuneiden JYP-pelaajien palkitsemisella. Joukkueen kapteeni Jenni Hiirikoski palkittiin runkosarjan parhaana pelaajana, parhaana puolustajana ja pistepörssin voittajana. Jenni teki 28 ottelussa 17 maalia ja antoi 62 maalisyöttöä. Muita palkittuja olivat Tanja Niskanen, Sanni Hakala ja päävalmentaja Katja Saari. Vieraat joutuivat katselemaan palkintosadetta viivalta.

JYPn pelaajamateriaali on laadukas, mutta kapeahko: joukkue pelasi käytännössä kolmella ketjulla ja viidellä puolustajalla. HPKn kokoonpanossa oli neljä ketjua ja kolme pakkiparia. Kaikki tietävät, että paineen alla väsyessään hyväkin puolustus sortuu virheisiin. Siksi ihmettelen, miksi HPK ei yrittänyt samaa kuin Kärpät. Mielestäni tämä olisi ollut Kerhon ainoa keino horjuttaa vastustajaa.

Finaalisarjan avauksessa JYP oli ylivoimainen ja voitti numeroin 5-0. Tilannetta helpotti, että maalinteko onnistui kahdesti jo avauserässä. Myös puolustaminen sujui mallikkaasti, ja Kerholla oli vaikeuksia päästä hyville maalipaikoille. Ottelun tehopelaajina kunnostautuivat tutut nimet: Riikka Välilä 1+3, Tanja Niskanen 2+0, Jenni Hiirikoski 1+1 ja Sari Kärnä 1+1. Meeri Räisänen näytti maalilla, mitä on odotettavissa.

Pelit jatkuivat jo seuraavana päivänä Hämeenlinnassa. Onnistuin houkuttelemaan Jounin kuskiksi, ja matkustin paikalle Tampereen kautta. Pelipaikka sijaitsi Ritarihallin yhteydessä ja oli nimeltään Metritiski Areena. Koska monen metrin levyinen kaistale jäätä jäi täydellisesti katveeseen, pelitapahtumien seuraaminen perustui suurelta osin kuulohavaintoihin ja arvauksiin.

Kerran Kerhon pelaaja rynnisti kovalla vauhdilla kohti laitaa, mistä kuului kovaa kolinaa. Totesimme Jounin kanssa yhteen ääneen, että taisi olla sääntöjen vastainen taklaus. Tuomarin käsi nousi pystyyn pienellä viiveellä, mutta ihmeeksemme katveesta ilmestyikin JYP-pelaaja ja luisteli jäähyaitioon.

Finaalisarjan toinen ottelu oli ensimmäistä tasaisempi, ja torjunnoilla mitattuna HPK oli jopa hallitseva osapuoli. Silti on pakko sanoa, että Kerho oli äärettömän kaukana ottelun voittamisesta.

Ensimmäistä maalia jouduttiin odottamaan ottelun puoliväliin, mutta JYP malttoi pelata kärsivällisesti. Loppunumerot 0-3; Jenni Hiirikoski ja Riikka Välilä olivat totutun hyviä, ja Meeri Räisänen jatkoi jäätävällä tasolla.

Avausmaalin tehnyt Saila Saari sanoi ottelun jälkeen, että ilman Meeriä JYP olisi hävinnyt. Olen asiasta eri mieltä. JYP on – mitenkään Kerhoa vähättelemättä – laadukkaampi joukkue, ja tämä koskee myös maalivahteja.

Pudotuspeleissä luukkua aukonut Tiina Ranne oli runkosarjassa vakuuttava ja valittiin naisten MM-kisoihin. Myös kolmosmolari Eerika Saloranta torjui runkosarjassa paremmalla prosentilla kuin pudotuspeleissä hyviä otteita esittänyt HPKn Kiira Laine.

Kolmannesta finaaliottelusta tuli huikea jännitysnäytelmä. Mielestäni Kerho pelasi parhaan pelinsä ja JYP huonoimpansa. Hermoilustako mahtoi johtua, että kiekko saatiin verkkoon vasta jatkoerän jälkimmäisellä puoliskolla. Ylivoimapeli oli mielikuvituksetonta hieromista ja väkisin yrittämistä, vaikka pelaajien taitotaso riittäisi jopa improvisointiin.

Päävalmentaja Katja Saari kertoi havainneensa JYPn päässeen kolmannessa erässä entistä selvemmin pelin päälle, Minä näin tilanteen aivan toisin: ensi kertaa finaalisarjan aikana tuli hetkittäin sellainen olo, että Kerho saattaa voittaa ottelun. Jatkoerässä luottamus oli taas horjumaton, koska neljällä neljää vastaan pelaaminen näytti sopivan paremmin kotijoukkueelle.

Ajassa 73.51 ahdistunut olo kääntyi auvoiseksi. Omalla tunneasteikollani JYP-naisten kolmas mestaruus nousee erittäin korkealle, suunnilleen samalle tasolle JYP:n toisen liigamestaruuden kanssa. Se ensimmäinen on aivan oma lukunsa.

Lopuksi on nostettava esiin naisjääkiekkoilun legenda ja pudotuspelien MVP Riikka Välilä (os. Nieminen). Alusta asti Riikan uraa seurannut Keskisuomalaisen toimittaja Ilkka Kulmala kirjoitti mestaruuden ratkettua hienon kolumnin, josta seuraava katkelma:

Ja neiti Nieminen antoi palaa. 1989 Riikka täytti 16. Tuona vuonna hän voitti aikuisten SM-kultaa jääkiekossa (EVU), kaukalopallossa (JPS), jääpallossa (JPS) ja pesäpallossa (Kiri). Viimeksi mainitussa lajissa hänet valittiin vuoden naispelaajaksi.

Ilkka Kulmala ehdotti, että sitten kun ura joskus päättyy, Riikan paita nostetaan Hippoksen jäähallin kattoon. Kannatan lämpimästi.

Kiitos JYP Naiset, kiitos Riikka!

Kirjallinen ketjureaktio

Rovaniemen pääkirjasto järjesti joulukuun 2015 alussa kierrätystapahtuman, jossa asiakkaat saivat jättää hyllyyn omia kirjojaan ja ottaa omakseen muiden tuomia. Nappasin mukaani Imbi Pajun Torjutut muistot (Like 2006). Paju käsittelee kirjassaan Viron ja Neuvostoliiton yhteistä historiaa ja kertoo vuosikausiksi vankileirille kyyditetyn Aino-äitinsä tarinan.

Pajun rankka teos osui sopivaan saumaan: olin juuri saanut luetuksi kaikki Antti Hyryn kirjat ja kaipasin vaihteeksi yhteiskunnallisempaa otetta. Loppukesällä lukulampun alla olleessa Samuli Parosen tuotannossa tämä puoli on mielestäni sopivasti esillä, samoin kevättalvella toiseen kertaan luetussa Linnan Pohjantähti-trilogiassa. Voin samalla nimetä sen antoisan kirjavuoteni 2015 kohokohdaksi.

Mutta takaisin varsinaiseen asiaan. Pajun kirjaa lukiessani häpesin sitä, kuinka vähän tiesin sukulaiskansan historiasta. Aloitin tilanteen korjaamisen lainaamalla lisää kirjoja, esimerkiksi Matti Turtola: Presidentti Konstantin Päts; Osmo Hyytiä: Viron kohtalontie 1933… 1939… 1940 ja Mart Laar: Unohdettu sota. 

Jos historiantutkijoiden teokset tuntuvat liian raskailta luettavilta, suositan näitä kahta: Ants Oras: Viron kohtalonvuodet ja Andreas Oplatka: Lennart Meri – Virolle eletty elämä. Mika Waltarin Ruotsissa vuonna 1941 nimimerkillä Nauticus julkaistu Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta on lyhyt ja helppolukuinen pikajohdatus aiheeseen. Kirja oli Suomessa pitkään kiellettyjen kirjojen listalla.

Matti Turtola tarkasteee kirjassaan mm. Viron ja Suomen erilaista suhtautumista Neuvostoliiton loppukesällä 1939 esittämiin vaatimuksiin. Viro vältti siinä vaiheessa sodan, mutta menetti itsenäisyytensä ja joutui Stalinin hirmutöiden uhriksi. Historian valossa on helppo ymmärtää, että uudelleen itsenäistyttyään Viro liittyi ensi töikseen NATOn ja EU:n jäseneksi.

Jos joku on kiinnostunut vasemman äärilaidan näkemyksistä, niitä löytyy Johan Bäckmanin kirjasta Pronssisoturi. Näin Bäckman arvioi Eljas Erkon toimintaa sivulla 155:

Tallinnan lähetystösihteerinä 1924 Erkko laittoi alulle Leningradin piirityksen ehdottamalla, että Suomi ja Viro sulkevat Suomenlahden. Vastauksena Erkolle Neuvostoliitto vapautti Karjalankannaksen suojavyöhykkeeksi Leningradille ja liitti Viron itseensä. Sadattuhannet maksoivat hengellään.

Suojatyöpaikassaan Tukholman lähetystössä 1939-40 Erkko ei osoittanut katumusta. Erkon aloittama talvisota sai Hitlerin vakuuttuneeksi siitä, että Saksa voi voittaa Neuvostoliiton. Ilman Erkkoa ei olisi siis ollut toista maailmansotaakaan. Miljoonat ja taas miljoonat maksoivat hengellään. 

Totta kai halusin perehtyä myös Viron historiasta ammentavaan kaunokirjallisuuteen. Olisi ollut houkuttelevaa tarttua Sofi Oksasen kirjoihin, mutta ne saavat odottaa vuoroaan. En pidä Oksasen tavasta käyttää hyväkseen kirjallisen menestyksen tuomaa julkisuutta omien agendojensa edistämiseen.

Minulle ketjureaktion kiinnostavin kirjailijanimi on virolainen Jaan Kross (1920-2007). Aloitin tutustumisen Krossin tuotantoon novelleista, jotka kertovat kirjailijan omista kokemuksista miehitetyssä Virossa ja Neuvostoliiton vankileireillä. Ihailen sitä, että kirjailija on selviytynyt katkeroitumatta raskaista elämänvaiheistaan. Suomentaja Jouko Vanhasen sanoin:

Eikä sensuurin poistuminen ole myöskään aiheuttanut kirjailijassa mitään riehaantumista – sanan vapaus ei merkitse kirjailijalle vapautumista siitä eettisestä kirjailijankutsumuksen koodista, joka ohjaa hänen kirjoittamistaan. Tässä johdonmukaisuudessa on Krossin suuruus.

Nyt Krossin neljä novellikokoelmaa ja viimeiseksi romaaniksi jääneen, uudesta itsenäisyyden ajasta kertovan Tahtamaan luettuani on aika siirtyä historiallisiin romaaneihin, jotka nostivat kirjailijan kansainväliseen tietoisuuteen.

Lopuksi haluan kiittää erinomaisia suomentajia. Varsinaisen käännöstyön lisäksi Jouko Vanhanen ja Juhani Salokannel ovat perehtyneet syvällisesti Jaan Krossin vaiheisiin ja elämäntyöhön kirjailijana.

Operaatio Paronen

Loppukesän 2015 projekteista Operaatio Paulaharju oli kolmen päivän raju rutistus, mutta Samuli Parosen tuotantoon perehtyminen vei toista kuukautta. Paronen haastaa lukijan eikä päästä helpolla.

Suomalaisen kirjallisuuden eturiviin kuuluva Samuli Paronen (1917-1974) on huonosti tunnettu kirjailija, kaikkea muuta kuin painosten kuningas. Kuvaavaa on, että Rovaniemen kirjastoissa monista Parosen teoksista näyttäisi olevan vain yksi kappale. Kaivos tilattiin Ivalon kirjastosta.

Paronen aloitti uransa yllättävällä aihevalinnalla: romaanissa Kesä Aataminkylässä (1964) 47-vuotias esikoiskirjailija tarkkaili maailman menoa uskottavasti pikkupojan silmin. Seuraava teos, sotaromaani Kuolismaantie julkaistiin kolme vuotta myöhemmin. Kirja on tekstinä mahdollisimman erilainen, mutta taidonnäytteenä yhtä vakuuttava kuin esikoinenkin. Tämän jälkeen Parosen julkaisutahdiksi vakiintui kirja vuodessa.

Kahdeksasta Parosen romaanista luettavimpia ovat mielestäni kolme ensimmäistä ja Laiva. Muissa normaalilukijaa kiusaa toiminnan puute ja pohdiskelun runsaus: hieman liioitellen ”dialogeissa” pitkät yksinpuhelut katkaisee vain toisen osapuolen murahdus.

Parosen taidoilla olisi voinut kirjoittaa muunkinlaista tekstiä, myös menevää ja myyvää. Paronen ei halunnut ja perusteli valitsemaansa linjaa lokakuussa 1972 kirjeessä kollegalleen Pertti Tonterille:

Jos täällä Suomessa oikeen menevän lukuromaanin haluaa tehdä on paras kirjoittaa Hitleristä, sotasankareista, tahi ehkä aatelisromantiikasta. Minun laivasta olis tullu aika vähällä lisävaivalla melko lailla parempi lukuromaani kuin mitä se nyt on, mutta jotain, minun mielestä tärkeämpää, olis jäänyt ikään kuin toissijaisuuteen.

(Mainittakoon taustatietona, että Veikko Huovisen Veitikka julkaistiin v. 1971)

Ehkä useimmin Parosen yhteydessä esiin nostettu kirjailija on Pentti Haanpää. Vaikka kyseessä ovat kovin erityyliset kirjailijat, selvää sukulaisuuttakin löytyy. Yhteistä on tarve sanoa yhteiskunnasta jotain yleispätevää ja tärkeää, pelkkä tarina ei riitä. Kumpikin asettuu voimakkaasti vähäväkisten puolelle sortumatta kuitenkaan politikointiin. Muista merkittävimmistä kirjailijoistamme lasken tähän ryhmään esimerkiksi Väinö Linnan ja Erno Paasilinnan.

Romaanien lisäksi Paroselta on julkaistu novelleja ja aforismeja. Aforismit saivat kiittävän vastaanoton, ja minunkin mielestäni kompakti aforismikokoelma Maailma on sana on kirjallisuutemme helmiä.  Sen sijaan Testamentti oli raskas luettava.

Novellikokoelma Tämä on huone 8 jakoi kriitikoiden mielipiteet. Pidän Parosen novelleista ja ihmettelen, miksi kirjailija ei kirjoittanut niitä enempää.

Parosen tuotantoon tutustuessani varasin oheiskirjoiksi Yrjö Hosiaisluoman väitöskirjan Parosesta vuodelta 1990 ja Hannu Mäkelän v. 2006 julkaistun muisteluteoksen. Tärkeitä ja tarpeellisia teoksia kumpikin. Paroset luin suunnilleen julkaisemisjärjestyksessä, Mäkelän muistelut heti luku-urakkaa aloittaessani ja väitöskirjaa hakuteoksena pitkin matkaa.

Perusteellista työtä tehnyt Hosiaisluoma käsittelee mm. Parosen henkilöhistoriaa ja kirjailijanuraa, esittelee ja ruotii hänen kirjallisen tuotantonsa, käy läpi teosten saaman kritiikin ja pohtii Parosen roolia työläiskirjailijana. (sitaatit Parosen kirjeistä ovat väitöskirjasta)

Vasemmiston lehdissä Parosta ei koettu ”omana miehenä”, vaikka hän jos kuka oli työläiskirjailija: raskaiden ruumiillisten töiden tekijä ja itseoppinut kirjoittaja.  Joistakin hänen kirjoistaan vasemmistolehdissä ei kirjoitettu sanakaan. Syynä on se, että Paronen ajatteli asiat itse eikä taipunut keskusjohtoiseen oikeassa olemiseen. Kaksi lainausta selventää asiaa:

Kastijako on työmiesten kesken lujempi kuin missään. Tärkeimpänä arvona vaalitaan keskinäisiä palkka- ja säätyeroja, vaikka kuuluttais samaan eturyhmäjärjestöön ja puolueeseen. Ollaan keskenämme kuin isännät ja rengit. (Kaivos)

Suomalainen demokratia mitätöityy koko aika yhdessä politiikan kanssa, fasismi ryömii asemiin. Politiikka on yhä enempi hämäystä henkilökohtaisten etujen saamiseksi. Puolueet järjestää probagandistisia erimielisyysilveilyjä. (kirje Kalevi Seiloselle 28.9.1971)

Parosella oli omakohtaista kokemusta monenlaisista töistä, ja hän kertoo romaaneissaan ruumiillisen työn tekemisestä uskottavasti ja tarkasti. Hyviä esimerkkejä löytyy teoksista Kaivos (poraajan työ), Kortteeri (ikkunalasin valmistus) ja Laiva (työ sillinpyyntialuksella). Sekalaisia töitä rakennustyömailla Paronen kuvaa monissa teksteissään. Kaikenlaiset asumiseen liittyvät ongelmat olivat tuttuja Paroselle itselleen ja kaikille hänen teostensa ihmisille.

Paronen kuului Kirjailijaliittoon, mutta ei osallistunut kertaakaan liiton kokouksiin. Paikallisten kirjailijoiden tapaamiseen hänet onnistuttiin joskus houkuttelemaan, mutta kokemus ei ollut innostava. Paronen muistelee tilannetta kirjeessä Kalevi Seiloselle 7.5.1973:

Minä täällä pari kertaa erehdyin menemään [oppi]-arvollisten tilaisuuteen, ja sain tuntea sitten olevani kuin aasi joka on eksynyt roturatsujen talliin jossa hirnutaan niin sivistyneesti että on omine äänineen kuin pölkynkantaja ikään korostamassa muiden erinomaisuutta.

Paronen sai yllättävältä taholta tunnustusta vuonna 1971 julkaistusta romaanistaan Huone puutalossa. Presidentti Urho Kekkonen kehui teosta ensin Suomen Kuvalehdessä ja sitten uudenvuodenpuheessaan, kutsuipa Parosen Linnan juhliinkin. Paronen ei (tietenkään) mennyt, mutta oli kutsusta mielissään. Lainaus Kekkosen SK:n tekstistä:

Kun nyt on eduskuntavaalit edessä, toivoisin, että mahdollisimman moni ehdokas ottaisi Parosen teoksen opinto- ja kurssikirjakseen. Läpimeno on varma, jos ehdokas kykenee esittämään ratkaisun niihin kymmeniin kysymyksiin, joita tämä kaunokirjallinen teos nostattaa lukijan mieleen.

Paronen luki kiinnostuneena arvioita teoksistaan. Joskus oli aihetta iloon, ehkä kuitenkin useammin ihmettelyyn ”kun ammattiymmärtäjistä jotkut aivan huvittavia kirjoittavat.” (kirje Kalevi Seiloselle 29.9.1971):

Se Tarkan kirjoitus H.S:ssa oli oikein mukava. Saa nähdä mitä työväenlehdet sanoo vai ovatko Aamulehden kannalla (ei kuulema tykännyt Huoneesta), tahi jospa ovat tykkänään huomaamatta. Sehän se on tehokkain tapa lyödä työmiestä joka aikoo sanoa jotain.

Aforismikokoelman kansikuvana on Parosen oma maalaus. Katselisin niitä mielelläni enemmänkin, mutta en ole onnistunut löytämään.

Lopuksi Parosen havaintoja ja mietteitä maailmasta:

Missä on nyt porvariemme isänmaallisuus, kun EEC uhkaa maamme itsenäisyyttä? Se on alttiimmin kuin koskaan saksalaisten puolella. (Testamentti)

Sosialisti on voinut meillä kohota hyvinkin korkeaan asemaan, jos on saanut toiset vakuuttuneeksi siitä, ettei hänellä ole yhtään sosialistista aikomusta. (Testamentti)

Oikeaoppinen päättää ensin mitä näkee, avaa sitten silmänsä ja näkee sen. (Testamentti)

Asiantuntijan lausunnon mukaan on köyhyys terveellistä. Lääkäri oli sanonut hänelle etteivät köyhät käy vastaanotoilla niin usein kuin varakkaat. (Maailma on sana)

Se ettemme hyväksy kohtuuttomuuksia ei merkitse sitä että tyytyisimme kohtuuteen. (Maailma on sana)

Entinen mies työnteli kymmenen vuotta pöllejä ennen kuin luiskahti itse hakkuriin ja surahti silpuksi. Sekunnissa se oli mennyt hihnalla eteenpäin, noussut vinnille ja luistanut toiseen tuuttiin, mistä toinen mies työnsi silpun pitkävartisella kolalla aukosta keittokattilaan. Seuraava oli muuttanut toiseen työpisteeseen kuultuaan, että edellinen mies oli pudonnut silpun mukana keittoon missä suli lipeäliemessä selluloosaksi ja kulki putkistoja pitkin pesu- ja valkaisualtaan kautta parisataa metriä pitkään paperinvalmistusvaiheeseen ja lopulta suureen ja painavaan paperirullaan, jonka kärräri vei urakalla varaston kautta rautatievaunuun. Harvojen sulautuminen systeemiin tapahtui näin kivuttomasti ja nopeasti. (Kaivos)

Näin monivuotisen naapurini, isäntämiehen ensi kertaa tosi iloisena. Hän oli juuri kuullut toisen naapurini, myös isäntämiehen ampuneen itsensä. Heillä ei tietääkseni ollut ollut mitään riitoja; se oli aivan luonnollista isäntämiehen iloa Suomessa. (Testamentti)

Uvjaladnen aarre – Operaatio Paulaharjun toinen vuosi

Vuosi sitten Hannukurussa käynnistynyt viisivuotinen Operaatio Paulaharju  oli minulle niin innostava elämys, että jäin kerralla koukkuun. Korkeatasoiset teatteriesitykset ovat tietysti keskeinen osa tapahtumaa, mutta erikoislaatuinen ilmapiiri viehätti ehkä vielä enemmän. Se syntyy monista osatekijöistä, esimerkiksi ponnistuksista, joita paikan päälle pääseminen vaatii jokaiselta osallistujalta.

Useimmat matkustavat hyvinkin kaukaa ja patikoivat loppumatkan rinkka selässä vaihtelevassa hapessa. Esiintyjät ja yleisö asuvat teltoissa naapureina ja viettävät kiireetöntä laatuaikaa. On helppoa tuntea kuuluvansa joukkoon ja päästä puheisiin. Mahdottoman mukavaa väkeä nämä työryhmän ihmiset, mukaan luettuna näyttämöllä jylhästi puhuva ja välillä peloittavasti irvistelevä Juha Hurme.

Erämaateatteri esittää joka ilta kaksi pienoisnäytelmää. Kertomus Niilaksen ja papin otatuksesta nimeltään Niilas Saaran kiroissa on pysyvästi ohjelmistossa, mutta toinen kappale vaihtuu vuosittain. Lemmenjoella nähtiin ensiesityksenä kultamaiden tuntumaan hyvin sopiva Rikkaan Hannun aarre, viime vuonna nähty Onnen lammas tuli ylimääräisenä ohjelmaan viikonlopun jälkeen. Koska kolme esitystä yhden illan aikana on ehdoton maksimi, ensi vuonna jotain on pakko jättää sivuun. Harmin paikka.

Suorituspaikka oli vaihtunut viime vuoden tasaisesta tunturikoivikosta jokirannan rinteeksi. Katsomo nousee jyrkästi, ja esiintyjät näkyvät takariviinkin hyvin. Näyttämön taustalla oli joki, jonka pintaan heijastui ilta-auringon värjäämä vastarannan metsä. Ainakin tyynellä säällä akustiikka on mainio.

Tämän vuoden todellinen uutuus on hajautettu kulissiratkaisu, joka samalla lienee pieni sensaatio teatterin maailmassa. Ravadasjoen jyrkkärinteinen rotkolaakso oli kuin ilmetty Uvjaladnen kortsi, ei tosin erityisen kolo paikka iltapäivän auringossa. Näyttämön ja kulissien välimatka on juuri sopiva, noin 700 metriä.

Operaatio Paulaharjussa näyttelijät esiintyvät normaalivaatteissa ja tarpeisto (Matti Rasi) on supistettu minimiin. Viime vuodesta tutut kastelukannu ja pyssy olivat nytkin käytössä, sen sijaan Talmulahden papin hauskat tuohiliperit oli jätetty pois.

Suurikokoista Raamattua tarvittiin  kummassakin esityksessä. Ensin siihen tarrautui Aapa-Juntti aarretta etsiessään, sitten Talmulahden pappi hakiessaan turvaa kaikkialla vainoavilta Niilaksen pistäviltä silmiltä. Timo Torvinen esitti loistavasti mieleltään epävakaita hengenmiehiä.

Jouni Rissanen jatkoi vakuuttavasti Niilaksena, Iida-Maria Lindstedt veti mainiosti roolinsa Kinis-Tuomaksena ja Onerva Kärkkäinen omansa yli-innokkaana kaupparenkinä: ”Jo helisee!” Koska Lontoossa opiskeleva tanssija-koreografi Saara Hurme piti välivuotta OP:sta, taiteellisesta liikunnasta vastasi kollega Sofia Simola.

Uuden näytelmän myötä lauluilla on kokonaisuuden kannalta edellisvuotta suurempi rooli. Laulujen säveltäjä ja äänimaailman vastuuhenkilö Petra Poutanen-Hurme ansaitsee suorituksestaan täydet pisteet.

Jos esiintyjien taidot eivät aseta rajoja, homma lähtee helposti lapasesta. Kun Juha Hurme on ohjaksissa, tästä ei liene pelkoa. Juha vastaa kokonaisuudesta, ohjaa ja on esityksissä monena mukana: tervehtii yleisön ja hoitaa välispiikit, toimii kertojana ja hyppii näyttämöllä muiden mukana.

 

Päivi Salminen kertoo, mistä Operaatiossa on kysymys

Tunnelmia ja kuvia Hannukurusta elokuulta 2014

Tunnelmia ja kuvia Akukammilta elokuulta 2016

Kurkistus Norjan kansallisgalleriaan

Pääsiäisenä Jounin kanssa tehty vierailu Osloon oli vahvasti kulttuuripainotteinen: vietimme museoissa kaksi täyttä aukiolopäivää eikä kulttuuria väistelty iltaisinkaan.

Linnut jäivät tällä kertaa sivurooliin, mutta onnistuivat silti yllättämään ja ilahduttamaan. Suosikkilintuihini kuuluva selkälokki oli asettunut Vigeland-puistoon ja istuskeli kuvan harakan tavoin veistosten päällä. Lisäksi puistossa huhuili turkinkyyhky ja laidunsi merihanhipariskunta.

Nasjonalgallerietissa näin mitä halusinkin, esimerkiksi niin edustavan näytteen Edvard Munchin (1863-1944) töitä, että en pitänyt tarpeellisena käydä erikseen taiteilijan nimikkomuseossa. Yleisö parveili ja kuvautti itseään Huudon edessä, mutta minua tämä nimenomainen työ ei ole koskaan miellyttänyt. Makuasia, arvostan toki taiteilijaa.

a

Näin monia kiinnostavia maalauksia muilta norjalaistaiteilijoilta, lisäksi yhden Picassolta ja muutamia muilta suurilta mestareilta.

Norjalaistaiteilijoista suosikikseni nousi Christian Krogh (1852–1925), jonka realistisen kauden meriaiheiset työt liittyivät erityisen hyvin matkan teemaan. Kroghin klassikkomaalaukset Leif Eerikinpoika löytää Amerikan ja Kamppailu toimeentulosta oli ripustettu näyttävästi portaikkoon.

Löysin toiveeni mukaisesti myös Harald Sohlbergin (1869-1935) työn Lumimyrskyn jälkeen vuodelta 1902. Ihastuin maalaukseen ensi silmäyksellä: se poikkeaa väreiltään ajan valtavirrasta ja on kuin ”pikkutelellä kuvattu”. Maalaus innosti vierailemaan Rørosin kaivoskaupungin viehättävässä vanhassa osassa, joka on maailmanperintökohde.

Alakerran norjalais-suomalaisen yhteisnäyttelyn innostavin norjalaistaiteilija oli Theodor Kittelsen (1857–1914). Simbegin Haavoittunut enkeli oli mukava nähdä yllättäen ja uudessa ympäristössä.

Merenkulkumuseossa esillä olleista meriaiheisista maalauksista mieluisin oli Wilhelm Otto Petersin (1851–1935) soma tilannekuva rapuja pyydystävistä tytöistä vuodelta 1893.

Lopuksi on ihan pakko mainita vielä yksi kuva, Keskusrautatieaseman jättiläismäinen valokuvafresko. Olikohan sen tehtävänä muistuttaa ulkomailta Osloon tulleille, että kaikki norjalaisnaiset eivät ole Therese Johaugin näköisiä. 🙂

Kallioiden kiehtovat kuvat

Saatan lukea kirjan pelkästään nauttiakseni kielestä, mutta nouseminen lukuelämysten joukkoon vaatii lisäksi kiinnostavan ja ajatuksia herättävän sisällön. Ulla-Lena Lundbergin v. 2014 julkaistussa esseekokoelmassa Metsästäjän hymy asian tämäkin puoli on kunnossa. Käsillä on upea kirja ja kiehtova johdatus kalliotaiteen maailmaan.

Lundbergin tuotantoon perehtyneille kirjailijan intohimoinen kiinnostus kalliotaiteeseen ei tule yllätyksenä: aihe on vahvasti läsnä Afrikkaan sijoittuvassa romaanissa Sade vuodelta 1997. Lähestulkoon intohimoksi tulkittavaa suhdettaan lintuihin Lundberg tilittää v. 1994 suomeksi julkaistussa teoksessaan Linnunsiivin Siperiaan.

Lundberg keskittyy käytännön syistä Afrikan ja Euroopan kalliotaiteeseen täysin tietoisena siitä, että esimerkiksi Etelä-Amerikassa ja Australiassa olisi paljon nähtävää. Täällä lähempänäkin pääsy taiteen äärelle vaatii ponnistelua ja yllättäviä ratkaisuja:

Lesothossa vuokrataan hevonen siinä kuin muualla auto. (…)
Hevosen vuokraamista pelkäsin huomattavasti vähemmän kuin auton vuokraamista, koska hevosella on oma äly, jonka varassa se voi toimia kun minun älyni pettää.

Kirjassa edetään Afrikan kohteista kohti pohjoista. Koska alku takkuili, tein radikaalin ratkaisun ja aloitin lukemisen Altan kalliouurroksista. Kun paikka ja kuvien aiheet olivat tuttuja, asian ymmärtäminen helpottui. Sen jälkeen aloitin alusta.

Lundberg käsittelee aihetta kiinnostavasti ja monipuolisesti, ja moni ihmetystä herättänyt asia saa järkeenkäyvän selityksen. Vaikkapa se, miksi Zalavrugan hirvenpyytäjät hiihtävät pakkasessa alastomina ja kaiken lisäksi sukukalleudet valmiustilassa.

Lundberg ilmoittautuu kalliotaiteen samanistisen tulkinnan kannattajaksi, mutta ei vedä ehdottomia rajoja eikä kiellä lähestymästä aihetta toisenlaisin ajatuksin.

Siitä ajatuksesta sen sijaan ei ole mitään syytä luopua, ettei kalliotaide ole pelkästään sitä, minkä silmä näkee, vaan että sillä on toinen, kuvaannollinen merkitys. Twyfelfontein ei ole vain eläinkuvasto, johon on pedagogisista syistä lisätty jalanjälkiä, vaan siihen sisältyvä pääkomponentti nivoo yhteen busmannikulttuurin myytit ja transsikokemukset

Minulle sopii mainiosti, että eläimet ovat kalliotaiteen ylivoimainen suosikkiaihe. Kun taiteilijan korkea ammattitaito ja syvällinen perehtyneisyys eläinten olemukseen ja käyttäytymiseen kohtaavat, lopputulos on mykistävää katsottavaa. Ihailen erityisesti niitä eläinhahmoja, joita tuntemattomat mestarit tyylittelivät jääkaudella Etelä-Euroopan luoliin.

Joidenkin maalausten osalta on esitetty epäilyksiä syntyhetkestä ja siitä, keitä maalarit ovat olleet. Aikansa arvostetuimmat asiantuntijat olivat pitkään sitä mieltä, että eräät Afrikan merkittävimmistä kalliomaalauksista ovat muualta tulleiden taiteilijoiden käsialaa.

Luolamaalausten aitoudesta keskusteltaessa epäilysten kohteeksi joutuvat usein taitavimmin toteutetut maalaukset. Yhä vielä esiin voi pilkahtaa epäilys, kyettiinkö jo tuhansia vuosia sitten moiseen taiteelliseen ilmaisuun. Yksi autentisoinnin ongelmista on se, että monet ihmiset ovat todistettavasti kulkeneet luolien läpi eri aikoina näkemättä muuta kuin stalaktiitteja ja stalagmiitteja, kunnes joku vuonna 1956 äkkiä havaitsi maalaukset ja piirrokset, joiden olisi pitänyt olla ilmiselviä kaikille. Ei siis ihme jos epäillään, että vauhdissa on ollut taitava väärentäjä.

Ajattelemisen aihetta antoi esimerkiksi Lundbergin kysymys: miksi Ruotsista ja Venäjän Karjalasta on löydetty sekä maalauksia että uurroksia, mutta Suomesta pelkästään maalauksia? Kirjailija pitää ilmeisenä, että kuvia on hakattu kallioon kaikkialla Pohjolassa, mutta Suomen  alueelta uurroksia ei ole vielä löydetty. Päällä voi olla puoli metriä kunttaa ja vaikka ei olisikaan, uurrosten havaitseminen jäkälöityneen kallion pinnalta vaatii harjaantunutta silmää – ja onnea.

Altassa ja monissa Ruotsin kohteissa uurrosten näkyvyyttä on parannettu maalaamalla:

Myös Altassa käy kuumana keskustelu piirrosten maalaaminen vastaan luonnontila. Olen iloinen voidessani kertoa, että suurten kallioiden melko monimutkaiset kuvakonglomeraatit on maalattu punaisella. Joitakin hahmoja on paikoin jätetty opettavaisesti maalaamatta, kontrastin vuoksi.

Kirjailija Lundberg kertoo innostuneensa kalliotaiteesta sisarensa Gunillan kanssa jo lapsena. Myöhemmin täyteen roihuun leimahtanut kipinä lähti joululahjaksi saadusta Hans Baumannin kirjasta Suurten metsästäjien luolat:

Minä humpsahdin kirjaan samalla tavalla kuin koira aukkoon, josta neljä poikaa päätyi Lascaux’n luoliin. Se aukko johti minut luolataiteen maailmaan. Kun sitten aikuisena kohtasin sen, se oli minulle ennestään tuttu.

Lundbergin sisarukselle vierailu Lascaux’n luolastossa oli kauan odotettu merkkitapaus – joka kuitenkin tuotti katkeran pettymyksen: portti oli suljettu yleisöltä.

Maalaukset olivat säilyneet Lascaux’n sinetöidyssä luolassa ällistyttävän hyvässä kunnossa
15 000 vuotta, mutta kymmenen vuotta sen jälkeen, kun luola avattiin yleisölle, ne olivat jo kärsineet vakavasti erilaisista ympäristöongelmista. Kaksikymmentä vuotta lisää, ja tilanne oli katastrofaalinen. Kosteus ja homevauriot levisivät, viherlevä kukoisti seinillä, kuvien päälle oli levinnyt harmaanvihreä kalsiittikalvo, ja ne haalistuivat ja himmenivät ja hilseilivät.

Taidepohdiskelun lomassa Lundberg kertoo sattumuksia matkoiltaan, pettymyksistä ja ilon hetkistä, joita kumpiakin on riittänyt. Minulle ummikolle Lundbergin kokemus Ranskasta on erityisen rohkaiseva:

Olen Ranskassa kuin karvainen neandertalilainen tyylikkäiden cro-magnonien keskellä. Takkutukkainen ja vaaleasilmäinen ja hidas ja kömpelö ja vailla kieltä. Ää äää, minä sanon kun minun pitäisi puhua ranskaa. En tiedä miten käyttäytyä, ja kun he yrittävät selittää, en ymmärrä mitään.

Lundbergin tuttu työpari Leena Vallisaari on onnistunut käännöstyössä tapansa mukaan hyvin, ja kirjaa on kielenkin puolesta ilo lukea. Valokuvia ei ole paljon, mutta ne ovat sitä tarpeellisempia. Kirjailija Lundberg on ottanut osan kuvista.

Lopuksi yksi huomautus. Mielestäni on harhaanjohtavaa nimittää kivikaudella Altan kallioihin uurrettuja eläimiä poroiksi. Kyllä ne ovat villejä tunturipeuroja, joista poro kesytettiin nykytiedon mukaan vasta noin tuhat vuotta sitten. Suurporonhoito on vieläkin nuorempaa perua.

Kirjallista nokittelua

Matti Salmisen viime vuonna julkaistu Pentti Haanpään tarina (Into Kustannus) pohjautuu laajaan taustatyöhön: Salminen on ahkeroinut arkostoissa ja vieraillut moneen kertaan Piippolassa tapaamassa Haanpään sukulaisia ja tuttavia. Teos kirkastaa merkittävästi kuvaa Haanpään elämästä ja kirjailijanurasta.

Salminen jättää varsin vähälle huomiolle Haanpään tekstien analysoinnin ja suosittaa kiinnostuneille perehtymistä Vesa Karosen teokseen Haanpään elämä (SKS 1985). Näin todellakin kannattaa tehdä, koska kirjat täydentävät oivallisesti toisiaan.

Salmisen teksti tempaa mukaansa, ja liki kolmesataasivuisen kirjan hotkaisee hetkessä. Minua tosin häiritsi aika tavalla kirjoittajan taipumus kehua itseään ja moittia muita Haanpää-tutkijoita. Erityisen pahasti tulilinjalle joutuu Eino Kauppinen, jolla tuntuu olleen lähes rajattomat mahdollisuudet vaikuttaa Otavassa kaikkeen Haanpäätä koskevaan.

Vesa Karonen saa Salmiselta kiitostakin, mutta moitteet näyttävät jääneen kaihertamaan. Tästä kertoo Karosen Helsingin Sanomissa 15.9.2013 julkaistu arvio (maksumuurin takana), jonka otsikko ja alaotsikko kuuluvat:

Reportaasi Pentti Haanpäästä jättää teokset sivuosaan.
Matti Salminen esittelee Pentti Haanpään elämää ja kehuu itseään

Karonen muistuttaa Haanpään sanoneen: ”Se­hän on maail­man suu­rin tyh­myys kun ih­teään ylen­tää” ja letkauttaa Salmisesta:

It­seään hän sen­tään ke­huu hy­lä­ten Haan­pään to­kai­sun ih­teään ylen­tä­vis­tä. Hän työn­täy­tyy Haan­pään ja lu­ki­jan vä­liin ta­ri­nan pää­hen­ki­lök­si.

Karonen moittii Salmista löysästä sanankäytöstä ja huolimattomuudesta tähän tapaan:

On harmi, et­tä luet­te­lo käy­te­tys­tä kir­jal­li­suu­des­ta puut­tuu. Hen­ki­lö­ha­ke­mis­to on. Sii­tä sel­viää, et­tä Mika Waltarista elä­mä­ker­ran (2007) kir­joit­ta­nut Panu Rajala ryyp­pä­si Haan­pään kans­sa kak­si pul­loa vii­naa Ii­sal­mes­sa tou­ko­kuus­sa 1945 – siis jo en­nen syn­ty­mään­sä.

Panu Rajala esiintyy Salmisen tekstissä kerran ja ryyppykaveri Rajala – ilman etunimeä siis – kaksi kertaa. Henkilöhakemistossa Rajalat yhdistetään, ja Karonen pääsee letkauttamaan.

24.9.2013 julkaistussa vastineessaan Salminen oudoksuu kritiikin yleistä sävyä ja epäilee, että

Karonen on ärtynyt kirjoitustyylistäni ja siitä, että joku on uskaltanut tulla hänen tutkijatontilleen.

* * *

Into Kustannus Oy julkaisi samaan aikaan Haanpää-elämäkerran kanssa  novellikokoelman Ilmeitä isänmaan kasvoilla. Teoksen ansiokkaasta toimitustyöstä vastaa Matti Salminen. Kirjoitin siitä blogin puolelle lyhyen arvion.
12/2014