Syysretki Viroon

Olin Balti Jaamilla puoli tuntia ennen ilmoitettua lähtöaikaa, mutta juna oli jo paikalla ja alkoi täyttyä. Opiskelijan näköinen nuorimies varmisti minulta, meneekö juna Tarttoon. Sanoin että menee ja hän istui tyytyväisenä paikalleen. Ehkä hän oli matkalla aloittamaan opiskeluja yliopistokaupungissa.

Matka kesti pari tuntia ja pysähdyksiä oli puolenkymmentä. Juna kulki dieselin voimalla ja poikkesi melkoisesti Suomessa käytetyistä. Esimerkiksi roskakori aukesi nostamalla pöytätason luukkua, ja pistorasia löytyi kun vastapäätä istunut mies tarvitsi virtaa läppäriinsä.

Tarton rautatieaseman odotussali kiinnitti huomiota jo ensimmäisellä käynnillä: se lienee yksi koko maailman avarimmista. Kun asiakkaita oli vähänlaisesti, turvaväliä jäi ruhtinaalliset 20 metriä!

Muistelin reittiä ja lähdin kävelemään kohti kaupungin keskustaa. Toivoin näkeväni Maarjan kirkon, joka menetti torninsa sota-ajan pommituksessa. Kirkko oli saanut uuden tornin, ja netistä selvisi remontin valmistuneen kuluvan vuoden aikana. Kuulin Jounilta myöhemmin, että Berliinissä pommitusten runtelema kirkko on jätetty semmoisenaan muistomerkiksi.

Olin sen verran etuajassa, että huone ollut vielä valmis luovutettavaksi. Respan mies puhui niin täydellistä suomea, että hänen täytyi olla suomalainen, saattoipa itse asiassa olla Tampere Majan toiminnanjohtaja. Jätin tavarat taloon ja lähdin kaupungille.  Raatihuoneentori oli koristeltu viirein, ja jokirannassa oli iso teksti Tartu 2024 muistuttamassa, että Tartto on pian Euroopan kulttuuripääkaupunki.

Huone löytyi vanhan ja persoonallisen puutalon yläkerrasta, lisäksi siellä oli asukkaille tarkoitettu keittiö ja pääosin suomenkielinen kirjasto. Otin iltalukemisiksi valikoiman Tampere-aiheisia kaskuja. Muita asukkaita ei vielä ollut.

Aamupalan tarjoilu alkoi kahdeksalta: se oli melko pelkistetty, mutta täysin riittävä. Mikä tarkeintä, puuroa oli tarjolla ja kahvi hyvää. Kun suuntasin museolle vähän ennen kymmentä, taivaalta kuului kurjen ääntä, mutta lintuja ei näkynyt. Kuulin illalla Arjalta, että kotinurkilla Ruskon maankaatopaikan staijauspaikalla oli laskettu päivän aikana yli 16 000 kurkea!

Katselin kävellessäni taloja ja panin merkille, että niiden kunto vaihteli äärimmäisyydestä toiseen. Autot talojen pihoilla olivat enimmäkseen premium-tasoa.

Hangaarit ja piikkilanka-aita muistuttivat museoalueen aiemmasta käytöstä miehittäjän lentotukikohtana, ihan hyvä että ne on jätetty paikalleen suositun matkailunähtävyyden viereen! Museon lähellä oli talo ylösalaisin ja iso parvi mustavariksia.

Kolmen ja puolen tunnin museokäynnistä jäi selvästi paremmat fiilikset kuin ensivierailusta. Sisältö oli muuttunut jonkin verran. Ensi käynnillä vaikutuksen tehnyt jättikokoisten puuhaarikoiden kokoelma oli poistunut, mutta tilalle oli tullut tyhjien kaappien puisiin oviin piirretyt hauskat kuvat. Niistä muodostui aikajana, joka jäi lopulta päällimmäiseksi mieleen tästä toisesta vierailusta.

Merkittävä uudistus oli mahdollisuus saada näyttelyn selitystekstit monilla kielillä, myös suomeksi. Sen jo tiesinkin, että tilat ovat avarat ja edustavat, esillepano tyylikästä.

Kävelin takaisin keskustaan ja poikkesin linja-autoaseman kahvioon pitämään sadetta. Sen tauottua jatkoin KGB-museolle. Se oli juuri niin vaikuttava kuin muistinkin, vaihtuvana näyttelynä Eufrosinia Kersnovskayan piirroksia. Koppalakit hakivat tekijän kotipelloltaan, ja seuraavat 12 vuotta kuluivat Siperian vankileireillä.

Illalla arvoin, lähdenkö Pussirohukelderiin vai haenko Rimistä jotain lämmintä ruokaa. Jälkimmäinen vaihtoehto voitti ja lämpimät pitsanpalat täyttivät mainiosti tehtävänsä.

Lux Express-bussi Narvaan lähti tasan kahdeltatoista ja tuli melko täyteen. Matkustusmukavuus on hyvä, mutta pistorasiat puuttuivat, ainakaan en löytänyt sellaista. Reitti kulki jonkin matkaa Peipsijärven rantaa, mutta näkymä järvelle ei auennut kunnolla. Saatoin kuitenkin todeta, että järvi on iso eikä vastarantaa näkynyt. Eikä ihme, mittasin kartalta että matkaa oli yli 50 kilometriä.

Tien varsilla vaihtelivat pitkään metsät ja pienehköt peltoaukiot, mutta Johtlaa lähestyttäessä pellot laajenivat ja lehmät ilmestyivät maisemaan. Sillamäen kaupungissa näkyi laaja satama-alue ja useita korkeita neuvostotyylisiä savupiippuja. Palavan kiven käytöstä kertovia kuonakasoja ei näkynyt.

Narvassa vein tavarat hotellille ja suuntasin jokirantaan katsomaan linnoja. Yllätys oli, kuinka valtavan laajoja rakennelmia linnat olivat. Liput liehuivat torneissa ja rannalla Suomen puolella: EU:n, Viron ja Ukrainan. Huomasin myöhemmin kuvasta, että Ukrainan lippu oli vedetty salkoon väärin päin, keltainen puoli ylöspäin. Hotellilla sama juttu, mutta kaupungin infokeskus sentään liputti korrektisti.

Liikenne Venäjälle menevällä sillalla oli melko vilkasta: paljon rekkoja, mutta myös henkilöautoja ja jalankulkijoita. Silta ja tullin alue oli tarkoin aidattu. Elämä näytti jatkuvan kuten ennenkin ja oli vaikea uskoa, että oltiin sotaa käyvän Venäjän ja Nato-maa Viron rajalla kirjaimellisesti napit vastakkain!

Vierailin luonnollisesti Narvan linnassa. Museon antiin en jaksanut perehtyä, mutta kiipesin itseäni säästämättä torniin asti. Näkymät joka suuntaan olivat vaikuttavat. Joku oli innostunut näkymästä idän suuntaan niin perusteellisesti, että oli kirjoittanut vieraskirjaan Slava Russia.

Linnanpihan Lenin-patsas oli perinteisen mallinen ja ainakin viiden metrin korkuinen. Sen vastapainoksi löysin kaupungin keskustasta Narvassa syntyneen shakkimestari Paul Keresin viehättävän näköispatsaan.

Menin nytkin rautatieasemalle hyvissä ajoin. Juna oli jo paikallaan, samanlainen kuin Tallinnan ja Tarton väliä kulkeva. Yllätyksekseni asema oli aidattu ja junaan pääsi vain aseman odotushallin kautta, pääsi sitten kun lukitut ovet ensin avattiin. Minulle käytäntö oli uusi ja erikoisen tuntuinen, mutta laajalti maailmaa nähnyt Jouni kertoi törmänneensä vastaavaan käytäntöön muuallakin.

Juna tuli melko täyteen. Matka Tallinnaan kesti 2,16 tuntia ja eläkeläisen lippu maksoi 8,67 €.

Päiväksi etelään

Kun aika ei enää mene matkustamiseen, Helsingissä voi pistäytyä pikaisestikin. Junan saapumisaika oli 13.35 ja lähtöaika seuraavana päivänä 14.03. Kerron lintu- ja kulttuuriretkestä pääkaupunkiseudulle toukokuussa 2023.

Iltapäivän ohjelma oli lintupainotteinen. Matkustin metrolla Espoon Otaniemeen ja jatkoin Maarin lintutornille. Laajalahden rannassa odotti moniääninen lintujen konsertti. Avasin Merlin-appin, ja ehdotusten ykkösenä oli minulle uusi laji, Eurasian Moorhen eli liejukana.

Valtavan kokoisessa tornissa päivysti kaukoputkineen puolenkymmentä ornia. Vesirajassa lepäili kymmenkunta räyskää, kauempana harmaahaikara ja rantaniityllä laidunsi muutamia kanadanhanhia poikasineen. Aamulla tornilta ilmoitettuja jalohaikaroita, ristisorsia tai heinätaveja ei näkynyt. Tornin edustalle oli asettunut toistakymmentä sonnimullikkaa, jotka olivat saaneet seurakseen kottaraisen.

Jatkoin metrolla ja bussilla Lauttasaaren Särkiniemeen, paikkaan joka on jäänyt mieleen Tiiraan ilmoitetuista arktikahavainnoista. Valkoposkihanhien päämuutto oli kuitenkin jo mennyt ja sepelhanhia vasta odotettiin. Ihastelin luonnonsuojelualueen rantoja ja ihmettelin pikkumökkien paljoutta ja omistajien oikeusasemaa. Kyhmyjoutsenet touhusivat rantavedessä, ja Länsilahden haahkoilla oli jo poikasia.

Länsisatamasta kuulunut muhkea sumutorven tööttäys ilmoitti laivan lähdöstä. Pian näkyviin ilmestyi massiivinen, kolmensadan metrin mittainen risteilyalus Mein Schiff 6. Laivatrakkerista näin, että sen seuraava kohdesatama oli Tukholma.

Matkalla majapaikkaan kuvasin Alvar Aallon kiistellyn ”Sokeripalan” vuodelta 1962, taannoisen Stora Enson pääkonttorin. Talo tuskin miellyttäisi silmää muuallakaan, mutta tässä ympäristössä se on yksiselitteisesti järkyttävä.

Yöpaikkani oli hyväksi havaittu Viking XPRS. Tähystin aamulla Tallinnassa ja paluumatkalla Helsingin majakalta Katajanokalle toivoen näkeväni edes muutamia sepelhanhia. En nähnyt hanhia, mutta 18 haahkakoirasta matkasi Harmajan tienoilla komeana jonona länteen. Ennen rantautumista laivan kaiteelle istahti lähes aikuispukuinen selkälokki.

Paikalle ehdittyäni Ateneumin edustalla oli ihmisiä jonoksi asti: pitkään suljettuna ollut taideaarteisto houkutteli uudella kokoelmanäyttelyllä ja laajalla Albert Edelfelt -näyttelyllä. Nähtävää riittää moneksi käyntikerraksi kuitenkin sillä varauksella, että Edelfelt-näyttelyn voi nähdä vain syyskuun 17. päivään asti.

Kokoelmanäyttely tarjosi tunnettujen klassikoiden lisäksi joitakin uusia tuttavuuksia ja yllättäviä valintoja. Sellaisena voi pitää lappilaistaiteilija Kalervo Palsan teosta vuodelta 1969: ”Mätänemistilassa oleva poron raato”. Aihepiiriltään samaan sarjaan kuuluu edellisessä näyttelyssä esillä ollut Gallen-Kallelan ”Mädäntynyt kuha” vuodelta 1884. Pidin siitä ihan oikeasti.

Suurin osa kolmetuntisesta vierailusta kului yläkerrassa. Nautin suunnattomasti mestarin töistä ja ihmettelin taas kerran Edelfeltin tuotteliaisuutta, vaikka puhuttaisiin pelkästään öljyväritöistä. Kaikkein töisevimpiä lienevät tussipiirrokset, joita niitäkin riittää näyttelyksi asti.

Valokuvaajan silmin katsottuna monet tilanteet olivat niin luontevia, että voisi epäillä niitä kameran avulla luonnostelluiksi. Nuorisoa veneessä esittävän maalauksen värit ja valo toivat puolestaan mieleen värinegasta hyvin vedostetun rullafilmikoon valokuvan. Oikeiden kriitikoiden mielestä tämänlaatuinen taituruus ei tietenkään ole kunniaksi tekijälleen!

Arvostelussa huomautettiin, että muotokuvissa Edelfelt mairittelee kohteitaan. Ehkä näin, entä sitten? Jos saa elantonsa kuvataidetta tekemällä, maksukykyiset asiakkaat kannattaa pitää tyytyväisinä. Malleja tuntematta asiaan on vaikea ottaa kantaa. Lisäksi herää kysymys, voiko maisemiakin ”mairitella”.

Franklinia etsimässä

Sir John Franklinin johtama kahden aluksen retkikunta lähti Britanniasta keväällä 1845 etsimään Luoteisväylää, merireittiä Pohjois-Atlantilta Kanadan pohjoispuolitse Beringinsalmelle. Franklinin alus oli HMS Erebus, sisaralus HMS Terror purjehti Francis Crozierin komennossa. Alukset olivat jäitä kestämään vahvistettuja höyrykoneavusteisia purjealuksia.

Aiemmat yrittäjät olivat palanneet retkiltään vaihtelevin tuloksin. Arktisen tutkimusmatkan onnistuminen riippui ratkaisevasti jäätilanteesta kohdealueella: avovesikausi jäi yleensä vain kuukauden tai kahden mittaiseksi. Lähtijöiden oli pakko varautua vähintään yhteen talvehtimiseen, Franklin oli varautunut kolmeen.

Kun Franklinista ja Crozierista ei kuulunut moneen vuoteen mitään, varustettiin useita retkikuntia etsimään kadonneita miehiä ja laivoja. Useimmat alukset saapuivat etsintäalueelle Davisin salmen suunnasta, mutta Richard Collinson ja Robert McClure purjehtivat (Etelä-Amerikan kierrettyään) Beringin salmen kautta. Matkalla alukset erkaantuivat toisistaan eikä suunniteltu yhteistyö toteutunut.

Kesä 1850 oli jäiden puolesta suotuisa. Alaskan niemet kierrettyään Collinsonin Enterprise eteni rannikon tuntumassa pitkälle itään, varsin lähelle Franklinin retkikunnan jäihin juuttuneita laivoja ja tulevaa Amundsenin Gjøan talvisatamaa. Talven uhatessa Collinson kääntyi tulosuuntaansa ja jäi talveksi Cambridge Bay -nimiseen paikkaan Victorian saaren etelärannikolle.

Collinson-McClure -retkikunnan toisen aluksen, Investigatorin matkaa kuvataan kiinnostavasti Matti Laineman teoksessa Arktinen ruletti (John Nurmisen Säätiö 2021).

Toisin kuin Collinson, McClure lähes unohti Franklinin ja keskittyi Luoteisväylän etsimiseen. Hän pyrki kohti koillista ja Melvillen saaren etelärannalla sijaitsevaa Winter Havenia, missä Edward Parryn johtama menestyksekäs retkikunta talvehti jo 1819-20. Sijainti oli kolmen vuosikymmenen ajan mahdollisen Luoteisväylän läntisin piste.

Investigator pääsi etenemään n. 150 km:n etäisyydelle Winter Havenista, mutta joutui jäämään talveksi paikoilleen jääolojen osoittauduttua ylivoimaisiksi. Kun varmistui, että talvehtimispaikka oli salmi eikä syvä lahti, McClure ymmärsi löytäneensä Luoteisväylän.  

Talvehtiminen  onnistui ongelmitta: jäät eivät rikkoneet alusta, ja ruokahuoltoon saatiin täydennystä metsästämällä. Kevättalvella McClure lähetti rekipartioita kolmeen ilmansuuntaan tutkimaan ympäristöä. Laivalääkäri Armstrong (jonka muistiinpanoihin Laineman teos osaksi perustuu) ihmettelee, miksi Winter Haveniin ei lähetetty partiota etsimään muita aluksia tai vähintäänkin jättämään viestiä Investigatorin matkan etenemisestä. Armstrongin arvelun mukaan McClure ei halunnut joutua jakamaan kunniaa (ja palkkiota) Luoteisväylän löytämisestä kenenkään itseään ylemmän laivaston edustajan kanssa.

Etelään suunnannut partio tapasi ryhmän eskimoita (kirjassa perustellusti käytetty termi) seitsemän päivämatkan päässä laivasta. Kuultuaan asiasta McClure halusi eskimoilta tietoja paikallisista olosuhteista ja lähti tulkin kanssa tapaamaan heitä. Tapaamisella oli merkittäviä seuraamuksia nimenomaan eskimoille, joiden perinteisiin metsästysmaihin Banksinsaari kuului. He nimittäin löysivät aikanaan Investigatorin hylättynä neuvotusta paikasta ja hyödynsivät sen varastoja ja rakenteita vuosikymmenien ajan.

Arkeologit ovat tutkineet Banksinsaaren pohjoisosassa sijaitsevan Thomseninjoen alueella 150 eskimoiden leiripaikkaa ja löytäneet luita ja muita jäänteitä n. 3000 myskihärästä. Asiasta kerrotaan Barry Lopezin teoksessa Arktisia unelmia (Weilin & Göös 1987). Lopez, joka on taustaltaan antropologi, tarkastelee arktisen alueen elämää ja tulevaisuutta monipuolisesti, kokonaisvaltaisesti ja ajatuksia herättävästi.

Talvehdittuaan Walesin Prinssin salmessa McClure olisi voinut suunnata itään jatkaakseen Franklinin retkikunnan etsintöjä tai purjehtia takaisin Britanniaan, mutta hän päätti pyrkiä Winter Haveniin kiertämällä Banksin saaren. Jo kertaalleen löytynyt Luoteisväylä ei siis riittänyt, vaan McClure halusi löytää toisenkin reitin. Suuri rahapalkinto varmaankin houkutteli, samoin mahdollisuus ylenemiseen laivaston hierarkiassa.

Aluksi matka sujui suotuisasti, mutta pohjoisrannikolla vaikeutunut jäätilanne pakotti  Investigatorin jäämään kahdeksi talveksi paikkaan, jolle McClure antoi nimen Mercy Bay. Talvehtimispaikkana lahti oli samaan aikaan hyvä ja huono: jäät eivät uhanneet alusta, mutta estivät matkan jatkamisen.

Ympäristön riistakanta oli hyvä, ja miehistö ampui syksyn ja talven aikana riekkojen ja jänisten lisäksi karibuja ja jopa myskihärkiä. Ruokaa piti silti säännöstellä eikä terveystilanne aluksella ollut kovin hyvä; ensimmäiset keripukkitapaukset todettiin huhtikuussa.

Toukokuussa McClure lähti kahden upseerin ja neljän miehen kanssa rekiretkelle Winter Haveniin toiveenaan löytää talvehtiva laiva tai paikalle jätetty ruokavarasto. Pettymys oli suuri, kun löytyi vain edellisen vuoden kesäkuussa jätetty viesti. Siinä luutnantti McClintock ilmoitti, että Austinin retkikunta oli talvehtinut Cornwall-saarella ja perustanut ruokavarastot Port Leopoldiin ja Cape Spenceriin.

Kesällä ilmeni, että jäätilanteen vuoksi purjehduksen jatkaminen oli mahdotonta ja oli pakko harkita muita vaihtoehtoja. McClure päätti jakaa miehistön kolmeen osaan. Yksi ryhmä pyrkisi itään kohti Port Leopoldia ja Cape Spenceriä, toinen suuntaisi Walesin Prinssin salmeen jätetylle veneelle ja ruokavarastolle, mistä edelleen mantereelle tavoitteena Hudson Bayn kauppa-asema McKenzie-joella. Kolmas ryhmä – johon kapteeni itse kuului – jäisi laivaan siinä toivossa, että purjehdusta päästään jatkamaan.

Juuri ennen kuin ryhmät ehtivät lähteä matkaan, jäällä tapahtui historiallinen kohtaaminen: Winter Havenin lähistöllä talvehtineesta aluksesta lähetetty pelastuspartio löysi Investigatorin. Kun McCluren miehistön heikko terveydentila tuli pelastusaluksen päällikön tietoon, McClure pakotettiin hylkäämään aluksensa. Vietettyään jäissä vielä yhden talven miehistö purjehti Englantiin.

Luoteisväylän löytäjälle luvattu palkkio luovutettiin pienen riitelyn jälkeen McClurelle, vaikka osa matkasta oli taitettu jalkaisin. McCluren löytämät väylät eivät ole vielä nykyisinkään kulkukelpoisia muille kuin jäänmurtajille. Sen sijaan Amundsenin 1903-06 ensimmäisenä kulkemaa, Kanadan rannikkoa noudattelevaa reittiä ovat käyttäneet monentyyppiset alukset.

PS
Jäiden puristuksiin jääneet alukset uppoavat ennemmin tai myöhemmin. Investigatorin hylky löydettiin v. 2010, Franklinin retkikunnan alukset Erebus ja Terror 2014 ja 2016.

Lennart Meri Koillisväylällä

Gummerus julkaisi Lennart Meren matkakirjan Revontulten porteilla vuonna 1974. Näin jälkikäteen arvioituna on melkoisen mustaa huumoria luokitella teos neuvostokirjallisuudeksi:

Meri on neuvostokirjailija vain siinä merkityksessä, että hänellä oli taskussaan Viron SNT:n passi. Ilman sitä seikkailut Koillisväylällä olisivat jääneet kokematta ja kirja kirjoittamatta. Se olisi ollut vahinko.

Kakenlaisia ongelmia matkalla riitti, isoja ja vieläkin isompia. Kun matka uhkasi kyydin puutteessa tyssätä kokonaan, Meri kaivoi esiin paperin, jossa sanottiin:

Tämän asiakirjan näyttäjä, toveri se ja se, suorittaa matkan sillä ja sillä reitillä. Matkan onnistumista pyydetään tukemaan voimien mukaan.

Aluksi vastahakoinen lentokoneen päällikkö heltyi ja suostui ottamaan Meren koneeseen. Eikä haitannut, vaikka Meri tunnusti kirjoittaneensa suositustekstin itse, paremminkin nauratti.

Loppumatkan Beringinsalmelle Meri matkusti laivassa, jota oltiin siirtämässä Keski-Euroopasta jokikäyttöön Amurinmaalle:

– Oikeastaan me tulemme Tsekkoslovakiasta. Kapteeni mainitsee laivatelakan nimen. -Sieltä Tonavaa pitkin alas, yli Mustanmeren, sitten Donia ja Volgaa myöten ylös, edelleen kanavia pitkin Ääniselle kunnes lopulta Arkangelissa selvisi, ettei virkavalta anna meille merenkulkulupaa.
– Ja miksi ei?
– Viisimillinen pelti.
– Hauska yllätys! Eikö sitä muka tiedetty aikaisemmin?
– Että välillä on meri? Ministeriön yksi osasto suunnittelee, toinen tilaa ja kolmas jaottelee. […] Kenenkään päähän ei pälkähtänyt kysyä miten se pääsee perille merellä käymättä.

Meri kertoo omien kokemustensa lisäksi Koillisväylän varhaisten veteraanien urotöistä, ja esiin nousee mielenkiintoisia yhteyksiä. En esimerkiksi tiennyt, että Uuden Siperian saarten luoteispuolella jäiden vangiksi jäänyt ja myöhemmin haaksirikkoutunut Jeannette lähti selvittämään Nordenskiöldin Vegan kohtaloa.

Nordenskiöld oli vähällä läpäistä Koillisväylän yhden purjehduskauden aikana, mutta juuttui loppusuoralla jäihin ja jäi talvehtimaan. N. lähetti tiedon tilanteestaan, mutta kirjeen matka lähimpään lennätinkonttoriin kesti lähes puoli vuotta.

Jeannetten osien löytyminen läheltä Grönlannin eteläkärkeä oli Fridtjof Nansenille lopullinen todiste siitä, että jäät ajelehtivat pohjoisen napa-alueen yli idästä länteen. Nansen rakennutti Fram-aluksen ja toteutti historiallisen matkansa vuosina 1893-96. Fram viettää eläkepäiviään nimikkomuseonsa vetonaulana Oslossa.

Tsuktsit, Beringin salmen alkuperäisasukkaat tekivät Mereen yhtä voimakkaan vaikutuksen kuin olivat tehneet Sakari Pälsiin neljä vuosikymmentä aiemmin: neuvokkaita selviytyjiä, urheilijoita, taiteilijoita, poronhoitajia ja tarvittaessa taistelijoita. Meri mainitsee pariinkin kertaan, että uuden ja vanhan mantereen välinen salmi ympäristöineen oli tuottoisaa suurten merinisäkkäiden pyyntialuetta.

Hävettävän edullista lihaa – kaupankäyntiä Luoteisväylällä

Roald Amundsenin teokseen Luoteisväylän purjehtiminen sisältyy luutnantti Godfred Hansenin raportti, jonka tämä kirjoitti yhdessä Peder Ristvedtin kanssa keväällä 1906 tekemästään kartoitusretkestä. Sitaatti em. teoksen sivulta 469:

Ostin hylkeen, jota sen omistaja juuri toi kotiin pyyntiretkeltään ja maksoin siitä noin 2,5 tuuman mittaisen puukon, joka oli jääsahan terästä valmistettu. Maksu oli ehkä nolonlainen. Mutta jos kauppa on rehellinen, silloin kun se molemmille asianomaisille tuottaa iloa, niin tämä kauppa oli rehellinen. Sillä vaikeata on sanoa, kumpi meistä molemmista oikeastaan oli iloisempi. Minä kovasti tarvitsin hyljettä ja hän, raukka, ei ollut vielä eläissään omistanut teräsveistä. Myöhemmin ostimme vielä enemmän rasvaa. Puoli hylkeen kylkeä maksoi 3 tuuman mittaisen naulan, mutta se hinta sai jo minunkin punastumaan. Kun kaupanteko oli päättynyt ja minä olin saanut niin paljon rasvaa kuin tarvitsin, niin annoin hänelle vielä leikkaussakset kaupan päälle. Ja nyt ei riemastunut ainoastaan hän ja hänen vaimonsa, vaan koko heimokin, siitä että heidän hallussaan oli nyt semmoinen kallisarvoinen kapine.

Sitaatissa kerrotaan norjalaisten kaupanteosta kiilnermiun-eskimoiden kanssa.

Lokikirjailija Lehtinen ja kapteeni Koivistoinen

Tapio Lehtinen (jatkossa Tapio) rantautui GGR-pallonympäryspurjehdukseltaan toukokuussa 2019 vietettyään merellä yhtäjaksoisesti 322 päivää. Silloin kun ei nukkunut tai tehnyt mitään purjehtimiseen liittyvää, Tapio enimmäkseen kuunteli musiikkia tai luki kirjoja. Niitä hänellä oli mukana kaksi laatikollista.

Tapion purjehduksesta kerrotaan seikkaperäisesti teoksessa Yksin seitsemällä merellä (Docendo 2020). HS:n urheilutoimituksen esimiehenä työskentelevän Ari Pusan kirjoittama teksti sisältää niin runsaasti suoria lainauksia Asteria-veneen lokikirjasta, että Lehtistä voi hyvällä syyllä nimittää lokikirjailijaksi. Lisäksi hän on mainio kertoja, joka – niin uskon – saa pinttyneen maakravunkin ainakin hetkeksi kiinnostumaan avomeripurjehduksesta.

Teokseen liitetty lista purjehduksella mukana olleista kirjoista paljastaa, että Tapio on laatukirjallisuuden ystävä.  Merenkulkuaiheisen englanninkielisen ammattikirjallisuuden lisäksi mukana oli suomen- ja englanninkielisiä romaaneja ja elämäkertoja. Esimerkiksi kymmenet vuodet hyllyssä lukuvuoroaan odottanut Volter Kilven Alastalon salissa tuli lopulta luetuksi.

Merellisestä kaunokirjallisuudesta puhuttaessa Tapion ja minun yhteinen suosikki on Joseph Conrad. Hepoasteiden tyvenissä on aikaa paneutua Lordi Jimin kaltaisiin suuriin romaaneihin, mutta tutustumistarjouksena kiireiselle maakravulle suositan esimerkiksi pienoisromaania Liekaköyden pää.

Suomalaisista merikirjailijoista Tapion lukulistalle on päässyt vain merikapteeni-kirjailija Eino Koivistoisen elämäkertateos Gustaf Erikson – purjelaivojen kuningas. Teoksessa esitellään lyhyesti Eriksonin lisäksi myös kaikki hänen varustamonsa laivat, myös kolmimastoparkki Winterhude, jonka kolmantena perämiehenä Koivistoinen purjehti Brittein saarilta Australiaan ja viljalastissa Kap Hornin kautta takaisin.

Koivistoisen teos Purjeet pullistuvat perustuu Winterhudella tehtyyn purjehdukseen ja teos kannattaa lukea Erikson-elämäkerran rinnalla. Kun merenkulun ammattiosaaminen yhdistyy taitoon kirjoittaa, lopputulos on nautittava.

Innostuin Koivistoisesta huomattuani, että hän on suomentanut Joshua Slocumin klassikkoteoksen Yksinpurjehdus maapallon ympäri. Kyseessä on oikea herkkupala, jonka olen lukennut jo kolmeen kertaan!

Slocum, Lehtinen ja muut pienellä veneellä purjehtineet välittävät suolavedenpärskeisiä tunnelmia pinnan tasalta, Koivistoisen omissa teoksissa kerrotaan toiminnasta isommilla aluksilla.

Koivistoisen ehkä kuuluisin ja mielestäni kirjallisesti ansiokkain romaani Orfeuksen meriselitys kuvaa vääntöä, jota varustamo ja vakuutusyhtiö käyvät haaksirikon tapahduttua. Tulkoon tässä yhteydessä mainituksi, että Erikson ei vakuuttanut laivojaan: hänen mielestään vakuutukset olivat niin kallliita, että vakuuttaminen ei kannattanut!

Omiin merellisiin suosikkikirjailijoihini lukeutuva Herman Melville puuttuu Tapion listalta. Syytä en tiedä, mutta luulisin Melvillen toisinaan turhan seikkaperäisen tekstin toimivan ja puhuttelevan siinä kuin Volter Kilvenkin! Viittaan nyt Melvillen teoksiin Moby Dick (kaikki kaskelotista) ja Valkotakki (kaikki elämästä amerikkalaisella sotalaivalla).

Jos osaisin riittävän hyvin englantia, lukisin Tapion listalta yksinpurjehduksesta kertovat teokset, esimerkiksi: Robin Knox-Johnstonin A World of my Own ja Bernard Moitessierin The Long Route.

Oman yksinpurjehduksensa loppusuoralla Tapio kohtasi ranskalaisen purjeveneen ja kertoi olevansa matkalla Les Sables d’Olonneen. Kun ranskalaiset kysyivät, mistä hän oli tulossa, Tapio sai tuhannen taalan paikan vastata kuin Sir Robin Knox-Johnston puoli vuosisataa aiemmin: ”Les Sables d’Olonnesta”.

Seurasi hölmistynyt hiljaisuus ja tarkentava kysymys: ”Mutta missä olit viimeksi maissa?”

”Olen tulossa maaliin  Golden Globe -yksinpurjehdukselta maapallon ympäri. Lähtö oli Les sables d’Olonnesta”, Tapio selitti.

Tuokiokuvia talvivaellukselta 30 vuoden takaa

Kun ajoimme aamuvarhaisella Vuotsosta kohti Raja-Jooseppia, radiossa käsiteltiin Persianlahden sodan tapahtumia. Jätimme auton kymmenen aikoihin rajavartioston levitykselle ja lähdimme hiihtämään. Aamurusko loimotti punaisena.

Kelkanjälki noudatti metsäautotien uraa, mutta meni tällä kertaa Luton yli vasta Oskarinjärven kolttakentän kohdalta. Koukattuaan Niemenvaaran siemenpuuhakkuilla ura hakeutui Suomun varteen Harrimukassa. Pahaojalla oli paannejäätä ja muutamia poroja sitä kaapimassa. Lunta oli alle 30 senttiä, selvästi vähemmän kuin Vuotsossa,

Saavuimme Jyrkkävaaran tuvalle kolmelta. Remonttimiehet olivat kunnostaneet tuvan huippukuntoon, pihalla oli juuri valmistuneen urakan jäljiltä aggregaatti ja suuri määrä tyhjiä jerrykannuja. Vieraskirjassa oli rajamiesten merkintä kahden päivän takaa, Riitta Lehvonen Purnumukasta oli poikennut kämpällä parhaimpana kaamosaikana. Muutama korppi käväisi iltahämärissä tarkistamassa tilanteen.

Aamulla sää oli harmaa. Lähdimme liikkeelle puoli kymmeneltä ja hiihdimme kelkan jälkeä Sarviojan suulle ja siitä Muorravaarakkajokea seuraillen etelään. Joen jäällä hanki kantoi, mutta metsässä upotti kymmenkunta senttiä. Kuukkeli lähti lentämään joen yli, mutta kova tuuli paiskasi sen takaisin metsän suojaan niin että punainen pyrstö välähti.

Kolmisen kilometriä ennen kämppää näimme ahman jäljet. Ne olivat jääneet kohokuvioksi tuulenpieksämän kumpareen laelle. Oli jo melko hämärää, kun varauskammin luminen katto pilkotti puiden lomasta tervetulleena suorakaiteena.

Autiotuvan pihalla oli tuoreen näköisiä kelkanjälkiä. Rajamiehet olivat ajaneet 17.1. Anterista Muorravaarakan kautta Sarviojalle ja edelleen Jyrkkävaaran kautta Jooseppiin. Kaksi hiihtäjää oli poikennut 29.12; sitä edellinen merkintä oli lokakuun lopulta.

Pidimme luppo- eli kuvauspäivän, ja hiihtelimme tuvan ympäristössä. Aurinko paistoi pari tuntia tuntureiden lakiin, mutta ei vielä jokilaaksoon.

Retki jatkui Pirunportin kautta Sarviojan tuvalle. Pian tuvalta lähdettyämme tapasimme retken kolmannen lintulajin, lapintiaisen. Ylempänä rinne oli jyrkkä ja kun lumi kesti kävellä, nousimme loppuosan jalkaisin.

Koivikossa oli porotokka, jota kuvasimme pitkän tovin. Toisen kerran pysähdyimme kuvaamaan kurussa, tällä kertaa isoilla kameroilla. Navakka tuuli yritti kaataa jalustan, mutta Tapio ehti viime hetkellä väliin. Jalusta oli uusi enkä muistanut, että jalkoja olisi voinut levittää. Sollanpään länsirinteiltä tuuli oli pyyhkinyt lumet niin tarkkaan, että näkymää olisi voinut luulla lokakuiseksi.

Olin saanut kämpän lämpimäksi, kun Tapio ehti perille. Suksen pohjalaminaatti oli irronnut kannasta ja kiertynyt rullalle, aikaa oli kulunut sitä korjatessa. Illalla sää oli kirkas, mutta pakkanen ei silti kiristynyt.

Aamulla tuli helikopteri matalalla pitkin jokilaaksoa ja laskeutui puolen kilometrin päähän. Se jätti kyydistään kaksi rajamiestä, jotka lähtivät kämpällä poikettuaan hiihtelemään kohti Jyrkkävaaraa.

Jatkoimme samaan suuntaan seuraavana päivänä. Muorravaarakkajoen varressa tapasimme naapurin isännän, joka oli käynyt Muorravaarakan kämpällä hakemassa rekikuorman roskasäkkejä.

Vähän ennen Jyrkkävaaran kämppää oli pieni kuusiryhmä. Kun jonakin iltana oli ollut puhetta kuusen esiintymisestä, kumpikaan ei muistanut nähneensä ainuttakaan kuusta koko retken aikana. Tuntuu ihmeelliseltä, kuinka vahvasti kuusi ilmestyy maisemakuvaan kymmeniä kilometrejä pohjoisempana, Sarmikuusikoissa. Venäjän puolella kuusen esiintymisalue ulottuu yhtenäisenä hyvinkin pohjoiseen.

Viimeisen retkipäivän aamuna satoi silkkaa vettä, joka muuttui myöhemmin rännäksi. Tarkkakuuloinen Tapio oli yöllä kuullut hiiripöllön ääntelevän pihakelossa. Taisi olla pöllölläkin allakka sekaisin! Puiden tyvillä paistoi monin paikoin paljas maa, ja kun lumen pinnalla oli runsaasti kovien tuulten puista pudottamaa kariketta, näkymät toivat mieleen loppukevään.

Elettiin siis tammikuuta, ja vuosi oli 1991.

Viivästyneet klassikot

Minulle syksyn vaikutuksiltaan merkittävin kirja on Viv Groskopin Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista (Atena 2019). Kirjailija on brittiläinen venäjän kielen maisteri ja venäläisen kirjallisuuden tuntija. Takaliepeessä Groskop kannustaa: kenenkään ei tarvitse olla asiaan vihkiytyneen salaseuran jäsen lukeakseen venäläisiä klassikoita. Totta!

Groskop käsittelee suosikkikirjailijoiltaan valitsemiaan yhtätoista teosta. Useimmat ovat minulle entuudestaan tuttuja, eivät kuitenkaan kaikki. Innostuin lukemaan kaksi syystä tai toisesta väliin jäänyttä merkkiteosta: Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan ja Boris Pasternakin Tohtori Zivago. Nämä viime vuosisadan merkitävimpiin kuuluvat teokset nousivat maailmanmaineeseen lännessä: Zivago julkaistiin Italiassa v. 1957 ja pian sen jälkeen useissa länsimaissa, mutta Neuvostoliitossa lyhentämättömänä vasta v. 1988. Epäsuosion syiden arvaileminen antoi lukemiseen kiinnostavan lisämausteen.

Yhdysvalloissa Zivago nousi bestselleriksi eikä välttämättä pelkästään kirjallisilla ansioillaan: Neuvostojärjestelmään kriittisesti suhtautuva teos ymmärrettiin käyttökelpoiseksi aseeksi kylmän sodan kulttuuririntamalla. Teosta puffattiin kaikin keinoin perimmäisenä tavoitteena saada se lukijoiden käsiin myös Neuvostoliitossa.

Asian tätä puolta, nimenomaan CIA:n roolia taustalla, valotetaan Lara Prescottin kirjassa Tätä ei koskaan tapahtunut (WSOY 2020). Esim. HS lokeroi Prescottin kirjan viihteeksi, mutta tätä ei pidä säikähtää: teos on namupala, jonka hotkaisee helposti kertaistumalla. Omaan Zivago-kohtaamiseeni kuului siis verryttely ennen varsinaista suoritusta ja rento palauttelu sen jälkeen.

Koska kuuluisat rakkaustarinat kulkevat kummankin suurromaanin yhtenä tasona, tulin Zivagoa lukiessani vertailleeksi sitä Tolstoin Anna Kareninaan. Käsitykseni mukaan Tolstoi vetoaa tältä osin amerikkalaiseen lukijaan vahvemmin kuin Pasternak. Itse asiassa – anteeksi vain – Tohtori Zivagoon verrattuna Anna Karenina lähentelee harlekiinikirjallisuutta. En yhtään ihmettele, että vakavoiduttuaan Tolstoi halusi unohtaa nuoruudenhairahduksensa! 😉

Tohtori Zivagon ja Laran tarina uskomattomine sattumuksineen on elämää suurempi stoori, mutta Pasternak tarjoilee sen lukijalle äärimmäisen epäviihteellisesti. Jopa useimmat ns. vakavasti otettavat kirjailijat olisivat käsitelleet Laran ja Jurin ensimmäistä yhteistä lemmenyötä monisanaisemmin kuin Pasternak:

Oli kulunut jo kaksi kuukautta siitä päivästä, jolloin hän ei palannutkaan tavanomaiselta kaupunkimatkaltaan kotiin, vaan jäi yöksi Larissa Fjodorovnan luo…

Pasternak kohdistaa päähuomionsa siihen, miten yhteiskunta ja tohtori muuttuvat ja kehittyvät. Myös sisällissodan tapahtumat ovat keskeisessä roolissa, ja Zivagokin osallistuu sotatapahtumiin kumousjoukkojen kaapattua hänet lääkärikseen. Kirjassa sotiminen tapahtuu maaseudulla ja tässä mielessä Zivago muistuttaa Tolstoin Suurta Sotaromaania.

Syitä Pasternakin romaanin epäsuosioon Neuvostoliitossa on varmaankin etsittävä Zivagon suhtautumisesta sosialistiseen vallankumoukseen: tohtori ei kerta kaikkiaan innostu siitä. Lisäksi Pasternakin tarjoilema mielikuva sotimisen sattumanvaraisuudesta ja amatöörimäisyydestä tuo välillä mieleen Lauri Viidan kuvaukset Pispalan punakaartin touhuista Suomen sisällissodassa.

Kirjan päättävässä epilogissa käydään toista maailmansotaa. Veteraani-ikään varttuneet Zivagon nuoruudenystävät pohdiskelevat kokemuksiaan tavalla, joka jo pelkästään saattoi riittää syyksi pitkään paitsioon:

– Kummallista. Ei ainoastaan sinun pakkotyösi ja koko edellisen vuosikymmenen, kolmekymmentäluvun taustaa vasten katsottuna, vaan myös vapaudessa, vieläpä yliopistonopettajan turvatussa asemassa, keskellä kirjoja, rahaa ja mukavuuksia, sota vaikutti puhdistavalta myrskyltä, raikkaan ilman suihkulta, pelastumisen tuulahdukselta.

– Mielestäni kollektivisointi oli väärä, epäonnistunut toimenpide, mutta erehdystä ei voitu tunnustaa. Jotta vastoinkäyminen olisi voitu salata, piti kaikin pelotuskeinoin vieroittaa ihmiset arvostelemasta ja ajattelemasta, pakottaa heidät näkemään olematon ja todistaa kielteinen myönteiseksi. Siitä jezovilaisuuden*) tavaton julmuus, perustuslain julistaminen, jota ei aiottukaan soveltaa käytäntöön, yleiset vaalit, jotka eivät nojautuneet vaalivapauteen.

– Ja kun sota syttyi, sen todelliset kauhut, todellinen vaara ja kuoleman uhka olivat siunausta verrattuna noiden päähänpistojen epäinhimilliseen herruuteen. Ne toivat mukanaan helpotuksen, koska rajoittivat kuolleen kirjaimen taikavoimaa. Joka paikassa, niin selustassa kuin rintamallakin, eikä pelkästään sinun asemassasi, pakkotyöleireissä, ihmiset hengähtivat vapaammin, täysin rinnoin, ja huumautuneina, aitoa onnea tuntien, heittäytyivät hirvittävään taisteluun, joka uhkasi kuolemalla, mutta kuitenkin tiesi pelastusta.

*) Nikolai Ivanovitš Ježov oli Neuvostoliiton salaisen poliisin, NKVD:n, johtaja suuren puhdistuksen aikana 1936–1938. Hänet pidätettiin huhtikuussa 1939 syytettynä vakoilusta ja Stalinin murhan suunnittelemisesta; helmikuussa 1940 Jezov tuomittiin ja teloitettiin. Lopulta Jezov poistettiin myös virallisista valokuvista.

Stalin oli kiinnostunut kirjallisuudesta, varsinkin lyriikasta ja oli suoraan yhteydessä muutamiin kirjailijoihin. Pasternakillekin hän soitti, mutta keskeytti puhelun huomattuaan, että ei ollut edellytyksiä päästä yhteiselle aaltopituudelle.

Toinen nobelisti, Mihail Solohov, suostui kuuntelemaan Stalinin ehdotuksia ja ottamaan niitä huomioon. Asiasta enemmän emeritusprofessori Timo Vihavaisen blogitekstissä Vaikea rooli.

Kiveen hakatut kuvat ja muuta Norjassa nähtyä

Retkemme Pohjois-Norjaan onnistui mainiosti. Ajoitus meni nappiin sekä sään että koronarajoitusten puolesta, ja yhteisiä kiinnostuksen kohteita löytyi riittävästi. Tämä ei ole itsestään selvää, kun aikamiespoika matkailee veteraani-ikäisen isänsä kanssa!

Odotin jonkinlaisia tarkastuksia tulleissa, mutta käytännöt olivat totutun epämuodollisia eli puuttuivat kokonaan. Suomalaisilla rekisterikilvillä rajan yli sai mennä ja tulla pysähtymättä. Koronavitsaus näkyi sillä tavoin, että ohjeistusta ja käsidesiä oli hyvin saatavilla kaikissa kaupoissa ja museoissa. Yökerhoista ja muista menomestoista en osaa sanoa mitään.

Ensimmäinen majapaikkamme Magic Mountain Lodge Lyngseidetissa oli monella mittarilla retken paras. Minä olin myyty sillä hetkellä, kun katsoin ikkunasta ulos; Jouni arvosti pyöräilijöiden huomioon ottamista. Hotellitason majapaikoissa ei yleensä ole keittomahdollisuutta, mutta täällä oli tilava ja hyvin varustettu keittiö. Kaiken lisäksi respassa/ravintolassa palveltiin suomeksi! Annon Booking.comissa arvosanaksi täyden kympin.

Olen liikkunut Finnmarkissa paljon, mutta vielä löytyy ennen käymättömiä kohteita. Sellainen oli esimerkiksi Tromssan kuuluisa näköalapaikka Fjellheisen. Gondolin maksimikapasiteetti on 28 henkilöä, mutta tällä kertaa kyytiin otettiin vain kymmenkunta turistia ja Jounin pyörä. Maisemat ylhäältä olivat hulppeat ja niitä sai ihastella lähes tuulettomassa säässä.

Tutustuimme matkan aikana kuuteen museoon, joista ensimmäinen oli Enontekiöllä sijaitseva Järämän sotamuseo. Itse museo oli suljettu, mutta maastokohteet pääsi kiertämään. Paikka osoittautui kiinnostavaksi ja olin hyvilläni, että tämä moneen kertaan ohi ajettu kohde on nyt edes osittain tuttu.

Tromssan museot olivat Jounille uusia tuttavuuksia. Suuntasimme heti kaupunkiin saavuttuamme saaren eteläpäässä sijaitsevaan Tromssa-museoon (Tromsø University Museum). Sinne mennessä ajoimme pitkästi tunneleissa: ensin moottoritienä salmen alittavassa ja sen jälkeen kaupungin alle louhitussa.

Tasokkaassa Tromssan yliopiston museossa minua miellyttää monikin asia, mutta haluan mainita erikseen niistä yhden. Saamelaisiin suhtaudutaan kuten muihinkin ihmisiin! Kritiikitöntä hymistelyä vältetään, ja turisteille vilautetaan myös saamelaiskulttuurin vähemmän tunnettuja puolia.

Oma suosikkini Polar-museo miellytti kovasti Jouniakin ja äänestimme sen Suomeen palattuamme retken ykkösmuseoksi. Polar-museossa mennään asia edellä eikä sorruta itsetarkoituksellisen interaktiivisuuden tavoitteluun. Ja jos asia kiinnostaa erityisen paljon, lopputulos puhuttelee.

Tromssan kaupungin alla on runsaasti pysäköintitilaa, mutta onko sittenkään riittävästi? Keskikaupungin huippuhotellien hintataso olisi kaiketi koronasta johtuen ollut ulottuvillamme, mutta päätimme pysäköintiongelmien vuoksi jäädä leirintäalueelle. Siellä autolle oli hyvin tilaa, mutta ihmisille niukemmin. Itse mökki oli toki uusi ja nykyaikainen. (arvosana 8)

Varaamisessa sattuneen kömmähdyksen vuoksi alkuperäiseen matkasuunnitelmaan sisältynyt laivaosuus jäi pois, mistä olimme pelkästään helpottuneita. Hurtigruten-varustamo keskeytti risteilytoimintansa sen jälkeen, kun Huippuvuorilla operoineella risteilyalus Roald Amundenilla todettiin koronatartuntoja. Alus ja pääosa miehistöä on karanteenissa Tromssassa ja poliisi tutkii koronaan liittyen varustamon toimintaa.

Tarkoituksemme oli matkustaa laivalla Tromssasta Honningsvågiin, käydä katsomassa Nordkapp ja palata Suomeen Lakselvin kautta. Päätimme pitää kiinni suunnitelmasta, vaikka ajomatka pidentyi tuntuvasti. Bonuksena tuli kaksi museota, joista toinen oli minullekin uusi.

Saksalaisen Tirpitz-taistelulaivan nimikkomuseo sijaitsee vuonon pohjukassa Altan länsipuolella. Valtavan kokoinen (250m) alus onnistui piileskelemään täällä liittoutuneilta pitkän aikaa osaltaan keinotekoisen sumun suojissa, kunnes englantilaiset pommittivat aluksen upoksiin Tromssan lähistöllä. Museo on peittelemättömän vanhanaikainen, mutta meidän raatimme moitti vain osittain pelkästään saksankielistä tekstitystä. Tästä huolimatta TM valtasi museorankingin jaetun kolmossijan.

Yövyimme mökissä leirintäalueella (9), ja suuntasimme aamulla Alta-museoon. Jouni muisti pikkupoikana (v.1999) tekemästään vierailusta vain sen, että oli vahingossa lukittautunut vessaan. Minulle käynti oli neljäs. Museota oli nykyaikaistettu ja minun mielestäni huonoon suuntaan.
Kalliopiirrokset, paikan varsinainen ykkösasia ja maailmanperintökohde, olivat kuitenkin ennallaan ja vaikuttavia kuten aina!

Kuvat nähtyämme jatkoimme pohjoiseen, ja monen tunnelin ja tienmutkan jälkeen päädyimme Honningsvågiin, jonka parasta antia on huippuluokan töllistelysatama. Muutaman kymmenen kilometrin päässä odotti Nordkapp, Euroopan reuna.

Maksamalla 20 euroa pääsi jättimäiselle pysäköintialueelle. Monet asuntoautot olivat jääneet yöksi, mutta me tyydyimme lyhyeen jaloitteluun. Otimme pakolliset kuvat monumentilla, johon joku oli liimannut isokokoisen Tampereen Ilveksen tarran.

Yöksi menimme Skarsvågin leirintäalueelle. Mökki oli karu ja minimalistinen (8), mutta ilta kaunis ja ympäristö suurenmoinen.

Matkalla tuli vastaan epälukuinen määrä tasoltaan vaihtelevia tunneleita, lyhyitä ja pitkiä, pimeitä ja valoisia, kapeita ja leveitä. Kuuluisin, merenalainen Nordkapptunneli edusti keskitasoa ja heti perään tullut huonointa osastoa. Tunneli oli pitkä, pimeä ja kapea. Jos vastakkain sattuu kaksi rekkaa, kuljettajilta vaaditaan ammattitaitoa ja kärsivällisyyttä.

Palasimme Suomeen Lakselvin ja Karigasniemen kautta ja yövyimme Inarin Menesjärvellä. Korpikartano oli oikein mukava paikka, lisäpisteitä tulee hintaan sisältyneestä saunavuorosta ja melontamahdollisuudesta. (arvosana 9) Kajakki on minulle hyvinkin tuttu vesikulkuneuvo, mutta edellisestä käyttökerrasta oli kulunut yli kolmekymmentä vuotta!

Aamulla ajoimme Inarin Siidaan. Tutkimme paikan, pidimme näkemästämme ja rankkasimme Siidan museoista kakkoseksi heti Polar-museon jälkeen. Uusi ulkoilmaosuus täydentää oivallisesti sisätiloissa olevaa näyttelyä, jota toivottavasti ei modernisoida liian kovalla kädellä.

Julkaistu blogissa 7/2020

Krikan Sammu

Kansanperinteen kerääjän ja kirjailijan Samuli Paulaharjun vuonna 1934 julkaistu teos Tunturien yöpuolta koostuu 15 fiktiivisestä tarinasta. Yhdessä niistä kerrotaan Krikan Sammusta, joka ”soutelee saitatorkoa Porsanginvuonolla”. Sammu tarkkailee luonnon merkkejä valmiina soutamaan rantaan, jos tuuli uhkaa yltyä. Erityisen huono ennusmerkki on vuonolla kuuluva outo valitus:
-… oijoi … joi joi … jooooi…

Sallan Murhahaarassa nähtiin elokuussa 2019 Juha Hurmeen työryhmän tuottama pienoisnäytelmä Vantus meren rannalla. Tämä merelliseen ympäristöön sijoittuva näytelmä päätti kuusivuotisen Operaatio Paulaharjun. Näytelmän päähenkilö on Krikan Sammu, ja häntä esitti Anna Kuusamo.

Oikeastaan Sammuja on kaksi: Paulaharjun luoma kuvitteellinen hahmo ja se Krikan Sammu, joka asui Kamöyvärin (Kamøyvaer) kalastajakylässä Makreijan (Magerøya) saarella lähellä Nordkappia. Samuli Paulaharju tapasi Sammun kahdesti käydessään vaimonsa Jennyn kanssa Kamöyvärissä vuonna 1931 ja uudelleen kolme vuotta myöhemmin.

Paulaharju käsittelee Kamöyvärin kylän asioita huomattavan seikkaperäisesti v. 1935 julkaistussa teoksessaan Ruijan äärimmäisillä saarilla. Kylän asukkaat käydään läpi mökki mökiltä, mutta jostain syystä kirjasta on jätetty pois Paulaharjun piirtämä kartta, johon mökit on merkitty.

Kartta julkaistiin Ruijan Kaiku -lehdessä joulukuussa 2019 osana kiinnostavaa artikkelia, jossa isoisänsä matkoja ja toimintaa tutkinut ja kaksi kirjaa julkaissut FM Marjut Paulaharju kertoo Ruijan äärimmäisillä saarilla -teoksesta ja sen taustoista.

Kirja on ohut, vain 140-sivuinen, sisältäen 78 valokuvaa, tekijän piirtämän Ruijan kartan, kolmisenkymmentä piirrosta, joissa on piirtäjän viiva ollut ehkä herkimmillään ja rauhallisimmillaan mutta joissa alkaa ilmetä enteellistä tummuutta ja lohduttomuutta. Kirja on kuvaus kerääjien etenemisestä Ruijan meren karulta, kolkolta saarelta toiselle, sen asujaimistosta ja elintavoista.

Kirja eroaa parin seikan kohdalta Paulaharjun muista kirjoista. Siinä ei ole lukijalle osoitettua alkulausetta, joka kertoisi mille matkalle kirja on viemässä lukijaa. On vain teksti: Ollaan Ruijanmerellä. Eikä kirjassa ole listaa kerääjien haastattelemista kertojista. Tämä paljastaa, että Samuli Paulaharju oli lähtenyt todellakin Ruijaan lepäämään. 

Hyvän luonnonsataman ansiosta satojen vuosien ajan asuttuna ollut, välillä hiljentynyt Kamöyvärin kalastajakylä alkoi vilkastua uudelleen 1900-luvun alussa kauppias Bruunin tultua paikkakunnalle.

Meri pysyi kylläisenä, kauppamies osti kaloja, ja kallioitten väliseen väärään kohosi pitkin hieruan laitaa kalamiesten pikku mökkejä toinen toisensa perästä. Saapui muitakin kalanostajia, nousi pikku tönöjä Riisvuonollekin. Kalajällit täyttivät kohta kaikki kallionrinnat ja vapaat hieruan laitamat. […]

Ja viimeisenä vuonon takarannalla, Krikannokan yksinäisessä mökissä elelee vanha Krikan Sammu. Hän on Porsangin periltä, Lemminjoelta (Lakselv) tullut lapinverinen suomalainen ja emäntänä on Sammun mökissä ketterä suomalaislappalainen Liisa, samoilta suurilta vuononperiltä.

Sammu ja Liisa ovat olleet hyviä haastateltavia, koska Paulaharju viipyy teoksessaan Krikanniemellä peräti yhdeksän sivun ajan. Asuinpaikka esitellään näin:

Riisvuonon suulla, vuonon takana, syrjässä Kamöyvärin elämästä ja aherruksesta, asustelee joukkoineen Krikan Sammu.
On siinä hieruan laitakentällä, kivikossa Sammun harmaa, pieni mökki ja pieni kala-aitta, venerannassa soutupuura ja muutamaorsinen kalajälli sekä taas ylempänä, kallionkyljessä, suuri viheriäinen jänkäpounu, turpeista rötistetty keiturienkömmänä. Mökin pihamaalla on pieni, vanhoilla verkkoresuilla aidattu nauristilkku, keiturienkömmänän takana muutamainen perunapenkki ja tuvan päätyikkunan edessä pikku pikkuruinen aitaus, johon Liisa on istuttanut raparperin ja korttelinpituisen pihlajaisen ja parikorttelisen koivun ja haavan.

Sammulle ja Liisalle oli siunautunut seitsemän poikaa:

seitsemän miehistä merensoutajaa, toiset jo Sammun mittaisia, toiset alkutaipaleella, liikkuvat ja taajovat rantamalla, on Krikannokalla kohta kuin pikkuinen fiskevääri.
Mustanpuhuvat pojat ovat aina menossa. Milloin he kiikkuvat keitureina kallioilla, milloin istuskelevat rantapahtojen pykälillä moosina ja pissihaukkoina, milloin laukkaavat hierualla heitellen kraakkuja ja krookkepolleja kuin varikset – ja taas toisin vuoroin keikkuvat paaruilla kuin parhaat merensoutajat…

Sammun elämänvaiheista kerrotaan, että Pipeli ja viinapullo kuuluivat pitkän aikaa arkussa säilytettäviin arvotavaroihin. Tärkeysjärjestys vaihteli tilanteen mukaan.

Viina oli hyvää. Jäämeren kolkossa, kontoisessa ilmassa pieni
ryyppy jo kovin lämmitti sydäntä, ja ihanasti se kierteli sisikunnassa
silloin,kun vaatteet kopisivat jäisinä ja vilu oikein luitakin vapisutti.
Ja viinapullo sai jäädä.
Mutta Pipeli ei tuntunut niin tarpeelliselta. Se ei ollut kova vilua
vastaan, eikä se pakkasessa lämmittänyt. Niinpä Sammu kerran otti
sen kainaloonsa, asteli ja kaupitteli isonkirjansa naapurin isännälle.

Tuntoihin tultuaan Sammu haki Pipelin takaisin ja pullo sai kyytiä.

Kävi Krikan ukko seuroissa useat kerrat, ja aina hän sai siellä kovia loukkauksia. Jo viimein hän tunnusti syntinsä ja viinapirunsa. Mutta kristisisaret ja -veljet kaulasta pitäen todistivat veriyljän kautta hänelle anteeksi antamuksen.
Silloin Sammu souti Krikannokalle, niin että kokka kohisi. Juosten hän nouti tuvasta viinapullon, ja juosten hän ruukalti rantaan. Välkkyen lensi pullo ilmassa, ja iloinen helähdys kuului hieruan kivikosta.

Toinenkin iso kirja oli Sammulle tuttu. Hän oli ”melkein poikasena” päässyt Porsangin periltä isolle aavalle turskaa juksaamaan. Matkalla venekunta oli pitänyt tuulta vuonon länsirannalla ja lukenut aikansa kuluksi Russamarkan papin lainaamaa ”Väinämöisen kirjaa”.

Mutta vasta oikein kummaa oli, kun kirjassa saarnattiin isosta
härästä, kaikkein suurimuksesta purrista, mitä ikinä maailmassa on
nähty: seitsemän päivää orava sai juosta vikeltää sarven päästä sarven päähän. Saarnattiin kirjassa sellaistakin, että kuu otettiin taivaalta ja pantiin peittoon, puhuttiin myös hirmuisesta kokosta, joka toisella kynnellä hakkasi tunturin laitaa, toisella hosui suurta merikäärmettä, ja höyhenet vain pölisivät.

Liisan elämän kohokohta on niin kova juttu, että nykyisin se nousisi iltapäivälehtien lööppeihin.

Nokkelana hän, kun oli saanut kuudennen pojan, otti pännän ja paperia ja tiedoitti tärkeän asian itse kuningas Haakonille, kysyen, eikö siitä ole mitään preemietä, kun saa kuusi tervettä merensoutajaa Ruijanmeren alastomille kalliorannoille. Kuningas vastasi, ettei ole Norjassa sellaista lakia, niinkuin on Frankriikissä, mutta omasta lompsastaan hän lähettää Liisalle preemieksi viisikymmentä kruunua.

PS
Tekstissä mainitut ja kaikki muutkin Paulaharjun kirjat, yhteensä 20, on digitoitu ja julkaistu kansalliskirjaston Doria-sivustolla

Marjut Paulaharjun artikkeli Kamoyvärin kalastajakylä on julkaistu Ruijan Kaiku -lehdessä 12/2019.