Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2015

Pöllässä

Kävin viime sunnuntaina pitkästä aikaa Pöllässä.  Puut olivat sitten viime näkemän kasvaneet pari metriä, vanhoja kalamajoja oli purettu ja uusia mökkejä rakennettu. Lentokenttä näytti entiseltään.

Edellisenä päivänä oli nähty mukavasti rantalintuja, ja pidin silmäni auki nytkin. Hiljaista kuitenkin oli sillä sektorilla, vain yksi kahlaaja näyttäytyi, sekin vähän outo.

Muitakin kummajaisia oli liikkeellä: aseistautunut intiaani, joka oli siepannut vangiksi kalpeanaaman.

Mutta ei tässä vielä kaikki. Rantavehnän valtaamalla hiekkadyynillä käyskenteli lumoava ilmestys leninki tuulessa hulmuten.

* * *

Näin Hailuodon teatterifestivaaleilla viisi esitystä, joista neljä ulkoilmassa. Esityspaikoista Pöllän hietikko oli minulle lintuyhteyksistä ennestään tuttu ja erityisen mieluinen. Hieno esitys upeassa ympäristössä!

Tässä näyttämö, yleisöä ja esiintyjät: Eriikka Väliahde, Outi Kautonen ja Juha Hurme.

Kauan odotettu pesintä

Lintuharrastajien odotus palkittiin lopultakin, ja kattohaikara voidaan merkitä kuuluvaksi Suomen pesivään linnustoon.  Yrityksiä on ollut monena keväänä. mutta ne eivät ole johtaneet toivottuun tulokseen:

Kuvakaappaus on tältä aamulta. Poikasia oli alkujaan kolme, mutta yksi menehtyi pesinnän alkuvaiheessa.

Pesivä kattohaikara tuo julkisuutta kunnalle nimeltä Koski Tl. Vaikka paikannusohje sisältyy poikkeuksellisesti kunnan nimeen, sijainti piti tarkistaa kartasta. Näyttää olevan 50 kilometriä Turusta Forssan suuntaan eli koilliseen.

Kiriläisiä luokkakuvassa

Löysin pelukopan pohjalta vanhan luokkakuvan, joka ehti olla pitkään kadoksissa. Kyseessä on Jyväskylän keskuskansakoulun 3. luokka 1959-60. Kiltin näköisiä poikia ja erinomainen opettaja, Alpo Mäkelä.

Keskuskansakoulu oli siihen aikaan oppilasmäärältään Suomen suurin, ja tällä asteella rinnakkaisluokkia oli (ainakin) yhdeksän. Koulua käytiin kahdessa vuorossa: iltavuoro alkoi kahdeltatoista tai yhdeltä ja päättyi usein vasta iltakuudelta.

Vanhasta kuvasta tekee juuri nyt ajankohtaisen monen oppilaan puseroon ommeltu rintamerkki:

Pesäpalloseura Jyväskylän Kiri perustettiin vuonna 1930, voitti ensimmäisen mitalinsa 1949 ja ensimmäisen mestaruutensa 1953. Mestaruuksia on kaikkiaan seitsemän ja muita mitalisijoja 13. Muistan elävästi mestaruuden vuodelta 1964; silloin pelattiin vielä Harjun nurmikentällä.

Kouluvuosien jälkeen en ole ollut Kirin jäsen, mutta Kirin ja Kirittärien kannattaja olen edelleen. Hiljaisemman jakson jälkeen myös miesten tekemisessä on hyvä meininki, jota täältä kauempaakin on ilo seurata.

Kirin 85-vuotisjuhlaottelu pelataan huomenna Hippoksella. Tsemppiä peliin!

Aihetta rehvasteluun?

”Eurooppaa ilman Suomea ei ole vaikea kuvitella, kun taas Eurooppa ilman Kreikkaa on mahdoton ajatus.”
Guardian

”Opettaja piti pohjalaista sellaisena ihmisenä, joka liian herkästi oli huutamassa oikeuden ja totuuden perään; muiden heimojen ihmiset ja varsinkin ulkomaalaiset taas ymmärsivät, että asiat oli hoidettava niin, että hyöty itselle oli aina suurin ja haitta pienin.”
Antti Tuuri: Lakeuden kutsu s. 245

Linturetki pohjoiseen

Pikaisen neuvottelun jälkeen päätimme ajaa Hetan ja Kautokeinon kautta illaksi Karigasniemeen Piesjängän erotusaidalle. Sieltä sitten seuraavana päivänä Gamvikiin ja niin edelleen. Kesäkuu oli alullaan ja aikaa varattuna reilu viikko.

Erotusaidalla tapasimme tuttuja ja kuulimme tuoreimmat lintu-uutiset. Jaloittelimme lammella ja näimme kaikki toivomamme kahlaajat. Aamulla näyttäytyivät muuttohaukka ja kurki.

Kevät oli parhaimmillaan siirtymätaipaleen ylängöllä, tunturit lumen vallassa ja järvet kantavassa jäässä. Pääsimme ihailemaan kaakkuriparin lentonäytöstä: linnut nousivat siivilleen rantasulasta, lensivät ylitsemme monta kertaa ja laskeutuivat auton kohdalle mutta eri puolelle tietä kuin mistä olivat nousseet.

Gamvikissa valitsimme leiripaikan valmiiksi, katselimme hetken rannalla touhuavia merisirrejä ja jatkoimme majakan ohi kohti Slettnesin niemen nokkaa. Niemi on toukokuun alkupuolella Euroopan parhaimpiin kuuluva arktisen muuton seurantapiste ja ornien suosiossa koko alkukesän. Nytkin tien päätepisteessä oli pysäköitynä puoli tusinaa asuntoautoa.

Ilta oli kaunis, mutta tuuli kolea. Kiersimme kulttuuripolun ja katselimme merkkejä ikivanhasta ihmisasutuksesta. Paluumatkalla kuvasimme polun varressa päivystäneitä merikihuja.

Kylälle palattuamme pystytimme teltan satama-alueen laidalle. Merisirrit olivat edelleen paikalla ja pysyivätkin koko sen kahden päivän ajan, jonka Gamvikissa viivyimme. Sirrit olivat muuttomatkalaisia, mutta pulut, kettu ja saukko paikallista asujaimistoa.

Seuraava kohde oli Berlevåg, missä viivyimme yhden yönseudun. Satama-alueella oleskeli kymmenkunta merisirriä ja kyhmyhaahkapari, josta olimme saaneet vinkkiä tulomatkalla. Koiras oli kirkasvärinen, mutta varsinaisesta kyhmystä ei voi puhua.

Matkalla Hamningbergiin poikkesimme Nessebyn kirkolla ja jatkoimme Ekkerøyn kajavapahdalle. Sain kuvan korpista, joka asuu kajavien naapurina ja rosvoaa päätyökseen niiden munia ja poikasia, Tämän kokoinen kolonia kestää hyvin yhden korppiparin päivittäisen verotuksen; korpit ratkovat keskenään varhain keväällä, mikä pari saa asettua valmiiksi katettuun ruokapöytään.

Ohitimme Vardøn tunneliin poikkeamatta ja jäimme tutuksi tulleeseen leiriin; minulle jälkimmäinen yö oli yhdestoista siinä paikassa. Sää oli ennallaan, ja illasta tuli taas kaunis ja kylmänpuoleinen. Tien toiselle puolelle oli pysäköity saksalainen pakettiauto.

Hamningberg on varma paikka nähdä suula, komea valtamerilintu: Syltefjordstauranin koloniaan tulee matkaa alun toistakymmentä kilometriä. Kahden tunnin tehotarkkailu tuotti kolmisenkymmentä havaintoa, ja pääsimme näkemään myös muutamia syöksyjä veteen.

Erikoisempi havainto oli lunni matalassa rantavedessä. Todennäköisesti lentokyvytön lintu nousi rantakiville ja jäi sukimaan sulkiaan kun lähdimme. Muutamaa tuntia myöhemmin lintu oli hävinnyt, olisikohan jäänyt paikalla näyttäytyneen merikotkan saaliiksi.

Retken viimeisen ulkomaanpäivän vietimme Hornøyan lintusaarella, joka oli tuttu paikka meille kummallekin. Kaivattua tunturihaukkaa ei taaskaan näkynyt, mutta myrskylintu oli minulle uusi saaren asukas. Jos emme olisi tienneet mistä hakea, pesällään kököttäneiden lintujen havaitseminen tuhansien kajavien joukosta olisi ollut lähes mahdotonta.

Hienon lintupäivän päätteeksi pystytimme telttamme toistamiseen Piesjängän erotusaidalle juuri kun aurinko piiloutui hetkeksi tunturin taakse. Aamulla totesimme lintujen vähentyneen viikon aikana; vain punakuireja oli nyt enemmän, kolmisenkymmentä.

Kävimme vielä Ailigaksella ja näimme keräkurmitsan ja piekanan, sen sijaan tilauksessa ollutta kiirunaa emme löytäneet. Piekanahavainto oli vasta retken toinen, ja melko vähissä olivat olleet muutkin myyränsyöjälinnut.

Euroopan reunalla

Gamvikin kylä Ruijan äärimmäisessä niemennokassa teki vaikutuksen jo ensi vierailulla kesällä 1999. Silloin jäi kuitenkin vaivaamaan, että museo oli suljettu. Olisimme halunneet perehtyä seudun ikivanhaan asutushistoriaan. josta oli näkynyt merkkejä Slettnesin kulttuuripolun varrella. Toki myös museo itsessään olisi kiinnostanut.

Gamvikin suunnalla pohjoisuusennätykset ovat vaarassa, tehtiinpä mitä tahansa. Esimerkiksi Slettnesin majakka on maailman pohjoisin mannermaalla sijaitseva majakka ja koulun kenttä saattaa hyvinkin olla maailman pohjoisin (lähes) täysimittainen jalkapallokenttä. Se näytti jääneen vähälle käytölle saatuaan viereensä tekonurmipäällysteisen monitoimikaukalon, jossa pelataan muitakin pelejä kuin jalkapalloa.

Gamvikin museo esittelee monipuolisesti entisaikojen elämää Euroopan pohjoisrannalla. Kun Oslon huippumuseot olivat vielä tuoreessa muistissa, museon kotikutoisuus tuntui pelkästään virkistävältä. Matkailijoiden kannalta on valitettavaa, että tekstitys on pääosin pelkästään norjankielinen.

Kivikauden asioihin ei juurikaan tullut lisäselkoa, mutta esimerkiksi sota-ajan tapahtumia, vanhoja elinkeinoja ja valaanpyyntiä käsittelevät osastot ovat sitäkin antoisampia. Myös luonto on mukavasti esillä.

Entinen kalankäsittelylaitos oli sitten viime näkemän remontoitu museon käyttöön. Ullakkotilasta löytyi kiinnostava paikallishistoriaa käsittelevä valokuvanäyttely. Ripustus oli sikäli haastava, että huonoselkäinen vieras joutui tarkastelemaan alimpia kuvia epänormaalissa asennossa. Kuva: Rauno Kalliskota.

Vanhat ja uudet muistit

Ulkoinen kovalevy käynnistyi vain ilmoittaakseen, että se pitää alustaa. Mutta kas kummaa, läppäriin yhdistettynä levy toimi normaalisti. Säikähdin sen verran, että päätin tehdä työtä käskettyä.

Siirsin tiedostot toiselle levylle, mutta jätin alustamisen seuraavaan päivään. Kun palasin asiaan, ulkoinen toimikin normaalisti. Taas näitä henkimaailman juttuja.

Ostin operaatiota varten 32 gigatavun muistitikun, jonka hinta oli kohdallaan: 15 euroa. Kaivoin pelukopan pohjalta ensimmäisen usbipulikkani vuodelta 2004. Muistia on vaatimattomat 256 megaa.

Se on kuitenkin paljon verrattuna v. 2002 hankitun digikameran mukana tulleeseen CF-korttiin, jonka kapasiteetti oli 32 megaa!