Arkistot kuukauden mukaan: tammikuu 2015

Pitikin sattua

Kerroin edellisessä postauksessa hankkineeni pöytäkoneeseen uuden sisäisen kovalevyn. Juuri kun sain sen paikalleen, tuli kylmä suihku. Jouni lähetti linkin Muropaketin juttuun, jossa tuo nimenomainen malli todetaan kestävyydeltään kehnoksi:

Varmuuskopio- ja pilvitallennusratkaisuja tarjoava Backblaze on jälleen pistänyt kiintolevyjen luotettavuuden mittariin. Luotettavuus perustuu yhtiön käyttämiin kiintolevyihin, joita on tällä hetkellä yhteensä 41 213 kappaletta, eli 14 079 enemmän kuin vuosi sitten.
(…)
Backblazella oli käytössään 1163 kappaletta 3 Tt:n Barracuda 7200.14 -kiintolevyjä ja niiden keskimääräinen ikä on 2,2 vuotta. Peräti 43,1 prosenttia näistä kiintolevyistä hajosi vuoden 2014 aikana.

Musertavaa tietoa. Levy pyörii vielä, mutta vastahan se aloitti. Olen kamppaillut monenlaisten tietokoneongelmien kanssa, mutta kovalevy on hajonnut vain kerran ja silloinkin työpaikan koneesta.

Tarkistin heti, millä ehdoilla tuotteen voi palauttaa ja vaihtaa luotettavampaan malliin. Kaupan sivuilla sanotaan, että palautettavan tuotteen tulee olla ”täydellinen, käyttämätön ja myyntikelpoinen”.

Voi huokaus: tämä tuote ei selvästikään ole mitään noista, ei varsinkaan täydellinen. Tilastojen valossa myyntikelpoisuuttakin on syytä epäillä.

Mutta onhan takuu! Jos kovalevy hajoaa kahden vuoden kuluessa, tilalle saa – jos suostuu ottamaan – maksutta uuden samanlaisen, ihan yhtä hyvän.

Niin että tässä ollaan ja odotellaan…

Lisää tilaa kuville

Ulkoisen kovalevyn täytyttyä hankin vaihteeksi sisäisen. Valintaa puolsi helppokäyttöisyys ja ulkoista edullisempi hinta. Vaatimuksena on se, että kopasta löytyy tilaa levyille ja emolevystä liitäntöjä ylimääräisille SATA-kaapeleille.

Kolmen teran Seagate Barracuda maksoi 118 euroa; kaksiterainen 92 ja nelonen 166 €. Ulkoinen kolmen teran LaCie Porsche maksaa samassa kaupassa 149 €. Hinnat ovat alentuneet aika tavalla siitä kun pöytäkoneen sisuskaluja viimeksi uusittiin.

Käyttöjärjestelmää ja ohjelmia varten hankitun Kingstonin 120 Gt:n SSD levyn hinta näyttää puolittuneen: nyt se maksaa 62 €.

Paikalleen asentamisessa ei ollut ongelmia, mutta käyttöönotto kangerteli. Oletuksena ollut MBR-alustus jakoi levyn kahteen osioon suhteessa 2:1. Tämä ei sinänsä olisi haitannut mutta se kyllä, että en saanut pienempää osiota toimimaan.

Apu tuli taas Tampereelta. Jouni tutustui tilanteeseen ja kehotti muuttamaan levyn GPT-tilaan. Tämä tapahtuu valikosta, jonka saa esiin klikkaamalla levynhallinnassa hiiren oikeanpuoleisella painikkeella muutettavan levyn tunnusta.

Osiot yhdistyivät kuin taikaiskusta!

Käänsin toisenkin posken

Aurinko paistoi tänään pilvettömältä taivaalta ja pitkään paistoikin, yli neljä ja puoli tuntia! Pakkasta oli viitisentoista astetta. Pysähdyin Kuusirinteentiellä selvittämään, joko auringon lämmön aistii.

Käänsin vasemman posken kohti aurinkoa ja odotin kymmenen sekuntia. Sitten oli oikean vuoro. Varmuuden vuoksi toistin menettelyn.  Ei tuntunut vielä mutta ajattelin, että päivistä lienee enää kysymys. Kotona tarkistin, että kaksi vuotta sitten sama testi antoi 20.1. positiivisen tuloksen.

Evakkotiellä täti kopisteli pitkän kepin kanssa lumia pihapihlajasta ”että linnut pääsevät syömään”. Kysyin taviokuurnista, mutta laji ei ollut tuttu. Selitin mistä kuurnan tuntee ja mainostin samalla suosikkilintuani.

Sata metriä käveltyäni tuli mieleen, että olisin voinut näyttää kamerasta eilen ottamani kuvan:

Pakkaspäivän pohdiskeluja

Pukeuduin lämpimästi ja työnnyin pakkaseen, joka oli kireämpi kuin kertaakaan tänä talvena, yli 29 astetta. Puhelin pirahti ehdittyäni linja-autoaseman edustalle: Marko ja Rauno ilmoittivat löytäneensä Kukkolan kulmalta kottaraisen. Muutin suuntaa ja lisäsin vauhtia.

Totta se oli! Kottarainen piileskeli pihlajassa räkätin kanssa, napsi harvakseltaan marjoja, pörhisteli höyheniään mutta vaikutti normaalikuntoiselta. Lapissa kottarainen on melkoinen harvinaisuus eikä satu kohdalle läheskään joka vuosi, ei varsinkaan talvella.

Yllätysvierasta katsellessa heräsi kysymys, mistä lintu oli keksinyt saapua ihmeteltaväksemme juuri nyt? Jos se oli selviytynyt vuodenvaihteen yli hyvän ruokintapaikan turvin, mikä oli saanut sen lähtemään liikkeelle talven toistaiseksi kovimmalla pakkasella?

Seuraava kysymys koski linnun energiatasetta: millaiseksi jää hyötysuhde, kun joutuu kylmää vastaan kamppaillessaan käyttämään runsaasti energiaa umpijäisten marjojen sulattamiseen?

Pihlajanmarjoja kokonaisena nielevän pikkuruisen mustapääkertun tilanne on vielä haasteellisempi. Jotta tilanne olisi vertailukelpoinen, aikuisen ihmisen pitäisi niellä monta litraa grogijäitä. Millaiset olisivat tuntemukset mahassa ja miten olisi lämpötalouden ja yleisvoinnin laita?

Jatkoimme matkaa jokirantaan ja edelleen kirkon vaiheille, missä Marko oli nähnyt tullessaan taviokuurnia. Löysimme kuurnat terveyskeskuksen parkkipaikan reunalta, yhteensä 17 lintua. Useimmat söivät puiden alle pudonneita marjoja tai niiden osia.

Päättelimme siementen ”pureskelemisen” esille jäisestä marjasta olevan niin kovaa työtä, että kuurnat syövät kovalla pakkasella mieluummin muuta ravintoa. Koivuissa ruokailleet kuurnat näyttivät syövän silmuja.

Marko oli käynyt hautausmaalla edellisenä päivänä näkemättä yhtään kuurnaa, myös syöntijäljet olivat olleet vähissä. Outo juttu, sillä olen pitänyt Viirinkankaan hautausmaata Rovaniemen varmimpana taviokuurnapaikkana. Liittyneekö pakkasiin ja niiden aikana muuttuvaan ruokavalioon?

Kaksi päivää myöhemmin lämpötila oli nollassa. Kiersin Santamäentien kautta Kuusirinteentielle ja Poroelontien kautta kotiin. Näin reitillä vajaat sata tilheä, kymmenkunta räkättiä ja kymmenen taviokuurnaa vakiopaikallaan Jehovan todistajien rukoushuoneen lähellä.

Pakkasen lauhduttua kaikki taviokuurnat olivat pihlajissa ja mussuttivat innokkaasti marjoja. Otanta ei ole iso, mutta havainto tukee oivallisesti pakkaspäivänä syntynyttä johtopäätelmää. Siis sitä, että taviokuurna vaihtaa ravintoaan kun pakkanen kiristyy riittävän kovaksi.

Eilen pakkanen lähenteli taas kolmeakymmentä. Näin yhteensä viisikymmentä taviokuurnaa. Muutamat pihlajassa ruokailleet yksilöt eivät romuttaneet teoriaa ravinnon vaihtamisesta, sillä reilusti yli puolet linnuista ruokaili lumella, lehtikuusissa ja jopa männyissä.

Markku ilmestyi paikalle pitkän onkensa kanssa ja rengasti muutamia lintuja.

Korvaamaton aarre

Suomi on sananvapauden kärkimaa, ainakin jos kysytään Helsingin Sanomien toimituksesta. No kysytään:

Meillä Suomessa, sananvapauden kärkimaassa on käsissämme korvaamaton aarre, josta meidän tulee pitää hyvää huolta. Mutta jos emme oikeasti usko siihen – sen jakamattomuuteen ja sen universaaliin tavoiteltavuuteen – mitätöimme itse aarteemme arvon.

Antero Mukka kirjoittaa näin Helsingin Sanomissa. Mukka on päätoimittaja ja tietää vielä rivitoimittajiakin paremmin, mitä mieltä asioista kuuluu olla.

Iltalehti kertoo suomalaisten sanomalehtien pilapiirtäjien tarttuneen kynään sananvapauden puolesta. Lehden julkaisema kuvakimara löytyy täältä.

Kaikki piirrokset ovat ”vastuullisia”, mutta jotenkin varovaisen oloisia. Oma suosikkini on alla, piirtäjänä Kerberos Etelä-Suomen Sanomista.

Pidän edesmennyttä Kari Suomalaista Suomen kaikkien aikojen merkittävimpänä pilapiirtäjänä. Käynnissä olevan sananvapaushurskastelun tiimellyksessä on hyvä muistaa, miten Helsingin Sanomat kohteli omaa ”aarrettaan”.

JK
Suomalaisen sananvapauden rajat tulevat pian vastaan, jos sattuu olemaan toimittajan kanssa asioista eri mieltä.

Kirjoitan omista havainnoistani blogissa Matin ja Maijan sananvapaus.

 

Kääntäjä pulassa – miten murretta suomennetaan?

Varasin joulunpyhiksi luettavaa sellaiset pinot, että sain urakan päätökseen vasta eilen.

Lukupaketin runkona oli  länsinaapurin historiaan kiinnostavalla tavalla porautuva Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogia. Avausosan tapahtumat käynnistyvät vuodesta 1916, ja kolmannen osan lopulla eletään 1990-lukua.

Tapahtumien päänäyttämönä on Jämtlannin syrjäseutu, mutta avainhenkilöiden mukana liikutaan muuallakin, esimerkiksi Tukholmassa, Oslossa ja Berliinissä. Pitkä aikajänne ja tarkka kerronta tuottavat väistämättä muhkean sivumäärän (1533), mutta sitä ei kannata kavahtaa.

Lukuelämys oli väkevä ja mieleenjäävä, ehdottomasti päättyneen vuoden parhaita. Yksi varaus on kuitenkin pakko tehdä. Loistava kokonaisvaikutelma kärsii kääntäjän oudosta ratkaisusta: alkuteoksen luullakseni ”puhdas” murre on käännettynä omituista sekakieltä, jollaista on vaikea kuvitella kenenkään puhuvan. Siinä on tunnusmerkkejä ja/tai yksittäisiä sanoja ainakin viidestä Suomen murteesta.

Hyvin kirjoitettua murretta on nautinto lukea. Joulun alla lukemani Rosa Liksomin uusin, lyhytproosaa sisältävä Väliaikainen tuli monta kertaa mieleen tuskaillessani sekamurteen kanssa. Mielestäni Kerstin Ekmanin hieno trilogia olisi ansainnut murretta osaavan kääntäjän. Jos minä olisin saanut valita, jamskan vastine olisi ollut meänkieli.

Lukemissani arvioissa käännöksestä ei yhtä poikkeusta lukuun ottamatta puhuta mitään. Lainaan Minna Ilselän blogitekstiä, joka voisi olla omasta kynästäni:

Suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen laittanut pohjoisen ihmiset puhumaan omituista sekamurretta, jossa yhdistyvät peräpohjalainen h, eteläpohjalainen notta ja lounainen sanojen lyheneminen, ja välillä kieli kuulostaa kaakkoissuomalaiselta. Dialogin lukeminen oli hetkittäin tuskallista, mutta yritin kyllä kovasti keksiä, mistä tämä suomentajan valinta voisi johtua. (…)
Puhekielen ongelmista huolimatta olen varma, että luin juuri yhden syksyn helmistä, ja olen iloinen, että tätä herkkua on tiedossa vielä trilogian kahden viimeisen osan verran!

Tuohon ei ole muuta lisättävää kuin että onhan sekakieleen sotkettu savoakin!

PS
Muut joulunpyhinä luetut:
Jonas Jonasson: Lukutaidoton joka osasi laskea / Hannu Raittila: Nollapiste / Jyrki Vainonen: Askelia – kirjoituksia kävelemisestä / Emmi Itäranta: Teemestarin kirja