Aihearkisto: Media

Kannustava nimitysuutinen

Kun lama jatkuu ja suurtyöttömyys koettelee, uskoa tulevaisuuteen voi lujittaa lukemalla nimitysuutisia. Joskus jollakin tärppää!

Eilen kerrottiin, että Vantaan Energia Oy on palkannut työntekijän paikallistamaan kaukolämpöputkien vuotokohtia. Tehtävään valittiin saksanpaimenkoira Jekku.

On yleensä tyhmää arvioida hakijoiden pätevyyttä ulkonäön perusteella, mutta tässä tapauksessa se lienee perusteltua. Monet koirat ovat niin huvittavan näköisiä, että uskottavuus ei kerta kaikkiaan riitä vaativiin asiantuntijatehtäviin.

Onnittelut valinnasta, Jekku!

Korvaamaton aarre

Suomi on sananvapauden kärkimaa, ainakin jos kysytään Helsingin Sanomien toimituksesta. No kysytään:

Meillä Suomessa, sananvapauden kärkimaassa on käsissämme korvaamaton aarre, josta meidän tulee pitää hyvää huolta. Mutta jos emme oikeasti usko siihen – sen jakamattomuuteen ja sen universaaliin tavoiteltavuuteen – mitätöimme itse aarteemme arvon.

Antero Mukka kirjoittaa näin Helsingin Sanomissa. Mukka on päätoimittaja ja tietää vielä rivitoimittajiakin paremmin, mitä mieltä asioista kuuluu olla.

Iltalehti kertoo suomalaisten sanomalehtien pilapiirtäjien tarttuneen kynään sananvapauden puolesta. Lehden julkaisema kuvakimara löytyy täältä.

Kaikki piirrokset ovat ”vastuullisia”, mutta jotenkin varovaisen oloisia. Oma suosikkini on alla, piirtäjänä Kerberos Etelä-Suomen Sanomista.

Pidän edesmennyttä Kari Suomalaista Suomen kaikkien aikojen merkittävimpänä pilapiirtäjänä. Käynnissä olevan sananvapaushurskastelun tiimellyksessä on hyvä muistaa, miten Helsingin Sanomat kohteli omaa ”aarrettaan”.

JK
Suomalaisen sananvapauden rajat tulevat pian vastaan, jos sattuu olemaan toimittajan kanssa asioista eri mieltä.

Kirjoitan omista havainnoistani blogissa Matin ja Maijan sananvapaus.

 

Hyvä päivä riehua?

Anarkistit viettivät itsenäisyyspäivää eilisiltana Helsingissä samaan tapaan kuin vuosi sitten Tampereella.

Poliisin ensiarvioiden mukaan näyteikkunoita ja muuta omaisuutta rikottiin ainakin 100 000 euron edestä. Yhdessä asiassa oli kuitenkin tapahtunut myönteistä kehitystä: hevosia ei tällä kertaa hakattu.

Katuhulinoissa ennenkin mukana ollut Minna Mentula ihmettelee Ilta-Sanomissa, mitä riehumisella saavutetaan:

En mä sinänsä vastusta voimakkaampienkin keinojen käyttöä, jos sillä edistää jotain asiaa. Mutta mä en oikein tiedä, onko se tässä mittakaavassa mitenkään järkevää, edes sen huomion saamiseksi.

Helsingin Sanomat todisti äskettäin, että anarkistit voivat saada julkisuutta muutenkin kuin riehumalla ja hajottamalla paikkoja. Toisaalta eilinen näytös oli omiaan täydentämään valtakunnan ykköslehden antamaa kuvaa fiksusti keskustelevista luomulimpparin lipittäjistä.

Vuosi sitten Mentula osallistui Tampereella Kiakkovieras-tapahtumaan – ja pääsi kertomaan näkemyksiään YLE:n toimittajalle. Mentulan mielestä Tampereella ”kyseessä ei ollut mellakka vaan rauhanomainen mielenosoitus”.

Kansikuvapoika katveessa?

Kirjoitin Alex Stubbin medialta saamasta veto- ja työntöavusta tammikuussa 2013 otsikolla Näytenumero. Postaus häipyi bittiavaruuteen blogin tietomurron yhteydessä. Tänään on hyvä päivä palauttaa teksti.

* * *

Puolitoista viikkoa sitten postiluukusta kopsahti Suomen Kuvalehden näytenumero (2/2013). Tartuin lehteen uteliaana: mitä kuuluu lukusalissa satunnaisesti selailemalleni paremman väen viikkolehdelle?

Huomasin pian, että toimitus ei yritä piilotella poliittisia mieltymyksiään: Alexander Stubb, kansikuva ja neljä aukeamaa, komissaari Olli Rehn kaksi, Juhana Vartiainen kaksi, Jaakko Iloniemi puolitoista aukeamaa.

Kaikki raskaan sarjan toimijoita ja vaikuttajia, ei siinä mitään. Mutta eikö yksisuuntainen tykitys olisi vaatinut vastapainokseen edes kommenttitekstiä joltain eri linjoilla olevalta? Voisi jopa ajatella, että tällainen tapa toimia kuuluu laatujournalismin tunnusmerkkeihin.

Toimittaja Silja Lanas Cavadan kolumnista voi aistia kevyttä nokittelua Lasitalon suuntaan. Aiheena on Helsingin Sanomissa poikkeuksellisen näyttävästi julkaistu Umayya Abu-Hannan teksti.

HS:n kirjoituksen jälkimauksi jääkin se, että se on taitava julkisuustemppu aikana, jolloin kirjojen myyntiluvut eivät hivo taivaita.

Tässä kyllä pata soimaa kattilaa: Hesari mainostaa UA-H:n kirjaa, Suomen Kuvalehti Olli Rehnin teosta. Erona on se, että HS mainitsee kirjan heti Abu-Hannan tekstin jälkeen, mutta SK:n päätoimittaja mainostaa Rehnin hengentuotetta omalla kolumnipalstallaan.

Rehnistä Stubbiin. Olin aivan ällistynyt, kun HS julkaisi viime viikolla Stubbista tyhjänpäiväisen puffijutun otsikolla Katveeseen jäänyt Stubb pyrkii esiin.

Jos kansikuvapoika Stubb on ”katveessa”, mitähän ilmausta toimittaja käyttää niistä poliitikoista, jotka media on tietoisesti unohtanut tai ottanut sylkykupikseen?

Stubb tarjosi lounaan ja sai kaipaamaansa julkisuutta. Kun opettaa vallan vahtikoiran syömään kädestä, saa kivan kaverin ja hyödyllisen pikku apulaisen.

Luotatko toimittajaan?

Wednesday, July 21st, 2010

Norjasta kotiuduttuani tartuin taas Antti Tuurin teoksiin. Sitaatti on sotakertomuksesta Elämä isänmaalle (Otava 1998). Suomalaiset etujoukot ovat saapuneet Jatkosodan alkupäivinä Tuusenjan kylään, ja miehet tutkivat autioiksi jätettyjä taloja.

Tuvan seinät oli tapetoitu suomenkielisellä Totuus-lehdellä, Pravdan suomenkielisellä painoksella. Luin muutaman jutun ja miehetkin niitä lukivat, mutta totuutta me emme niistä löytäneet. Ei niitä juttuja kukaan tosissaan osannut ottaa.

Kuten tiedetään, Moskovan totuuksia on julistettu Suomenkin lehdissä eikä edes kovin kauan sitten. Kun järjestelmä romahti, toimittajat löysivät niiden tilalle uudet totuudet.

HS kertoi Valittujen Palojen selvityksestä, jonka mukaan suomalaiset luottavat eniten lentäjään ja vähiten poliitikkoon. Poliitikon lisäksi mutasarjaan rankattiin autonmyyjä, sijoitusneuvoja ja toimittaja.

Itse kukin voi keskenään pohtia, miksi toimittajat ovat joutuneet noin kyseenalaiseen seuraan.

Katjan kiva työpaikka

Sunday, March 30th, 2008

Olen käyttänyt toimittaja Katja Marteliusta (HS) esimerkkinä suhteellisuudentajunsa kadottaneesta toimittajasta, joka toitottaa estottomasti omaa poliittista sanomaansa valtakunnan ykköslehdessä.

Eilen Martelius kauhisteli kolumnissaan poliisia, joka rohkenee kysellä ulkomaalaisen näköisiltä ihmisiltä heidän henkilötodistuksiaan ja oleskeluoikeuksiaan Suomessa.

Martelius päättelee poliisin toimivan rasistisesti keskittyessään ulkomaalaisvalvontatyössään ulkomaalaisilta vaikuttaviin asiakkaisiin. Aivan samaa epäili äskettäin vähemmistövaltuutettu Johanna Suurpää, ikään kuin virkansa puolesta hänkin.

Asiasta käytiin HS:n palstoilla laaja keskustelu, jossa myös järjen ääni pääsi kuuluville. Torstaina 13.3.2008 Päivän kysymykseen vastanneista yli 8800 lukijasta selvä enemmistö piti poliisin toimintaa asianmukaisena.

Marteliuksen eilinen kolumni palautti mieleen viime joulukuussa samalla kolumnipalstalla julkaistun kiukuttelun. Sillä kertaa aiheena oli se, että Suomen viranomaiset (aiemmista kokemuksista viisastuneina) eivät päästäneet yli tuhatta (1000) nigerialaista Haaga-Helian ammattikorkeakouluun “opiskelemaan” liiketaloutta ja tietotekniikkaa. Näin Martelius:

Ollaanko tässä enää siinä asemassa, että on varaa nirsoilla? Luulisi pikemminkin, että työministeri olisi nigerialaisia vastassa Helsinki-Vantaalla ja puristaisi jokaisen kättä henkilökohtaisesti, ilon kyyneleet silmissään.

Marteliuksen työtoveri Maija Aalto esitti 20.3. HS:n uutistoimittajien yhteisblogissa kuuman kysymyksen: “Saako toimittaja olla poliitikko?” Aikansa pyöriteltyään Aalto muotoilee:

Kun pyritään objektiivisuuteen (uutiset), toimittajan kanta ei saa näkyä. Kun ote on henkilökohtaisempi (kolumnit), kantaa pitää ottaa. On ammattitaidosta kiinni, kuinka tässä onnistutaan.

Kaikki kriittisesti Hesaria lukevat tietävät, että Aallon linjauksesta ei pidetä kiinni. Kantaa saa ottaa uutisissakin, kunhan on “oikeaa” mieltä asioista. Ikään kuin auttaakseen lähisokeudesta kärsivää Maija Aaltoa JSN oli edellisenä päivänä tulkinnut, että työtoveri Tanja Aitamurrolta toimittajan ja poliitikon roolit olivat päässeet hämärtymään.

Poliittisia palopuheita ja räikeää yksisilmäisyyttä ei kannattaisi suosia kolumneissakaan, ei ainakaan jos Hesari haluaa pitää kiinni ohenevasta maineestaan poliittisesti riippumattomana laatulehtenä. Jos toimittajan on aivan pakko päästää valloilleen poliittiset intohimonsa, puolue- ja mielipidelehdet tarjoavat Hesaria sopivamman foorumin.

Mutta kuten Maija Aalto muistuttaa, toimittajatkin ovat ihmisiä. Suurilevikkinen Helsingin Sanomat on täydellinen työpaikka kirjoitustaitoisille, jotka haluavat parantaa maailmaa hyvällä kuukausipalkalla.

Palaan vielä nigerialaisiin maahanpyrkijöihin, joille Katja Martelius toivoo avoimia ovia ja ministeritasoista vastaanottokomiteaa. Lainaus Iltalehden 19.3.2008 julkaisemasta uutisesta, jossa kerrotaan nigerialaisryhmän puuhista laittoman maahanmuuton toimialalla:

Oppilaitosten opiskelijahakuun liittyen ryhmän epäillään laatineen valheellisiin ja väärennettyihin todistuksiin perustuen satoja hakemuksia kymmeniin oppilaitoksiin eri puolilla Suomea.

Lasitalon valaistunein väki ei tunnetusti halua tietää tai uutisoida tämäntyyppisestä rikollisuudesta, mutta nigerialaisten moniosaajien maine lienee sentään tuttu muista yhteyksistä.

Posted in , Media | Edit | Comments Off

Täti Tiukka Euroopan ytimessä

Thursday, March 14th, 2013

Valtiovarainministeri Jutta Urpilainen arvioi 7.3. eduskunnan kyselytunnilla poliittista lähihistoriaa ja omaa rooliaan tavalla, joka tullaan muistamaan:

Suomella on ollut eurokriisin hoidossa Euroopan tiukin linja. Ei ole varmaan liioiteltua sanoa, että minut tunnetaan Euroopassa Täti Tiukkana.

Heh heh, vai Euroopan tiukin linja! Onko esimerkiksi Britannialla tai naapureillamme Ruotsilla ja Norjalla eurokriisin hoidossa tiukempi vai löysempi linja kuin Suomella? Niinpä, vai eivätkö kuulukaan Eurooppaan?

Onko se tiukkuutta, että yhteisön tunnollisin nettomaksaja on lopultakin alkanut kysellä rahojensa perään? Mielestäni ei. Jutta Urpilainen on Täti Tiukka vain jos häntä verrataan Mari Kiviniemeen.

Eilen Hesarin Hyvät Siskot riensivät apuun: eipäs naureskella, kyllä Jutta on oikeasti tiukka ja ihan haitaksi asti. Toimittaja Anna Karismo toteaa EU:n mallioppilaan muuttuneen “räyhähengeksi”:

Räyhähengen imagon Suomi on saanut siitä, että se on vetänyt “itsepäistä ja joskus lyhytnäköistä” linjaa velkakriisin hoidossa.

Karismon kollega Katja Boxberg kertoo omassa jutussaan suomalaispoliitikkojen arvioivan

…että Suomen saama räyhähenkimaine on seurausta hallituksen EU-linjan muutoksesta. Kaikki HS:n tavoittamat poliitikot sanovat, että linja on muuttunut.

Epäselväksi jää, montako poliitikkoa toimittaja oli onnistunut tavoittamaan. Ei varmaankaan viittä enempää; tärkeintä oli saada aikaan räväkät ja lehden linjaan sopivat otsikot.

Sattumoisin samana räyhäotsikoiden päivänä luin uutisen väitöstutkimuksesta, joka käsitteli Helsingin Sanomien, Postimees-lehden ja Dagens Nyheterin vuosina 2000-2006 harjoittamaa EU-journalismia. Näin väittelijä Katri Vallaste:

Tutkimukseni osoittaa, että euroskeptisiä argumentteja ei juuri koskaan käsitellä suurimpien sanomalehtien pääkirjoituksissa. Vaikka sanomalehdet vaativat laajempaa julkista EU-keskustelua, euroskeptikoiden leimaaminen ongelmalliseksi ryhmäksi keskittymällä argumenttien sijasta henkilökohtaisuuksiin käytännössä estää hedelmällisen keskustelun aiheesta.

Hesarin tykityksen vastapainoksi on hyvä seurata, mitä muut EU-asioista kirjoittavat. Esimerkiksi Jan Hurri Taloussanomissa.

Posted in , Media, Yhteiskunta | Edit | Comments Off

Matin ja Maijan sananvapaus

Friday, December 28th, 2007

Helsingin Sanomat myöntää 24.12.2007 julkaistussa pääkirjoituksessaan, että Suomessakin rajoitetaan sananvapautta. Asiasta puhuessaan Hesari tarkoittaa lehdentekijöiden sananvapautta.

* * *

Runsaat puoli vuotta sitten, kolmantena toukokuuta eli sananvapauden päivänä, Maija Aalto kirjoitti HS:n uutistoimittajien blogissa näin:

“Hyvään elämään tottuneen nuoren suomalaisen toimittajan on kuitenkin hankala surra jonkin sellaisen menettämistä, joka ei omalla kohdalla ole koskaan ollutkaan uhattuna.”

Koska toimittajalla ei ollut tietoa tai varsinkaan omakohtaisia kokemuksia Suomessa tapahtuvasta sananvapauden rajoittamisesta, hän pyysi apua lukijoilta. Esimerkkitapauksia kertyi niin runsaasti, että toimittaja joutui sulkemaan keskustelun ja poistamaan koekäytössä olleen Twinglyn löytämät linkit blogeihin, joissa hänen kirjoitustaan käsiteltiin. Näin Aalto perusteli jälkimmäistä ratkaisuaan:

“Myös blogilinkkausautomaatti Twingly on suljettu toistaiseksi, koska en halua erikseen alkaa mainostaa postauksen lopussa blogeja, joiden sisältö ei kuulu journalistista hyvää tapaa noudattavan viestimen sivuille.”

Joukossa oli linkki myös omaan postaukseeni, jota en vieläkään osaa pitää sisällöltään sopimattomana tai hyvän journalistisen tavan vastaisena.

* * *

Mutta palataan varsinaiseen asiaan. Lasitalon väkeä kuohuttanut sananvapauden loukkaus esitellään pääkirjoituksen kolmannessa kappaleessa:

“Pohjoismaat ovat näin ollen rauhan tyyssijoja myös journalisteille. Sananvapautta pitää silti jatkuvasti huolella vaalia. Sitä osoittaa Helsingin käräjäoikeuden äskeinen käsittämätön päätös, jossa oikeus tuomitsi Suomen Kuvalehden valokuvaajan osallistumisesta Asem-mielenosoitukseen. Oikeus toki jätti valokuvaajan ilman rangaistusta. Tosiasiassa kuvaaja teki vain työtään journalistina. Asiasta valitetaan hovioikeuteen, joka toivottavasti muuttaa käräjäoikeuden päätöksen.”

Helsingin Sanomien suhde sananvapauteen on mielenkiintoinen. Taviksista ei ole niin väliä, mutta journalistin oikeus käyttää tai kaventaa sananvapautta on pyhä ja loukkamaton. Parku on hirmuinen, kun poliisi rohkenee suhtautua niskuroivaan valokuvaajaan kuin kehen tahansa kansalaiseen.

Pääkirjoituksessa väitetään virheellisesti ja vastoin HS:n omassa uutisessa annettua tietoa, että käräjäoikeus tuomitsi valokuvaajan osallistumisesta mielenosoitukseen. Ei se niin mennyt: tuomio tuli niskoittelusta.

Pääkirjoituksen kirjoittaja ei selvästikään osaa päättää, oliko valokuvaaja paikalla töissä vai mieltään osoittamassa. Oli miten oli, poliisin määräyksiä kannattaa totella.

Posted in , Media | Edit | Comments Off