Aihearkisto: Lappi

Pitkästä aikaa Pyhällä

Kävin viime viikon perjantaina Arjan, Elinan ja Noken kanssa Pyhätunturin maisemissa. Edellisestä vierailusta ehti kulua toistakymmentä vuotta, ja sinä aikana moni asia oli muuttunut. Esimerkiksi hieno opastuskeskus oli minulle uusi tuttavuus.

Sää oli kävelyä ajatellen ihanteellinen ja kiersimme Karhunjuomalammen reitin. Kansallispuiston sivuilla tämä lenkki luokitellaan keskivaativaksi, matkaa kertyi kymmenen kilometriä. Polku oli koko matkan pitkostettu tai muuten helppokulkuinen.

Lenkin aikana pysähdeltiin tarpeen mukaan, ja kunnollinen ruoka- ja kahvitauko pidettiin Karhunjuomalammella. Itse suoritus sujui vaivattomasti, mutta tuntui seuraavana päivänä kaikkien pohkeissa. Syynä oli rankka nousu Pyhänkasteenlammelta Uhriharjun laelle. Opas taisi sanoa, että portaissa on neljäsataa askelmaa.

Kurut luonnollisesti säväyttivät, samoin komeat vanhat metsät ja värikäs suo Karhukurun pohjalla. Sen sijaan Pyhänkasteenlammen putous oli tällä kertaa vähävetinen ja vaatimaton.

Tapansa mukaan mallikelpoisesti käyttäytynyt Noke sai osakseen kiitosta ja ihailua muilta kulkijoilta, joita oli liikkeellä aika tavalla.

Kesä ja kelirikko

Pikaretki pohjoiseen ajoittui hetkeen, jolloin kesä syrjäytti kertarysäyksellä pitkän ja kolean kevään. No, kesä ja kesä. Kilpisjärvi oli edelleen rantoja myöten jäässä, ja kaksi vaeltajaa saapui maastosta sukset kainalossa. Kevon reitille oli lähdetty jalkapatikassa, ainakin yritetty.

Leiriytymissuunnitelmat menivät uusiksi sekä Kilpisjärvellä että Utsjoella, kun sulamisvedet olivat kastelleet perinteiset ja hyviksi havaitut teltanpaikat. Kuivia varapaikkoja onneksi löytyi eikä maisemissa välttämättä menetetty mitään:

Retken lintuosuus jäi vajaaksi, koska tie Piesjängän poroaidalle oli kelirikon vuoksi ajokiellossa ja leiri piti perustaa muualle, Elämykselliset ilta- ja aamuhetket lammella jäivät tällä kertaa haaveeksi.

Teimme aidalle kuuden tunnin päiväretken. Sen aikana lumi oli selvästi vähentynyt ja lähtöpaikalle oli ilmestynyt kolme uutta autoa.

Kemppinen kiinnosti

Rovaniemen pääkirjaston Lapponica-sali täyttyi eilisiltana ääriään myöten, kun professori Jukka Kemppinen kertoi Lapin eräretkeilyn edelläkävijöihin kuuluneesta isästään Kullervo Kemppisestä. Ajatuksia herättäneen tarinoinnin ohessa saimme katsella edustavan näytteen KK:n retkillään ottamia värivalokuvia.

Jukka Kemppinen pohdiskeli monia kiinnostavia kysymyksiä kuten sitä, miksi eräretkeily käynnistyi Suomessa vuosikymmeniä myöhemmin kuin Ruotsissa. Yksi syy oli sota: esimerkiksi KK:n jo 1930-luvun puolella suunnittelema hiihtovaellus Pallastuntureille jäi sodan vuoksi tekemättä.

Toisaalta KK pääsi sotatoimissa olleessaan näkemään aitiopaikalta tulevan suosikkialueensa. Luirojärvi ja sitä ympäröivä tunturierämaa teki ilmasta nähtynä niin väkevän vaikutuksen, että KK päätti tutustua alueeseen heti kun se on mahdollista. Ensin piti kuitenkin selviytyä hengissä sodasta.

Kun Kemppinen kavereineen sodan päätyttyä ilmestyi retkivarusteissa Rovaniemelle, poliisi katsoi aiheelliseksi kysellä miesten aikeita. Poliisin mielestä touhussa ei ollut paljoakaan järkeä, mutta ei toisaalta mitään rikollistakaan, joten matka kohti Vuotsoa ja tuntureita sai jatkua.

Ensimmäisillä retkillä varusteet olivat nykymittapuun mukaan jokseenkin käyttökelvottomia. Esimerkiksi jalkineina käytettiin vuodenajasta riippumatta monoja. Karttojen kehno taso oli omiaan lisäämään seikkailun tuntua.

Jukka Kemppinen mainitsi ohimennen isansä ja Urho Kekkosen varauksellisista väleistä. Poliittisten syiden lisäksi taustalla hiersi muuan tapaus Käsivarresta, josta Kullervo Kemppinen kertoo teoksessaan Laamanni muistelee (WSOY 2000).

Kun Kekkonen ja Kemppinen hiihtelivät samaan aikaan Käsivarren keväthangilla, Meekonjärven autiotupa oli autiotupaidean vastaisesti varattu Kekkosen käyttöön. Kun Kemppinen saapui paikalle, presidentin seurue oli poistunut – jätettyään jälkensä siivoamatta. Näin Kemppinen:

Ja todellisena katseenvangitsijana kämpän edustalle hankeen heiteltyinä tarkalleen ja yksin kappalein laskettuna 168 tyhjää keskiolutpulloa, Lapin kultaa tietenkin. Ilmeisesti herrat olivat järjestäneet kämpän portailta pullonheittokilpailun. Me keräsimme pullot kämpän seinustalla olleisiin seitsemään tyhjään olutkoriin ja tietenkin harmittelimme, kun eivät edeltäjämme olleet jättäneet meille edes yhtä täyttä pulloa maistiaisiksi.

Niinpä kuvasin  – ihan ilkeyksissäni, sen myönnän – Meekonjärven majan vieraskirjaan havaintomme seikkaperäisesti ja liimasin näytöksi ja todisteeksi vieraskirjan sivuille parikin Kekkos-sikarin vatsavyötä. Sen saattoi hyvin arvata, että tekoseni saatettiin Kekkosen korviin, joten ei ollut syytä ihmetellä, kun ’perästä kuului’…

Kullervo Kemppisen esikoisteos Lumikuru vuodelta 1958 vauhditti osaltaan eräretkeilyn alkuvaiheita Suomen Lapissa. Toinen merkittävä tekijä oli se, että suosituimmilta retkeilyalueilta alkoi saada tarkkoja topografikarttoja.

Lumikuru-kirjan liitteenä oli oheinen kartta nykyisen UK-kansallispuiston alueesta. Kemppisen käyttämä nimi Saariselkä vakiintui jatkossa tarkoittamaan Kaunispään eteläpuolelle syntynyttä taajamaa. Kartan piirtämisen aikoihin sitä ei vielä ollut olemassa.

Suongilin onneton keitto

Palasin torstaina teatteriretkeltä Utsjoelta. Operaatio Paulaharjun esiintyjät ja yleisö kohtasivat aidossa erämaaympäristössä: näyttämöltä oli matkaa Tenon varteen linnuntietä 15 kilometriä, Sulaojalle vielä selvästi enemmän. Omasta puolestani voin todeta, että retki oli tähänastisista fyysisesti selvästi rankin.

Pitkät patikoinnit eivät säikäytä Operaation ystäviä. Osoituksena tästä on sunnuntaina kirjattu ensi-iltojen tähänastinen yleisöennätys, 53 katsojaa! Maanantaina katsojia oli 42 ja tiistaina 22. Uskomattomia lukuja senkin vuoksi, että vahingossa paikalle osuneet puuttuivat tällä kertaa joukosta.

Uutena esityksenä nähtiin Operaation verkkosivuilla kansanopperaksi luonnehdittu Petra Poutasen säveltämä ja Juha Hurmeen dramatisoima ja ohjaama Suongil, suuri noita.  Suongil oli ylivertainen pyyntimies, joka iskussa ollessaan ruokki koko yhteisön. Sitten onneton kokkausyritys vei pyyntionnen… Toisena esityksenä oli kestosuosikki Niilas Saaran kiroissa.

Esiintyjäryhmä oli uudistunut ja hieman kasvanutkin. Uusista kasvoista Antti Laukkarinen esiintyi vahvasti Suongilin roolissa; muista jäi mieleen Suongilin keittopuuhiin houkutellut kateellinen naapuri Vaiskin Illep (Joni Seppälä). Jouni Rissanen ja Timo Torvinen jatkoivat vakuuttavasti Niilaksena ja Talmulahden pappina.

Aikataulusyistä valtaosalla vieraista on mahdollisuus nähdä vain yksi esitys. Valitettavasti, on pakko sanoa. Minä viivyin perillä kolme päivää ja Suongil kuulosti kerta kerralta paremmalta. Toisaalta Niilaksen ja papin otattelu ei ole seitsemän katsomiskerran jälkeenkään menettänyt vähääkään tehostaan.

Lämmin kiitos kesän kohokohdasta työryhmälle ja kanssavaeltajille!

Historiaa rankkasateessa

Ennusteen mukaan sateet uhkasivat vasta puolilta päivin, joten kastumisen vaaraa ei pitänyt olla. Mitä vielä!

Ensimmäiset pisarat putoilivat tullessani Jätkänkynttilä-sillan pieleen. Pälyilin taivaalle, muutin reittiä ja lisäsin vauhtia. Sää oli lämmin eikä sade sinällään haitannut, mutta mukana olleiden laitteiden kosteudensietokyky arvelutti.

Valtakadun varteen ehdittyäni vettä tuli jo niin rankasti, että oli pakko hakeutua katon alle. Jäin aluehallintoviraston päätyyn tarkkailemaan tilannetta. Taivas näytti tasaisen harmaalta, joten aivan pienestä kuurosta ei ollut kyse. Seinässä oli metallilaatta, jota en ollut aiemmin huomannut.

Laatassa kerrotaan ”routsalaisten” vapaaehtoisten suojanneen talvisodassa Lapin asutuskeskuksia ja rintamajoukkoja 75 mm ja 40 mm Bofors ilmatorjuntatykeillä. Suomi sai Ruotsista muutakin apua, mutta jostain syystä tekstissä keskitytään tykkeihin.

Yritin muistella, missä yhteydessä asiasta on viimeksi puhuttu. Mieleen tuli feministihallituksen ex-asuntoministeri Mehmet Kaplan, joka rinnasti talvisotaan osallistuneet ruotsalaiset vapaaehtoiset Syyriaan sotimaan lähteneisiin jihadisteihin.

Joki purkaa jäitä

Kemijoen jäät lähtivät kaupungin kohdalta jo ennen vappua, mutta Ounasjoki pidätteli hieman kauemmin.

Helatorstaina joki oli jäitä valkoisenaan, eilen avovesi oli jo vallitsevana ja tänään huilasi enää rippeitä.

Kuovit ottivat kyytiä jäälautalla.

Kirjallinen hiihtoretki

Viikonloppuna Rovaniemellä järjestettyjen Pohjois-Suomen kirjailijapäivien iltaohjelmassa oli Juha Hurmeen puheenvuoro aiheesta Hiihtourheilu ja sanataide.

Yllättävästä aiheesta huolimatta tai siitä johtuen esitys oli antoisa ja innostava. Juha lähti Johannes Schefferuksesta ja päätyi Pentti Haanpäähän, minä päädyin samoilla silmillä kevään ehkä viimeiselle hiihtoretkelle.

Aamulla puoli viiden aikaan hanki oli luja ja pakkasta seitsemän astetta. Keli vain parani lumen pinnan kostuessa. Hiihtäjää hanki olisi kantanut koko päivän, auton kanssa metsäautoteillä sai olla tarkkana.

Keskeinen kriteeri loppukevään hiihtoretkiä arvioitaessa on äänimaisema: kuuluuko kelkan pärinää. Nyt ei kuulunut. Hyvä niin, varsinkin kun pitopohjasuksien ulinassa oli ihan tarpeeksi kestämistä.  Kyllä hävetti, kun teeri joutui sen vuoksi lopettamaan hyvään alkuun päässeen lauluesityksensä.

Hajahavaintoja

Keskiviikko oli Kilpisjärvellä huikaisevan kaunis kevätpäivä. Mieli teki hiihtämään, mutta sukset eivät olleet mukana. Retkeilykeskuksessa oli esillä Yrjö Metsälän ihastuttavia kuvia.

Matkalla näkyi parikymmentä pulmusta ja vähän toistakymmentä joutsenta. Hiiripöllö tarkkaili liikennettä Karesuvannon kylän keskustassa. Muotkatakkavaaran levähdyspaikalla sain kaveriksi pulmusen.

Merimetso herättää rannikoilla närää ja kuumia tunteita, mutta Lapissa kyseessä on harvalukuinen läpimuuttaja. Tänään Jängislahdessa saimme ihailla isolla porukalla 24 merimetson parvea, joka matkasi kaupungin yli pohjoiseen. Havainto oli kevään neljäs Tiiraan ilmoitettu.

Petolintuja on ollut liikkeellä ilahduttavan runsaasti. Jos tähystää muutaman tunnin ajan Niskanperän pelloilla, pääsee melko varmasti näkemään tuulihaukan, piekanan, sinisuohaukan, suopöllön ja hiiripöllön. Enempäänkin on hyvät mahdollisuudet.

Puolivahingossa Ruotsiin

Jätin kulttuuri-ihmiset tilaisuuteensa kaupungin keskustaan ja ajoin Suensaaren pohjoisosaan. Toivoin näkeväni lintuja, ja kartalla alue näytti kiinnostavalta veden ja kuivan maan labyrintilta.

Jalkauduin uimarannan pysäköintialueella ja huomasin pian tulleeni laajan golfkentän laitaan, vieressä virtasi Tornionjoki. Eri puolilla kenttää näkyi parikymmentä pelaajaa kärryineen.

Kävelin puolisen kilometriä ja jäin penkille tarkkailemaan tilannetta. Viereen oli pystytetty taulu, josta en paljoa ymmärtänyt. Sen kuitenkin, että tämän 16. väylän ihannetulos eli par on neljä.

Sää oli aurinkoinen, mutta ukkonen jyrisi koko ajan pohjoisen suunnalla. ”Ei se tuosta suunnasta yleensä päälle tule”, vakuutti viereeni istahtanut pelaaja. Hän pääsi väylälle viimeisenä, koska aloitti lähempää lippua, punaisella merkitystä paikasta.

En yhtään ihmettele, että golf on kilpailuhenkisten jääkiekkoammattilaisten kesäinen suosikkilaji: taitoa ja keskittymistä vaativa eikä liian raskas. Tasoitusten ansiosta eritasoiset lajin harrastajat voivat pelata keskenään.

Lajin olemusta miettiessäni pohjoisesta lähestyi äänekäs parvi merihanhia. Linnut laskeutuivat rantaveteen pensaikon taakse, mistä ne myöhemmin siirtyivät keskelle jokea. Parvi oli yllättävän suuri, laskin 210 lintua. Kun kotiin palattuani olin ilmoittamassa havaintoa Tiiraan, huomasin hanhien oleskelleen Ruotsin aluevesillä.

Valtakunnanraja jakaa golfkentän siten, että väylistä 11 on Ruotsin ja 7 Suomen puolella.

Yksin erämaassa

Viikon retki Muotkatuntureille oli kaikin puolin antoisa. Myös säät suosivat: alkuviikolla päivät olivat lähes kesäisen kauniita ja lämpimiä, mutta yöt kylmiä. Lämpötila pysytteli plussan puolella vain yhtenä yönä. Jakson lopulla sää muuttui syksyiseksi.

Vuonna 1991 Lappiin perustettiin 12 erämaa-aluetta, joista Muotkatunturin erämaa on yksi. Se on oikea erämaa muutenkin kuin hallinnollisesti, kohtuullisen laaja  (1570 neliökilometriä) ja maltillisesti varusteltu.

Koska retkeilijöitä houkuttelevia autiotupia on harvassa, hieno alue on pysynyt ihmeen rauhallisena. Tapasin kuuden päivän aikana vain yhden vaeltajan! Samalle seudulle vuosituhannen vaihteessa tekemälläni ruskaretkellä en nähnyt edes etäältä muita ihmisiä.

Ehkä tupien puuttumistakin merkittävämpi erämaisuuden tunnusmerkki on se, että puhelin oli mykkänä suuren osan retkeä. Vaikka Soneran kuuluvuuskartta on laajalti valkoinen, yhteyden ulkomaailmaan sai sentään monestakin paikasta.

Hankin ennen retkeä uuden puhelimen, jonka sanotaan sopivan erityisen hyvin vaativiin retkioloihin. Erityisesti ajattelin kosteutta, jolle entinen luurini oli turhan herkkä.

Mahdollisia ongelmatilanteita ajatellen GPS on ”ihan kiva” ominaisuus: tarkka paikanmääritys perustuu satelliitteihin ja onnistuu joka paikassa. Mutta miten saa koordinaatit ihmisten ilmoille, jos kenttää ei ole!

Erämaassa asiat asettuvat hetkellisesti uuteen tärkeysjärjestykseen. Netin katkeileminen tai tunnuslukujen  muistaminen ovat mitättömiä juttuja sen rinnalla, että pysyy kuivana päivälla, tarkenee yöllä, saa syödäkseen ja jaksaa perille.