Aihearkisto: Taide ja kulttuuri

Kaikkea muuta kuin turha!

Elokuvakriitikko Juho Typpö kirjoitti Hesarissa, että Tuntematon sotilas on ”turha” elokuva. Otsikon luettuani ensimmäinen ajatus oli, että taidan jättää väliin. Katsoin sitten kuitenkin, ehkä vähän uhmamielellä.

Ikitie-elokuvan olen nähnyt jo aiemmin. Ihastuin Tuurin kirjaan ja halusin ehdottomasti katsoa sen pohjalta tehdyn elokuvan. HS:n kriitikko Miska Rantanen luonnehti Ikitietä ”loistavaksi”, joten kollegat operoivat arvosteluasteikon ääripäissä.

Kannatti luottaa itseensä enemmän kuin Typpöön: aivan erinomaisia elokuvia kumpikin ja ehdottomasti katsomisen arvoisia! On makuasia kummasta pitää enemmän. Jos antaisin tähtiä, Ikitie voisi saada viisi. Vaan enpä anna, en varsinkaan Tuntemattomalle sotilaalle. Se on meille suomalaisille niin erityinen elokuva, että tähtien jakaminen tuntuu, kuinka sanoisi … turhalta.

Tuntemattomasta on nyt tehty kolme elokuvaa. Näin Laineen version vuodelta 1955 ensi kerran varusmiehenä Oulun kasarmilla ja silloin se teki voimakkaan vaikutuksen.  Myöhemmin olen nähnyt elokuvan telkkarista muutaman kerran kokonaan ja lukemattomia kertoja osia siitä.

Mollbergin vuonna 1985 valmistunutta versiota en ole nähnyt teatterissa, telkkarissa kyllä. Muistikuvaa siitä hallitsee äärimmilleen viety realismi, jota käsikameran käyttö tehostaa entisestään. Päällimmäiseksi on jäänyt mieleen ilmahyökkäys, jonka aikana sotamies Korpela päästää hevosen valjaista ja huutaa:

Täällä kiusataan järjettömiä luontokappaleitakin niinkuin ne olisivat jollekkin pahaa tehneet. Lähre pois!

Louhimiehen versio on Hesarin Typön sanoin ”turvallinen, riskitön ja kaikkia miellyttämään pyrkivä”. Elokuva ei varmaankaan ole kriitikon toiveiden mukainen, mutta tällä perusteella on kohtuutonta leimata se ”turhaksi”.

Uusi Tuntematon on parhaalla käytettävissä olevalla taidolla ja tekniikalla toteutettu elokuva tärkeästä aiheesta. Ei ole yhtään liikaa, että Linnan mestariteoksen pohjalta tehdään elokuva kolmenkymmenen vuoden välein ja että tämä uusin ajoittuu itsenäisyyden juhlavuoteen!

Juho Typön 27.10. julkaistu tyrmäävä arvostelu herätti odotetusti vilkkaan keskustelun, jossa asiaa käsiteltiin monipuolisesti ja ansiokkaasti. Lainaan nimimerkki milla kuun mielipidettä:

Olen toiminut kauan lukion äidinkielenopettajana. Vielä 80-luvun loppupuolella TS kuului niihin kaikkien muistamiin ”pakkoluetettaviin” kirjoihin. Monet pitivät, useimmat kokivat kirjan lähinnä liian paksuksi ja tylsäksi, osa lintsasi lukemisen. Sitkeästi ja syystä klassikko säilyi lukuohjelmassa. 90-luvulla alkoi tulla uudenlaisia vaikeuksia. Nuoret lukijat valittivat, että eivät erota miehiä toisistaan, pitivät kirjaa hankalana eivätkä kelpuuttaneet jatkosodan tapahtumia juoneksi: ”Tässä ei tapahdu mitään.” Vähitellen TS:n lukeminen sitten hiipui, ja muutenkin ”kaikki lukevat saman kirjan” -systeemi mureni. Toki nykyäänkin joku joskus teokseen tarttuu. Joillakin se on edelleen luetettu peruskoulussa, mutta tämä on havaintojeni mukaan hyvin harvinaista.

Louhimiehen Tuntemattomassa ei unohdeta, että sotaa käytiin muuallakin kuin etulinjassa. Kotirintamalle sijoittuvat kohtaukset ovat uutta aeiempiin versioihin verrattuna ja ne syventävät merkittävästi elokuvan välittämää kuvaa sotaan joutuneestsa suomalaisesta miehestä.

Katsomoissa on nähty ilahduttavan runsaasti nuoria ihmisiä. Monille heistä Louhimiehen Tuntematon on se ensimmäinen. Luultavasti osa katsojista innostuu lukemaan myös Linnan romaaniin, jolloin elokuva ei ole tässäkään mielessä turha.

Uutuuselokuva muistuttaa vaikuttavalla tavalla siitä, että Suomi ja suomalaiset ovat joutuneet maksamaan itsenäisyydestä kovan hinnan.

Erämaateatterissa Iisakkijärvellä

Palasin eilen teatteriretkeltä Kaldoaivin erämaasta Sevettijärven pohjoispuolelta. Askelia tuli 54594, vähän vähemmän kuin vuosi sitten. Kyseessä siis Operaatio Paulaharjun neljäs kausi.

Kantaesityksenä nähtiin Kieruan vanha pappi ja toisena viime vuonna ohjelmistoon tullut kansanooppara Suongil, suuri noita. Alusta asti mukana ollut Niilas Saaran kiroissa nähdään ylimääräisenä esityksenä loppuviikolla.

Ensi-illan yleisömääräksi laskettiin 51, ja seuraavana iltana väkeä näytti olevan suunnilleen saman verran. Paluumatkalla Opukasjärven tuvalla ja polulla oli sen verran vilkasta, että hyviin katsojamääriin päästäneen tänäkin vuonna. Joitakin kalamiehiä lukuun ottamatta kaikki olivat liikkeellä teatterielämyksen houkuttelemina.

Projekti huipentuu ensi vuonna Käsivarren yliperällä, missä esiintyjät ja yleisö joutuvat urheilukielellä sanottuna suorittamaan. Myös luonnonolot ovat aiempaa haasteellisemmat, esimerkiksi ensilumi voi sataa koska hyvänsä.

Iisakkijärvellä aloitettiin hautajaisilla: Kieruan (Skjervøy) pappi on päässyt vaivoistaan ja siunataan haudan lepoon. Pappi ei kuitenkaan viihdy haudassaan, vaan näyttäytyy kuutamoisina öinä kummituisena kirkon ja kirkkomaan vaiheilla.

Kieruan väki kavahtaa ja pelkää entistä pappiaan. Vain Jäämeren parkitsema vanha aapakarhu uskaltaa kysyä:

-Mikset sie, pappi, pysy hauvassa?

Onneton pappi saa lopullisen rauhan vasta tunnustettuaan syntinsä naapuriseurakunnan vanhalle kollegalle. Tämä ottaa kauhtanastaan neulan, pistää kirkkomaahan reiän ja sanoo:

-Maa ottaa sinut vastaan. Tuon reiän lävitse pitää sinun tällä hetkellä menemän ja mahtuman … ja pysymän maassa tuomiopäivään asti!

Terveiset Tartosta

Täällä taas, ensi kertaa syvällä Viron sisämaassa eli Tartossa. Kaupunki on yllättävän pieni ja ehkä siksi mukavan oloinen. Samaa en valitettavasti voi sanoa meidät tänne houkutelleesta Viron kansallismuseosta. Uusi museo on suuri ja mahtava samaan tapaan kuin ne Tallinnan julkiset rakennukset, joista kirjoitin joulukuussa.

Muiden arvioihin tutustumatta uskallan epäillä, että museo tulee jakamaan mielipiteitä. Paljon lienee niitä, joiden mielestä kansallismuseon kuuluu olla ennen muuta monumentaalinen. Toinen ryhmä, johon Jouni ja minä kuulumme, haluaisi mentävän asiat edellä.  Kuten suurissa museoissa aina, nähtävää on paljon enemmän kuin kertakäynnillä jaksaa katsella. Ikävä vain, että toiseen käyntiin voi mennä aikaa.

Museon päänäyttely (suomeksi Tapaamiset) kertoo tavallisista virolaisista eri aikoina. Näyttely Uralin kaiku esittelee suomalaisugrilaisten ja samojedien perinteistä arkikulttuuria. Oma testiryhmäni piti enemmän tästä jälkimmäisestä eikä pelkästään sen vuoksi, että siihen sisältyi koko vierailun kohokohta. ”Sanapeli” esitteli kansojen kielisukulaisuuden hauskasti, havainnollisesti ja nykyaikaisesti.

Toisena Tartto-päivänä kiertelimme kaupungilla ja kävimme vain yhdessä museossa. KGB-museo on monessa mielessä uuden kansallismuseon vastakohta: ahdas, ”vanhanaikainen”, mutta erittäin toimiva. Autenttiset tilat tuovat nimenomaan museoon sellaista lisäarvoa, jota tasokkainkaan arkkitehtuuri ei kykene tarjoamaan.

Eräänlainen museo on tämä majapaikkammekin, ihastuttava Tampere Maja.

Suongilin onneton keitto

Palasin torstaina teatteriretkeltä Utsjoelta. Operaatio Paulaharjun esiintyjät ja yleisö kohtasivat aidossa erämaaympäristössä: näyttämöltä oli matkaa Tenon varteen linnuntietä 15 kilometriä, Sulaojalle vielä selvästi enemmän. Omasta puolestani voin todeta, että retki oli tähänastisista fyysisesti selvästi rankin.

Pitkät patikoinnit eivät säikäytä Operaation ystäviä. Osoituksena tästä on sunnuntaina kirjattu ensi-iltojen tähänastinen yleisöennätys, 53 katsojaa! Maanantaina katsojia oli 42 ja tiistaina 22. Uskomattomia lukuja senkin vuoksi, että vahingossa paikalle osuneet puuttuivat tällä kertaa joukosta.

Uutena esityksenä nähtiin Operaation verkkosivuilla kansanopperaksi luonnehdittu Petra Poutasen säveltämä ja Juha Hurmeen dramatisoima ja ohjaama Suongil, suuri noita.  Suongil oli ylivertainen pyyntimies, joka iskussa ollessaan ruokki koko yhteisön. Sitten onneton kokkausyritys vei pyyntionnen… Toisena esityksenä oli kestosuosikki Niilas Saaran kiroissa.

Esiintyjäryhmä oli uudistunut ja hieman kasvanutkin. Uusista kasvoista Antti Laukkarinen esiintyi vahvasti Suongilin roolissa; muista jäi mieleen Suongilin keittopuuhiin houkutellut kateellinen naapuri Vaiskin Illep (Joni Seppälä). Jouni Rissanen ja Timo Torvinen jatkoivat vakuuttavasti Niilaksena ja Talmulahden pappina.

Aikataulusyistä valtaosalla vieraista on mahdollisuus nähdä vain yksi esitys. Valitettavasti, on pakko sanoa. Minä viivyin perillä kolme päivää ja Suongil kuulosti kerta kerralta paremmalta. Toisaalta Niilaksen ja papin otattelu ei ole seitsemän katsomiskerran jälkeenkään menettänyt vähääkään tehostaan.

Lämmin kiitos kesän kohokohdasta työryhmälle ja kanssavaeltajille!

Tallinna päev

Viroon saapuessani juhlittiin Tallinna-päivää. Raatihuoneentorilla oli musiikki- ja tanssiesityksiä ja matkalla Viru-keskuksen kirjakauppaan osuin toiseenkin esiintymislavaan. Jäin kuuntelemaan loistavaäänistä laulajatyttöä.

Vietin omaa Tallinnapäivääni retken päätteeksi vasta viikkoa myöhemmin. Harkitsin Tallinna-kortin hankkimista, mutta valitsin kuitenkin hop-on-hop-off -kiertoajelut ja vierailun kahdessa kohteessa. Vaihtoehtoina olivat Lentosatama, Kumu, ulkoilmamuseo ja TV-torni.

Reittejä oli kolme, selostukset antoisia ja kielivaihtoehtoja kymmenen. Koska sää suosi, bussin avoimessa yläkerrassa oli mukava istua ja ottaa kuvia. Täyden kattauksen nautittuani tiedän Tallinnasta yhtä ja toista. Paketin hintakaan ei ollut paha, 35/25 €.

Lentosataman merimuseo on Viron suosituin museo. En ihmettele: aiheesta kiinnostuneille riittää nähtävää. Satavuotiaan, jo pahasti rapistuneen lentokonehallin ottaminen edustavaan uusiokäyttöön on sinällään kulttuuriteko! Näyttelyn varsinainen vetonaula on sukellusvene Lembit, johon pääsee sisälle.

Rocca al Maren ulkoilmamuseon erikoisuutena oli ajanmukaisiin asuihin pukeutunut henkilökunta, jolta sai kysellä kaikkea mieleen tulevaa. Ajokkinsa vieressä päivystänyt hevosmies olisi tosin pitänyt ensin herättää.

Vihreä reitti suuntautui ydinkeskustan koillispuolelle, Lasnamäen kaupunginosaan ja Piritan suunnalle. Lasnamäe on neuvostotyyliin rakennettu jättimäinen lähiö, jossa asuu kolmasosa Viron asukkaista. Reitin varrella sijaitsevat mm. Kadriorgin puisto, laululava, televisiotorni ja Piritan luostarin rauniot.

Kuulin bussissa järkeenkäyvän selityksen kaikkialla Virossa silmiinpistävään ilmiöön, heikossa kunnossa olevien rakennusten runsauteen. Kun miehitysaikana kansallistettua omaisuutta palautettiin alkuperäisille omistajilleen, näillä ei useinkaan ollut varoja sijoitettavaksi kiinteistöjen korjaustöihin. Toisaalta omistukseltaan kiistanalaisiin kohteisiin ei haluta sitoa senttiäkään oikeusprosessien ollessa kesken.

Illalla Hippokselle

Tänään toivottavasti mestaruusjuhliin huipentuva viikko Jyväskylässä on pitänyt sisällään muutakin kuin jääkiekkoa. (Pistäydyin välillä Hämeenlinnassa ja Tampereella, Onnibussin kyljessä oli tuttu mies.)

Ihan ensiksi kävimme kaupunginteatterissa katsomassa Saision/Korhosen Elämänmenon. Tehokkaasti hyödynnetty suuri näyttämö oli pienimuotoisten ulkoilmaproduktioiden jälkeen häkellyttävä kokemus, toki samalla vaikuttava.

Kokeilin retkiluistimia Jyväsjärvelle auratulla radalla. Suorittaminen muistutti enemmän luisteluhiihtoa kuin sitä luistelua, johon minä olen tottunut. Syynä olivat siteet, joissa kantapää pääsee liikkumaan. Minulle kokemus ei ollut läheskään yhtä nautinnollinen kuin kokeilu rullaluistimilla hyvällä alustalla. Ongelmana oli tietysti myös mailan puuttuminen…

Teimme Murun ja Lennin kanssa kaksi pitkää kävelylenkkiä ja yhden vähän lyhyemmän. Edellisestä vierailustani Haukanniemessä ehti kulua aika monta vuotta; kouluajan lintuharrastuksen ansiosta paikka on hyvinkin tuttu. Koirat kävelivät mallikkaasti, ja poika antoi vetoapua äidilleen.

Hattu ja nutukkaat

Tromssan taidemuseossa (Nordnorsk Kunstmuseum) oli tauluja kahdessa kerroksessa, kiinnostavammat yläkerrassa ja nimekkäimpien taiteilijoiden työt alakerrassa. Meille sopi mainiosti, että yläkerrassa sai kuvata, mutta alakerrassa ei.

Monista suurikokoisista maisemamaalauksista jäi mieleen erityisesti kaksi. Otto Sindingin (1842-1909) kuun valaisemassa talvimaisemassa Reinesta mökkien savut nousevat pystysuoraan kerrankin tyynessä pakkassäässä.

Adelsteen Normannin (1848-1918) jäätikköaiheinen työ on ensimmäinen maalaus, jonka muistan tästä aiheesta nähneeni.

Ajan tavan mukaan työ tehtiin kahdessa vaiheessa, aiheen luonnosteleminen paikan päällä ja varsinainen maalaaminen ateljeessa. Lopputulokset ovat kiistatta taidokkaita, mutta mahtipontisia ja väreiltään tunkkaisia. Joukossa oli yksi pienikokoinen työ, jonka raikkaat värit erottuivat edukseen.  En valitettavasti muista tekijän nimeä.

Yläkerran ja koko talon huikeimmat ja samalla hupaisimmat elämykset tarjosi ranskalainen François-Auguste Biard (1799–1882). Toisessa maalauksessa kolme miestä on joutunut armottomaan lähitaisteluun jääkarhujen kanssa. Miesten onneksi pedot näyttävät olevan kooltaan selvästi normaalia pienempiä.

Toisessa Biardin maalauksessa Lars Levi Laestadius saarnaa tunturisaamelaisille pukeutuneena turkkiin, nutukkaisiin ja – silinterihattuun!

Saamelaisten kodat ovat hautautuneet yli kahden metrin paksuiseen lumihankeen.  Koska tuuli pitää avotunturissa yleensä lumen paksuuden kohtuullisena, leiripaikaksi on pahaksi onneksi valittu lumenviipymä. Sattuuhan sitä, tuskin kuitenkaan todellisuudessa.

En jaksanut syttyä alakerran näyttelystä, koska näin keväällä edustavan valikoiman Norjan vanhan taiteen huipputöitä Oslon Nasjonalgallerietissa.

Suomi ei ansainnut Tiinaa

Tiina Rosenberg, jatkossa TR, purkaa pahaa oloaan uusimman HS-kuukausiliitteen haastattelussa.

TR toimi jonkin aikaa Helsingin Taideyliopiston rehtorina, mutta joutui jättämään tehtävän ennen aikojaan. Tarkkaa syytä ei paljasteta, mutta kultaista kenkää taisi tulla. Koska Suomessa ”ei olisi ollut tulevaisuutta”, TR palasi Tukholmaan. Siellä odottivat professorin virka ja asunto rauhallisella alueella.

En odottaisi 58-vuotiaalta professorilta pissistason ajattelua. Näin tunneäly säkenöi (boldaukset omat):

… miehiä mielistelevät naisjohtajat, jotka kieltävät naisten rakenteellisen syrjinnän ja tarjoavat siitä todisteeksi vain omaa urakehitystään.

Ei minua ole koskaan ammuttu Malmössä. Käsittääkseni Suomessakin joskus ammutaan, eivätkä ampujat ole mistään muualta tulleita.

Ennen ulkomaille lähtöään TR vaikutti Itä-Helsingissä ja oppi tunnistamaan duunarin; jatko-opintoja on suoritettuna mm. DDR:n Karl Marx -yliopistossa. Tiinan tiedeuraan on kuulunut plagiointisyytösten lisäksi ainakin sukupuolentutkimusta ja teatteritiedettä.

Toimittaja on välillä ihmeissään, mutta antaa haastateltavan paasata turhia kyselemättä. On ehkä kiinnostavaa tietää, miten TR ”keskusteli” keväällä prof. Janne Saarikiven ja kansanedustaja Oras Tynkkynen kanssa. Tynkkysen osuus löytyy Henry Laasasen asiaa käsitelleestä blogipostauksesta.

TR arvioi HS-haastattelussa, että Suomi voisi ottaa vastaan 1 000 000 pakolaista. Perustelu puhuu puolestaan: ”Metsiä ja kyliä kyllä riittää”.

* * *

Luin loppukesän aikana kaikki Samuli Parosen kirjat. Urakan aikana pohdiskelin, onko Parosella vastinetta nykykirjailijoiden joukossa. Ei tullut mieleen. Sen sijaan Parosen vastakohta löytyy helposti, julkisuushakuinen, muodikkaasti ajatteleva, itseriittoinen ja isoääninen: Jari Tervo.

Kirjoitin Parosesta sivuston puolelle.

Kevyt klassikko

Juha Hurme, Operaatio Paulaharjun primus motor sanoo eilen julkaistussa HS:n haastattelussa olevansa kirjallisuusmies:

Teatteri on minulle vain keino elävöittää kirjallisuutta hauskasti.

Kiinnostavaa! Joskus olen epäillyt, että teatteri taidemuotona on kehitetty sellaisten tarpeisiin, jotka eivät jaksa tai viitsi lukea kirjoja.

Hesarin jutussa kerrotaan Hurmeen pakanneen rinkkaan kahdeksan kiloa kirjoja. Minulla oli Lemmenjoen retkellä mukana vain yksi kirja, SKS:n vuonna 2000 julkaisema klassikkoteoksen Tunturien yöpuolta kevytversio.

Paulaharjun ja Operaation ystäville on tarjolla toinenkin vaihtoehto. Kun viime vuonna Hannukurusta palatessani jouduin odottamaan bussia Kittilässä, marssin kirjastoon ja etsin käsiini kovakantisen, Urpo Huhtasen kuvittaman juhlaversion.

Elämyksiä Lemmenjoella

Operaatio Paulaharjun toisen tuotantokauden esitykset on nyt nähty, laulut kuultu ja tutut tavattu. Paikka oli uusi, mutta meininki entisellään, siis mahtava.

Olen retkeillyt Lemmenjoen kansallispuiston erämaaosassa, mutta perusosa oli ennestään käymätön paikka. Teatteritapahtuma oli riittävä lisäsyy matkustaa ihailemaan komeaa jokilaaksoa. Nähtyäni esitykset toiseen kertaan palasin Njurgalahteen venekyydillä, jäin yöksi ja pääsin venettä kuljettaneen Veikon synttäreille. Hieno päivä ja mukava ilta!

Joku samassa veneessä Njurgalahteen saapunut huomasi vasta Inarissa rinkan jääneen laiturille. Tapaus on ensimmäinen laatuaan kaiman pitkän vesiliikenneuran aikana. Kaikenlaista sattuu ja tapahtuu kun oikein innostuu teatterista!

Kommentteja tapahtumasta ja lisää kuvia täällä.