Aihearkisto: Valokuvaus

Lapset töissä

Saavuin Tampereelle puoli yhden aikoihin, vein tavarat aseman säilytyslokeroon ja suuntasin kohti Työväenmuseo Werstasta. Olin käynyt siellä toukokuussa, mutta Lewis Hinen valokuvat lapsityöläisistä viime vuosisadan alun Yhdysvalloissa houkuttelivat vierailemaan näin pian uudelleen.

Kehnosta palkkatasosta johtuen perheet eivät tulleet toimeen isän palkalla, ja lastenkin oli osallistuttava rahan hankkimiseen. Kun päivät kuluivat töissä, koulunkäynti jäi retuperälle.

Näyttelyn nuorin lapsityöläinen oli juurikaspellolla ahertanut Hilda, ikää kolme vuotta. Muita maatalouden työpaikkoja olivat esimerkiksi marjojen ja puuvillan poimiminen.

Myös tehtaissa käytettiin lapsityövoimaa, esimerkiksi Hinen tunnetuimpiin kuuluvassa kuvassa lapset työskentelevät kutomossa puolanvaihtajana. Kun mittaa on vähänlaisesti, ylös yltääkseen työn sankarit ovat kiivenneet koneen päälle.

Koneiden suojalaitteet olivat usein puutteelliset, ja näyttelyn ehkä riipaisevinta antia ovat kuvat työssä kätensä tai jalkansa menettäneistä lapsista.

Aiheesta johtuen näyttelystä ei löydy kauniita tai positiivisia kuvia. Huumoria, jos kohta mustaa edustaa kuva arviolta 10-vuotiaista lehdenmyyjäpojista taukoa viettämässä. Kaikki pössyttävät tupakkaa posket lommolla ja savupilvi on muhkea.

Hinen kuvat ja projekti kaikkineen on mielestäni parasta, mitä kameran avulla voi tehdä. Myöhemmistä kuvaajista Sebastiao Salgado kuuluu samaan sarjaan. Miehiä yhdistää perusteellisuus ja yliopistotausta: Hine on alkujaan sosiologi, Salgado taloustieteiljä.

Tämän päivän hifistelijöiden olisi hyvä huomata, että lopputuloksen kannalta hienoja välineitä monin verroin tärkeämpää on se, mitä kuvaajan päässä liikkuu.

Lisää Hinen ja Salgadon kuvia

Pilkkasiipi, täpläpää

Kerroin viikko sitten surkeasti epäonnistuneesta kuvausyrityksestä. Eilen onnistuin selvästi paremmin. Paikka oli edelleen Kirkkolampi, mutta kohteena nyt naurulokin asemesta pilkkasiipi. Toinen puolisko lampea oli jäässä, ja pilkkasiipi sukelteli intensiivisesti melko lähellä rantaa.

Panin telejatkeen paikalleen ja ruuvasin kameran kiinni yksijalkaiseen jalustaan. Valoa ei ollut kehuttavasti, ja väänsin herkkyyden 1250 ASAan. Samalla kävi mielessä, että filmiaikana tuollaisista lukemista nähtiin vasta unta.

Lähestyin lintua sukellusten aikana; linnun pinnalla ollessa seisoin kuin suolapatsas. Kolmen spurtin jälkeen olin jo aika lähellä. Lintu ui loitommaksi, mutta ei hermostunut pahemmin. Sen sijaan isokoskelot pitivät touhuani niin epäilyttävänä, että katsoivat parhaaksi nousta siivilleen. Sinisorsat tulivat toiveikkaasti lähemmäksi ja päätyivät samaan kuvaan pilkkasiiven kanssa. Sorsia oli kaikkiaan 37.

Lintukirjassa sanotaan, että nuorella pilkkasiivellä valkea siipilaikku on usein piilossa ja että pään valkeat kuviot ovat selvemmät kuin vanhalla naaraspukuisella linnulla. Niinpä kyllä, mutta reunoiltaan epämääräiset kuin maalipyssyllä ammutut. Siipilaikku oli pieni ja sokeripalamaisen selkeä.

Ounasjoen suistossa on näkynyt pilkkasiipiä muutaman viikon ajan, Kirkkolammessa en muista tavanneeni lajia aiemmin. Kesällä Kirkkolammelle ilmestyi yllättäen metsähanhi.

Kuvaaja rysän päällä

Lumoavan kaunis kansikuva vetosi, ja lainasin katseltavaksi Sergey Gorshkovin kirjan Kamtsatkan karhut. Kuvat karhuista ja kuningasmerikotkista olivat upeita, mutta minulle vähintään yhtä sykähdyttäviä olivat kuvat purkautuvista tulivuorista.

Gorshkovin kuvien teho perustuu tilanteiden ainutlaatuisuuteen:  kuvaaja on päässyt rysän päälle. Tällaisia kuvia katsellessa tulee miettineeksi, saisiko Gorshkov mitään erityistä irti kaikkien ulottuvilla olevista aiheista! Eipä toisaalta ole tarvettakaan. Teksti taustoittaa kuvaustoimia eikä pyri yhtään enempään. Lukijalle selviää, että Nikonilla kuvataan ja kopterilla kuljetaan.

Kamtsatkasta puhuttaessa on syytä nostaa esiin kaksi kirjailijaa ja heidän teoksensa: Sakari Pälsi / Pohjankävijän päiväkirjasta  ja Lennart Meri / Kamtsatka – Tulivuorten maa.

Pälsi  teki vuosina 1917-1919 kansatieteellisen tutkimusmatkan Koillis-Siperiaan ja tutustui tässä yhteydessä Kamtsatkan niemimaahan. Kirjailijapresidentti Lennart Meri johti v. 1960 Kamtsatkalle suuntautunutta virolaisten nuorten tutkijoiden retkikuntaa. Hän kertoo kirjassaan omasta matkastaan, mutta tekee myös kauniilla tavalla kunniaa aiemmin alueella liikkuneille.

Erityisen kiinnostava henkilö on Vitus Beringin (1681-1741) toisella tutkimusmatkalla mukana ollut saksalainen luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller (1709-1746). Lainaus Meren teoksesta:

Tällä retkellä Bering pääsi Amerikan rannikolle, mutta koska purjehduskausi oli lopuillaan hän ei halunnut viivytellä Uudella mantereella. Steller sai vasta pitkän suostuttelun jälkeen luvan mennä maihin – kuudeksi tunniksi!

Mitä kuudessa tunnissa ehtii tehdä? Steller ehti kuvailla 160 kasvilajia, koota ainutlaatuisen kansatieteellisen aineiston, löytää lintulajin, joka nykyään on Stellerin töyhtöharakka (Cyanocitta stelleri) ja esittää hypoteesin saaren asukkaiden, tlingitin sukuhaaran intiaanien ja Kamtsatkan alkuperäisväestön läheisestä sukulaisuudesta!

Muuttoaikoina ja talvisin Suomenkin alueella näyttäytyvä allihaahka (Polysticta stelleri) kuuluu Stellerin tieteelle kuvaamiin eläinlajeihin.

Euroopan reunalla

Gamvikin kylä Ruijan äärimmäisessä niemennokassa teki vaikutuksen jo ensi vierailulla kesällä 1999. Silloin jäi kuitenkin vaivaamaan, että museo oli suljettu. Olisimme halunneet perehtyä seudun ikivanhaan asutushistoriaan, josta oli näkynyt merkkejä Slettnesin kulttuuripolun varrella. Toki myös museo itsessään olisi kiinnostanut.

Gamvikin suunnalla pohjoisuusennätykset ovat vaarassa, tehtiinpä mitä tahansa. Esimerkiksi Slettnesin majakka on maailman pohjoisin mannermaalla sijaitseva majakka ja koulun kenttä saattaa hyvinkin olla maailman pohjoisin (lähes) täysimittainen jalkapallokenttä. Se näytti jääneen vähälle käytölle saatuaan viereensä tekonurmipäällysteisen monitoimikaukalon, jossa pelataan muitakin pelejä kuin jalkapalloa.

Gamvikin museo esittelee monipuolisesti entisaikojen elämää Euroopan pohjoisrannalla. Kun Oslon huippumuseot olivat vielä tuoreessa muistissa, museon kotikutoisuus tuntui pelkästään virkistävältä. Matkailijoiden kannalta on valitettavaa, että tekstitys on pääosin pelkästään norjankielinen.

Kivikauden asioihin ei juurikaan tullut lisäselkoa, mutta esimerkiksi sota-ajan tapahtumia, vanhoja elinkeinoja ja valaanpyyntiä käsittelevät osastot ovat sitäkin antoisampia. Myös luonto on mukavasti esillä.

Entinen kalankäsittelylaitos oli sitten viime näkemän remontoitu museon käyttöön. Ullakkotilasta löytyi kiinnostava paikallishistoriaa käsittelevä valokuvanäyttely. Ripustus oli sikäli haastava, että huonoselkäinen vieras joutui tarkastelemaan alimpia kuvia epänormaalissa asennossa. Kuva: Rauno Kalliskota.

Akkuja & latureita

Huushollissamme on neljä digikameraa, joista kaikissa käytetään erilaista akkua. Ensimmäiseen G-sarjan kameraan ja järkkäriin kävi sama akku, mutta pokkareiden pienennyttyä tilanne muuttui.

Akut puolestaan vaativat omat laturinsa; kaikille yhteistä on vain johto. Kuva akkulataamosta on erään aamun aito tilanne.

Puhelimia ladataan akku paikallaan, mutta siitä huolimatta puhelimetkin vaativat omanlaisensa laturin. Pitänee olla kiitollinen siitä, että kaikki laitteet toimivat sentään samalla sähköllä!

Pimennyksiä

Ajoitin Ounaskoskella käynnin siten, että linnut ja auringonpimennys tulivat hoidetuksi samalla kertaa.

Sulassa ei näkynyt lintuja, mutta vaihteleva pilvisyys helpotti pimennyksen seuraamista. Kun sopivan paksuinen verho ajautui auringon eteen, sirppi näkyi hyvin ja oli kuvattavissa ilman erikoisvarustusta.

Lähes täydellinen auringonpimennys on ilmiönä poikkeuksellinen, mutta visuaalisesti melko vaatimaton. Koska ihmissilmän automaattihimmennin kompensoi valon vähenemisen, hämärtymisen huomasi lähinnä vain kameran säädöistä. Kotona panin merkille, että pimennys viilensi lämpötilaa kahdella asteella.

Ensimmäiset kuvat ilmestyivät nettiin lähes reaaliajassa. Monet muistuttivat vain etäisesti todellisuutta: taivaat olivat synkistyneet mustiksi vasta Photarissa tai Lightroomissa.

Käsittelin omaa kuvaani mahdollisimman maltillisesti, koska kunnioitan luontoa enkä halua alistaa luonnonilmiöitä ”taiteellisen” prosessin raaka-aineeksi.

Viivytteleviä vesilintuja

Tänään oli vaihteeksi aurinkoinen alkutalven päivä, pakkasta kymmenkunta astetta. Kävelin jokirannassa, otin kuvia ja seurasin kameran akun pakkaskestävyyttä.

Ensin tarkistin sorsapaikan, josta postasin runsas viikko sitten. Silloin paikalla oli seitsemän sinisorsaa, tänään enää kaksi. Kuvan lintu on siipirikkoinen.

Eilen Rautasillan alapuolella viihtynyttä joutsenta ei nyt näkynyt, mutta keskellä jokea sukelteli naaraspukuinen isokoskelo. Kuvausmatka oli aluksi turhan pitkä, mutta koskelo tuli oma-aloitteisesti lähemmäksi. Lintu onnistui pyydystämään kalan ja sain tilanteesta tällaisen kuvan:

Jatkoin matkaa, ja huomasin ilokseni joutsenen Jätkänkynttilän alla. Ei, joutsenia olikin kaksi! Nuori lintu oli saanut seuraansa aikuispukuisen lajitoverin. Linnut jäivät ruokailemaan paikkaan, missä syvyys oli sopiva ja pohjassa sopivaa syötävää. Soitin Markolle ja pian paikalla oli kolme kuvaajaa.

Jälkimarkkinoilla

Ostin viime viikolla digijärkkärin, järjestyksessä kuudennen.

Tarvetta on ollut viime tammikuusta lähtien, kun toinen käytössä olleista rungoista sai pahan tärskyn ja lakkasi toimimasta. Samassa rytäkässä laajakulmazoom hajosi kahdeksi kappaleeksi, ja etuosa roikkui johtojen varassa.

Kaikki digirunkoni ovat olleet Canonin valmistamia: ensimmäinen oli EOS 10D, sitten seurasivat 20D, 40D ja 2 x 50D. Kymppisarjalaiset ovat osoittautuneet toimintavarmoiksi kameroiksi, ja olen ollut niihin erittäin tyytyväinen.

”Uusi” kamerani EOS 7D on itse asiassa vanha, sillä se esiteltiin jo viisi vuotta sitten. Suositun kameramallin hartaasti odotettu päivitysversio julkaistiin kuluvana syksynä. Monet vaihtoivat seiskansa uuteen, ja minä hyödynsin jälkimarkkinoita.

600 euroa ei ole liikaa ominaisuuksiltaan minulle riittävästä rungosta, josta käytön jälkiä saa hakemalla hakea. Samalla hinnalla olisi saanut tuliterän kameran, mutta minun käteeni ja käyttööni nämä jämäkämmät mallit sopivat paremmin.

Viime päivät ovat olleet sateisenharmaita ja vähävaloisia, oikein sopivia tavallista suurempien herkkyyksien kokeiluun. Jo muutamista kuvista näkee, että ero runkojen kohinoissa on vähäinen, toki kuitenkin havaittava.

Punakylkirastas on kuvattu kameran pikkusalamaa käyttäen herkkyydellä ISO 800, varis ikkunan läpi herkkydellä ISO 1600.

Vaeltajia

Pyöräilin eilen Saarenkylän kirjastoon ja tarkistin samalla Lainaan joutsentilanteen: enää yksi perhe paikalla, emolinnut ja kaksi poikasta. Enimmillään määrä lähenteli viittäsataa.

Lainasin kahden Pentti Haanpäätä käsittelevän kirjan lisäksi näytteen Samuli Paulaharjua: Vaeltaja tunturien maassa. Kirjan kuvitus on Paulaharjun omaa tekoa ja vahva todiste miehen ällistyttävästä monipuolisuudesta. Tässä yksi näyte:

Illalla pysyttiin tuntureilla, kun valokuvaaja Jorma Luhta näytti Arktikumissa kuvia ja kertoi uusimmasta kirjastaan Vaeltajat. Nimi viittaa tunturipöllöön, tunturisopuliin ja muihin eläinmaailman vaeltajiin, mutta myös tekijään itseensä. Ilman piilokojua otetut kuvat vaativat armottomasti kävelyä (ja hiihtoa), esimerkiksi kesän 2011 tunturipöllöprojelti noin tuhat kilometriä. Nostan hattua!

Menetelmästä johtuen maisemallisia ja sisällöltään kiinnostavia eläinkuvia on paljon, mutta ihan riittävästi myös lintukuvaajien arvostamia lento- ja lähikuvia. Tekninen laatu on erinomainen siitä huolimatta, että suuri osa on kuvattu pienivalovoimaisella neljäsataamillisellä eli ”mehupillillä”. Alan käsikirjassa kyseisen objektiivin sanotaan sopivan aloittelijoille.

Kuten Luhdan kirjoissa yleensäkin, kuvat ja teksti toimivat hienosti kokonaisuutena. Lukija pääsee myötäelämään kuvausretkien ilot ja surut ja saa siinä sivussa runsaasti tietoa kohteena olleiden eläinten elintavoista.

Luhta seuraa ilmastonmuutoksen aiheuttamia muutoksia jäätiköillä ja palsasoilla ja on aidosti huolissaan tunturiluonnon tulevaisuudesta. Tunturihaukan pesintää häiritsevä holtiton huvikelkkailu sai suksilla liikkuvalta luonnonkuvaajalta tylyn tuomion, ja hyvä niin.

Sen sijaan pidin yllättävänä, että  Luhta ei kommentoinut mitenkään nykymuotoisen porotalouden ympäristövaikutuksia, vaikka niitä näkyi kuvissa ja tilanteen vakavuus on yleisesti tiedossa. Esimerkiksi ympäristö.fi -verkkosivuilla asiasta sanotaan näin:

Tunturiluonto ei kuitenkaan ole turvassa sen tilaa muuttavilta tekijöiltä, joista merkittävimmät ovat porojen ylilaidunnus ja tulevaisuudessa yhä enenevästi ilmastonmuutos.
(…)
Porot syövät halukkaasti tunturikoivun vesoja ja taimia ja koivun uudistuminen on paikoin estynyt. Tunturikoivikoista yli puolet sijaitsee kesälaidunalueilla, joissa koivu ei käytännössä uudistu.

Myös eilen esillä ollut pohjoismaisten naalikantojen tila näyttäisi olevan kytköksissä harjoitettavan porotalouden käytäntöihin. Suomessa tehokas lisäruokinta estää laajamittaiset nälkäkuolemat, mutta Ruotsissa ja Norjassa poroja ei ruokita.

Viime talvena Norjassa naaleilla riitti syötävää…

Epäterävät lokit

Vuoden luontokuvaksi valittu lokkikuva palautti mieleen toukokuun yön Ahvenanmaan Långnäsissä.

Kun yhteysalus Kökarista rantautui, yö oli pimeimmillään ja aamun sarastukseen vielä monta tuntia. Jäin odottelemaan Tukholmasta tulevia lauttoja. Myös lokit odottivat niitä päästäkseen napsimaan potkureiden pohjasta nostattamaa ravintoa.

En osaa sanoa kuinka hyvin lokit näkevät pimeässä, mutta sataman valoissa ruokailu sujui tottuneesti. Minä napsin kuvia.

Jos harrastaisin vielä valokuvilla kilpailemista, olisin ehkä lähettänyt ehdolle Vuoden luontokuva -kilpailuun esimerkiksi tämän kerrotussa tilanteessa otetun kuvan: