Aihearkisto: Yhteiskunta

Lapset töissä

Saavuin Tampereelle puoli yhden aikoihin, vein tavarat aseman säilytyslokeroon ja suuntasin kohti Työväenmuseo Werstasta. Olin käynyt siellä toukokuussa, mutta Lewis Hinen valokuvat lapsityöläisistä viime vuosisadan alun Yhdysvalloissa houkuttelivat vierailemaan näin pian uudelleen.

Kehnosta palkkatasosta johtuen perheet eivät tulleet toimeen isän palkalla, ja lastenkin oli osallistuttava rahan hankkimiseen. Kun päivät kuluivat töissä, koulunkäynti jäi retuperälle.

Näyttelyn nuorin lapsityöläinen oli juurikaspellolla ahertanut Hilda, ikää kolme vuotta. Muita maatalouden työpaikkoja olivat esimerkiksi marjojen ja puuvillan poimiminen.

Myös tehtaissa käytettiin lapsityövoimaa, esimerkiksi Hinen tunnetuimpiin kuuluvassa kuvassa lapset työskentelevät kutomossa puolanvaihtajana. Kun mittaa on vähänlaisesti, ylös yltääkseen työn sankarit ovat kiivenneet koneen päälle.

Koneiden suojalaitteet olivat usein puutteelliset, ja näyttelyn ehkä riipaisevinta antia ovat kuvat työssä kätensä tai jalkansa menettäneistä lapsista.

Aiheesta johtuen näyttelystä ei löydy kauniita tai positiivisia kuvia. Huumoria, jos kohta mustaa edustaa kuva arviolta 10-vuotiaista lehdenmyyjäpojista taukoa viettämässä. Kaikki pössyttävät tupakkaa posket lommolla ja savupilvi on muhkea.

Hinen kuvat ja projekti kaikkineen on mielestäni parasta, mitä kameran avulla voi tehdä. Myöhemmistä kuvaajista Sebastiao Salgado kuuluu samaan sarjaan. Miehiä yhdistää perusteellisuus ja yliopistotausta: Hine on alkujaan sosiologi, Salgado taloustieteiljä.

Tämän päivän hifistelijöiden olisi hyvä huomata, että lopputuloksen kannalta hienoja välineitä monin verroin tärkeämpää on se, mitä kuvaajan päässä liikkuu.

Lisää Hinen ja Salgadon kuvia

Isänmaallisuus periytyi isältä pojalle

Olin laskeutumassa Toompealta kohti Miehitysmuseota ja Kansalliskirjastoa, kun näköpiiriin ilmestyi muistomerkki. Menin katsomaan lähempää.

Kyseessä oli kontra-amiraali Johan Pitkan kunniaksi pystytetty muistomerkki. Mies oli etäisesti tuttu Viron historiaa käsitelleistä kirjoista. Lisäksi muistin Pitkan esiintyneen jossain Jaan Krossin novellissa.

Kotona tarkistin asian. Pitka mainitaan novellissa Pako, joka julkaistiin ensi kerran kirjallisuuslehti Loomingin numerossa 9/1993. Novelli sisältyy Jouko Vanhasen kääntämänä Halleluja-nimiseen kokoelmaan, jonka WSOY julkaisi vuonna 2001. Lainaus alkaen sivulta 51:

Meillä oli kotona muuten tapana, että kun meillä kävi vieraita, minäkin sain olla läsnä. (…)
Niinpä yhdestä tohtorin ja hänen rouvansa meillä käynnistä jäi korviini tohtorin huomautus, että isälläni olisi joitakin vapaussodan aikaisia ansioita.

Vieraiden lähdettyä Jaan kysyi isältään, mitä tohtori mahtoi tarkoittaa. Isä vastasi:

”Noo, älä nyt ota sitä liian vakavasti.”
Mutta sitten hän kertoi. Marraskuussa 1918, pari päivää sen jälkeen kun väliaikainen hallitus oli tullut esiin maan alta, Pitka oli tilannut Vöölmannilta miehiä satamaan, korjaamaan jotain komentamaansa laivaa. Isä oli järjestänyt asian tehtaan puolesta, ja Vöölmannin hitsarit olivat Pitkan tyydytykseksi saaneet työnsä nopeasti tehtyä. Viikkoa myöhemmin Pitka oli ajanut vanhalla vartiolaivan pituisella Buickilla Vöölmannin tehtaalle.

Sillä kertaa Pitkalla oli Vöölmannille mittavampi urakka:

”Miehet! Nyt käydään Viron vapaussotaa. Punaiset tunkevat Narvasta kohti Tallinnaa. He ovat jo melkein Rakveressa. Jos me onnistumme pysäyttämään heidät ennen Tallinnaa, lyömään heidät takaisin ja tunkemaan pois Virosta – silloin meillä on oma valtio. Jos me emme kykene siihen, niin tästä maasta tulee, no Anveltin kunta ja Kingissepin kihlakunta Trotskin valtakunnassa. Minä uskon ettei kukaan teistä halua sitä. Siitä meillä on jo kokemusta. Se joka sitä haluaa, älköön tulko enää huomenna tänne töihin. Sillä tästä lähtien täällä on Viron rautateiden päävarikon panssarijunaosasto. Teidän uusi johtajanne on tässä.” Hän oli tökännyt isää peukalollaan rintaan.

Vöölmannin tehtaalla rakennetuilla panssarijunilla oli merkittävä rooli, kun virolaiset onnistuivat torjumaan hyökkäyksen ja maa sai pitää itsenäisyytensä. Viro palkitsi kirjailija Krossin isän isänmaallisuudestaan ansioristillä 1930-luvun lopulla; neuvostomiehittäjät passittivat hänet samoista ”ansioista” vankileirille. Jaan Kross vanhempi kuoli Potman vankileirillä Mordvan oblastissa helmikuussa 1946.

Myös kirjailija Jaan Kross oli isänmaallinen mies ja joutui isänsä tavoin maksamaan siitä kovan hinnan. Saksalaiset miehittäjät sulkivat Krossin viideksi kuukaudeksi Patarein vankilaan; neuvostomiehittäjät panivat pahemmaksi ja lähettivät Siperiaan. Kahdeksan vuoden vankileiri- ja karkotusrangaistus päättyi vuonna 1954, mutta täysimääräisesti Kross vapautui vasta kun Viro itsenäistyi toisen kerran elokuussa 1991. Kirjailija oli tuolloin jo ikämies.

Kross kirjoitti omista miehitysajan kokemuksistaan muistelmissa ja novelleissa. Seuraava lainaus on novellista Tuhkakuppi, joka sisältyy Suomessa v. 1991 julkaistuun, Juhani Salokanteleen suomentamaan kokoelmaan Silmien avaamisen päivä.

Minä olin seissyt muutaman minuutin paikallani, ojennellut itseäni, hengittänyt syvään, ehtinyt tuntea miten ummehtuneen mahorkanlöyhkäisestä vaununilmasta olinkaan tullut – ja ehtinyt huomata, että kaukana edessäpäin vilkahteli rivi pimeydessä paikallaan pysyviä valotäpliä. Samassa minä huomasin, että näiden täplien välissä liikkui huojahdellen lähenevä täplä.

Hetken kuluttua lyhty ehti huohottaen perille. Nahkarukkanen ojensi sen pimeydestä kohti kasvojani. Toinen rukkanen puuhasi papereitten kanssa:

”Sukunimi? Etunimi? Isännimi? Syntymäaika? Montako vuotta?” (…)

Harvalukuiset lamput valaisivat sittenkin riittävästi tyhjiä lumisia teitä, ja koko öinen leiri oli aivan kuin absurdi joulukortti.

Erihenkiset kirkot

Pääkohteitani Tallinnassa olivat taidemuseo Kumu ja Lentosataman viikinkinäyttely, mutta maanantaina oli mukavasti aikaa tutustua aiemmin käymättömiin paikkoihin. Tällaisia olivat esimerkiksi Kansalliskirjasto, TV-torni ja Patkulin portaat. Lisäksi kävin  Pyhän Hengen kirkossa ja Aleksanteri Nevskin katedraalissa.

Balthasar Russowin taannoinen työpaikka,  Pyhän Hengen kirkko Raatihuoneentorin lähellä rakennettiin jo 1300-luvulla. Kirkkohistorian kannalta on merkittävää, että tässä köyhän väen kirkossa saarnattiin ensi kertaa maarahvaan omalla kielellä. Tämä tapahtui uskonpuhdistuksen jälkeen 1500-luvulla.

Pyhän Hengen kirkko on useimpiin Vanhankaupungin kirkkoihin verrattuna puitteiltaan varsin vaatimaton, mutta silti äärimmäisen vaikuttava. Sisään mennään suoraan jalkakäytävältä vähän niin kuin alueen moniin krouveihin. Opas/lipunmyyjä kertoi hyvällä suomenkielellä, että nykyinen penkkijärjestys on 1700-luvulta. Varmaa tietoa kirkon lämmittämisestä varhaisina aikoina ei ole; vesikiertoinen keskuslämmitys on huomattavan myöhäistä perua.

* * *

Aleksanteri Nevskin katedraali valmistui v. 1900 eli aikana, jolloin Viro oli osa Venäjää. Sipulikupolikatedraali on venäläisellä tavalla komea ulkoa ja sisältä. Näin VisitTallinn -sivusto:

Kirkko oli kaavailtu symboloimaan imperiumin poliittista ja uskonnollista ylivaltaa tähän uppiniskaiseen Baltian kolkkaan. (…) Kirkon sijaintipaikka Tallinnassa ei ole sattumaa, vaan se rakennettiin tarkoituksella vastapäätä Toompean linnaa, siihen missä oli ollut Martti Lutherin patsas.

Vierailuni tässä kirkossa jäi lyhyeksi. Ehdin ottaa kaksi kuvaa ennen kuin tultiin kieltämään. Outo juttu: Iisakinkirkossa Pietarissa sai kuvata, täällä jostain syystä ei. Kirkkoa katsellessa nousi mieleen periluterilainen kysymys: missä vaiheessa komeuden ja koreuden tavoitteleminen voidaan tulkita synniksi?

Tallinna päev

Viroon saapuessani juhlittiin Tallinna-päivää. Raatihuoneentorilla oli musiikki- ja tanssiesityksiä ja matkalla Viru-keskuksen kirjakauppaan osuin toiseenkin esiintymislavaan. Jäin kuuntelemaan loistavaäänistä laulajatyttöä.

Vietin omaa Tallinnapäivääni retken päätteeksi vasta viikkoa myöhemmin. Harkitsin Tallinna-kortin hankkimista, mutta valitsin kuitenkin hop-on-hop-off -kiertoajelut ja vierailun kahdessa kohteessa. Vaihtoehtoina olivat Lentosatama, Kumu, ulkoilmamuseo ja TV-torni.

Reittejä oli kolme, selostukset antoisia ja kielivaihtoehtoja kymmenen. Koska sää suosi, bussin avoimessa yläkerrassa oli mukava istua ja ottaa kuvia. Täyden kattauksen nautittuani tiedän Tallinnasta yhtä ja toista. Paketin hintakaan ei ollut paha, 35/25 €.

Lentosataman merimuseo on Viron suosituin museo. En ihmettele: aiheesta kiinnostuneille riittää nähtävää. Satavuotiaan, jo pahasti rapistuneen lentokonehallin ottaminen edustavaan uusiokäyttöön on sinällään kulttuuriteko! Näyttelyn varsinainen vetonaula on sukellusvene Lembit, johon pääsee sisälle.

Rocca al Maren ulkoilmamuseon erikoisuutena oli ajanmukaisiin asuihin pukeutunut henkilökunta, jolta sai kysellä kaikkea mieleen tulevaa. Ajokkinsa vieressä päivystänyt hevosmies olisi tosin pitänyt ensin herättää.

Vihreä reitti suuntautui ydinkeskustan koillispuolelle, Lasnamäen kaupunginosaan ja Piritan suunnalle. Lasnamäe on neuvostotyyliin rakennettu jättimäinen lähiö, jossa asuu kolmasosa Viron asukkaista. Reitin varrella sijaitsevat mm. Kadriorgin puisto, laululava, televisiotorni ja Piritan luostarin rauniot.

Kuulin bussissa järkeenkäyvän selityksen kaikkialla Virossa silmiinpistävään ilmiöön, heikossa kunnossa olevien rakennusten runsauteen. Kun miehitysaikana kansallistettua omaisuutta palautettiin alkuperäisille omistajilleen, näillä ei useinkaan ollut varoja sijoitettavaksi kiinteistöjen korjaustöihin. Toisaalta omistukseltaan kiistanalaisiin kohteisiin ei haluta sitoa senttiäkään oikeusprosessien ollessa kesken.

Museossa ja museon takana

Sunnuntaina luovutin auton ja vaihdoin vielä kerran majapaikkaa. Huoneen vapautumista odotellessani tutustuin Miehitysmuseoon. Vaikuttava ja tarpeellinen paikka, jos kohta neuvostomiehityksen kaikkialla näkyvät jäljet pitävät tämän ankean ajanjakson museoita tehokkaammin matkailijoiden tietoisuudessa.

Miehittäjät milloin mistäkin suunnasta ovat koetelleet sukulaiskansaa niin pitkään ja perusteellisesti, että Viro voisi olla julisteessa Hitlerin paikalla. Jaan Kross antoi Uppiniskaisuuden kronikalle Viron asemaa kuvaavan nimen Kolme katku vahel. Kirjaimellisesti katku tarkoittaa ruttoa, mutta asian voi nähdä laajemmin. Museossa keskitytään kuitenkin uudempiin asioihin eli Natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon.

Koska kirjallisuus oli matkani keskeinen innoittaja, luettelo kielletyistä kirjoista vuodelta 1980 oli erityisen riipaiseva näyttelyesine.

Surkuhupaisten kulutustavaroiden seasta jäi mieleen kuvan laite, jonka ainoana käyttötarkoituksena on kirjeiden höyryttäminen auki tarkempia tutkimuksia varten. Salakuuntelulaitteet edustavat alan uudempaa tekniikkaa.

Päivän toinen museo/taide-elämys on sikäli erikoinen, että Viron historiallisen museon takapihan ”näyttelyä” ei mainosteta turisteille. Ei toisaalta kielletä menemästäkään: työmaa-alueen aitaan oli jätetty miehen mentävä aukko…

.

Kross, Jyväskylä ja Neuvostoliitto

Kirjailija Jaan Kross kertoo kaksiosaisissa muistelmissaan Rakkaat kanssavaeltajat ensimmäisestä matkastaan länteen kesällä 1965. Kohteena oli Jyväskylä ja siellä järjestetty kääntäjäseminaari.

Kross matkusti Tallinnasta Suomeen junalla Leningradin kautta, missä seurue täydentyi muutamilla osanottajilla. Lisäksi joukkoon liittyi Puolueen tarkkailija, jota Kross nimittää Luotto-Lasseksi. ”Lasse” valmensi seuruetta kertomalla näkemyksensä siitä, miksi seminaari järjestettiin nimenomaan Jyväskylässä. Näin Kross:

Toisin sanoen suomalaiset olivat suunnanneet kääntäjäseminaarinsa muka mahdollisimman syrjäiseen paikkaan. Se johtui tietysti siitä, että niin monet osanottajat tulivat Neuvostoliitosta.
(…)
Mutta mitä Luotto-Lasseen tuli – hän oli parin päivän päästä hiljaista poikaa tutustuttuaan Jyväskylän yliopistoon, jossa seminaarimme pidettiin, ja seminaarin käyttöön annettuihin tiloihin ja Jyväskylän arkkitehtuuriin ja ylipäätänsä kaupungin järjestykseen. Sehän oli ylivertainen ja, mikä tärkeintä, ihmisen huomioon ottava, toisin kuin koko Neuvostoliiton niin sanottu hyvinvointi.

Tanskalaiset sanoivat ei

Tanskassa järjestettiin menneellä viikolla kansanäänestys maan EU-politiikasta. Lainaus HS:n uutisesta:

Yksinkertaistaen kansanäänestyksessä oli kyse siitä, haluavatko tanskalaiset lähentyä EU:ta ja lisätä ylikansallista päätöksentekoa vai säilyttää tilanteen nykyisellään. Ei-äänten voittaessa nykytilanne säilyy.

Tanskalaiset torjuivat EU:n vaikutusvallan lisääntymisen. Äänestystulosta suurempi uutinen on kuitenkin se, että Tanskassa – toisin kuin meillä Suomessa – kansalaisilla on päätösvaltaa EU-asioissa.

Kaikesta huolimatta; hyvää itsenäisyyspäivää!

 

 

Suomi ei ansainnut Tiinaa

Tiina Rosenberg, jatkossa TR, purkaa pahaa oloaan uusimman HS-kuukausiliitteen haastattelussa.

TR toimi jonkin aikaa Helsingin Taideyliopiston rehtorina, mutta joutui jättämään tehtävän ennen aikojaan. Tarkkaa syytä ei paljasteta, mutta kultaista kenkää taisi tulla. Koska Suomessa ”ei olisi ollut tulevaisuutta”, TR palasi Tukholmaan. Siellä odottivat professorin virka ja asunto rauhallisella alueella.

En odottaisi 58-vuotiaalta professorilta pissistason ajattelua. Näin tunneäly säkenöi (boldaukset omat):

… miehiä mielistelevät naisjohtajat, jotka kieltävät naisten rakenteellisen syrjinnän ja tarjoavat siitä todisteeksi vain omaa urakehitystään.

Ei minua ole koskaan ammuttu Malmössä. Käsittääkseni Suomessakin joskus ammutaan, eivätkä ampujat ole mistään muualta tulleita.

Ennen ulkomaille lähtöään TR vaikutti Itä-Helsingissä ja oppi tunnistamaan duunarin; jatko-opintoja on suoritettuna mm. DDR:n Karl Marx -yliopistossa. Tiinan tiedeuraan on kuulunut plagiointisyytösten lisäksi ainakin sukupuolentutkimusta ja teatteritiedettä.

Toimittaja on välillä ihmeissään, mutta antaa haastateltavan paasata turhia kyselemättä. On ehkä kiinnostavaa tietää, miten TR ”keskusteli” keväällä prof. Janne Saarikiven ja kansanedustaja Oras Tynkkynen kanssa. Tynkkysen osuus löytyy Henry Laasasen asiaa käsitelleestä blogipostauksesta.

TR arvioi HS-haastattelussa, että Suomi voisi ottaa vastaan 1 000 000 pakolaista. Perustelu puhuu puolestaan: ”Metsiä ja kyliä kyllä riittää”.

* * *

Luin loppukesän aikana kaikki Samuli Parosen kirjat. Urakan aikana pohdiskelin, onko Parosella vastinetta nykykirjailijoiden joukossa. Ei tullut mieleen. Sen sijaan Parosen vastakohta löytyy helposti, julkisuushakuinen, muodikkaasti ajatteleva, itseriittoinen ja isoääninen: Jari Tervo.

Kirjoitin Parosesta sivuston puolelle.

Aihetta rehvasteluun?

”Eurooppaa ilman Suomea ei ole vaikea kuvitella, kun taas Eurooppa ilman Kreikkaa on mahdoton ajatus.”
Guardian

”Opettaja piti pohjalaista sellaisena ihmisenä, joka liian herkästi oli huutamassa oikeuden ja totuuden perään; muiden heimojen ihmiset ja varsinkin ulkomaalaiset taas ymmärsivät, että asiat oli hoidettava niin, että hyöty itselle oli aina suurin ja haitta pienin.”
Antti Tuuri: Lakeuden kutsu s. 245

Ääniharavat

Veteraanitoimittaja Unto Hämäläinen on tehnyt HS-kuukausiliitteeseen ison artikkelin eduskuntavaalien ääniharavista. Tarkastelu alkaa vuoden 1970 vaaleista.

Viidenkymmenen suurimman äänipotin listasta pistää silmään kiinnostava seikka: joukkoon on kiilannut peräti 19 kokoomuksen ehdokasta! En voi välttyä ajatukselta, että taustalla haiskahtaa raha. Samalla ihmettelen, että Hämäläinen ei sivua sanallakaan asian tätä puolta.

Pelkästään massiivinen ja ammattimaisesti toteutettu vaalikampanja ei takaa kenenkään läpimenoa, mutta auttaa ihmeesti jos ehdokkaalla on eväitä omastakin takaa.

Katselin viime kevään EU-vaalien alla vaalimainontaa Helsingin ja Jyväskylän katukuvassa, ja Sirpa Pietikäinen tuntui tulevan vastaan joka paikassa. Eikä ihme, sillä Pietikäisen kampanja oli koko porukan kallein.