Aihearkisto: Kirjallisuus

Kaikkea muuta kuin turha!

Elokuvakriitikko Juho Typpö kirjoitti Hesarissa, että Tuntematon sotilas on ”turha” elokuva. Otsikon luettuani ensimmäinen ajatus oli, että taidan jättää väliin. Katsoin sitten kuitenkin, ehkä vähän uhmamielellä.

Ikitie-elokuvan olen nähnyt jo aiemmin. Ihastuin Tuurin kirjaan ja halusin ehdottomasti katsoa sen pohjalta tehdyn elokuvan. HS:n kriitikko Miska Rantanen luonnehti Ikitietä ”loistavaksi”, joten kollegat operoivat arvosteluasteikon ääripäissä.

Kannatti luottaa itseensä enemmän kuin Typpöön: aivan erinomaisia elokuvia kumpikin ja ehdottomasti katsomisen arvoisia! On makuasia kummasta pitää enemmän. Jos antaisin tähtiä, Ikitie voisi saada viisi. Vaan enpä anna, en varsinkaan Tuntemattomalle sotilaalle. Se on meille suomalaisille niin erityinen elokuva, että tähtien jakaminen tuntuu, kuinka sanoisi … turhalta.

Tuntemattomasta on nyt tehty kolme elokuvaa. Näin Laineen version vuodelta 1955 ensi kerran varusmiehenä Oulun kasarmilla ja silloin se teki voimakkaan vaikutuksen.  Myöhemmin olen nähnyt elokuvan telkkarista muutaman kerran kokonaan ja lukemattomia kertoja osia siitä.

Mollbergin vuonna 1985 valmistunutta versiota en ole nähnyt teatterissa, telkkarissa kyllä. Muistikuvaa siitä hallitsee äärimmilleen viety realismi, jota käsikameran käyttö tehostaa entisestään. Päällimmäiseksi on jäänyt mieleen ilmahyökkäys, jonka aikana sotamies Korpela päästää hevosen valjaista ja huutaa:

Täällä kiusataan järjettömiä luontokappaleitakin niinkuin ne olisivat jollekkin pahaa tehneet. Lähre pois!

Louhimiehen versio on Hesarin Typön sanoin ”turvallinen, riskitön ja kaikkia miellyttämään pyrkivä”. Elokuva ei varmaankaan ole kriitikon toiveiden mukainen, mutta tällä perusteella on kohtuutonta leimata se ”turhaksi”.

Uusi Tuntematon on parhaalla käytettävissä olevalla taidolla ja tekniikalla toteutettu elokuva tärkeästä aiheesta. Ei ole yhtään liikaa, että Linnan mestariteoksen pohjalta tehdään elokuva kolmenkymmenen vuoden välein ja että tämä uusin ajoittuu itsenäisyyden juhlavuoteen!

Juho Typön 27.10. julkaistu tyrmäävä arvostelu herätti odotetusti vilkkaan keskustelun, jossa asiaa käsiteltiin monipuolisesti ja ansiokkaasti. Lainaan nimimerkki milla kuun mielipidettä:

Olen toiminut kauan lukion äidinkielenopettajana. Vielä 80-luvun loppupuolella TS kuului niihin kaikkien muistamiin ”pakkoluetettaviin” kirjoihin. Monet pitivät, useimmat kokivat kirjan lähinnä liian paksuksi ja tylsäksi, osa lintsasi lukemisen. Sitkeästi ja syystä klassikko säilyi lukuohjelmassa. 90-luvulla alkoi tulla uudenlaisia vaikeuksia. Nuoret lukijat valittivat, että eivät erota miehiä toisistaan, pitivät kirjaa hankalana eivätkä kelpuuttaneet jatkosodan tapahtumia juoneksi: ”Tässä ei tapahdu mitään.” Vähitellen TS:n lukeminen sitten hiipui, ja muutenkin ”kaikki lukevat saman kirjan” -systeemi mureni. Toki nykyäänkin joku joskus teokseen tarttuu. Joillakin se on edelleen luetettu peruskoulussa, mutta tämä on havaintojeni mukaan hyvin harvinaista.

Louhimiehen Tuntemattomassa ei unohdeta, että sotaa käytiin muuallakin kuin etulinjassa. Kotirintamalle sijoittuvat kohtaukset ovat uutta aeiempiin versioihin verrattuna ja ne syventävät merkittävästi elokuvan välittämää kuvaa sotaan joutuneestsa suomalaisesta miehestä.

Katsomoissa on nähty ilahduttavan runsaasti nuoria ihmisiä. Monille heistä Louhimiehen Tuntematon on se ensimmäinen. Luultavasti osa katsojista innostuu lukemaan myös Linnan romaaniin, jolloin elokuva ei ole tässäkään mielessä turha.

Uutuuselokuva muistuttaa vaikuttavalla tavalla siitä, että Suomi ja suomalaiset ovat joutuneet maksamaan itsenäisyydestä kovan hinnan.

Epäkirjallisissa maisemissa

”Tämä on ollut meille epäkirjallisiin maisemiin etsiytyneille mukava kirja”

SKS:n kirjallisuuspalkinnon eilen Aleksis Kiven päivänä saanut Eeva Kilpi (onnittelut!) retkeili edesmenneen ex-miehensä Mikon kanssa Koilliskairassa heinäkuussa 1960 ja kirjoitti Muorravaarakan Ruoktun vieraskirjaan edelle lainatun tunnustuksen. Epäkirjallisuus on tässä yhteydessä syytä ymmärtää kirjaimellisesti.

Merkintä löytyi etsiessäni taannoin UK-kansallispuiston vanhimpien autiotupien vieraskirjoista kiinnostavia merkintöjä käytettäväksi Tankavaaran opastuskeskuksen näyttelyssä. Mieleen se tuli äskettäisellä purjehdusretkellä Tukholman saaristossa: veneessä oli kaksi kirjaa ja niistäkin vain toista tarvittiin.

Luimme iltaisin ääneen Joshua Slocumin kertomusta 1890-luvulla tekemästään purjehduksesta maapallon ympäri. Kirja on hyvä ja Slocumin suoritus ensimmäinen lajissaan. Slocum ylistää joka välissä Spray-purttaan, mutta myös kipparilla itsellään oli omat ansionsa retken onnistumisessa…

Yövyimme saariston hienoissa luonnonsatamissa, mutta lauantain ja sunnuntain välisen yön vietimme Tukholman keskustassa Wasahamnenin vierasvenesatamassa. Muutamien veneiden näkeminen sykähdytti, mutta päällimmäiseksi jäi mieleen vessa.

Riemullani ei ollut rajoja, kun ”epäkirjallisen” viikon päätteeksi luksustasoisen vessan nurkasta löytyi kirjasto ja sen helmenä Ulla-Lena Lundbergin upea laivatrilogia!

PS
Purjehdusretken kolmas kirja tallentui sanelimelle ja valmistui viikko sitten. Lokikirjan lyhennetty ja kuvitettu versio löytyy sivuston puolelta.

Erämaateatterissa Iisakkijärvellä

Palasin eilen teatteriretkeltä Kaldoaivin erämaasta Sevettijärven pohjoispuolelta. Askelia tuli 54594, vähän vähemmän kuin vuosi sitten. Kyseessä siis Operaatio Paulaharjun neljäs kausi.

Kantaesityksenä nähtiin Kieruan vanha pappi ja toisena viime vuonna ohjelmistoon tullut kansanooppara Suongil, suuri noita. Alusta asti mukana ollut Niilas Saaran kiroissa nähdään ylimääräisenä esityksenä loppuviikolla.

Ensi-illan yleisömääräksi laskettiin 51, ja seuraavana iltana väkeä näytti olevan suunnilleen saman verran. Paluumatkalla Opukasjärven tuvalla ja polulla oli sen verran vilkasta, että hyviin katsojamääriin päästäneen tänäkin vuonna. Joitakin kalamiehiä lukuun ottamatta kaikki olivat liikkeellä teatterielämyksen houkuttelemina.

Projekti huipentuu ensi vuonna Käsivarren yliperällä, missä esiintyjät ja yleisö joutuvat urheilukielellä sanottuna suorittamaan. Myös luonnonolot ovat aiempaa haasteellisemmat, esimerkiksi ensilumi voi sataa koska hyvänsä.

Iisakkijärvellä aloitettiin hautajaisilla: Kieruan (Skjervøy) pappi on päässyt vaivoistaan ja siunataan haudan lepoon. Pappi ei kuitenkaan viihdy haudassaan, vaan näyttäytyy kuutamoisina öinä kummituisena kirkon ja kirkkomaan vaiheilla.

Kieruan väki kavahtaa ja pelkää entistä pappiaan. Vain Jäämeren parkitsema vanha aapakarhu uskaltaa kysyä:

-Mikset sie, pappi, pysy hauvassa?

Onneton pappi saa lopullisen rauhan vasta tunnustettuaan syntinsä naapuriseurakunnan vanhalle kollegalle. Tämä ottaa kauhtanastaan neulan, pistää kirkkomaahan reiän ja sanoo:

-Maa ottaa sinut vastaan. Tuon reiän lävitse pitää sinun tällä hetkellä menemän ja mahtuman … ja pysymän maassa tuomiopäivään asti!

Isänmaallisuus periytyi isältä pojalle

Olin laskeutumassa Toompealta kohti Miehitysmuseota ja Kansalliskirjastoa, kun näköpiiriin ilmestyi muistomerkki. Menin katsomaan lähempää.

Kyseessä oli kontra-amiraali Johan Pitkan kunniaksi pystytetty muistomerkki. Mies oli etäisesti tuttu Viron historiaa käsitelleistä kirjoista. Lisäksi muistin Pitkan esiintyneen jossain Jaan Krossin novellissa.

Kotona tarkistin asian. Pitka mainitaan novellissa Pako, joka julkaistiin ensi kerran kirjallisuuslehti Loomingin numerossa 9/1993. Novelli sisältyy Jouko Vanhasen kääntämänä Halleluja-nimiseen kokoelmaan, jonka WSOY julkaisi vuonna 2001. Lainaus alkaen sivulta 51:

Meillä oli kotona muuten tapana, että kun meillä kävi vieraita, minäkin sain olla läsnä. (…)
Niinpä yhdestä tohtorin ja hänen rouvansa meillä käynnistä jäi korviini tohtorin huomautus, että isälläni olisi joitakin vapaussodan aikaisia ansioita.

Vieraiden lähdettyä Jaan kysyi isältään, mitä tohtori mahtoi tarkoittaa. Isä vastasi:

”Noo, älä nyt ota sitä liian vakavasti.”
Mutta sitten hän kertoi. Marraskuussa 1918, pari päivää sen jälkeen kun väliaikainen hallitus oli tullut esiin maan alta, Pitka oli tilannut Vöölmannilta miehiä satamaan, korjaamaan jotain komentamaansa laivaa. Isä oli järjestänyt asian tehtaan puolesta, ja Vöölmannin hitsarit olivat Pitkan tyydytykseksi saaneet työnsä nopeasti tehtyä. Viikkoa myöhemmin Pitka oli ajanut vanhalla vartiolaivan pituisella Buickilla Vöölmannin tehtaalle.

Sillä kertaa Pitkalla oli Vöölmannille mittavampi urakka:

”Miehet! Nyt käydään Viron vapaussotaa. Punaiset tunkevat Narvasta kohti Tallinnaa. He ovat jo melkein Rakveressa. Jos me onnistumme pysäyttämään heidät ennen Tallinnaa, lyömään heidät takaisin ja tunkemaan pois Virosta – silloin meillä on oma valtio. Jos me emme kykene siihen, niin tästä maasta tulee, no Anveltin kunta ja Kingissepin kihlakunta Trotskin valtakunnassa. Minä uskon ettei kukaan teistä halua sitä. Siitä meillä on jo kokemusta. Se joka sitä haluaa, älköön tulko enää huomenna tänne töihin. Sillä tästä lähtien täällä on Viron rautateiden päävarikon panssarijunaosasto. Teidän uusi johtajanne on tässä.” Hän oli tökännyt isää peukalollaan rintaan.

Vöölmannin tehtaalla rakennetuilla panssarijunilla oli merkittävä rooli, kun virolaiset onnistuivat torjumaan hyökkäyksen ja maa sai pitää itsenäisyytensä. Viro palkitsi kirjailija Krossin isän isänmaallisuudestaan ansioristillä 1930-luvun lopulla; neuvostomiehittäjät passittivat hänet samoista ”ansioista” vankileirille. Jaan Kross vanhempi kuoli Potman vankileirillä Mordvan oblastissa helmikuussa 1946.

Myös kirjailija Jaan Kross oli isänmaallinen mies ja joutui isänsä tavoin maksamaan siitä kovan hinnan. Saksalaiset miehittäjät sulkivat Krossin viideksi kuukaudeksi Patarein vankilaan; neuvostomiehittäjät panivat pahemmaksi ja lähettivät Siperiaan. Kahdeksan vuoden vankileiri- ja karkotusrangaistus päättyi vuonna 1954, mutta täysimääräisesti Kross vapautui vasta kun Viro itsenäistyi toisen kerran elokuussa 1991. Kirjailija oli tuolloin jo ikämies.

Kross kirjoitti omista miehitysajan kokemuksistaan muistelmissa ja novelleissa. Seuraava lainaus on novellista Tuhkakuppi, joka sisältyy Suomessa v. 1991 julkaistuun, Juhani Salokanteleen suomentamaan kokoelmaan Silmien avaamisen päivä.

Minä olin seissyt muutaman minuutin paikallani, ojennellut itseäni, hengittänyt syvään, ehtinyt tuntea miten ummehtuneen mahorkanlöyhkäisestä vaununilmasta olinkaan tullut – ja ehtinyt huomata, että kaukana edessäpäin vilkahteli rivi pimeydessä paikallaan pysyviä valotäpliä. Samassa minä huomasin, että näiden täplien välissä liikkui huojahdellen lähenevä täplä.

Hetken kuluttua lyhty ehti huohottaen perille. Nahkarukkanen ojensi sen pimeydestä kohti kasvojani. Toinen rukkanen puuhasi papereitten kanssa:

”Sukunimi? Etunimi? Isännimi? Syntymäaika? Montako vuotta?” (…)

Harvalukuiset lamput valaisivat sittenkin riittävästi tyhjiä lumisia teitä, ja koko öinen leiri oli aivan kuin absurdi joulukortti.

Rautakukko

Rautakukko on juna, yksi niistä joilla kirjailija Paul Theroux matkusti kolutessaan 1980-luvun lopulla Kiinaa ristiin rastiin.

Rautakukko junnasi eteenpäin noin 50 kilometriä tunnissa, kuten se oli tehnyt jo kaksi ja puoli vuorokautta. Niin oli hyvä. Jos se olisi kulkenut nopeammin, en olisi ehtinyt tajuta maiseman muutoksia riisipelloista ja pienistä kukkuloista suuriin paljaisiin vuoriin. Lento Lanzhousta tänne olisi ollut järkytys, lento Pekingistä olisi aiheuttanut täydellisen hämmennyksen. Lento tänne mistä tahansa olisi ollut kuin avaruusmatka.

Viranomaisten määräyksestä mukana seurannut saattaja toimi tulkkina ja auttoi käytännön asioisssa. Theroux osasi itsekin auttavasti kiinaa ja pääsi helposti puheisiin paikallisten ihmisten kanssa. Matkalla oli aikaa jutella ja juttukavereita riitti, koska junat olivat aina täynnä.  Matkan tuloksena julkaistiin Theroux’n hienon junatrilogian kolmas osa,  Rautakukon kyydissä (WSOY 1988).

Theroux oli Kiinassa toista kertaa. Kulttuurivallankumous oli takana ja ilmapiiri vapautumassa. Maatalouskommuuni, jossa Theroux vieraili ensimmäisellä käynnillään oli muuttunut kukoistavaksi osuuskunnaksi, joka oli pystyttänyt toimintansa tuotoilla tasokkaan sairaalan. Menestyksen avain oli viljelykasvien lisääminen ja reagoiminen olosuhteiden muutoksiin. Kaikenlainen pienyrittäjyys oli kovassa nousussa: 

Eräänä päivänä näin kadun varrella miehen, jonka edessä oli kankaan päällä kuusi jäätynyttä rottaa ja kasa rotanhäntiä. Oliko tilanne Langxiangissa niin surkea, että siellä oli syötävä rottia ja rotanhäntiä?

”Syöttekö te näitä?” minä kysyin.
”Ei, ei”, mies mutisi huurteisen huivin läpi. ”Myyn lääkettä.”
”Ovatko nämä rotat lääkettä?”

Theroux ei saanut selvää miehen selityksestä, mutta senhetkinen saattaja herra Tian tuli avuksi:

”Hän ei myy rottia. Hän myy rotanmyrkkyä. Rotat ovat osoituksena siitä että hänen myrkkynsä on hyvää.”

Theroux rakastaa junilla matkustamista ja turvautuu  vaihtoehtoisiin liikennevälineisiin vain pakon edessä. Tiibet oli sellainen paikka, koska junayhteyttä Lhasaan ei ollut ja piti liikkua autolla. Kun herra Fu ajoi autonsa tieltä ja kieltäytyi jatkamasta, kirjailija joutui itse rattiin. Yllättäen hän nautti tilanteesta.

Olin onnellisempi kuin kertaakaan sen jälkeen kun olin ollut Rautakukon kyydissä. Minä ajoin. Minä olin tilanteen herra. Ajoin omaa tahtiani; Tiibet oli tyhjä. Sää oli dramaattinen – lunta kukkuloilla, kova tuuli, vuorten huippujen ympärillä kieppui mustia pilviä.

Leppoisaa juhannusta

Juhannuspäivän sää on aattoon verrattuna suorastaan kesäinen. Kävelin ratapihan takana saman reitin kuin eilen, mutta vastakkaiseen suuntaan. Tänäänkään en heti löytänyt pikkutyllejä, vaikka kaksikin paikkaa oli tiedossa. Sitten tärppäsi.

Lintu ei varoitellut, mutta käytös viittasi reviirin vartiointiin; samalla paikalla nähtiin pikkutylli jo toukokuun puolella. Otin kuvan ja jatkoin matkaa. Edestäni käyttämättömien raiteiden välistä ponkaisi liikkeelle jänis ja sai pian seurakseen kaverin. Ratapihan eteläpuoli on rauhallinen paikka, missä ihmisiä näkee harvoin ja jäniksiä usein.

Jatkoin matkaa puutavaravarikolle. Ensin kuului pikkutyllin varoittelua ja sitten lintu ilmestyi näkyviin. Paikka oli uusi, matkaa aiemmalle havaintopaikalle runsaat sata metriä ja hetki sitten nähtyyn naapurilintuun toinen mokoma.

Ruokolammella oli joitakin naurulokkeja ja vesilintuja, mutta sorsapoikueita ei nytkään näkynyt. Eilen tapaamani koiranulkoiluttaja kertoi nähneensä ison sorsapoikueen, jossa oli ollut kymmenen poikasta. Hän ihmetteli, mihin nämä linnut olivat kadonneet. Samaa ihmettelin minäkin.

Olin pysähtynyt kuvaamaan pikkulokkia ja esittelin sen juttukaverilleni. Hänelle laji oli selvästi outo. -Onko sen nimi oikeasti pikkulokki, hän halusi varmistaa. Mainostin lintua sympaattiseksi ja hyvätapaiseksi.

Juhannukseni näyttää olevan rautatiepainotteinen. Ei niin että matkustaisin mihinkään, mutta luuhaan ratapihalla ja luen Paul Theraux’n Suuren Junatrilogian kolmatta osaa: Rautakukon kyydissä.

Pääsisimmepä Kipinäkuoroon!

Fyysisestikin muhkeiden klassikkoteosten ohessa on mukava lukea normaalikokoisia kirjoja. Pääkirjaston epävirallisesta sivutoimipisteestä löytyi Petri Tammisen uutuusteos Suomen historia (Otava 2017). Suurteosta enteilevä nimi on onneksi vain hämäystä.

Petri Tamminen on haastatellut ihmisiä ja muokannut kuulemistaan tarinoista pienen, helppolukuisen ja aivan mahdottoman mukavan kirjan. Kirjailija on löytänyt tarinoiden ytimen ja sopivan tyylilajin välittääksen sen lukijalle.

Tarinat kattavat koko itsenäisyyden ajan, joskin alkupää on aukkoinen. ”Kapinasta” loikataan Lapuan liikkeen kautta suoraan 1930-luvulle ja edelleen sotavuosiin.

Turussa Martin koulun pihalla puhuttiin paljon sodasta. Isot tytöt kertoivat, että laulunopettaja Katri Stigell-Hyvönen oli luvannut, että tyttöjen Kipinä-kuoro ainakin lentää kuuhun, jos sota syttyy. Pienemmät kuuntelivat hiljaisina ja toivoivat, että hekin pääsisivät Kipinäkuoroon. 

Helsingin olympialaiset ovat jääneet mieleen muillekin kuin niille onnekkaille, jotka pääsivät seuraamaan tapahtumia katsomosta.

(…) Kisoissa ei käyty, kuljettiin vain stadionin ja messuhallin tienoilla ja katseltiin ulkomaalaisia, kiharatukkaisia ja jännittäviä. Ohjeeksi oli annettu, että sormella ei saa osoittaa eikä kovaan ääneen kommentoida.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas taisi olla kulttuuripuolen kovin juttu.

Tuntematon sotilas kiersi meillä koko suvun. Ensin luki isä, sitten äiti, sitten isän veli, sitten isän veljen vaimo ja lopuksi vielä isän siskokin, joka ei ollut lukuihmisiä ollenkaan ja joka kirjan luettuaan sanoi, että ”kudoin samalla sukkaa ettei mennyt aika hukkaan”.

Urheilusuoritukset innostivat vanhoja ja nuoria.

(…) Kun Viren kaatui, pappa purskahti niin kovaan itkuun, että me säikähdettiin kaikki, ja kun Viren sitten kuitenkin nousi ja tavoitti taas kärkiporukan, papalla oli itkut ja naurut niin sekaisin, että se oli suoraan sanoen hurjaa katseltavaa. Ei me osattu enää seurata sitä juoksua, me seurattiin pappaa.

Suomen historia onnistuu olemaan juhlakirja olematta vähääkään juhlallinen, tervetullut lisä juhlavuoteen. Kiitokset muistelijoille ja kirjailijalle.

Liivinmaan kronikka

Tallinnan Pyhän Hengen kirkon kirkon seinälle kiinnitetyssä kilvessä kerrotaan, että Balthasar Russow toimi seurakunnan pappina/kirkkoherrana vuodesta 1563 vuoteen 1600. Russow oli epäilemättä hyvä pappi, mutta historiaan hän jäi kronikkansa ansiosta.

Tutustuin Pyhän Hengen kirkkoon viime vuoden joulukuussa. Pois lähtiessäni kysyin lippuja myyneeltä mieheltä, puhuuko hän suomea. – Kyllä minä puhun, kuului vastaus. Jäin pitkiin puheisiin, joiden päätteeksi sain suosituksen lukea Russowia.

Liivinmaan kronikka julkaistiin suomeksi 2004, ja klassikkoteoksen voi sanoa saaneen arvoisensa kohtelun. Toimitustyöstä ja käännöksestä vastaa Timo Reko ja typografiasta Timo Jaakola. Loistavaa työtä kummaltakin: kaiken muun hyvän lisäksi kirja on tavattoman kaunis.

Kronikan sivu 254 olkoon näytteenä ulkoasusta. Sivun numero on alhaalla ja iso numero ilmoittaa, minkä vuoden tapahtumista puhutaan. Erityisesti minua miellyttää, että tyylikkäästi tekstiin upotetut kuvat selitetään asianmukaisesti (kuten tässä kirjan kansikuva). Sattumanvaraisesti mukaan osunut teksti paljastaa syyn siihen, miksi kronikka on raskasta luettavaa. Kaikki kunnia Russowille, mutta sotimista ja kauheuksia ei jaksa määräänsä enempää.

Toisaalta lainaukset tekstistä osoittavat, että Russow oli sujuvakynäinen kirjoittaja enkä ihmettele, että Jaan Kross innostui asiasta. Tuloksena oli Russowin elämästä kertova upea suurromaani, monien mielestä Krossin pääteos. Vuonna 2003 julkaistu Uppiniskaisuuden kronikka loi osaltaan paineita alkuperäisen kronikan suomentamiselle.

Jaan Kross on todennut, että hänen romaaniensa henkiloistä Balthasar Russowissa on eniten kirjailijaa itseään. Tinkimättömiä ja tarvittaessa uppiniskaisia Viron puolustajia ainakin ovat kumpikin, sekä Russow että Kross!

Sitten tekstinäytteisiin. Russow kirjoittaa nuorallakävelykohtauksesta, joka aloittaa Uppiniskaisuuden kronikan:

Vuonna 1547 tuli Italianmaasta Liivinmaalle seikkailijoita, jotka olivat nuorallatanssijoita ja ulos temppujen tekijöitä. Kun he tarjosivat palveluksiaan Tallinnan kaupungille, antoi kaupunginraati vetää tavattoman pitkän ja paksun köyden Pyhän Olavin kirkon korkeasta tornista aina Köysimäelle asti. ja kun köysi oli vedetty tiukaksi ja sidottu lujasti kiinni, suljettiin kaikki muut kaupungin portit paitsi Iso rantaportti, josta kaikki kaupunkilaiset, niin nuoret kuin vanhatkin, menivät ulos katsomaan tätä nuorallakävelijöiden näytöstä. Kun  väki oli kokoontunut  kaupungin ulkopuolelle, esitti yksi temppujen tekijöistä köydellä korkealla maan yläpuolella kaupunginmuurin ulkopuolella ja lähellä sen torneja vallan harvinaisen ja uskomattoman näytöksen, joka herätti ihmetystä ja ihastusta, mutta myös kauhistutti ja pelotti, koska köysi oli niin korkealla. Kun tämä ensimmäinen oli kyllin kauan esittänyt ihmeellisiä taitijaan,  kulki toinen köyttä pitkin joutuisasti ja kevyesti ja kuin kiitäen poikki kaikkien kaivantojen ja lammikoiden ja yli kaupungin muurien aina Köysimäelle saakka. Tällaisen samanlaisen näytöksen he esittivät myös muissa Liivinmaan kaupungeissa. (s. 119)

Russow ei liiemmin arvosta paremman väen elämäntyyliä:

Mitä taas tulee ritarikunnan herrojen, tuomioherrojen ja aatelisten työhön ja toimiin, siitä ei tuohon aikaan ollut nähtävissä juurikaan muuta kuin riistanajo ja metsästys, noppa- ja korttipelit, ratsastaminen ja kulkeminen häistä häihin, yksistä komeista ristiäisistä toisiin, vakkajuhlilta toisille ja yksiltä markkinoilta toisille. Hyvin vähän oli niitä, jotka suostuivat lähtemään palvelukseen herras- tai ruhtinaskartanoihin maan ulkopuolelle tai sotaan. (v. 1549, s. 123)

Kronikassa liikutaan paikoilla, jotka ovat tuttuja Virossa matkustelleille. Esimerkiksi Piritassa sijainnut luostari tuhottiin nykyiselleen näin:

1. helmikuuta [1577] tuhosivat venäläiset täysin Pyhän Birgitan järjestön kauniin luostarin Mariendalissa, rikkoivat alttarin ja hakkasivat kookkaimmista kivistä suuren määrän kivikuulia. He repivät alas kauniin katon ja sen kattotuolit ja veivät ne mukanaan leiriinsä. Samana päivänä he hajottivat varkaiden hirsipuun Tallinnan ulkopuolella ja purkivat sen parrut maahan ja veivät leiriinsä. (s. 299)

Tallinna lienee ollut oman aikansa parhaiten linnoitettuja kaupunkeja. Toisaalta tykeillä ammuttiin rautakuulia ja jopa kiviä ja tuhot jäivät vaatimattomiksi verrattuna niihin, joita myöhemmin saatiin aikaan räjähtävillä ammuksilla.

1. maaliskuuta  [1577] tappoi kivikuula varhain aamulla erään talonpojan, tämän vaimon ja heidän kaksi lastaan kaikki yhtaikaa Munkkienpihan saunarakennuksessa, mikä oli suurin yhden kivikuulan yhdellä kertaa aiheuttama vahinko. (s. 305)

Sotiminen on kronikan pääsisältöä, mutta Russow on merkinnyt muistiin myös erikoisia tapahtumia ja luonnonilmiöitä. Ne ovat kuin sanomalehden pikku-uutisia isojen ja ”tärkeiden” asioiden joukossa. Tähän tapaan:

25. heinäkuuta vuonna 1580 puhkesi Liivinmaalla ja varsinkin Järvamaalla hirvittävä rajuilma. Ukkonen jyrisi, salamat löivät ja rakeita satoi aivan kuin maa ja taivas olisivat olleet tuhoutumassa. Silloin satoi niin suuria ja raskaita rakeita, että ne eivät tuhonneet ja lyöneet maahan vain kaikkea viljaa Paiden ympäristössä aivan kuin sitä ei olisi koskaan kylvettykään eikä muutaman peninkulman alueelta sinä vuonna saatu minkäänlaista satoa, vaan rakeet löivät kuoliaaksi ja tappoivat metsissä ja pelloilla myös villieläimiä ja lintuja, joita talonpojat myöhemmin keräsivät kasapäin ruoakseen. Kun talonpojat toivat sitten isännilleen Paiden venäläisille jäniksiä ja peltopyitä, eivät venäläiset halunneet ottaa niitä vastaan vaan sanoivat, että heidän ei ollut soveliasta syödä sellaista, minkä Jumala oli tappanut. (s. 347)

Lukuhaaste

Innostuin marraskuussa Tolstoin Anna Kareninasta niin, että asetin itselleni lukuhaasteen. Lupasin blogissani lukea talven aikana myös Sodan ja rauhan. Luvattu on nyt tehty ja voin vakuuttaa, että kyllä kannatti.

Erinomaista työtä kääntäjänä tehnyt Esa Adrian nostaa esipuheessaan esiin kiinnostavan seikan, joka mietitytti minuakin:

Missä sitten piilee Sodan ja rauhan suosion salaisuus? Yksi syy on varmaankin se, että kaikkien muiden tasojensa lisäksi romaani toimii myös suuren luokan viihteenä, upeana panoraamana Napoleonin sotien ajan Venäjästä ja varsinkin sen ylhäisön maailmasta.

Mutta voiko viihdyttävä romaani olla maailmankirjallisuutta ilman ”muita tasoja”, jos kirjoittajana on Tolstoin tasoinen mestari? Ei varmaankaan, toisaalta tässä tapauksessa vähempikin olisi riittänyt. Perusteellinen sotimisen ja vallankäytön pohdiskelu toi mieleen Herman Melvillen suurromaanin Moby Dick, joka on samaan aikaan romaani ja kattava tietopaketti kaskelotista.

Sota ja rauha on sivumäärältäänkin valtava teos, mutta Tolstoi hallitsee kokonaisuuden suvereenisti. Adrian muistuttaa kaskusta, jonka mukaan Tolstoi kirjoitutti romaanin vaimollaan puhtaaksi seitsemään kertaan, yli 5000 käsin kirjoitettua liuskaa.

Tapahtumien rytmittäminen onnistuu kuin saippuasarjan tekijöiltä: Natashan ja Pierren suhde jää ensimmäisen  osan lopussa sellaiseen vaiheeseen, että toinen osa on pakko aloittaa! Kun potentiaalinen lemmenpari tapaa uudelleen kakkososan sivulla 774, Moskova on palanut poroksi ja Napoleon hupenevine sotajoukkoineen palannut sinne mistä retkelleen lähti. Tässä vaiheessa kirjoista ensisijaisesti viihdettä hakevat ovat aikaa sitten luovuttaneet.

Kuvaus on tarkkaa ja uskottavaa, koska aatelissukuisella Tolstoilla on omakohtaista kokemusta yläluokan elämästä sekä sodan että rauhan oloissa. Romaanin henkilöhahmoissa on nähty Tolstoin sukulaisilta perittyjä ominaisuuksia. Kirjailija helpottaa henkilöiden tunnistamista antamalla heille yksilöllisiä erityisominaisuuksia tyyppiä Denisovin ärrävika.

Kirjan keskushenkilö Pierre on outo tyyppi, joka lähtee sotaan uteliaisuuttaan. Syntyperä takaa pääsyn joka paikkaan, myös etulinjaan, mutta Pierre selviytyy pöljän tuurilla ehjin nahoin. Vangiksi jouduttuaan ja kaiken nähtyään Pierre löytää elämälleen uuden sisällön.

Kun Natasha ja Pierre lopulta tapaavat toisensa, kumpikin on muuttunut eri ihmiseksi. Natasha kuvailee ystävättärelleen uutta Pierreä näin:

Hänestä on tullut jotenkin puhdas, sileä, raikas. Aivan kuin suoraan saunasta. Ymmärrätkö? Moraalisesta saunasta. Eikö totta?

Leikkivaunussa on tunnelmaa

Junassa on yleensä mukava matkustaa, varsinkin leikkivaunussa. Junan lähtiessä Rovaniemeltä oli vielä hiljaista eikä ihme, kello ei ollut vielä kuuttakaan. Oulussa tilanne muuttui, ja nyt tunnelma on mainio. Lasten kiljahtelu maustaa oivallisesti Griegin pianokonserttoa.

Kerroin kuukausi sitten ostaneeni kirppikseltä Paul Therouxin romaanin Salainen elämäni. En muistanutkaan, kuinka hyvä kirjailija on kyseessä. Maailmanluokan matkakirjailija tietysti, mutta ei pelkästään sitä.

Taas käynnistyi kirjallinen ketjureaktio. Luin jatkoksi Suuren junamatkan ja kotona kesken on Therouxin toinen junakirja Paikallisjunalla Patagoniaan. Se olisi ollut paras mahdollinen kirja tällä junamatkalla luettavaksi, mutta kovakantinen ja painava. Lisäksi se on kirjaston omaisuutta ja pitäisi kuljettaa vielä takaisinkin.

Theroux on intohimoinen junien ystävä. Pitää ollakin, jos matkustaa junalla Lontoosta Turkin ja Intian kautta Singaporeen ja Siperian rataa takaisin. Matkan pahimman pettymyksen tuotti Afganistan; maassa ei ole metriäkään rautatietä!

Japanissa kirjailijaa kiusasi rautateiden ylitehokkuus. Asemilla pysähdyttiin vähimmillään 15 sekuntia ja enimmillään kaksi minuuttia. Huippuna on 1200 matkustajan siirtyminen lautalta Sapporon junaan kymmenessä minuutissa. Matkalla Intiasta Ceylonille vastaavaan operaatioon kului seitsemän tuntia.

Koska Theroux haluaa nimenomaan matkustaa eikä päästä nopeasti perille, juna on hänelle juuri oikea väline. Varsinkin paikallisjuna.