Aihearkisto: Kirjallisuus

Pääsisimmepä Kipinäkuoroon!

Fyysisestikin muhkeiden klassikkoteosten ohessa on mukava lukea normaalikokoisia kirjoja. Pääkirjaston epävirallisesta sivutoimipisteestä löytyi Petri Tammisen uutuusteos Suomen historia (Otava 2017). Suurteosta enteilevä nimi on onneksi vain hämäystä.

Petri Tamminen on haastatellut ihmisiä ja muokannut kuulemistaan tarinoista pienen, helppolukuisen ja aivan mahdottoman mukavan kirjan. Kirjailija on löytänyt tarinoiden ytimen ja sopivan tyylilajin välittääksen sen lukijalle.

Tarinat kattavat koko itsenäisyyden ajan, joskin alkupää on aukkoinen. ”Kapinasta” loikataan Lapuan liikkeen kautta suoraan 1930-luvulle ja edelleen sotavuosiin.

Turussa Martin koulun pihalla puhuttiin paljon sodasta. Isot tytöt kertoivat, että laulunopettaja Katri Stigell-Hyvönen oli luvannut, että tyttöjen Kipinä-kuoro ainakin lentää kuuhun, jos sota syttyy. Pienemmät kuuntelivat hiljaisina ja toivoivat, että hekin pääsisivät Kipinäkuoroon. 

Helsingin olympialaiset ovat jääneet mieleen muillekin kuin niille onnekkaille, jotka pääsivät seuraamaan tapahtumia katsomosta.

(…) Kisoissa ei käyty, kuljettiin vain stadionin ja messuhallin tienoilla ja katseltiin ulkomaalaisia, kiharatukkaisia ja jännittäviä. Ohjeeksi oli annettu, että sormella ei saa osoittaa eikä kovaan ääneen kommentoida.

Väinö Linnan Tuntematon sotilas taisi olla kulttuuripuolen kovin juttu.

Tuntematon sotilas kiersi meillä koko suvun. Ensin luki isä, sitten äiti, sitten isän veli, sitten isän veljen vaimo ja lopuksi vielä isän siskokin, joka ei ollut lukuihmisiä ollenkaan ja joka kirjan luettuaan sanoi, että ”kudoin samalla sukkaa ettei mennyt aika hukkaan”.

Urheilusuoritukset innostivat vanhoja ja nuoria.

(…) Kun Viren kaatui, pappa purskahti niin kovaan itkuun, että me säikähdettiin kaikki, ja kun Viren sitten kuitenkin nousi ja tavoitti taas kärkiporukan, papalla oli itkut ja naurut niin sekaisin, että se oli suoraan sanoen hurjaa katseltavaa. Ei me osattu enää seurata sitä juoksua, me seurattiin pappaa.

Suomen historia onnistuu olemaan juhlakirja olematta vähääkään juhlallinen, tervetullut lisä juhlavuoteen. Kiitokset muistelijoille ja kirjailijalle.

Liivinmaan kronikka

Tallinnan Pyhän Hengen kirkon kirkon seinälle kiinnitetyssä kilvessä kerrotaan, että Balthasar Russow toimi seurakunnan pappina/kirkkoherrana vuodesta 1563 vuoteen 1600. Russow oli epäilemättä hyvä pappi, mutta historiaan hän jäi kronikkansa ansiosta.

Tutustuin Pyhän Hengen kirkkoon viime vuoden joulukuussa. Pois lähtiessäni kysyin lippuja myyneeltä mieheltä, puhuuko hän suomea. – Kyllä minä puhun, kuului vastaus. Jäin pitkiin puheisiin, joiden päätteeksi sain suosituksen lukea Russowia.

Liivinmaan kronikka julkaistiin suomeksi 2004, ja klassikkoteoksen voi sanoa saaneen arvoisensa kohtelun. Toimitustyöstä ja käännöksestä vastaa Timo Reko ja typografiasta Timo Jaakola. Loistavaa työtä kummaltakin: kaiken muun hyvän lisäksi kirja on tavattoman kaunis.

Kronikan sivu 254 olkoon näytteenä ulkoasusta. Sivun numero on alhaalla ja iso numero ilmoittaa, minkä vuoden tapahtumista puhutaan. Erityisesti minua miellyttää, että tyylikkäästi tekstiin upotetut kuvat selitetään asianmukaisesti (kuten tässä kirjan kansikuva). Sattumanvaraisesti mukaan osunut teksti paljastaa syyn siihen, miksi kronikka on raskasta luettavaa. Kaikki kunnia Russowille, mutta sotimista ja kauheuksia ei jaksa määräänsä enempää.

Toisaalta lainaukset tekstistä osoittavat, että Russow oli sujuvakynäinen kirjoittaja enkä ihmettele, että Jaan Kross innostui asiasta. Tuloksena oli Russowin elämästä kertova upea suurromaani, monien mielestä Krossin pääteos. Vuonna 2003 julkaistu Uppiniskaisuuden kronikka loi osaltaan paineita alkuperäisen kronikan suomentamiselle.

Jaan Kross on todennut, että hänen romaaniensa henkiloistä Balthasar Russowissa on eniten kirjailijaa itseään. Tinkimättömiä ja tarvittaessa uppiniskaisia Viron puolustajia ainakin ovat kumpikin, sekä Russow että Kross!

Sitten tekstinäytteisiin. Russow kirjoittaa nuorallakävelykohtauksesta, joka aloittaa Uppiniskaisuuden kronikan:

Vuonna 1547 tuli Italianmaasta Liivinmaalle seikkailijoita, jotka olivat nuorallatanssijoita ja ulos temppujen tekijöitä. Kun he tarjosivat palveluksiaan Tallinnan kaupungille, antoi kaupunginraati vetää tavattoman pitkän ja paksun köyden Pyhän Olavin kirkon korkeasta tornista aina Köysimäelle asti. ja kun köysi oli vedetty tiukaksi ja sidottu lujasti kiinni, suljettiin kaikki muut kaupungin portit paitsi Iso rantaportti, josta kaikki kaupunkilaiset, niin nuoret kuin vanhatkin, menivät ulos katsomaan tätä nuorallakävelijöiden näytöstä. Kun  väki oli kokoontunut  kaupungin ulkopuolelle, esitti yksi temppujen tekijöistä köydellä korkealla maan yläpuolella kaupunginmuurin ulkopuolella ja lähellä sen torneja vallan harvinaisen ja uskomattoman näytöksen, joka herätti ihmetystä ja ihastusta, mutta myös kauhistutti ja pelotti, koska köysi oli niin korkealla. Kun tämä ensimmäinen oli kyllin kauan esittänyt ihmeellisiä taitijaan,  kulki toinen köyttä pitkin joutuisasti ja kevyesti ja kuin kiitäen poikki kaikkien kaivantojen ja lammikoiden ja yli kaupungin muurien aina Köysimäelle saakka. Tällaisen samanlaisen näytöksen he esittivät myös muissa Liivinmaan kaupungeissa. (s. 119)

Russow ei liiemmin arvosta paremman väen elämäntyyliä:

Mitä taas tulee ritarikunnan herrojen, tuomioherrojen ja aatelisten työhön ja toimiin, siitä ei tuohon aikaan ollut nähtävissä juurikaan muuta kuin riistanajo ja metsästys, noppa- ja korttipelit, ratsastaminen ja kulkeminen häistä häihin, yksistä komeista ristiäisistä toisiin, vakkajuhlilta toisille ja yksiltä markkinoilta toisille. Hyvin vähän oli niitä, jotka suostuivat lähtemään palvelukseen herras- tai ruhtinaskartanoihin maan ulkopuolelle tai sotaan. (v. 1549, s. 123)

Kronikassa liikutaan paikoilla, jotka ovat tuttuja Virossa matkustelleille. Esimerkiksi Piritassa sijainnut luostari tuhottiin nykyiselleen näin:

1. helmikuuta [1577] tuhosivat venäläiset täysin Pyhän Birgitan järjestön kauniin luostarin Mariendalissa, rikkoivat alttarin ja hakkasivat kookkaimmista kivistä suuren määrän kivikuulia. He repivät alas kauniin katon ja sen kattotuolit ja veivät ne mukanaan leiriinsä. Samana päivänä he hajottivat varkaiden hirsipuun Tallinnan ulkopuolella ja purkivat sen parrut maahan ja veivät leiriinsä. (s. 299)

Tallinna lienee ollut oman aikansa parhaiten linnoitettuja kaupunkeja. Toisaalta tykeillä ammuttiin rautakuulia ja jopa kiviä ja tuhot jäivät vaatimattomiksi verrattuna niihin, joita myöhemmin saatiin aikaan räjähtävillä ammuksilla.

1. maaliskuuta  [1577] tappoi kivikuula varhain aamulla erään talonpojan, tämän vaimon ja heidän kaksi lastaan kaikki yhtaikaa Munkkienpihan saunarakennuksessa, mikä oli suurin yhden kivikuulan yhdellä kertaa aiheuttama vahinko. (s. 305)

Sotiminen on kronikan pääsisältöä, mutta Russow on merkinnyt muistiin myös erikoisia tapahtumia ja luonnonilmiöitä. Ne ovat kuin sanomalehden pikku-uutisia isojen ja ”tärkeiden” asioiden joukossa. Tähän tapaan:

25. heinäkuuta vuonna 1580 puhkesi Liivinmaalla ja varsinkin Järvamaalla hirvittävä rajuilma. Ukkonen jyrisi, salamat löivät ja rakeita satoi aivan kuin maa ja taivas olisivat olleet tuhoutumassa. Silloin satoi niin suuria ja raskaita rakeita, että ne eivät tuhonneet ja lyöneet maahan vain kaikkea viljaa Paiden ympäristössä aivan kuin sitä ei olisi koskaan kylvettykään eikä muutaman peninkulman alueelta sinä vuonna saatu minkäänlaista satoa, vaan rakeet löivät kuoliaaksi ja tappoivat metsissä ja pelloilla myös villieläimiä ja lintuja, joita talonpojat myöhemmin keräsivät kasapäin ruoakseen. Kun talonpojat toivat sitten isännilleen Paiden venäläisille jäniksiä ja peltopyitä, eivät venäläiset halunneet ottaa niitä vastaan vaan sanoivat, että heidän ei ollut soveliasta syödä sellaista, minkä Jumala oli tappanut. (s. 347)

Lukuhaaste

Innostuin marraskuussa Tolstoin Anna Kareninasta niin, että asetin itselleni lukuhaasteen. Lupasin blogissani lukea talven aikana myös Sodan ja rauhan. Luvattu on nyt tehty ja voin vakuuttaa, että kyllä kannatti.

Erinomaista työtä kääntäjänä tehnyt Esa Adrian nostaa esipuheessaan esiin kiinnostavan seikan, joka mietitytti minuakin:

Missä sitten piilee Sodan ja rauhan suosion salaisuus? Yksi syy on varmaankin se, että kaikkien muiden tasojensa lisäksi romaani toimii myös suuren luokan viihteenä, upeana panoraamana Napoleonin sotien ajan Venäjästä ja varsinkin sen ylhäisön maailmasta.

Mutta voiko viihderomaani olla maailmankirjallisuutta ilman ”muita tasoja”, jos kirjoittajana on Tolstoin tasoinen mestari? Ei varmaankaan, toisaalta tässä tapauksessa vähempikin olisi riittänyt. Perusteellinen sotimisen ja vallankäytön pohdiskelu toi mieleen Herman Melvillen suurromaanin Moby Dick, joka on samaan aikaan romaani ja kattava tietopaketti kaskelotista.

Sota ja rauha on sivumäärältäänkin valtava teos, mutta Tolstoi hallitsee kokonaisuuden suvereenisti. Adrian muistuttaa kaskusta, jonka mukaan Tolstoi kirjoitutti romaanin vaimollaan puhtaaksi seitsemään kertaan, yli 5000 käsin kirjoitettua liuskaa.

Tapahtumien rytmittäminen onnistuu kuin saippuasarjan tekijöiltä: Natashan ja Pierren suhde jää ensimmäisen  osan lopussa sellaiseen vaiheeseen, että toinen osa on pakko aloittaa! Kun potentiaalinen lemmenpari tapaa uudelleen kakkososan sivulla 774, Moskova on palanut poroksi ja Napoleon hupenevine sotajoukkoineen palannut sinne mistä retkelleen lähti. Tässä vaiheessa kirjoista ensisijaisesti viihdettä hakevat ovat aikaa sitten luovuttaneet.

Kuvaus on tarkkaa ja uskottavaa, koska aatelissukuisella Tolstoilla on omakohtaista kokemusta yläluokan elämästä sekä sodan että rauhan oloissa. Romaanin henkilöhahmoissa on nähty Tolstoin sukulaisilta perittyjä ominaisuuksia. Kirjailija helpottaa henkilöiden tunnistamista antamalla heille yksilöllisiä erityisominaisuuksia tyyppiä Denisovin ärrävika.

Kirjan keskushenkilö Pierre on outo tyyppi, joka lähtee sotaan uteliaisuuttaan. Syntyperä takaa pääsyn joka paikkaan, myös etulinjaan, mutta Pierre selviytyy pöljän tuurilla ehjin nahoin. Vangiksi jouduttuaan ja kaiken nähtyään Pierre löytää elämälleen uuden sisällön.

Kun Natasha ja Pierre lopulta tapaavat toisensa, kumpikin on muuttunut eri ihmiseksi. Natasha kuvailee ystävättärelleen uutta Pierreä näin:

Hänestä on tullut jotenkin puhdas, sileä, raikas. Aivan kuin suoraan saunasta. Ymmärrätkö? Moraalisesta saunasta. Eikö totta?

Leikkivaunussa on tunnelmaa

Junassa on yleensä mukava matkustaa, varsinkin leikkivaunussa. Junan lähtiessä Rovaniemeltä oli vielä hiljaista eikä ihme, kello ei ollut vielä kuuttakaan. Oulussa tilanne muuttui, ja nyt tunnelma on mainio. Lasten kiljahtelu maustaa oivallisesti Griegin pianokonserttoa.

Kerroin kuukausi sitten ostaneeni kirppikseltä Paul Therouxin romaanin Salainen elämäni. En muistanutkaan, kuinka hyvä kirjailija on kyseessä. Maailmanluokan matkakirjailija tietysti, mutta ei pelkästään sitä.

Taas käynnistyi kirjallinen ketjureaktio. Luin jatkoksi Suuren junamatkan ja kotona kesken on Therouxin toinen junakirja Paikallisjunalla Patagoniaan. Se olisi ollut paras mahdollinen kirja tällä junamatkalla luettavaksi, mutta kovakantinen ja painava. Lisäksi se on kirjaston omaisuutta ja pitäisi kuljettaa vielä takaisinkin.

Theroux on intohimoinen junien ystävä. Pitää ollakin, jos matkustaa junalla Lontoosta Turkin ja Intian kautta Singaporeen ja Siperian rataa takaisin. Matkan pahimman pettymyksen tuotti Afganistan; maassa ei ole metriäkään rautatietä!

Japanissa kirjailijaa kiusasi rautateiden ylitehokkuus. Asemilla pysähdyttiin vähimmillään 15 sekuntia ja enimmillään kaksi minuuttia. Huippuna on 1200 matkustajan siirtyminen lautalta Sapporon junaan kymmenessä minuutissa. Vastaavaan operaatioon kului Intiasta Ceylonille siirryttäessä seitsemän tuntia.

Koska Theroux haluaa nimenomaan matkustaa eikä päästä nopeasti perille, juna on hänelle juuri oikea väline. Varsinkin paikallisjuna.

Sukelluksia venäläisyyden ytimeen

Ulkomuseo (Idiootti 2016) on Sergei Dovlatovin neljäs suomennettu teos. Takakannessa sanotaan, että kirjan päähenkilö Boris lähtee oppaaksi venäläisyyden ytimeen. Kirja on edeltäjiensä tavoin pieni herkkupala ja samalla elämyksellinen sukellus neuvostoajan arkeen.

Kirjan loppuun on koottu suomalaiskriitikoiden sanomisia Dovlatovin muista Suomessa julkaistuista teoksista Meikäläiset, Matkalaukku ja Haarakonttori. Ilona Vihonen kirjoittaa Me Naisissa:

Jos Dostojevski pölyttyy kirjahyllyssä ja Tolstoi tuuraa makuuhuoneessa rikkinäistä sängynjalkaa, Sergei Dovlatoville kannattaa vielä antaa mahdollisuus.

Sattuipa somasti! Luin viikko sitten Dostojevskin pienoisromaanin Peluri ja hieman kesken on Tolstoin tuhatsivuinen Anna Karenina: lyhyt ja pitkä sukellus venäläisyyden ytimeen sata vuotta ennen Dovlatovin aikaa.

Olen nauttinut Tolstoin järkäleestä ja päättänyt, että talven aikana luen myös Sodan ja rauhan. Paksu sekin mutta olkoon. Sen sijaan Dostojevskit ovat sen verran rankkaa luettavaa, että en uskalla luvata mitään. Ainakin pitää vielä verrytellä…

Ostin Anna Kareninan kesällä kirppikseltä, mutta tartuin siihen vasta nyt. Eino Kaliman käännös vuodelta 1911 tökki alusta asti ja kävi ylivoimaiseksi suunnilleen puolessa välissä kirjaa. Hain kirjastosta Lea Pyykön käännöksen vuodelta 1979 ja se on selvästi luettavampi. Ero tosin on pienempi kuin mitä odotin.

Eilen löysin tutun kirppiksen hyllystä molemmat suomennokset; tästä uudemmasta pyydettiin 4 euroa. Ne jäivät hyllyyn, mutta mukaan tarttui Jaan Krossin Vastatuulen laiva ja Paul Therouxin Salainen elämäni. Tarjonta oli tällä kertaa tavallista kiinnostavampi.

Kirjoitin sivuston puolelle tekstin kirjallisista jälkimarkkinoista.

Kuvaaja rysän päällä

Lumoavan kaunis kansikuva vetosi, ja lainasin katseltavaksi Sergey Gorshkovin kirjan Kamtsatkan karhut. Kuvat karhuista ja kuningasmerikotkista olivat upeita, mutta minulle vähintään yhtä sykähdyttäviä olivat kuvat purkautuvista tulivuorista.

Gorshkovin kuvien teho perustuu tilanteiden ainutlaatuisuuteen:  kuvaaja on päässyt rysän päälle. Tällaisia kuvia katsellessa tulee miettineeksi, saisiko Gorshkov mitään erityistä irti kaikkien ulottuvilla olevista aiheista! Eipä toisaalta ole tarvettakaan. Teksti taustoittaa kuvaustoimia eikä pyri yhtään enempään. Lukijalle selviää, että Nikonilla kuvataan ja kopterilla kuljetaan.

Kamtsatkasta puhuttaessa on syytä nostaa esiin kaksi kirjailijaa ja heidän teoksensa: Sakari Pälsi / Pohjankävijän päiväkirjasta  ja Lennart Meri / Kamtsatka – Tulivuorten maa.

Pälsi  teki vuosina 1917-1919 kansatieteellisen tutkimusmatkan Koillis-Siperiaan ja tutustui tässä yhteydessä Kamtsatkan niemimaahan. Kirjailijapresidentti Lennart Meri johti v. 1960 Kamtsatkalle suuntautunutta virolaisten nuorten tutkijoiden retkikuntaa. Hän kertoo kirjassaan omasta matkastaan, mutta tekee myös kauniilla tavalla kunniaa aiemmin alueella liikkuneille.

Erityisen kiinnostava henkilö on Vitus Beringin (1681-1741) toisella tutkimusmatkalla mukana ollut saksalainen luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller (1709-1746). Lainaus Meren teoksesta:

Tällä retkellä Bering pääsi Amerikan rannikolle, mutta koska purjehduskausi oli lopuillaan hän ei halunnut viivytellä Uudella mantereella. Steller sai vasta pitkän suostuttelun jälkeen luvan mennä maihin – kuudeksi tunniksi!

Mitä kuudessa tunnissa ehtii tehdä? Steller ehti kuvailla 160 kasvilajia, koota ainutlaatuisen kansatieteellisen aineiston, löytää lintulajin, joka nykyään on Stellerin töyhtöharakka (Cyanocitta stelleri) ja esittää hypoteesin saaren asukkaiden, tlingitin sukuhaaran intiaanien ja Kamtsatkan alkuperäisväestön läheisestä sukulaisuudesta!

Muuttoaikoina ja talvisin Suomenkin alueella näyttäytyvä allihaahka (Polysticta stelleri) kuuluu Stellerin tieteelle kuvaamiin eläinlajeihin.

Apteekkarin erikoinen harrastus

Tallinnan Vanhasta kaupungista löytyi kuollut mies. Pää oli sivallettu miekalla irti ruumiista ja asetettu seipään nokkaan, suusta löytyi kolikko. Elettiin vuotta 1409.

Kaikki olivat järkyttyneitä ja ymmällään, myös raadin oikeusvouti, jonka tehtäviin murhan selvittäminen kuului. Onneksi hän saattoi turvautua ystävänsä ja luottomiehensä apteekkari Melchior Wakensteden apuun.

Indrek Harglan dekkari vie lukijan 1400-luvun Tallinnaan, joka tuntuu oudon tutulta. Apteekkari asuu ja harjoittaa ammattiaan Rataskaivunkadulla, mutta haaveilee pääsystä Raatihuoneentorin laitaan valmistuneeseen uuteen taloon.

Työpaikallaan apteekkari sekoittaa lääkkeitä ja juttelee asiakkaiden kanssa. Melchiorin menestysartikkeli on maistuva ja kielenkannat voiteleva apteekkisnapsi, joka saa varomattomat puhumaan sivu suunsa. Eipä silti, apteekkari on kyllä muutenkin erinomaisen hyvin selvillä kaupungin asioista.

Olen lukenut 4/5 Harglan Melchior-dekkaria ja pitänyt lukemastani. Erityisesti historiallisten yksityiskohtien tarkkuus ja uskottavuus miellyttää: huomaamattaan saa tietoa Tallinnan keskiaikaisesta elämästä. Murhat tulevat siinä sivussa ikään kuin mausteena.

Juonet ovat monimutkaisia ja vaikka lukijalle annetaankin vihjeitä ihan perinteiseen dekkarityyliin, loppuratkaisut onnistuvat yllättämään. Syyllinen selviää – joskus myös apteekkarille itselleen – vasta loppukohtauksessa, johon kutsutaan kaikki epäilyksenalaiset.

Luen dekkareita satunnaisesti mutta saatan innostua, jos tapahtumapaikat ovat tuttuja. Pari vuotta sitten luin puolenkymmentä Markku Ropposen mainiota dekkaria, joissa yksityisetsivä Otto Kuhala seikkailee Jyväskylän maisemissa.

Silloinkin annos tuntui aika pian riittävältä ja tuli tarve palata muunlaisten kirjojen pariin.

Kevyttä kesälukemista

Lukaisin Antti Tuurin viime vuonna julkaistun romaanin Pitelemättömät. Mitenkähän tämän kauniisti sanoisin: kirja on jokseenkin tyhjänpäiväinen.

Uteliaisuuttani katsoin, mitä muut sanovat. Jukka Petäjä (HS) toteaa heti otsikossa, että kirja on pettymys. Totta toki, mutta yllättävän ikävästi sanottu ykköslehdessä. Arvion viimeinen virke vastaa täydellisesti omaa tilannettani ja tuntemuksiani:

Ehkä olen viime aikoina lukenut sen verran hyviä ja painokkaita kirjoja, että Pitelemättömät tuntuu aika yhdentekevältä romaanilta. Syvyyttä siinä on vain nilkkaan asti.

Olen lukenut talven ja kevään aikana Jaan Krossin koko suomennetun tuotannon, 18 teosta, lähes 8000 sivua. (Mahdollisesti suomennettuja runoteoksia en lukenut.) Kross oli siis tuottelias kirjailija, ei kuitenkaan yhtä tuottelias kuin Antti Tuuri.

Krossin tuotannossa ei ole yhtään välityötä saati hutia, mutta Tuurin romaanien taso vaihtelee aika tavalla. Mielestäni hänen viimeisin laaturomaaninsa on Ikitie vuodelta 2011, Jussi Ketolan vaiheista kertovan hienon trilogian päätösosa. Trilogian muut osat ovat Taivaanraapijat (2005) ja Kylmien kyytimies (2007).

Tänä vuonna julkaistu teos Ameriikan raitilla on Antti Tuurin kirjojen ystäville kiinnostavaa luettavaa. Kirjailija muistelee rapakon takana tekemiään taustatöitä ja kertoo esimerkiksi saaneensa idean Ikitien kirjoittamiseen kuunnellessaan tutkija Varpu Lindströmin esitelmää Kanadasta ja Yhdysvalloista Venäjälle lähteneiden suomalaisten kohtaloista 1930-luvulla.

Tämä paljastus vetoaa pesäpallon ystävän huumorintajuun:

Sen verran minua siepparien ammattikunta pilvenpiirtäjän rakennustyömaalla huvitti, että Taivaanraapijat-romaaniini laitoin sieppariksi vimpeliläisen. Ajattelin, että pesäpallon pelaamisen täytyi olla vimpeliläisillä verissä jo ennen kuin Tahko Pihkala oli lajin kehittänyt.

Museossa ja museon takana

Sunnuntaina luovutin auton ja vaihdoin vielä kerran majapaikkaa. Huoneen vapautumista odotellessani tutustuin Miehitysmuseoon. Vaikuttava ja tarpeellinen paikka, jos kohta neuvostomiehityksen kaikkialla näkyvät jäljet pitävät tämän ankean ajanjakson museoita tehokkaammin matkailijoiden tietoisuudessa.

Miehittäjät milloin mistäkin suunnasta ovat koetelleet sukulaiskansaa niin pitkään ja perusteellisesti, että Viro voisi olla julisteessa Hitlerin paikalla. Jaan Kross antoi Uppiniskaisuuden kronikalle Viron asemaa kuvaavan nimen Kolme katku vahel. Kirjaimellisesti katku tarkoittaa ruttoa, mutta asian voi nähdä laajemmin. Museossa keskitytään kuitenkin uudempiin asioihin eli Natsi-Saksaan ja Neuvostoliittoon.

Koska kirjallisuus oli matkani keskeinen innoittaja, luettelo kielletyistä kirjoista vuodelta 1980 oli erityisen riipaiseva näyttelyesine.

Surkuhupaisten kulutustavaroiden seasta jäi mieleen kuvan laite, jonka ainoana käyttötarkoituksena on kirjeiden höyryttäminen auki tarkempia tutkimuksia varten. Salakuuntelulaitteet edustavat alan uudempaa tekniikkaa.

Päivän toinen museo/taide-elämys on sikäli erikoinen, että Viron historiallisen museon takapihan ”näyttelyä” ei mainosteta turisteille. Ei toisaalta kielletä menemästäkään: työmaa-alueen aitaan oli jätetty miehen mentävä aukko…

.

Pietarin tietä Pärispeaan

Jaan Krossin romaani Pietarin tiellä odottaa vielä lukuvuoroaan, mutta tutustuin asiaan autoilijan näkökulmasta siirtyessäni perjantaina Hiidenmaalta Pohjois-Viroon.

Tämän päivän Pietarin tie on moottoritie, jota ajetaan myös Narvaan tai vaikkapa Rakvereen, mihin romaanin tapahtumat sijoittuvat. Katselin tieopasteiden yllytyksiä u-käännöksiin ja muistelin Hannu Raittilan Pakosarja-novellikokoelman suomalaisinsinöörejä japanilaisella moottoritiellä.

Miehet päättivät lähteä käväisemään Fuji-vuorella, mutta huomasivat muutamia tunteja ajettuaan, että aika ei riittäisi. Tuli tarve tehdä u-käännös, mutta ajoratojen välissä oli teräsverkkoaita. Sehän ei ollut hyvään vauhtiin päässeille miekkosille este vaan pelkkä hidaste.

Loksa-nimi oli jo vilahtanut opasteissa ja odottelin liittymää. Kun sellainen sitten tuli, minun olisi nimenomaan pitänyt tehdä u-käännös ja vaihtaa ajosuuntaa. Ei onnistunut, vaan tein paluuperän. Otsikon Pärispea on kylä Suomenlahteen pistävän niemen kärjessä, ja tien päästä löytyi kuvan rakennus.

Paluumatkalla Tallinnan Nommeen olisin tarvinnut harkinnassa ollutta navigaattoria. Pelkäsin joutuvani Tallinnan keskustaan, kuten pääsi käymään ensi kertaa Virossa autoillessani. No, en joutunut ja pääsin perille jotenkin.

Rahumäen hautausmaa oli kävelymatkan päässä, ja majapaikan suomea puhuva isäntä neuvoi reitin. Sen sijaan Krossin haudan sijainnista hänellä ei ollut aavistustakaan. Sain ohjeen kysyä hautausmaan konttorista.

Konttori löytyi, mutta olisikohan ollut auki lauantaina, tuskinpa vain. Kysyin asiaa ensimmäiseltä näkemältäni asiakkaalta ja heti tärppäsi. Varttuneempi naisihminen ei puhunut englantia, mutta kun sanoin avainsanat ”Jaan Kross” ja katselin neuvottomana ympärilleni, hän viittasi minut mukaansa ja lähti määrätietoisesti liikkeelle.

Pari sataa metriä käveltyämme hän pysähtyi ja osoitti kädellään: etsimäsi hauta on tuossa. Kumarsin syvään ja ihmettelin, voisiko tällaista tapahtua Suomessa.