Talvisodassa – jonka päättymisen vuosipäivää vietetään tänään – ja Ukrainan sodassa on hämmästyttävän paljon yhteisiä piirteitä. Yksi niistä on tuo otsikossa mainittu. Kremlissä heikoiksi ja hajanaisiksi arvioidut kansat ovatkin yhdistäneet voimansa ja taistelevat sinnikkäästi paperilla ylivoimaista hyökkääjää vastaan. Kuvat liejuiselle tielle juuttuneesta venäläisten kolonnasta tuovat mieleen aikoinaan Raatteen tiellä otetut.

Olen lueskellut emeritusprofessori Timo Vihavainen teosta Marssi Helsinkiin – Suomen talvisota neuvostolehdistössä (Tammi 1990) ja joutunut ihmettelemään, eikö sotatalven 1939-40 arviointivirheistä opittu Moskovassa mitään. Lainaus Vihavaiselta, s. 64:

Puna-armeijan laskelmat olivat nyt selvästi pettäneet. Vihollinen oli ollut tarkoitus lyödä Kannaksella 8-10 päivässä ja hoitaa koko sotatoimi loppuun parissa viikossa. Joukoille oli annettu ohjeet olla ylittämättä Norjan ja Ruotsin rajoja ja tervehtiä kunniaa tehden näiden maiden rajavartijoita.

Ernest Shackletonin retkikuntaa Etelämantereelle kuljettaneen Endurance-aluksen hylky löydettiin viikonloppuna. Marraskuussa 1915 uponnut alus lepäsi yllättävän hyväkuntoisena Weddellin meren pohjassa 3000 metrin syvyydessä. Löydön teki asialle omistautunut Endurance22 -retkikunta.

Endurancen ja retkikunnan jännittävät vaiheet kerrotaan Caroline Alexanderin kirjoittamassa ja Frank Hurleyn kuvittamassa teoksessa Endurance (Otava 1999). Lainaus sivulta 109:

Marraskuun 21. päivän [1915] iltana, vähän koirien ruokkimisen jälkeen, retkikunnan lukiessa ja jutellessa rauhallisesti teltoissaan he kuulivat Shackletonin huutavan: ”Laiva on menossa”. Miehet riensivät tähystystorniin ja muille korkeammille paikoille nähdäkseen Endurancen viimeiset hetket. Sen perä nousi korkealle ilmaan, kun laiva upposi nopeasti keula edellä.

Kun jäiden puristuksiin jääneen aluksen uppoaminen alkoi näyttää todennäköiseltä, miehistö pelasti jäälle kaiken arvokkaan ja lähti veneitä vetäen etenemään kohti avovettä ja pelastusta.

Luin Alexanderin kirjan v. 2014 ja kirjoitin vaikutelmiani sivustolle. Tämän vuoden tammikuussa palasin asiaan ja lisäsin arvioon Hurleyn hienoja kuvia. Muokattu teksti ja kuvat löytyvät täältä.

Nyt koronavuoden päättyessä voin kiitollisin mielin todeta pysyneeni terveenä ja eläneeni jokseenkin normaalia elämää. Vastuullinen olen yrittänyt olla, muistanut turvavälin, pitänyt kasvomaskia kaupassa käydessäni ja karttanut potentiaalisia viruslinkoja. Pääsin jopa käymään kahdesti ulkomailla: tammikuussa Virossa ja elokuussa Norjassa.

Varsinkin elokuinen visiitti Finnmarkissa oli ajoituksen suhteen onnekas. Lisäksi tein kolme matkaa kotimaassa. Neljäskin oli suunnitteilla, mutta jäin kotiin kun naisten hallipesiksen lopputurnaus päätettiin perua. Vahinko kompensoitui sillä, että pesiskausi pystyttiin joka tapauksessa pelaamaan ja mitalit jakamaan.

Olen ulkoillut vähintään normaalisti. Lintuvuoden kohokohtia olivat kevättalven lapinpöllöt ja kevään harvinaiset vesilinnut. Odottamaani hyvää marjalintutalvea ei Rovaniemelle saatu, mutta sentään jonkinlainen. Tilhiä ja/tai räkättejä on päässyt näkemään lähes joka retkellä.

Myöskään kirjavuoteeni korona ei tuonut mitään mullistavaa. Luin tai kuuntelin vuoden aikana noin 70 kirjaa, enimmäkseen laaturomaaneja. Yleensä ohitan Finlandiahässäkän vähällä huomiolla, mutta tällä kertaa luin tai paremminkin kuuntelin Anni Kytömäen palkitun Margaritan. Innostuin siitä niin, että luin myös Kultarinnan ja Kivitaskun. Aivan ihastuttavia teoksia kaikki kolme!

Kytömäen jälkeen teki mieli keventää, ja siinä tarkoituksessa luin Kari Hotakaisen Tarinan ja Antti Heikkisen savolaisirrottelut Kehveli ja Maaseudun tulevaisuus. Koska savon murre ei mahdu ummikon suuhun, kirjailija luki itse tarinansa äänikirjaversion.

Kolmas kirja Heikkiseltä oli Einari, vieremäläisen monitoimimies Einari Vidgrenin elämäkerta. Se on kuin Hotakaisen teos Kimi Räikkösestä: vaikka päähenkilön tekemiset eivät erityisesti kiinnostaisikaan, hyvin kirjoitettu elämäntarina tempaisee mukaansa.