Aihearkisto: Muut aiheet

Siilinkari

Veneilypäiväksi oli varattu heinäkuun loppupuolen lauantai, mutta päätimmekin lähteä järvelle jo perjantai-iltana. Oli luvattu poutaa ja ennen kaikkea sopivaa purjetuulta.

Jouko haki Jounin ja minut Hervannasta, ja ajoimme Santalahden venesatamaan Särkänniemen taakse. Pursi oli 27-jalkainen Amigo-matkavene, jonka Jouko haki pari vuotta sitten Göteborgista. Kauppaan kuului pitkärikinen perämoottori.

Ajoimme moottorilla ulos satamasta, ja Jouko nosti purjeet. Itse asiassa vain isopurje piti nostaa, keulassa oli rullagenua. Se on normaalia fokkaa vaivattomampi, mutta ei aivan yhtä tehokas. Ongelmana oli se, että purjeen alaosa peitti tehokkaasti näkyvyyttä eteen. Minulle ikäni pienillä soutuveneillä liikkuneelle näkymäeste oli aivan uusi asia.

Aloitimme laitamyötäisessä kaakkoon ja kiersimme Siilinkarin, joka on yksi niitä sisävesien sääasemia, jonka tiedot löytyvät meri- ja rannikkoasemien joukosta. Katsoin käyrältä retken jälkeen, että tuuli oli aluksi 5 m/s ja tyyntyi hieman iltaa kohti. Pystyimme tekemään kaikki manööverit, joita purjehtiessa on tapana tehdä.

Siilinkarin kohdalla Jouko muistutti 7. syyskuuta v. 1929 tapahtuneesta höyrylaiva Kurun uppoamisesta, jossa hukkui peräti 136 matkustajaa. Vahinko on suurin Suomen sisävesillä tapahtunut kautta aikojen. Pelastuneita oli 22, joista 15 nosti veden varasta Mustalahden satamasta apuun rientäneen HL Tarjanteen miehistö.

Kuru nostettiin pohjasta kaksi viikkoa uppoamisensa jälkeen ja jo lokakuussa se palasi takaisin liikenteeseen. Haaksirikossa menehtyneiden muistoa kunnioitetaan Tampereella kahdella muistomerkillä, joista toinen on Kalevankankaan hautausmaalla ja toinen Näsinkalliolla vastapäätä uppoamispaikkaa.

Me gastit vuorottelimme peräsimessä ja kippari hoiti purjeita. Tuuli kävi luoteesta, ja luovimme kohti Pallosaarta käytännössä yhdellä pitkällä halssilla. Veneen perässä oli nopeusmittari, joka näytti noin viiden solmun nopeutta. Vauhti tuntui hyvältä.

Vene reagoi herkästi pieniinkin tuulen voimistumisiin; mieleen tulivat voimat, jotka siirtelevät joella liikuttaessa venettä osin yllättäviin suuntiin. Varsinkin koskissa tämä on joskus tuntunnut ikävästi sisuskaluissa, mutta minulle tutussa järviympäristössä tuntemukset olivat pelkästään nautinnollisia.

Pitkäkölinen vene pysyi suunnassa todella hyvin, ja jos peränpitäjä unohtui miettimään muita asioita, purjeiden lepattaminen muistutti roolista. Pallosaaren pohjoispuolella asetuttiin piihin ja pidettiin ruokatauko: kippari tarjoili miehistölle kahvia ja lämpimiä voileipiä. Venettä piti siirtää kahdesti sen ajauduttua turhan lähelle saarta.

Kaupunkiin palatessa Näsinneula oli hyvä kiintopiste. Muita purjeveneitä näkyi puolenkymmentä ja moottoriveneitä vähän enemmän. Kun kymmenen aikoihin palasimme venesatamaan, tuulta oli enää pari metriä ja ilta-aurinko paistoi kauniisti.

Ensimmäinen purjehdusretkeni oli Elämys. Jouko tarjosi mahdollisuutta uusintaan seuraavana päivänä, mutta en ottanut tarjousta vastaan. Tuntui hyvältä ajatukselta alkaa ja päättää purjehdusura samalla erityisen onnistuneella retkellä. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt lupautuvani Joukon kaveriksi viikon purjehdukselle Tukholman keskustasta Mälarenin ja Södertäljen kanavan kautta saaristoon ja takaisin kaupunkiin.

Rehtiä siikaa Alaskasta?

Savustettu siika oli hyvää, siitä ei kahta sanaa. Jotenkin ikävä jälkimaku tapauksesta kutenkin jäi, koska ihan sitä ei saatu mitä päällyksen perusteella oli lupa odottaa.

Olisi pitänyt huomata tarrasta pienellä präntätty teksti: alkuperämaa Usa.

Outoja siivekkäitä

Lintujen ohilento on tältä keväältä nähty, mutta kaksiviikkoinen ACE 17 -harjoitus on tuonut Rovaniemen ilmatilaan kaiken maailman kummajaisia. Yritän määrittää konetyyppejä kotona kuvien perusteella ikään kuin ne olisivat harvinaisia lintuja.

Tänään onnistuin ikuistamaan sekaparven, jonka keulassa viiletti tuttu Hornet. Muissa riitti tutkittavaa pitkäksi aikaa. Luulin ensin deltasiipistä konetta Jas Gripeniksi, mutta tarkemmin katsottuna kyseessä olikin ranskalainen Dassault Rafale. Kolmas rajaukseen mahtunut hävittäjä on Boeing F-15 Eagle. Tämän päivän bongauksia oli niinikään deltasiipinen Mirage 2000.

Viime viikolla kuvasin suuren nelimoottorisen kuljetuskoneen, joka osoittautui Kanadan ilmavoimien kuljetus- ja tankkauskoneeksi Lockheed Martin C-130T Hercules. Lisäksi olen nähnyt kaksi lajilleen määrittämättä jäänyttä isoa konetta, joista toinen näytti paksulta kuin kimalainen.

Jokivartisten juhlahetki

Päivän uutinen liittyy jäihin mutta ei jääkiekkoon: Ounasjoki loi jäänsä.

Jokivarren asukkaille kyseessä on jokavuotinen merkkitapaus, odotettu ja visuaalisesti kiehtova. Ensilumen tulo kuuluu vaikuttavuudeltaan samaan sarjaan, mutta se toistuu yleensä monta kertaa syksyn aikana. Jäät lähtevät vain kerran vuodessa.

Kevät oli myöhässä, mutta Kemijoen jäiden lähdöllä mitattuna ennätys jäi muutaman päivän päähän. Lumi on käynyt kaupungissa vähiin, mutta vaaroilla lunta vielä riittää. Lentoaseman virallinen lukema on 37 cm.

Yhdellä pytyllä

Kun kaksisylinterisen moottorin toinen sylinteri pimenee, koneen sanotaan käyvän yhdellä pytyllä. Meidän huushollissamme on nyt ihan konkreettisesti sellainen tilanne.

Maaliskuun lopulla pikkuvessan lattialle ilmestyi vesilammikko. Ensimmäinen kerta pantiin huolimattoman tiskaajan piikkiin, mutta todellisuudessa hän oli syytön. Vesi tihkui katon rajasta ja oli peräisin yläkerrassa rikkoutuneesta viemäristä.

Remonttireiskat saapuivat paikalle nopeasti. Mittausten jälkeen vessa eristettiin muusta asunnosta ja kostuneet paikat avattiin. Ihan ensimmäiseksi kuitenkin irrotettiin pytty ja siirrettiin se tilapäisesti olohuoneeseen. Kuivatus on kestänyt niin pitkään, että olohuoneen uuteen kalusteeseen on ehtinyt täysin tottua.

Onneksi on toinenkin pytty! Tietokonepuolella syntyi samantyyppinen tilanne, kun pääsiäisen alla alla hajosi läppäri. Voin tehdä samat asiat pöytäkoneella, mutta silti yhdellä pytyllä ajeleminen harmittaa yllättävän paljon.

Iivo ja perässähiihtäjät

Eilen päättyneet MM-kisat osoittivat, että murtomaahiihto kiinnostaa edelleen suomalaisia. Kilpailijat kiittivät  tunnelmaa paikan päällä, ja kotikatsomoissakin tunnelma nousi välillä kattoon. Esimerkiksi Kalle Palander paljasti seuranneensa murtsikkaa toisen kerran tällä vuosituhannella ja oli aivan täpinöissään.

Mikä parasta, monet innostuivat kokeilemaan hiihtämistä käytännössä. ”Meillä ainakin 7,6 ja 2 veet innostu hommasta. Nyt ne painaa joka päivä ympäri pihaa jokainen tyylillään”, Tomi Vaalivuori tweettasi.

Omien lasten hiihtoharrastus ei tarvinnut syttyäkseen ulkopuolisia sankareita. Vuotsossa suksille noustiin olosuhteiden pakosta mutta silti vapaaehtoisesti. Kuvassa Jouni ottaa tuntumaa lajiin 1990-luvun alussa silloisella kotipihalla.

Myrskytuulta tunturissa

Eilisiltainen tuuli äityi paikoin lähelle ennätyslukemia. Kovimmat tuulennopeudet mitattiin Muonion Laukukerolla, puuskissa peräti 44 m/sek. Myös jatkuvan tuulen nopeus (37 m/sek) ylitti hirmumyrskyn rajan.

Muonion palopäällikkö Pekka Väliheikin mukaan torstai-illan säässä ei oikeastaan ollut mitään ihmeellistä: ”Kyllähän täällä joskus tuulee kovastikin ja lumi lentää. Sehän kuuluu tänne, että joskus on huonoa säätä.”

Muonion kirkonkylällä ja esimerkiksi Rovaniemellä tuuli oli illalla toki voimakas, mutta kaukana hirmumyrskystä. Hangelle pudonneet oksat ja Ounaskoskella kaatunut joulukuusi muistuttivat eilisillan tuulesta.

Nyhtökaurasta kelpo sörsseli

Sain viikolla eteeni lautasellisen nyhtökauraa ja riisiä. Kyseessä oli minulle aivan uudenlainen ruoka, josta haluttiin kuulla lausunto. Kerrotaanpa samalla muillekin.

Ulkonäkö oli ruokaisan sörsselimäinen ja maistamaan houkutteleva. Tuoksu ei herättänyt intohimoja suuntaan eikä toiseen, mutta suutuntuma oli ällistyttävän lihamainen. Mausta voi sanoa samaa kuin tuoksustakin: melko mitäänsanomaton, mutta ei missään nimessä vastenmielinen.

Lautasellisen syötyäni olo oli kylläinen ja pysyi sellaisena pitkälle iltaan. Täyttävyys oli siis hyvä ja ravintoarvot kuulemma kohdallaan. Yleisarviona totesin, että kokemus jäi reilusti plussan puolelle. Ruokana ajaa asiansa.