Kirjoittajan arkistot: V.Vasama

Talven selkä taittumaisillaan

Talvi jatkuu edelleen täällä Rovaniemellä: lumipeitteen paksuus lentoasemalla on 93 senttiä. Päivälämpötilat ovat nousseet hiljalleen, ja tänään ylitettiin kymmenen asteen haamuraja. Öisin on ollut muutama pakkasaste. Muuttolinturintamalla on hiljaista.

Kaupungin ylivoimaisesti paras lintupaikka juuri nyt on Alakorkalon hyötyjäteasema, mutta melko talviselta näyttää sielläkin. Kompostiaumojen päivänpuoleiset sivut ovat kuitenkin olleet sulat jo pitkään. Aktiivinen retkeily on tuottanut toistaiseksi kymmenen muuttolintulajia, joista yli puolet eilen ja toissapäivänä.

Vanhan lintulorun mukaan kiurusta (kuvassa) on kuukausi kesään, peipposesta puoli kuuta ja västäräkistä vähäsen. Minun näköpiiriini lajit ehtivät jokseenkin samaan aikaan: kiuru ja västäräkki perjantaina, peippo tänään. Toistaiseksi pohjoisin haarapääsky nähtiin tänään Limingassa. Kunhan yöpakkaset loppuvat, lyhyessä ajassa tapahtuu paljon.

Lumimaiseman linnut

Useimpien mielestä lunta on riittävästi, mutta pulmuset taitavat olla toista mieltä. Rovaniemellä pulmusia näkee nimittäin varmimmin siellä, mihin lunta tuodaan koko ajan lisää.

Kävelin aamulla Jängislahden lumenkaatopaikalle. Lintuja ei aluksi näkynyt ja arvelin syyksi paikalla möyrinyttä kauhakuormaajaa. Istuin odottamaan, ja jo viiden minuutin kuluttua parvi pyrähti paikalle, 25-30 yksilöä.

Linnut etsivät syötävää kämmenen kokoisista pälvipaikoista ja poseerasivat välillä korkeiden lumikasojen päällä.

Kotiin paltessani kuulin Kotitiellä tilhien sirinää. Pysähdyin katselemaan ja kuvaamaan. Laskin 12 tilheä, joista osa napsi pihlajasta marjoja toisten katsellessa viereisestä koivusta. Pienehköjä tilhiparvia on näkynyt aivan viime päiviin asti. Pihlajissa on edelleen marjoja, jos kohta laatu alkaa olla kyseenalainen. Kuvan marjat ovat ihmeen meheviä.

Ounaskosken sulan vaiheilla on ollut hiljaista. Lokkeja on nähty vasta kerran eikä vesilintuja lainkaan. Pääsiäispyhinä  näyttäytyi koskikara.

Toimittajan muisti oli 7 viikon mittainen

Suosikkijoukkueeni JYPin kesäloma alkoi eilen, kun HIFK otti puolivälieräsarjassa neljännen voittonsa. Pitkään JYPin otteita seuranneita tulos ei yllätä.

Risto Dufvan ja Jyrki Ahon luotsaama JYP muistetaan joukkueena, joka pystyi turvaamaan johtoasemansa pelin kolmannessa erässä. Marko Virtasen JYP tullaan muistamaan sulamisista, joista torstain suoritus Jyväskylässä on vertaansa vailla: viiden maalin johto sössittiin tappioksi.

Aktiivinen sometoimija, paremmin liigakiekkoilijana tunnettu Teemu Ramstedt (Rauman Lukko) löysi herkullisen kuvaparin, jolla räväköitä klikkiotsikoita harrastava toimittaja todistaa muistinsa seitsemän viikon mittaiseksi. Ensin hehkutuksella ei ole mitään rajaa, sitten CHL-mestaruus pitäisi unohtaa.

Kaikesta huolimatta on syytä muistaa, että JYP pelaa kauden jossain vaiheessa Suomen tai jopa Euroopan parasta kiekkoa, mutta ongelmana on Virtasen kyvyttömyys ajoittaa joukkueen paras tekeminen kevään ratkaisupeleihin. Traktorikiekossa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta sitäkin voi pelata hyvin tai huonosti.

Kevään ensimmäiset

Kevät jatkuu poikkeuksellisen koleana koko maassa. Siksi ei ole ihme, että ensimmäiset näkemäni muuttolinnut olivat kylmää pelkäämättömiä harmaalokkeja. Toinen ehdokas olisi ollut pulmunen, mutta niitä ei ole vielä Lapissa näkynyt.

Raunolta tuli eilen tekstari: kaksi harmaalokkia Ounaskoskella. Pääsin liikkeelle vasta tuntia myöhemmin ja onneksi ehdin nähdä linnut. Ilmeisesti ne jatkoivat pian matkaansa, koska Tiiraan ei tullut muita ilmoituksia. Kiersin uimarannan puolelle jokea ja sain kuvaan lintujen taustaksi kerrostalon.

Minulle kevään odotetuin tulija on niittykirvinen. Syyn paljastan sitten kun kirviset tänne saakka ehtivät. Toistaiseksi niitä ei ole nähty etelässäkään.

Palloa, kiekkoa ja lintuja

Viikon kestänyt retkeni etelään on loppusuoralla, ja istun junassa Oulun ja Kemin välillä. Junanetti toimii hyvin.

Retken urheilutarjontaan kuului kaksi palloilulajia, joista jääkiekkoa katselin Jyväskylässä: JYPin A-nuoret vastaan Lukko ja JYP Naiset vs. KalPa Akatemia. Torstain värikäs liigapeli jäi näkemättä. Pesäpalloa pelattiin sisätiloissa, naisten hallipesiksen lopputurnaus Tampereella. Houkuttelin Jounin mukaan, ja kokemus oli kummallekin ensimmäinen laatuaan.

Näimme kaksi tasokasta ja jännittävää ottelua. Kirittäret voitti kotareissa vanhan kiistakumppaninsa Lapuan Virkiän ja sai samana päivänä pelattuun loppuotteluun vastaansa Porin Pesäkarhut. Tasainen oli sekin peli: eka jakso 3-3 ja toinen 3-2 Pesäkarhuille. Lyöjäjokeri Susanna Puisto väläytti hirmuista kevätvirettään ja löi voittajien kuudesta juoksusta neljä.

Tilaa oli mukavasti, joten (ensisijaisesti jalkapalloilijoita palvelevan) pelipaikan ongelmana oli niukan tuntuinen valaistus ja kentän pehmeä pinta. Hallipesiksen erikoissäännöt tuottivat ylimääräisiä yllätyksiä. Mutta urheilupäivä oli kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ja hauska, myös Jounin mielestä!

Vietin viime yön hyvässä ja edullisessa ”laivahotellissa” Tallinnassa ja Suomenlahdella. Vastoin odotuksia jäätä näkyi vain Suomen aluevesillä. Kun Helsingissä jäi sopivasti aikaa ennen junan lähtöä, kävin Tokoinrannassa katsomassa talvehtivia vesilintuja. Sinisorsaparvessa oli yli 700 yksilöä ja niiden joukossa kaksi valkoposkihanhea. Satamissa lenteli harmaalokkeja.

Maaritin ja Laurin ruokinnalla kävi kuusitiainen ja puukiipijä; myös harmaapäätikka oli näyttäytynyt muutaman kerran, mutta sitä en päässyt näkemään. Maisemat Sipoossa olivat ilahduttavan talviset.

Reaaliaikaista tulostusta

Törmäsin eilen kirppiksellä laitteeseen, jonka vain vaivoin maltoin jättää ostamatta.  Kunto oli hyvä ja laukku sisältyi hintaan: 11 euroa!

Omasta kokemuksesta tiedän, että Facit on laadukas tuote ja 1970-luvun kotikäyttöön tarkoitettujen koneiden parhaimmistoa.

”Tämähän tulostaa reaaliaikaisesti!” innostui koko ikänsä pelkkien tietokoneiden kanssa askarrellut juniorikin päästyään tutustumaan oikeaan kirjoituskoneeseen.

Muistelen ensimmäistä kirjoituskonettani Erikaa ja muita Itä-Saksan ihmeitä sivuston puolella.

Onnittelut hyvälle naapurille

Muutkin naapurit ovat hyviä, mutta 100-vuotista itsenäisyyttään juhliva Viro on minulle erityisen rakas. Varsinkin Viron maaseudulla liikkuessa on niin kotoinen olo, että on vaikea uskoa olevansa ulkomailla. Kieli on hauskaa kuunnella ja muukin meininki miellyttää.

Aluksi Viroon vetivät linnut, nykyisin matkustamiseen on muitakin syitä, esimerkiksi historia. Siihen olen perehtynyt esimerkiksi lukemalla Jaan Krossin koko suomennetun tuotannon. Osa romaaneista ja melkein kaikki novellit perustuvat omakohtaisesti elettyyn ja koettuun.

Toukokuussa 2016 kävin katsomasssa Krossin vanhaa opinahjoa, Westholmin lyseota. Majapaikkaan palatessani pääsin ihailemaan Pitkää Hermannia ja sen huipulla liehunutta Viron lippua. Olin juuri sopivassa mielenvireessä, ja hetki oli unohtumaton.

Koska itsenäisyys ja oma lippu eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä, niitä arvostetaan Virossa paljon enemmän kuin täällä Suomessa.

Lainaan katkelman Jaan Krossin romaanista Paikallaanlento. Tapahtuma-aika on syyskuu 1944:

Hän [Ullo Paerland] oli vilkaissut oikealle ylös Pitkän Hermannin torniin ja havainnut miten hakaristilippua vedettiin juuri alas tangosta. Hän oli hämmästyneenä pysähtynyt pyörällään. Hän näki ihmisten liikkuvan tornissa lipputangon jalustan ympärillä ja näki sitten, sydän kurkussa, miten sini-musta-valkoinen kohosi salkoon. Ja hän havaitsi myös, miten kahdenkymmenen askelen päässä kirkon suuntaan hiekanväriseen virolaisen kapteenin univormuun pukeutunut mies pysähtyi keskelle puistokatua, jähmettyi asentoon ja teki lipulle kunniaa, neljän ohuen kultanauhan ympäröimä käsi lippaan vietynä. Ja sitten – hän oli nähnyt – jostain ilmestyi vihreänsinertävässä asepuvussa ollut Sturmbannfuhrer, lähestyi selän takaa kapteenia, veti pistoolin kotelosta ja ampui. Laukaus puistokadun tussinmustien lehmuksenrunkojen välissä. Strurmbannfuhrer paineli pistoolia takaisin koteloon työntäen eteenpäin kirkon suuntaan. Kapteeni makasi puistokadulla maassa.

Ullo paiskasi pyörän käsistään ja juoksi maassa makaavan luo. (…) Hiekka oli verinen kapteenin takaraivon alla, lakinreunuksessa oli luodinreikä ja miehellä luodinreikä takaraivossaan.
(…)

Ullo kertoi ajatelleensa: Sturmbannfuhrer oli viidentoista askeleen päässä. Jos hän katsoo taakseen ja näkee minut kumartuneena uhrinsa ylle, hän voi ampua minua, mutta minä en katso, en katso, en katso katsooko hän…

Helsingin Sanomat osallistui Viron 100-vuotisjuhlintaan julkaisemalla lipun monivaiheisen tarinan. Pitkään kätkettynä ollut lippu on esillä äskettäin avatussa Viron Kansallismuseossa Tartossa.

Riikka, Eeli ja Ilya

Minulle Olympialaisten kiinnostavimmat lajit ovat murtomaahiihto ja jääkiekko. Miesten turnaus tosin lässähti pannukakuksi, kun NHL-pelaajat jäivät pois kisoista. Naisten puolella parhaat pelaajat osallistuvat kisoihin, mutta ongelmana on Kanadan ja USA:n ylivoimaisuus.

Tasoero näkyi karusti tänään pelatuissa välieräottelussa. Joku kommentoi, että Suomella oli ykkösluokan maalipaikkoja vähemmän kuin USA:lla tehtyjä maaleja. Positiivista on sentään se, että törkeän polvitaklauksen kohteeksi joutunut Ronja Savolainen pystyi jatkamaan peliä. Häntä tarvitaan pronssiottelussa.

Miesten puolella Ruotsi tukki Suomen maalihanat, mutta kaikki on vielä mahdollista. Eeli Tolvanen tekee kansainvälistä läpimurtoa ja johtaa pistepörssiä. Kakkosena on kuuluisa kaima itänaapurista, Ilya Kovaltchuk. Ilyalla on ansiolistallaan yli 800 NHL-tehopistettä, Eelillä ei vielä yhtään. Pian on.

Naisten pistepörssin paras suomalainen on Riikka Välilä. Siltä osin tilanne on sama kuin Naganon kisoissa 20 vuotta sitten.

Kuolemanlaakso – pelin pimeä puoli

Keskitalven aikana lukemistani kirjoista kaksi käsittelee jääkiekkoa. Tuomas Nyholm on työstänyt kirjaksi kaukaloiden agitaattorin saavutukset: Jarkko Ruutu – Jumalainen näytelmä (Otava 2016). Tommi Kovasen ja Jenny Rosteinin Kuolemanlaakso (Bazar 2017) on kertomus kiekkoilijan taklauksenjälkeisestä elämästä. Viimeksi mainittu teos valittiin vuoden urheilukirjaksi. Kovanen tekee palveluksen lajille kertomalla avoimesti tarinansa: kirja on hieno ja ajatuksia herättävä.

Kummassakin kirjassa käsitellään pelaajan näkökulmasta lajin pimeää puolta, jolla tarkoitan vaarallisia taklauksia. Ruutu harrasti niitä, Kovanen joutui sellaisen uhriksi. Pelaajatyyppeinä miehet olivat melko tarkasti toistensa vastakohtia: Ruutu oli kaukalossa valmis melkeinpä mihin tahansa, myös törkeyksiin ja raukkamaisiin tekoihin, Kovanen muistetaan fiksuna pelimiehenä, jonka ei syyllistynyt ylilyönteihin.

Yli 500 liigaottelua kiekollisen puolustajan roolissa urakoineen Tommi Kovasen pelit päättyivät tammikuussa 2013 taklauksesta aiheutuneeseen aivovammaan, jonka vakavuutta ei aluksi ymmärretty. Oireita ”hoidettiin” normaalina aivotärähdyksenä, ja aivokuvat otettiin vasta kuukausi tapahtuman jälkeen.

Jarkko Ruutu toteaa kirjassaan, että kovien taklausten tarkoituksena ei ole vahingoittaa vastustajaa, ainoastaan satuttaa. Suhtautuminen paljastaa karusti, kuinka vähän Ruutu ja hänenlaisensa pelaajat kunnioittavat kanssapelaajia ja heidän terveyttään. Aivan liian usein satuttamaan tarkoitettu taklaus on niin raju, että jonkinasteinen loukkaantuminen on väistämätöntä. Loukkaantumisen riski kasvaa, jos taklaus tulee kuolleesta kulmasta lähellä kaukalon laitaa. Tommi Kovasen vammautumisen aiheuttanut taklaus oli juuri tällainen vaarallinen törkytaklaus.

Kovanen taisteli oman maalin takana kiekosta vastustajan kanssa, kun Tommi Huhtala ajoi selkään ylimääräisenä pelaajana. Kovasella ei ollut mitään mahdollisuutta nähdä lähestyvää taklaajaa. Huhtala olisi voinut ”himmata” tai jättää kokonaan taklaamatta, mutta hän päättikin viedä taklauksen loppuun. Kovanen lensi päin laitaa kohtalokkain seurauksin. Liiga voisi halutessaan karsia tämäntyyppiset törkeydet riittävän pitkillä pelikielloilla, mutta sellaisia ei ole nähty. Huhtalakin pääsi kuin koira veräjästä.

Tuoreempi esimerkki vaarallisesta pelitavasta on viime talvena Jyväskylässä tapahtunut slovakkihyökkääjä Michel Miklikin taklaaminen sairaalakuntoon. Tommi Kovanen arvioi taklausta Iltalehdessä  ja tarkensi Twitterissä, mikä hänen mielestään oli Liigan viesti kiekkoväelle:

Liiga siis määräsi pelikieltoa vaarattomasta painiottelusta, mutta itse taklaus tulkittiin ”puhtaaksi” eikä siitä tuomittu lisäsanktioita.

Jääkiekkolehden kausiennakkonumerossa 2012-13 sanotaan Huhtalasta: ”Rämäpäinen jätkä ajelee toisinaan vaikka veskarin yli. Toteuttaa erinomaisesti espoolaista ajokoirakiekkoa. Joukkueelleen arvokas kahden ensimmäisen ketjun voimalaituri. Vastustajien inhokkilistoilla.”

Kovanen tähdentää kirjassaan, että vaarallisten taklausten karsiminen ei tarkoita taklauksista luopumista. Urheilulliset taklaukset kuuluvat lajiin.

Em. Jääkiekkolehdessä sanotaan, että Tommi Kovasen ”taklausvoima on lähes olematonta”. Siksi haluankin muistaa aikanaan JYPin kapteenina pelanneen Kovasen suorituksista Hipposhallissa näkemäni komean taklauksen. Vastassa oli HIFK.

JYP pyöritti ylivoimalla pakkopeliä, ja Kovanen pelasi viivassa vasempana pakkina.  Lennart Petrell sai irtokiekon ja yritti livahtaa läpiajoon laidan ja Tommin välistä. Tommi päätti, että siitä ei mennä ja rymäytti Lennun seinälle miehekkäästi ja oikeaoppisesti. Tapauksen erikoisutta lisäsi se, että pleksi hajosi taklauksen voimasta!

Jarkko Ruudun taklauksia ja temppuja muistan paljon enemmän, ja usein olen niistä kirjoittanutkin. Tässä yhteydessä esiin nostettavaksi sopii blogimerkintä helmikuulta 2013 otsikolla Rotta ei pääse karvoistaan.

Rotta ei pääse karvoistaan

Eläimiä ei pitäisi syyllistää ihmisten tekemisistä, mutta tämä on pakko sanoa: Jarkko Ruutu on Suomen kiekkokaukaloiden ykkösrotta.

Kuva on Ilta-Sanomista joulukuulta 2011, jolloin Ruutu kuumensi tunteet Helsingin paikallisottellussa ottamalla Ilari Melartin taklauksen vastaan kyykistymällä viime hetkellä. Kun kuittivihko kaivettiin esiin, “mies” ryhtyi etsimään piilolinssiä jään pinnasta.

Ottelun jälkeen Ruutu kommentoi touhujaan näin:

Teen saman uudelleen, jos tarvitsee. Tämä on osa peliä. Kun yritetään voittaa, kaikki on sallittua.

Lauantaina pelatussa Jokereiden ja KalPan välisessä ottelussa nähtiin esimerkki Ruudun pimeästä puolesta. Ruutu taklasi KalPan Artturi Lehkosta sillä seurauksella, että Lehkonen sai aivotärähdyksen ja huilaa vähintään viikon.

Taklauksessa sinänsä ei ollut muuta vikaa kuin Lehkosen kiekottomuus. Lisäksi Ruutu meni tilanteeseen ns. kolmantena pelaajana: Lehkosen huomio oli kiinnittynyt lähempänä kohti luistelleeseen Semir Ben-Amoriin, joka kuitenkin jätti tilanteessa taklaamatta. Näin Ruutu pääsi yllättämään puun takaa.

Miksi piti taklata törkeästi, vaikka Jokerit oli käytännössä jo voittanut pelin? Kolmas erä oli jo ohittanut puolivälinsä ja Jokerit johti 3-0. Todennäköisesti Ruutu haki asetelmia pudotuspelejä varten, joissa joukkueet voivat hyvinkin joutua vastakkain. Toinen kysymys on sitten se, toimiko Ruutu oma-aloitteisesti vai käskytettynä.

SM-liigan kurinpitäjä ilmoitti lisäsanktiosta aamulla: penaltia kolme peliä. Lainaus päätöksestä:

Kiekottoman pelaajan taklaaminen on törkeä ja jääkiekkoon kuulumaton teko ja osoittaa taklauksen suorittajassa vastustajan kunnioittamisen puutetta.

Juuri näin. Jarkko Ruutu on parhaimmillaan kovan luokan pelimies, mutta pahimmillaan häpeäksi hienolle lajille.

Tuesday, February 19th, 2013