Kirjoittajan arkistot: V.Vasama

Pitkästä aikaa Pyhällä

Kävin viime viikon perjantaina Arjan, Elinan ja Noken kanssa Pyhätunturin maisemissa. Edellisestä vierailusta ehti kulua toistakymmentä vuotta, ja sinä aikana moni asia oli muuttunut. Esimerkiksi hieno opastuskeskus oli minulle uusi tuttavuus.

Sää oli kävelyä ajatellen ihanteellinen ja kiersimme Karhunjuomalammen reitin. Kansallispuiston sivuilla tämä lenkki luokitellaan keskivaativaksi, matkaa kertyi kymmenen kilometriä. Polku oli koko matkan pitkostettu tai muuten helppokulkuinen.

Lenkin aikana pysähdeltiin tarpeen mukaan, ja kunnollinen ruoka- ja kahvitauko pidettiin Karhunjuomalammella. Itse suoritus sujui vaivattomasti, mutta tuntui seuraavana päivänä kaikkien pohkeissa. Syynä oli rankka nousu Pyhänkasteenlammelta Uhriharjun laelle. Opas taisi sanoa, että portaissa on neljäsataa askelmaa.

Kurut luonnollisesti säväyttivät, samoin komeat vanhat metsät ja värikäs suo Karhukurun pohjalla. Sen sijaan Pyhänkasteenlammen putous oli tällä kertaa vähävetinen ja vaatimaton.

Tapansa mukaan mallikelpoisesti käyttäytynyt Noke sai osakseen kiitosta ja ihailua muilta kulkijoilta, joita oli liikkeellä aika tavalla.

Siilinkari

Veneilypäiväksi oli varattu heinäkuun loppupuolen lauantai, mutta päätimmekin lähteä järvelle jo perjantai-iltana. Oli luvattu poutaa ja ennen kaikkea sopivaa purjetuulta.

Jouko haki Jounin ja minut Hervannasta, ja ajoimme Santalahden venesatamaan Särkänniemen taakse. Pursi oli 27-jalkainen Amigo-matkavene, jonka Jouko haki pari vuotta sitten Göteborgista. Kauppaan kuului pitkärikinen perämoottori.

Ajoimme moottorilla ulos satamasta, ja Jouko nosti purjeet. Itse asiassa vain isopurje piti nostaa, keulassa oli rullagenua. Se on normaalia fokkaa vaivattomampi, mutta ei aivan yhtä tehokas. Ongelmana oli se, että purjeen alaosa peitti tehokkaasti näkyvyyttä eteen. Minulle ikäni pienillä soutuveneillä liikkuneelle näkymäeste oli aivan uusi asia.

Aloitimme laitamyötäisessä itäkoilliseen ja kiersimme Siilinkarin, joka on yksi niitä sisävesien sääasemia, jonka tiedot löytyvät meri- ja rannikkoasemien joukosta. Katsoin käyrältä retken jälkeen, että tuuli oli aluksi 5 m/s ja tyyntyi hieman iltaa kohti. Pystyimme tekemään kaikki manööverit, joita purjehtiessa on tapana tehdä.

Siilinkarin kohdalla Jouko muistutti 7. syyskuuta v. 1929 tapahtuneesta höyrylaiva Kurun uppoamisesta, jossa hukkui peräti 136 matkustajaa. Vahinko on suurin Suomen sisävesillä tapahtunut kautta aikojen. Pelastuneita oli 22, joista 15 nosti veden varasta Mustalahden satamasta apuun rientäneen HL Tarjanteen miehistö.

Kuru nostettiin pohjasta kaksi viikkoa uppoamisensa jälkeen ja jo lokakuussa se palasi takaisin liikenteeseen. Haaksirikossa menehtyneiden muistoa kunnioitetaan Tampereella kahdella muistomerkillä, joista toinen on Kalevankankaan hautausmaalla ja toinen Näsinkalliolla vastapäätä uppoamispaikkaa.

Me gastit vuorottelimme peräsimessä ja kippari hoiti purjeita. Tuuli kävi luoteesta, ja luovimme kohti Pallosaarta käytännössä yhdellä pitkällä halssilla. Veneen perässä oli nopeusmittari, joka näytti noin viiden solmun nopeutta. Vauhti tuntui hyvältä.

Vene reagoi herkästi pieniinkin tuulen voimistumisiin; mieleen tulivat voimat, jotka siirtelevät joella liikuttaessa venettä osin yllättäviin suuntiin. Varsinkin koskissa tämä on joskus tuntunnut ikävästi sisuskaluissa, mutta minulle tutussa järviympäristössä tuntemukset olivat pelkästään nautinnollisia.

Pitkäkölinen vene pysyi suunnassa todella hyvin, ja jos peränpitäjä unohtui miettimään muita asioita, purjeiden lepattaminen muistutti roolista. Pallosaaren pohjoispuolella asetuttiin piihin ja pidettiin ruokatauko: kippari tarjoili miehistölle kahvia ja lämpimiä voileipiä. Venettä piti siirtää kahdesti sen ajauduttua turhan lähelle saarta.

Kaupunkiin palatessa Näsinneula oli hyvä kiintopiste. Muita purjeveneitä näkyi puolenkymmentä ja moottoriveneitä vähän enemmän. Kun kymmenen aikoihin palasimme venesatamaan, tuulta oli enää pari metriä ja ilta-aurinko paistoi kauniisti.

Ensimmäinen purjehdusretkeni oli Elämys. Jouko tarjosi mahdollisuutta uusintaan seuraavana päivänä, mutta en ottanut tarjousta vastaan. Tuntui hyvältä ajatukselta alkaa ja päättää purjehdusura samalla erityisen onnistuneella retkellä. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt lupautuvani Joukon kaveriksi viikon purjehdukselle Tukholman keskustasta Mälarenin ja Södertäljen kanavan kautta saaristoon ja takaisin kaupunkiin.

Lapset töissä

Saavuin Tampereelle puoli yhden aikoihin, vein tavarat aseman säilytyslokeroon ja suuntasin kohti Työväenmuseo Werstasta. Olin käynyt siellä toukokuussa, mutta Lewis Hinen valokuvat lapsityöläisistä viime vuosisadan alun Yhdysvalloissa houkuttelivat vierailemaan näin pian uudelleen.

Kehnosta palkkatasosta johtuen perheet eivät tulleet toimeen isän palkalla, ja lastenkin oli osallistuttava rahan hankkimiseen. Kun päivät kuluivat töissä, koulunkäynti jäi retuperälle.

Näyttelyn nuorin lapsityöläinen oli juurikaspellolla ahertanut Hilda, ikää kolme vuotta. Muita maatalouden työpaikkoja olivat esimerkiksi marjojen ja puuvillan poimiminen.

Myös tehtaissa käytettiin lapsityövoimaa, esimerkiksi Hinen tunnetuimpiin kuuluvassa kuvassa lapset työskentelevät kutomossa puolanvaihtajana. Kun mittaa on vähänlaisesti, ylös yltääkseen työn sankarit ovat kiivenneet koneen päälle.

Koneiden suojalaitteet olivat usein puutteelliset, ja näyttelyn ehkä riipaisevinta antia ovat kuvat työssä kätensä tai jalkansa menettäneistä lapsista.

Aiheesta johtuen näyttelystä ei löydy kauniita tai positiivisia kuvia. Huumoria, jos kohta mustaa edustaa kuva arviolta 10-vuotiaista lehdenmyyjäpojista taukoa viettämässä. Kaikki pössyttävät tupakkaa posket lommolla ja savupilvi on muhkea.

Hinen kuvat ja projekti kaikkineen on mielestäni parasta, mitä kameran avulla voi tehdä. Myöhemmistä kuvaajista Sebastiao Salgado kuuluu samaan sarjaan. Miehiä yhdistää perusteellisuus ja yliopistotausta: Hine on alkujaan sosiologi, Salgado taloustieteiljä.

Tämän päivän hifistelijöiden olisi hyvä huomata, että lopputuloksen kannalta hienoja välineitä monin verroin tärkeämpää on se, mitä kuvaajan päässä liikkuu.

Lisää Hinen ja Salgadon kuvia

Isänmaallisuus periytyi isältä pojalle

Olin laskeutumassa Toompealta kohti Miehitysmuseota ja Kansalliskirjastoa, kun näköpiiriin ilmestyi muistomerkki. Menin katsomaan lähempää.

Kyseessä oli kontra-amiraali Johan Pitkan kunniaksi pystytetty muistomerkki. Mies oli etäisesti tuttu Viron historiaa käsitelleistä kirjoista. Lisäksi muistin Pitkan esiintyneen jossain Jaan Krossin novellissa.

Kotona tarkistin asian. Pitka mainitaan novellissa Pako, joka julkaistiin ensi kerran kirjallisuuslehti Loomingin numerossa 9/1993. Novelli sisältyy Jouko Vanhasen kääntämänä Halleluja-nimiseen kokoelmaan, jonka WSOY julkaisi vuonna 2001. Lainaus alkaen sivulta 51:

Meillä oli kotona muuten tapana, että kun meillä kävi vieraita, minäkin sain olla läsnä. (…)
Niinpä yhdestä tohtorin ja hänen rouvansa meillä käynnistä jäi korviini tohtorin huomautus, että isälläni olisi joitakin vapaussodan aikaisia ansioita.

Vieraiden lähdettyä Jaan kysyi isältään, mitä tohtori mahtoi tarkoittaa. Isä vastasi:

”Noo, älä nyt ota sitä liian vakavasti.”
Mutta sitten hän kertoi. Marraskuussa 1918, pari päivää sen jälkeen kun väliaikainen hallitus oli tullut esiin maan alta, Pitka oli tilannut Vöölmannilta miehiä satamaan, korjaamaan jotain komentamaansa laivaa. Isä oli järjestänyt asian tehtaan puolesta, ja Vöölmannin hitsarit olivat Pitkan tyydytykseksi saaneet työnsä nopeasti tehtyä. Viikkoa myöhemmin Pitka oli ajanut vanhalla vartiolaivan pituisella Buickilla Vöölmannin tehtaalle.

Sillä kertaa Pitkalla oli Vöölmannille mittavampi urakka:

”Miehet! Nyt käydään Viron vapaussotaa. Punaiset tunkevat Narvasta kohti Tallinnaa. He ovat jo melkein Rakveressa. Jos me onnistumme pysäyttämään heidät ennen Tallinnaa, lyömään heidät takaisin ja tunkemaan pois Virosta – silloin meillä on oma valtio. Jos me emme kykene siihen, niin tästä maasta tulee, no Anveltin kunta ja Kingissepin kihlakunta Trotskin valtakunnassa. Minä uskon ettei kukaan teistä halua sitä. Siitä meillä on jo kokemusta. Se joka sitä haluaa, älköön tulko enää huomenna tänne töihin. Sillä tästä lähtien täällä on Viron rautateiden päävarikon panssarijunaosasto. Teidän uusi johtajanne on tässä.” Hän oli tökännyt isää peukalollaan rintaan.

Vöölmannin tehtaalla rakennetuilla panssarijunilla oli merkittävä rooli, kun virolaiset onnistuivat torjumaan hyökkäyksen ja maa sai pitää itsenäisyytensä. Viro palkitsi kirjailija Krossin isän isänmaallisuudestaan ansioristillä 1930-luvun lopulla; neuvostomiehittäjät passittivat hänet samoista ”ansioista” vankileirille. Jaan Kross vanhempi kuoli Potman vankileirillä Mordvan oblastissa helmikuussa 1946.

Myös kirjailija Jaan Kross oli isänmaallinen mies ja joutui isänsä tavoin maksamaan siitä kovan hinnan. Saksalaiset miehittäjät sulkivat Krossin viideksi kuukaudeksi Patarein vankilaan; neuvostomiehittäjät panivat pahemmaksi ja lähettivät Siperiaan. Kahdeksan vuoden vankileiri- ja karkotusrangaistus päättyi vuonna 1954, mutta täysimääräisesti Kross vapautui vasta kun Viro itsenäistyi toisen kerran elokuussa 1991. Kirjailija oli tuolloin jo ikämies.

Kross kirjoitti omista miehitysajan kokemuksistaan muistelmissa ja novelleissa. Seuraava lainaus on novellista Tuhkakuppi, joka sisältyy Suomessa v. 1991 julkaistuun, Juhani Salokanteleen suomentamaan kokoelmaan Silmien avaamisen päivä.

Minä olin seissyt muutaman minuutin paikallani, ojennellut itseäni, hengittänyt syvään, ehtinyt tuntea miten ummehtuneen mahorkanlöyhkäisestä vaununilmasta olinkaan tullut – ja ehtinyt huomata, että kaukana edessäpäin vilkahteli rivi pimeydessä paikallaan pysyviä valotäpliä. Samassa minä huomasin, että näiden täplien välissä liikkui huojahdellen lähenevä täplä.

Hetken kuluttua lyhty ehti huohottaen perille. Nahkarukkanen ojensi sen pimeydestä kohti kasvojani. Toinen rukkanen puuhasi papereitten kanssa:

”Sukunimi? Etunimi? Isännimi? Syntymäaika? Montako vuotta?” (…)

Harvalukuiset lamput valaisivat sittenkin riittävästi tyhjiä lumisia teitä, ja koko öinen leiri oli aivan kuin absurdi joulukortti.

Rautakukko

Rautakukko on juna, yksi niistä joilla kirjailija Paul Theroux matkusti kolutessaan 1980-luvun lopulla Kiinaa ristiin rastiin.

Rautakukko junnasi eteenpäin noin 50 kilometriä tunnissa, kuten se oli tehnyt jo kaksi ja puoli vuorokautta. Niin oli hyvä. Jos se olisi kulkenut nopeammin, en olisi ehtinyt tajuta maiseman muutoksia riisipelloista ja pienistä kukkuloista suuriin paljaisiin vuoriin. Lento Lanzhousta tänne olisi ollut järkytys, lento Pekingistä olisi aiheuttanut täydellisen hämmennyksen. Lento tänne mistä tahansa olisi ollut kuin avaruusmatka.

Viranomaisten määräyksestä mukana seurannut saattaja toimi tulkkina ja auttoi käytännön asioisssa. Theroux osasi itsekin auttavasti kiinaa ja pääsi helposti puheisiin paikallisten ihmisten kanssa. Matkalla oli aikaa jutella ja juttukavereita riitti, koska junat olivat aina täynnä.  Matkan tuloksena julkaistiin Theroux’n hienon junatrilogian kolmas osa,  Rautakukon kyydissä (WSOY 1988).

Theroux oli Kiinassa toista kertaa. Kulttuurivallankumous oli takana ja ilmapiiri vapautumassa. Maatalouskommuuni, jossa Theroux vieraili ensimmäisellä käynnillään oli muuttunut kukoistavaksi osuuskunnaksi, joka oli pystyttänyt toimintansa tuotoilla tasokkaan sairaalan. Menestyksen avain oli viljelykasvien lisääminen ja reagoiminen olosuhteiden muutoksiin. Kaikenlainen pienyrittäjyys oli kovassa nousussa: 

Eräänä päivänä näin kadun varrella miehen, jonka edessä oli kankaan päällä kuusi jäätynyttä rottaa ja kasa rotanhäntiä. Oliko tilanne Langxiangissa niin surkea, että siellä oli syötävä rottia ja rotanhäntiä?

”Syöttekö te näitä?” minä kysyin.
”Ei, ei”, mies mutisi huurteisen huivin läpi. ”Myyn lääkettä.”
”Ovatko nämä rotat lääkettä?”

Theroux ei saanut selvää miehen selityksestä, mutta senhetkinen saattaja herra Tian tuli avuksi:

”Hän ei myy rottia. Hän myy rotanmyrkkyä. Rotat ovat osoituksena siitä että hänen myrkkynsä on hyvää.”

Theroux rakastaa junilla matkustamista ja turvautuu  vaihtoehtoisiin liikennevälineisiin vain pakon edessä. Tiibet oli sellainen paikka, koska junayhteyttä Lhasaan ei ollut ja piti liikkua autolla. Kun herra Fu ajoi autonsa tieltä ja kieltäytyi jatkamasta, kirjailija joutui itse rattiin. Yllättäen hän nautti tilanteesta.

Olin onnellisempi kuin kertaakaan sen jälkeen kun olin ollut Rautakukon kyydissä. Minä ajoin. Minä olin tilanteen herra. Ajoin omaa tahtiani; Tiibet oli tyhjä. Sää oli dramaattinen – lunta kukkuloilla, kova tuuli, vuorten huippujen ympärillä kieppui mustia pilviä.

Rehtiä siikaa Alaskasta?

Savustettu siika oli hyvää, siitä ei kahta sanaa. Jotenkin ikävä jälkimaku tapauksesta kutenkin jäi, koska ihan sitä ei saatu mitä päällyksen perusteella oli lupa odottaa.

Olisi pitänyt huomata tarrasta pienellä präntätty teksti: alkuperämaa Usa.

Leppoisaa juhannusta

Juhannuspäivän sää on aattoon verrattuna suorastaan kesäinen. Kävelin ratapihan takana saman reitin kuin eilen, mutta vastakkaiseen suuntaan. Tänäänkään en heti löytänyt pikkutyllejä, vaikka kaksikin paikkaa oli tiedossa. Sitten tärppäsi.

Lintu ei varoitellut, mutta käytös viittasi reviirin vartiointiin; samalla paikalla nähtiin pikkutylli jo toukokuun puolella. Otin kuvan ja jatkoin matkaa. Edestäni käyttämättömien raiteiden välistä ponkaisi liikkeelle jänis ja sai pian seurakseen kaverin. Ratapihan eteläpuoli on rauhallinen paikka, missä ihmisiä näkee harvoin ja jäniksiä usein.

Jatkoin matkaa puutavaravarikolle. Ensin kuului pikkutyllin varoittelua ja sitten lintu ilmestyi näkyviin. Paikka oli uusi, matkaa aiemmalle havaintopaikalle runsaat sata metriä ja hetki sitten nähtyyn naapurilintuun toinen mokoma.

Ruokolammella oli joitakin naurulokkeja ja vesilintuja, mutta sorsapoikueita ei nytkään näkynyt. Eilen tapaamani koiranulkoiluttaja kertoi nähneensä ison sorsapoikueen, jossa oli ollut kymmenen poikasta. Hän ihmetteli, mihin nämä linnut olivat kadonneet. Samaa ihmettelin minäkin.

Olin pysähtynyt kuvaamaan pikkulokkia ja esittelin sen juttukaverilleni. Hänelle laji oli selvästi outo. -Onko sen nimi oikeasti pikkulokki, hän halusi varmistaa. Mainostin lintua sympaattiseksi ja hyvätapaiseksi.

Juhannukseni näyttää olevan rautatiepainotteinen. Ei niin että matkustaisin mihinkään, mutta luuhaan ratapihalla ja luen Paul Theraux’n Suuren Junatrilogian kolmatta osaa: Rautakukon kyydissä.

Poimintoja Jukolasta

Jukolan viesti kuuluu alkukesäni kohokohtiin. Toinen kova juttu on perinteiseksi muodostunut Finnmarkin retki. Se toteutui kuun alussa, viikonloppuna oli Jukolan vuoro.

Fanittajan tunnelma lätsähti heti Venlojen viestin ensimmäisellä väliaikarastilla, kun Punahilkkojen ykkösjoukkueesta ei kuulunut pitkään aikaan mitään. Lopulta tuli tieto, että kovimpiin voittajasuosikkeihin kuulununeen TP:n aloittaja oli leimannut ensimmäisellä väliaikarastilla (2.9 km) neljä ja puoli minuuttia kärjen takana. Sijaluku oli siinä vaiheessa 107. Vaihdossa Tampereen Pyrinnön ykkösjoukkueen sijoitus oli hieman parantunut (87), mutta ero kärkeen oli jo yli yhdeksän minuuttia.

Syyksi selvisi, että avausosuuden juossut Lotta Karhola ei ollut ehtinyt tervehtyä kilpailukuntoon alkuviikon sairastelun jäljiltä. Manageri oli ottanut riskin, joka kävi kalliiksi. Ratkaisua on vaikea ymmärtää, koska nimenomaan Punahilkoilla olisi riittänyt terveitä ja tasokkaita juoksijoita. Venlojen viestissä oli mukana peräti 18 Pyrinnön joukkuetta, joista sadan parhaan joukkoon selviytyi 4 ja viidensadan joukkoon 12. Pyrinnön edustusjoukkue oli lopputuloksissa sijalla 12 ja nimellinen kakkosjoukkue neljäs.

Miesten viestissä suomalaisten ennakkosuosikkien kilpailu käynnistyi hyvin. Kun vetäydyin yöpuulle toisen vaihdon jälkeen, kilpailua johtaneiden ruotsalaisjoukkueiden takana oli neljä suomalaisryhmää, mukana viime vuoden voittaja Koovee. Lopullinen voittaja IFK Göteborg johti siinä vaiheessa kisaa selvällä erolla. Se oli yllätys, että Göteborgin ankkurin sekoiltua Koovee oli käväissyt kärkipaikalla ankkuriosuuden alussa. (Hännät vahvistettu ja Gb IFK:n väri vaihdettu)

Kotimaisiin voimiin luottavat Punahilkat pysyvät suosikkijoukkueena jatkossakin; miesten puolella uudeksi ykkössuosikiksi nousi samasta syystä Helsingin Suunnistajat. Haastattelussa ennen kilpailua positiivista energiaa uhkuneet nuorukaiset arvelivat voivansa nousta Jukolan kärkikahinoihin 2-3 vuodessa. Upea kuudes sija osoittaa, että pojat ovat huipulla jo nyt! Ounasvaaran väreistä helsinkiläisryhmään siirtynyt tulevaisuuden nimi Olli Ojanaho oli ankkuriosuuden paras suomalainen. Hänellekin kakkosrastin löytäminen tuotti vaikeuksia.

Otan lähempään tarkasteluun kakkososuudella juosseen Tampereen Pyrinnön Elias Kuukan. Mies itse ei ollut täysin tyytyväinen suoritukseensa, vaikka aika oli kakkososuuden seitsemänneksi paras, ero Göteborgin Johan Högstrandiin 4:05.

Väliajoista näkyy, että kolmea rastiväliä lukuun ottamatta Elias Kuukan juoksu sujui mukavasti kärjen vauhdissa. Yli minuutin hitaampi vauhti näkyi välittömästi sijoituksessa: pieni hapuilu 13. rastille tullessa pudotti sijoituksen kärkipaikalta kakkoseksi. Kuvassa vahvistetun hännän pituus on 2 minuuttia.

Telkkarissa nähty vaikea hetki ennen 25. rastia maksoi enemmän, sijaluku vaihtui kakkosesta kuudenneksi. Kuten näkyy, vaikeuksia oli jo rastilla 24. Elias huomaa nopeasti virheensä ja käy leimaamassa. Sitten hän kuitenkin lähtee väärään suuntaan ja juoksee reilusti rastin ohi. Kun tieura tulee vastaan, Elias lähtee ensin väärään suuntaan. Uudella yrityksellä rasti löytyy, mutta aikaa tuhrautuu yhteensä alun kolmatta minuuttia. Häntä tässä kuvassa on 4 minuuttia.

Kannattaa muistaa, että virheen sattuessa Elias oli juossut jo 13 kilometriä ja yö oli pimeimmillään. Mies naurahti haastattelussa, että juuri pahimpaan aikaan kintereille ilmestynyt kameramies ei varsinaisesti helpottanut tilanteen selvittämisessä! Uskotaan.

* * *

Lopuksi muistuma Pyhä-Luosto Jukolasta vuodelta 1994, jolloin kuvasin tapahtumaa ja osallistuin lasten kanssa jälkitöihin umpimetsään rakennetussa kisakeskuksessa.

Sinä kesänä oli määrä maalata talo ja tarvittiin kunnolliset telineet. Niinpä ostin sopuhintaan kenttäravintolan pöydät, purimme ne ja kuljetimme kotipihaan kirkonkylän keskustaan. Urakan valmistuttua telineet palvelivat polttopuina.

Kolme vuotta sitten kirjoitettu aiheeseen liittyvä teksti löytyy sivuston puolelta – Suunnistus ja minä.

Edit
Lisäsin kaksi kuvaa ankkuriosuuden kakkosrastilla (IFK Göteborg ja HS).

Kesä ja kelirikko

Pikaretki pohjoiseen ajoittui hetkeen, jolloin kesä syrjäytti kertarysäyksellä pitkän ja kolean kevään. No, kesä ja kesä. Kilpisjärvi oli edelleen rantoja myöten jäässä, ja kaksi vaeltajaa saapui maastosta sukset kainalossa. Kevon reitille oli lähdetty jalkapatikassa, ainakin yritetty.

Leiriytymissuunnitelmat menivät uusiksi sekä Kilpisjärvellä että Utsjoella, kun sulamisvedet olivat kastelleet perinteiset ja hyviksi havaitut teltanpaikat. Kuivia varapaikkoja onneksi löytyi eikä maisemissa välttämättä menetetty mitään:

Retken lintuosuus jäi vajaaksi, koska tie Piesjängän poroaidalle oli kelirikon vuoksi ajokiellossa ja leiri piti perustaa muualle, Elämykselliset ilta- ja aamuhetket lammella jäivät tällä kertaa haaveeksi.

Teimme aidalle kuuden tunnin päiväretken. Sen aikana lumi oli selvästi vähentynyt ja lähtöpaikalle oli ilmestynyt kolme uutta autoa.

Vuoden lintu

Lauantaina tuli sellainen olo, että on pakko nähdä pikkutylli. Jängislahti on monet vuodet ollut Rovaniemen varmin pikkutyllipaikka, mutta kuluneena keväänä lajia ei ole siellä tavattu. Siksi suuntasin etsintäretken toiseen tietopaikkaan.

Löysin ilokseni pikkutyllin ratapihalta. Vielä mukavampaa olisi ollut päästä varmistamaan pesintä, mutta näkemälläni pikkutyllillä ei ollut puolisoa. Kun tänään kävin paikalla, sitä yksinäistäkään lintua ei enää näkynyt.

Birdlife Suomi on nimennyt pikkutyllin vuoden linnuksi. Kesän aikana on tarkoitus selvittää, mihin suuntaan pikkutyllikanta on kehittymässä. Laji on sikäli hankala seurattava, että sen pesimäpaikat eivät osu laskentalinjoille eivätkä yleensä ole harrastajien suosimia retkeilykohteita. Jängislahti on siinä mielessä poikkeus.