Kirjoittajan arkistot: V.Vasama

Epäkirjallisissa maisemissa

”Tämä on ollut meille epäkirjallisiin maisemiin etsiytyneille mukava kirja”

SKS:n kirjallisuuspalkinnon eilen Aleksis Kiven päivänä saanut Eeva Kilpi (onnittelut!) retkeili edesmenneen ex-miehensä Mikon kanssa Koilliskairassa heinäkuussa 1960 ja kirjoitti Muorravaarakan Ruoktun vieraskirjaan edelle lainatun tunnustuksen. Epäkirjallisuus on tässä yhteydessä syytä ymmärtää kirjaimellisesti.

Merkintä löytyi etsiessäni taannoin UK-kansallispuiston vanhimpien autiotupien vieraskirjoista kiinnostavia merkintöjä käytettäväksi Tankavaaran opastuskeskuksen näyttelyssä. Mieleen se tuli äskettäisellä purjehdusretkellä Tukholman saaristossa: veneessä oli kaksi kirjaa ja niistäkin vain toista tarvittiin.

Luimme iltaisin ääneen Joshua Slocumin kertomusta 1890-luvulla tekemästään purjehduksesta maapallon ympäri. Kirja on hyvä ja Slocumin suoritus ensimmäinen lajissaan. Slocum ylistää joka välissä Spray-purttaan, mutta myös kipparilla itsellään oli omat ansionsa retken onnistumisessa…

Yövyimme saariston hienoissa luonnonsatamissa, mutta lauantain ja sunnuntain välisen yön vietimme Tukholman keskustassa Wasahamnenin vierasvenesatamassa. Muutamien veneiden näkeminen sykähdytti, mutta päällimmäiseksi jäi mieleen vessa.

Riemullani ei ollut rajoja, kun ”epäkirjallisen” viikon päätteeksi luksustasoisen vessan nurkasta löytyi kirjasto ja sen helmenä Ulla-Lena Lundbergin upea laivatrilogia!

PS
Purjehdusretken kolmas kirja tallentui sanelimelle ja valmistui viikko sitten. Lokikirjan lyhennetty ja kuvitettu versio löytyy sivuston puolelta.

Joutsenpäivitys

Kirjoitin edellisessä postauksessani, että Rovaniemen toiselle sadalle kasvaneessa joutsenparvessa ei ole ainuttakaan tämän vuoden poikasta. Ei syytä huoleen, viikon aikana tilanne muuttui merkittävästi.

Kävin aamupäivällä Koivusaaren lintutornissa ja näin kolmessa parvessa alun toistasataa aikuispukuista joutsenta ja yhdeksän poikasta.

Oli vaikuttava hetki, kun Ounasjokisuiston joutsenet nousivat siivilleen pelästyttyään vauhdikkaasti liikkunutta venettä.

Lähimmän parven emolinnut ja poikanen jäivät siinä vaiheessa veteen, mutta lähtivät jonkin ajan kuluttua muiden lintujen perään. Poikasen lentoonlähtö näytti melko vaivalloiselta. Opeteltavaa riittää vielä.

Jukka Simula laski aamulla jokisuiston ja Lainaan joutsenet ja ilmoitti Tiiraan ilahduttavan tuloksen: 179 aikuispukuista ja 16 poikasta.

Ruskaa ja joutsenia

Ensi kertaa tänä syksynä näin joutsenia Lainaan puolella Koivusaaren edustan matalikolla, 31 aikuispukuista lintua. Arktikumin puistossa kuvasin keltaisena hehkuvan pihlajan; ruska on juuri nyt Rovaniemellä parhaimmillaan.

Ounasjoella oli lisää joutsenia: Madesaaren alapäässä 18 lintua ja Jängislahdessa 28. Juuri kun sain kaikki lasketuksi ja kaivoin taskusta sanelinta, Vitikanperän puolelta tuli lisää. Laskeutuvia joutsenia oli hetken aikaa joka puolella, ja laskutoimitus piti aloittaa alusta. Sitä ennen otin kuvan pikkuparvesta ja sain taustalle Ounasvaaran.

Lisäyksen jälkeen Jängislahdessa oli 58 lintua ja Madesaaren parvessa 54. Oletin Lainaan parven pysyneen entisellään, joten joutsenia oli yhteensä 143. Merkille pantavaa on, että joukossa ei ollut yhtään tämän vuoden poikasta.

Lähiviikkoina selviää, onko perhekuntien muutto myöhässä vai onko pesintä pahasti epäonnistunut.

Tuppinäppi, tappikumura?

Pesäpallokausi saatiin naisten osalta päätökseen eilen. Pitkään lajia hallinneet Lapuan Virkiä ja Jyväskylän Kirittäret joutuivat luopumaan valtikastaan, ja pokaalista taistelivat Tampereen ja Porin joukkueet. Mestaruuden vei Manse PP Tampereelta, joukkue jota hienokseltaan kannatin. Onnitteluni mestareille!

Näin runkosarjan loppuvaiheessa Mansen peittoavan Kirittäret ja ajattelin jo silloin, että tuollaisella pelillä voitetaan mestaruus. Finaalisarjassa Manse ei ollut näkemälläni tasolla, mutta silti aavistuksen vastustajaansa parempi. Mansen vahvuutena Porin Pesäkarhuihin verrattuna oli vastuun jakautuminen: ratkaisuihin kykenivät muutkin kuin yksi tehopari. Erikseen on mainittava nuorten lukkareiden mainiot otteet.

Miesten finaalisarjassa pelattiin tänään kolmas ottelu. Omalla saarikentällään viikko sitten heikosti aloittanut Vimpeli pelasi tänään paljon paremmin ja voitti kotiutuslyönteihin edenneen jännitysnäytelmän. Kun Sotkamo nöyrtyi myös eilen kotikentällään, mestaruus on katkolla Vedolla viikon kuluttua. Tässä parissa en ole erityisesti kummankaan puolella.

PS
Otsikon joillekin ehkä oudot termit liittyvät pesäpalloon. Tuppinäppi lyödään mailan ”väärällä” päällä, ja tappikumura on takatilanteessa lähimmän pelaajan yli lyöty koppareiden eteen putoava yläkierteinen sivallus.

Fifång

Purjehdusretkemme ensimmäinen yöpymispaikka oli Fifång -niminen saari kymmenkunta kilometriä Landsortin majakalta luoteeseen. Saavuimme paikalle kun ilta alkoi jo hämärtyä; Tukholmasta lähdettyämme olimme olleet vesillä tuntia vaille kellonympäryksen.

Sää oli pitkälle iltapäivään aurinkoinen ja heikkotuulinen, ja ajoimme moottorilla ohi Södertäljen. Kanava oli mielenkiintoinen kokemus. Vasta kunnolla merelle päästyämme tuulta alkoi olla riittävästi, niin että saatoimme nostaa purjeet ja luovia loppumatkan.

Kartan perusteella valitsemamme yöpymispaikka osoittautui oikein hyväksi: lahti suojasi tuulelta, ja jyrkät kalliorannat tarjosivat hyviä kiinnittymispaikkoja. Vieressä olleen saksalaisveneen lisäksi kauempana oli ankkurissa kaksi isompaa venettä, joista toinen näkyi laivatrakkerissa.

Aamulla selvisi, että paikka ei ollut vain hyvä, se oli suurenmoinen. Saari oli luonnonsuojelualuetta, metsä vanhaa ja järeäpuustoista, rantakalliot komeita. Huoltorakennuksessa oli säiliöt roskille ja kaksi siistiä huusia, joiden pikkuruisia ikkunoita somistivat purjehdusaiheiset verhot.

Purjehdusoppia ja luonnonsatamia

Purjehdusretken viides yöpymispaikka sijaitsee jo Tukholman sisääntuloväylän tuntumassa, mutta on yhtä hieno kuin aiemmatkin. Veneitä on koolla jo 12 ja lisää saattaa vielä tulla. Useimmat ovat keula maissa, kolme lahdella ankkurissa.

Meikäläiselle maakravulle kaikki on ollut uutta, varsinkin monipäiväiseen purjehdusretkeen iittyvät käytännön asiat. Sää on vaihdellut sopivasti, kaikenlaista tuulta on koettu ja lisäksi yksi lähes tuuleton päivä.

Tukholman saaristo on osoittautunut maineensa veroiseksi, ja ihastuttavat luonnonsatamat ovat ylittäneet odotukset.

Olemme poikenneet Utön (Ruotsin Utö) ja Sandhamnin vierasvenesatamissa ja varsinkin jälkimmäinen on todella suuri ja vilkas. Tilaa tosin oli mukavasti keskellä viikkoa nyt kuumimman sesongin hellitettyä.

Kaikki näkyvissä olevat liput ovat sinikeltaisia lukuun ottamatta yhtä…

Erämaateatterissa Iisakkijärvellä

Palasin eilen teatteriretkeltä Kaldoaivin erämaasta Sevettijärven pohjoispuolelta. Askelia tuli 54594, vähän vähemmän kuin vuosi sitten. Kyseessä siis Operaatio Paulaharjun neljäs kausi.

Kantaesityksenä nähtiin Kieruan vanha pappi ja toisena viime vuonna ohjelmistoon tullut kansanooppara Suongil, suuri noita. Alusta asti mukana ollut Niilas Saaran kiroissa nähdään ylimääräisenä esityksenä loppuviikolla.

Ensi-illan yleisömääräksi laskettiin 51, ja seuraavana iltana väkeä näytti olevan suunnilleen saman verran. Paluumatkalla Opukasjärven tuvalla ja polulla oli sen verran vilkasta, että hyviin katsojamääriin päästäneen tänäkin vuonna. Joitakin kalamiehiä lukuun ottamatta kaikki olivat liikkeellä teatterielämyksen houkuttelemina.

Projekti huipentuu ensi vuonna Käsivarren yliperällä, missä esiintyjät ja yleisö joutuvat urheilukielellä sanottuna suorittamaan. Myös luonnonolot ovat aiempaa haasteellisemmat, esimerkiksi ensilumi voi sataa koska hyvänsä.

Iisakkijärvellä aloitettiin hautajaisilla: Kieruan (Skjervøy) pappi on päässyt vaivoistaan ja siunataan haudan lepoon. Pappi ei kuitenkaan viihdy haudassaan, vaan näyttäytyy kuutamoisina öinä kummituisena kirkon ja kirkkomaan vaiheilla.

Kieruan väki kavahtaa ja pelkää entistä pappiaan. Vain Jäämeren parkitsema vanha aapakarhu uskaltaa kysyä:

-Mikset sie, pappi, pysy hauvassa?

Onneton pappi saa lopullisen rauhan vasta tunnustettuaan syntinsä naapuriseurakunnan vanhalle kollegalle. Tämä ottaa kauhtanastaan neulan, pistää kirkkomaahan reiän ja sanoo:

-Maa ottaa sinut vastaan. Tuon reiän lävitse pitää sinun tällä hetkellä menemän ja mahtuman … ja pysymän maassa tuomiopäivään asti!

Pitkästä aikaa Pyhällä

Kävin viime viikon perjantaina Arjan, Elinan ja Noken kanssa Pyhätunturin maisemissa. Edellisestä vierailusta ehti kulua toistakymmentä vuotta, ja sinä aikana moni asia oli muuttunut. Esimerkiksi hieno opastuskeskus oli minulle uusi tuttavuus.

Sää oli kävelyä ajatellen ihanteellinen ja kiersimme Karhunjuomalammen reitin. Kansallispuiston sivuilla tämä lenkki luokitellaan keskivaativaksi, matkaa kertyi kymmenen kilometriä. Polku oli koko matkan pitkostettu tai muuten helppokulkuinen.

Lenkin aikana pysähdeltiin tarpeen mukaan, ja kunnollinen ruoka- ja kahvitauko pidettiin Karhunjuomalammella. Itse suoritus sujui vaivattomasti, mutta tuntui seuraavana päivänä kaikkien pohkeissa. Syynä oli rankka nousu Pyhänkasteenlammelta Uhriharjun laelle. Opas taisi sanoa, että portaissa on neljäsataa askelmaa.

Kurut luonnollisesti säväyttivät, samoin komeat vanhat metsät ja värikäs suo Karhukurun pohjalla. Sen sijaan Pyhänkasteenlammen putous oli tällä kertaa vähävetinen ja vaatimaton.

Tapansa mukaan mallikelpoisesti käyttäytynyt Noke sai osakseen kiitosta ja ihailua muilta kulkijoilta, joita oli liikkeellä aika tavalla.

Siilinkari

Veneilypäiväksi oli varattu heinäkuun loppupuolen lauantai, mutta päätimmekin lähteä järvelle jo perjantai-iltana. Oli luvattu poutaa ja ennen kaikkea sopivaa purjetuulta.

Jouko haki Jounin ja minut Hervannasta, ja ajoimme Santalahden venesatamaan Särkänniemen taakse. Pursi oli 27-jalkainen Amigo-matkavene, jonka Jouko haki pari vuotta sitten Göteborgista. Kauppaan kuului pitkärikinen perämoottori.

Ajoimme moottorilla ulos satamasta, ja Jouko nosti purjeet. Itse asiassa vain isopurje piti nostaa, keulassa oli rullagenua. Se on normaalia fokkaa vaivattomampi, mutta ei aivan yhtä tehokas. Ongelmana oli se, että purjeen alaosa peitti tehokkaasti näkyvyyttä eteen. Minulle ikäni pienillä soutuveneillä liikkuneelle näkymäeste oli aivan uusi asia.

Aloitimme laitamyötäisessä kaakkoon ja kiersimme Siilinkarin, joka on yksi niitä sisävesien sääasemia, jonka tiedot löytyvät meri- ja rannikkoasemien joukosta. Katsoin käyrältä retken jälkeen, että tuuli oli aluksi 5 m/s ja tyyntyi hieman iltaa kohti. Pystyimme tekemään kaikki manööverit, joita purjehtiessa on tapana tehdä.

Siilinkarin kohdalla Jouko muistutti 7. syyskuuta v. 1929 tapahtuneesta höyrylaiva Kurun uppoamisesta, jossa hukkui peräti 136 matkustajaa. Vahinko on suurin Suomen sisävesillä tapahtunut kautta aikojen. Pelastuneita oli 22, joista 15 nosti veden varasta Mustalahden satamasta apuun rientäneen HL Tarjanteen miehistö.

Kuru nostettiin pohjasta kaksi viikkoa uppoamisensa jälkeen ja jo lokakuussa se palasi takaisin liikenteeseen. Haaksirikossa menehtyneiden muistoa kunnioitetaan Tampereella kahdella muistomerkillä, joista toinen on Kalevankankaan hautausmaalla ja toinen Näsinkalliolla vastapäätä uppoamispaikkaa.

Me gastit vuorottelimme peräsimessä ja kippari hoiti purjeita. Tuuli kävi luoteesta, ja luovimme kohti Pallosaarta käytännössä yhdellä pitkällä halssilla. Veneen perässä oli nopeusmittari, joka näytti noin viiden solmun nopeutta. Vauhti tuntui hyvältä.

Vene reagoi herkästi pieniinkin tuulen voimistumisiin; mieleen tulivat voimat, jotka siirtelevät joella liikuttaessa venettä osin yllättäviin suuntiin. Varsinkin koskissa tämä on joskus tuntunnut ikävästi sisuskaluissa, mutta minulle tutussa järviympäristössä tuntemukset olivat pelkästään nautinnollisia.

Pitkäkölinen vene pysyi suunnassa todella hyvin, ja jos peränpitäjä unohtui miettimään muita asioita, purjeiden lepattaminen muistutti roolista. Pallosaaren pohjoispuolella asetuttiin piihin ja pidettiin ruokatauko: kippari tarjoili miehistölle kahvia ja lämpimiä voileipiä. Venettä piti siirtää kahdesti sen ajauduttua turhan lähelle saarta.

Kaupunkiin palatessa Näsinneula oli hyvä kiintopiste. Muita purjeveneitä näkyi puolenkymmentä ja moottoriveneitä vähän enemmän. Kun kymmenen aikoihin palasimme venesatamaan, tuulta oli enää pari metriä ja ilta-aurinko paistoi kauniisti.

Ensimmäinen purjehdusretkeni oli Elämys. Jouko tarjosi mahdollisuutta uusintaan seuraavana päivänä, mutta en ottanut tarjousta vastaan. Tuntui hyvältä ajatukselta alkaa ja päättää purjehdusura samalla erityisen onnistuneella retkellä. Siinä vaiheessa en vielä tiennyt lupautuvani Joukon kaveriksi viikon purjehdukselle Tukholman keskustasta Mälarenin ja Södertäljen kanavan kautta saaristoon ja takaisin kaupunkiin.

Lapset töissä

Saavuin Tampereelle puoli yhden aikoihin, vein tavarat aseman säilytyslokeroon ja suuntasin kohti Työväenmuseo Werstasta. Olin käynyt siellä toukokuussa, mutta Lewis Hinen valokuvat lapsityöläisistä viime vuosisadan alun Yhdysvalloissa houkuttelivat vierailemaan näin pian uudelleen.

Kehnosta palkkatasosta johtuen perheet eivät tulleet toimeen isän palkalla, ja lastenkin oli osallistuttava rahan hankkimiseen. Kun päivät kuluivat töissä, koulunkäynti jäi retuperälle.

Näyttelyn nuorin lapsityöläinen oli juurikaspellolla ahertanut Hilda, ikää kolme vuotta. Muita maatalouden työpaikkoja olivat esimerkiksi marjojen ja puuvillan poimiminen.

Myös tehtaissa käytettiin lapsityövoimaa, esimerkiksi Hinen tunnetuimpiin kuuluvassa kuvassa lapset työskentelevät kutomossa puolanvaihtajana. Kun mittaa on vähänlaisesti, ylös yltääkseen työn sankarit ovat kiivenneet koneen päälle.

Koneiden suojalaitteet olivat usein puutteelliset, ja näyttelyn ehkä riipaisevinta antia ovat kuvat työssä kätensä tai jalkansa menettäneistä lapsista.

Aiheesta johtuen näyttelystä ei löydy kauniita tai positiivisia kuvia. Huumoria, jos kohta mustaa edustaa kuva arviolta 10-vuotiaista lehdenmyyjäpojista taukoa viettämässä. Kaikki pössyttävät tupakkaa posket lommolla ja savupilvi on muhkea.

Hinen kuvat ja projekti kaikkineen on mielestäni parasta, mitä kameran avulla voi tehdä. Myöhemmistä kuvaajista Sebastiao Salgado kuuluu samaan sarjaan. Miehiä yhdistää perusteellisuus ja yliopistotausta: Hine on alkujaan sosiologi, Salgado taloustieteiljä.

Tämän päivän hifistelijöiden olisi hyvä huomata, että lopputuloksen kannalta hienoja välineitä monin verroin tärkeämpää on se, mitä kuvaajan päässä liikkuu.

Lisää Hinen ja Salgadon kuvia