Kirjoittajan arkistot: V.Vasama

Onnittelut hyvälle naapurille

Muutkin naapurit ovat hyviä, mutta 100-vuotista itsenäisyyttään juhliva Viro on minulle erityisen rakas. Varsinkin Viron maaseudulla liikkuessa on niin kotoinen olo, että on vaikea uskoa olevansa ulkomailla. Kieli on hauskaa kuunnella ja muukin meininki miellyttää.

Aluksi Viroon vetivät linnut, nykyisin matkustamiseen on muitakin syitä, esimerkiksi historia. Siihen olen perehtynyt esimerkiksi lukemalla Jaan Krossin koko suomennetun tuotannon. Osa romaaneista ja melkein kaikki novellit perustuvat omakohtaisesti elettyyn ja koettuun.

Toukokuussa 2016 kävin katsomasssa Krossin vanhaa opinahjoa, Westholmin lyseota. Majapaikkaan palatessani pääsin ihailemaan Pitkää Hermannia ja sen huipulla liehunutta Viron lippua. Olin juuri sopivassa mielenvireessä, ja hetki oli unohtumaton.

Koska itsenäisyys ja oma lippu eivät ole olleet itsestäänselvyyksiä, niitä arvostetaan Virossa paljon enemmän kuin täällä Suomessa.

Lainaan katkelman Jaan Krossin romaanista Paikallaanlento. Tapahtuma-aika on syyskuu 1944:

Hän [Ullo Paerland] oli vilkaissut oikealle ylös Pitkän Hermannin torniin ja havainnut miten hakaristilippua vedettiin juuri alas tangosta. Hän oli hämmästyneenä pysähtynyt pyörällään. Hän näki ihmisten liikkuvan tornissa lipputangon jalustan ympärillä ja näki sitten, sydän kurkussa, miten sini-musta-valkoinen kohosi salkoon. Ja hän havaitsi myös, miten kahdenkymmenen askelen päässä kirkon suuntaan hiekanväriseen virolaisen kapteenin univormuun pukeutunut mies pysähtyi keskelle puistokatua, jähmettyi asentoon ja teki lipulle kunniaa, neljän ohuen kultanauhan ympäröimä käsi lippaan vietynä. Ja sitten – hän oli nähnyt – jostain ilmestyi vihreänsinertävässä asepuvussa ollut Sturmbannfuhrer, lähestyi selän takaa kapteenia, veti pistoolin kotelosta ja ampui. Laukaus puistokadun tussinmustien lehmuksenrunkojen välissä. Strurmbannfuhrer paineli pistoolia takaisin koteloon työntäen eteenpäin kirkon suuntaan. Kapteeni makasi puistokadulla maassa.

Ullo paiskasi pyörän käsistään ja juoksi maassa makaavan luo. (…) Hiekka oli verinen kapteenin takaraivon alla, lakinreunuksessa oli luodinreikä ja miehellä luodinreikä takaraivossaan.
(…)

Ullo kertoi ajatelleensa: Sturmbannfuhrer oli viidentoista askeleen päässä. Jos hän katsoo taakseen ja näkee minut kumartuneena uhrinsa ylle, hän voi ampua minua, mutta minä en katso, en katso, en katso katsooko hän…

Helsingin Sanomat osallistui Viron 100-vuotisjuhlintaan julkaisemalla lipun monivaiheisen tarinan. Pitkään kätkettynä ollut lippu on esillä äskettäin avatussa Viron Kansallismuseossa Tartossa.

Riikka, Eeli ja Ilya

Minulle Olympialaisten kiinnostavimmat lajit ovat murtomaahiihto ja jääkiekko. Miesten turnaus tosin lässähti pannukakuksi, kun NHL-pelaajat jäivät pois kisoista. Naisten puolella parhaat pelaajat osallistuvat kisoihin, mutta ongelmana on Kanadan ja USA:n ylivoimaisuus.

Tasoero näkyi karusti tänään pelatuissa välieräottelussa. Joku kommentoi, että Suomella oli ykkösluokan maalipaikkoja vähemmän kuin USA:lla tehtyjä maaleja. Positiivista on sentään se, että törkeän polvitaklauksen kohteeksi joutunut Ronja Savolainen pystyi jatkamaan peliä. Häntä tarvitaan pronssiottelussa.

Miesten puolella Ruotsi tukki Suomen maalihanat, mutta kaikki on vielä mahdollista. Eeli Tolvanen tekee kansainvälistä läpimurtoa ja johtaa pistepörssiä. Kakkosena on kuuluisa kaima itänaapurista, Ilya Kovaltchuk. Ilyalla on ansiolistallaan yli 800 NHL-tehopistettä, Eelillä ei vielä yhtään. Pian on.

Naisten pistepörssin paras suomalainen on Riikka Välilä. Siltä osin tilanne on sama kuin Naganon kisoissa 20 vuotta sitten.

Kuolemanlaakso – pelin pimeä puoli

Keskitalven aikana lukemistani kirjoista kaksi käsittelee jääkiekkoa. Tuomas Nyholm on työstänyt kirjaksi kaukaloiden agitaattorin saavutukset: Jarkko Ruutu – Jumalainen näytelmä (Otava 2016). Tommi Kovasen ja Jenny Rosteinin Kuolemanlaakso (Bazar 2017) on kertomus kiekkoilijan taklauksenjälkeisestä elämästä. Viimeksi mainittu teos valittiin vuoden urheilukirjaksi. Kovanen tekee palveluksen lajille kertomalla avoimesti tarinansa: kirja on hieno ja ajatuksia herättävä.

Kummassakin kirjassa käsitellään pelaajan näkökulmasta lajin pimeää puolta, jolla tarkoitan vaarallisia taklauksia. Ruutu harrasti niitä, Kovanen joutui sellaisen uhriksi. Pelaajatyyppeinä miehet olivat melko tarkasti toistensa vastakohtia: Ruutu oli kaukalossa valmis melkeinpä mihin tahansa, myös törkeyksiin ja raukkamaisiin tekoihin, Kovanen muistetaan fiksuna pelimiehenä, jonka ei syyllistynyt ylilyönteihin.

Yli 500 liigaottelua kiekollisen puolustajan roolissa urakoineen Tommi Kovasen pelit päättyivät tammikuussa 2013 taklauksesta aiheutuneeseen aivovammaan, jonka vakavuutta ei aluksi ymmärretty. Oireita ”hoidettiin” normaalina aivotärähdyksenä, ja aivokuvat otettiin vasta kuukausi tapahtuman jälkeen.

Jarkko Ruutu toteaa kirjassaan, että kovien taklausten tarkoituksena ei ole vahingoittaa vastustajaa, ainoastaan satuttaa. Suhtautuminen paljastaa karusti, kuinka vähän Ruutu ja hänenlaisensa pelaajat kunnioittavat kanssapelaajia ja heidän terveyttään. Aivan liian usein satuttamaan tarkoitettu taklaus on niin raju, että jonkinasteinen loukkaantuminen on väistämätöntä. Loukkaantumisen riski kasvaa, jos taklaus tulee kuolleesta kulmasta lähellä kaukalon laitaa. Tommi Kovasen vammautumisen aiheuttanut taklaus oli juuri tällainen vaarallinen törkytaklaus.

Kovanen taisteli oman maalin takana kiekosta vastustajan kanssa, kun Tommi Huhtala ajoi selkään ylimääräisenä pelaajana. Kovasella ei ollut mitään mahdollisuutta nähdä lähestyvää taklaajaa. Huhtala olisi voinut ”himmata” tai jättää kokonaan taklaamatta, mutta hän päättikin viedä taklauksen loppuun. Kovanen lensi päin laitaa kohtalokkain seurauksin. Liiga voisi halutessaan karsia tämäntyyppiset törkeydet riittävän pitkillä pelikielloilla, mutta sellaisia ei ole nähty. Huhtalakin pääsi kuin koira veräjästä.

Tuoreempi esimerkki vaarallisesta pelitavasta on viime talvena Jyväskylässä tapahtunut slovakkihyökkääjä Michel Miklikin taklaaminen sairaalakuntoon. Tommi Kovanen arvioi taklausta Iltalehdessä  ja tarkensi Twitterissä, mikä hänen mielestään oli Liigan viesti kiekkoväelle:

Liiga siis määräsi pelikieltoa vaarattomasta painiottelusta, mutta itse taklaus tulkittiin ”puhtaaksi” eikä siitä tuomittu lisäsanktioita.

Jääkiekkolehden kausiennakkonumerossa 2012-13 sanotaan Huhtalasta: ”Rämäpäinen jätkä ajelee toisinaan vaikka veskarin yli. Toteuttaa erinomaisesti espoolaista ajokoirakiekkoa. Joukkueelleen arvokas kahden ensimmäisen ketjun voimalaituri. Vastustajien inhokkilistoilla.”

Kovanen tähdentää kirjassaan, että vaarallisten taklausten karsiminen ei tarkoita taklauksista luopumista. Urheilulliset taklaukset kuuluvat lajiin.

Em. Jääkiekkolehdessä sanotaan, että Tommi Kovasen ”taklausvoima on lähes olematonta”. Siksi haluankin muistaa aikanaan JYPin kapteenina pelanneen Kovasen suorituksista Hipposhallissa näkemäni komean taklauksen. Vastassa oli HIFK.

JYP pyöritti ylivoimalla pakkopeliä, ja Kovanen pelasi viivassa vasempana pakkina.  Lennart Petrell sai irtokiekon ja yritti livahtaa läpiajoon laidan ja Tommin välistä. Tommi päätti, että siitä ei mennä ja rymäytti Lennun seinälle miehekkäästi ja oikeaoppisesti. Tapauksen erikoisutta lisäsi se, että pleksi hajosi taklauksen voimasta!

Jarkko Ruudun taklauksia ja temppuja muistan paljon enemmän, ja usein olen niistä kirjoittanutkin. Tässä yhteydessä esiin nostettavaksi sopii blogimerkintä helmikuulta 2013 otsikolla Rotta ei pääse karvoistaan.

Rotta ei pääse karvoistaan

Eläimiä ei pitäisi syyllistää ihmisten tekemisistä, mutta tämä on pakko sanoa: Jarkko Ruutu on Suomen kiekkokaukaloiden ykkösrotta.

Kuva on Ilta-Sanomista joulukuulta 2011, jolloin Ruutu kuumensi tunteet Helsingin paikallisottellussa ottamalla Ilari Melartin taklauksen vastaan kyykistymällä viime hetkellä. Kun kuittivihko kaivettiin esiin, “mies” ryhtyi etsimään piilolinssiä jään pinnasta.

Ottelun jälkeen Ruutu kommentoi touhujaan näin:

Teen saman uudelleen, jos tarvitsee. Tämä on osa peliä. Kun yritetään voittaa, kaikki on sallittua.

Lauantaina pelatussa Jokereiden ja KalPan välisessä ottelussa nähtiin esimerkki Ruudun pimeästä puolesta. Ruutu taklasi KalPan Artturi Lehkosta sillä seurauksella, että Lehkonen sai aivotärähdyksen ja huilaa vähintään viikon.

Taklauksessa sinänsä ei ollut muuta vikaa kuin Lehkosen kiekottomuus. Lisäksi Ruutu meni tilanteeseen ns. kolmantena pelaajana: Lehkosen huomio oli kiinnittynyt lähempänä kohti luistelleeseen Semir Ben-Amoriin, joka kuitenkin jätti tilanteessa taklaamatta. Näin Ruutu pääsi yllättämään puun takaa.

Miksi piti taklata törkeästi, vaikka Jokerit oli käytännössä jo voittanut pelin? Kolmas erä oli jo ohittanut puolivälinsä ja Jokerit johti 3-0. Todennäköisesti Ruutu haki asetelmia pudotuspelejä varten, joissa joukkueet voivat hyvinkin joutua vastakkain. Toinen kysymys on sitten se, toimiko Ruutu oma-aloitteisesti vai käskytettynä.

SM-liigan kurinpitäjä ilmoitti lisäsanktiosta aamulla: penaltia kolme peliä. Lainaus päätöksestä:

Kiekottoman pelaajan taklaaminen on törkeä ja jääkiekkoon kuulumaton teko ja osoittaa taklauksen suorittajassa vastustajan kunnioittamisen puutetta.

Juuri näin. Jarkko Ruutu on parhaimmillaan kovan luokan pelimies, mutta pahimmillaan häpeäksi hienolle lajille.

Tuesday, February 19th, 2013

Pakkasmuisteluksia

Pysyttelen sään ilmiöissä.  Eilen ja tänään Rovaniemellä saatiin nauttia aurinkoisesta pakkassäästä, ja siksi on luontevaa muistella kohdalleni osuneita kunnon pakkasia.

Ilmatieteen laitoksen verkkosivujen alasivulla sääennätyksiä todetaan, että Suomen yli satavuotisen mittaushistorian kylmin tammikuu on eletty Kuusamossa vuonna 1985. Keskilämpötila oli tuolloin -29.7 astetta. Minulla on hyvät perusteet olettaa, että ennätystulos on noteerattu Oulangan biologisen aseman mittauspisteessä. Olin paikalla enkä suinkaan sattumalta!

Pakkanen jatkui kireänä useita viikkoja, ja kuun loppupäivinä lähenneltiin haamurajaa eli viittäkymmentä astetta. Aika lähelle päästiin: alin lukema Tauno Sillanpään havaintokirjassa on -47.7. Biologisella asemalla talvehtinut amerikkalaistutkija ei ollut pakkasista moksiskaan, mutta ihmetteli autonsa jäykistymistä lähes ohjauskelvottomaksi.

Minä liikuin suksilla ja nautiskelin tilanteesta. Ihan aatetta kannattaakseni nousin kaikkein kylmimpänä päivänä Kiutavaaralle, missä inversiosta johtuen tarkeni hyvin. Kylmä ilma valui jokilaakson pohjalle, ja siellä henki salpautui aamulla ulos mennessä. 

Edellä mainitulla sääennätyksiä-sivulla kerrotaan, että Suomen pakkasennätys on Kittilän Pokassa 28.1.1999 mitattu -51.5 astetta. Asuimme siihen aikaan Sodankylässä, ja kylmää oli sielläkin kuten koko Lapissa: lähelle viittäkymmentä päästiin. Remontoidussa omakotitalon yläkerrassa tarkeni hyvin, alakerrassa huonommin.

Meillä apuna oli vasta hankittu vuolukiviuuni, mutta pelkän sähkölämmityksen varassa sinnitelleet olivat pulassa. Sähkölinjat eivät kestäneet jatkuvasti päällä olevien kiukaiden aiheuttamaa ylikuormitusta, ja seurauksena oli pitkiä sähkökatkoksia muistaakseni ainakin Inarissa.

Elämäntilanteeni oli sillä tavoin muuttunut, että talonmiehen vastuu painoi. En voinut iloita ennätyspakkasista enkä lähteä retkelle vaikka mieli teki. Auton kanssa minulla ei ollut ongelmia, vaikka monilla muilla oli, osittain ennenkuulumattomia. Kuulin esimerkiksi renkaista, jotka muuttuivat kantikkaista pyöreiksi vasta pienen ajon jälkeen. 

Lumi kuumensi tunteet

Keskisuomalainen uutisoi lumiraivosta: asukas hyppäsi auraajan hyttiin ja kävi kurkkuun kiinni.

Omakotitalossa asuneena ymmärrän tilanteen. Taivaalta tuleva on ok, mutta lumen auraaminen pihaliittymään voi joskus tuntua ylimääräiseltä kiusanteolta. Sodankylässä portilla oli kerran vastassa kadulta jyrättyä polannetta puolen metrin valli, joka oli poissa ollessamme ehtinyt kovettua. Ei naurattanut kun jykersin sitä rautalapiolla.

Tänään polannetta kuorittiin nykyiseltä kotikadulta; sitä näytti kertyneen parikymmensenttinen kerros. Virallinen lumensyvyys lentoaseman mittauspisteessä on 80 senttiä. Aika mukavasti tähän aikaan vuodesta!

Pitkään käyttämättä olleet autot ovat hautautuneet kinoksiin, kuten tämä tänään kuvattu. Sivuikkuna oli rikottu sitten viime näkemän, vaikka auto seisoo poliisilaitoksen vieressä.

Keskitalven kauniit ja komeat

Lähdin lintukierrokselle kymmeneltä: pakkasta oli 18, tuuli heikko ja melko valoisaa jo. Tänään vuorossa oli Kuusirinteelle suuntautuva vakioreitti.

Tulos oli odotettu: 6 räkättirastasta ja kolme tilhiparvea, joissa yhteensä 75 lintua. Taviokuurnia en ole nähnyt pitkään aikaan, mutta tiedän niitä kaupungissa olevan.

Tilhi on kaunis lintu, mutta niin on räkättirastaskin, pakkaspäivän väriläiskä. Lisäksi se on komea!

Päntäne

Entuudestaan täysin tuntematon Päntäne murtautui eilen tietoisuuteeni oikein ryminällä. Päntäne? En ihmettele, jos kellot eivät kilise. Katsotaan kartalta:

Kauhajoelta Etelä-Pohjanmaalta ilmoitettiin eilen Birdlifen Tiiraan jättimäinen urpiaisparvi, peräti 18 000 lintua.  Parvi oli paikallinen, muita lisätietoja ei annettu. Havaintopaikka on keskellä laajaa peltoaluetta, josta voi ehkä päätellä jotain.

Viime päivinä Tiiraan on ilmoitettu muitakin mittavia urpiaisparvia, esimerkiksi Närpiöstä 4200 lintua ja Hollolasta 3000. Niihin verrattuna Päntäneen parvi on toki aivan omaa luokkaansa. Lapista ilmoituksia on tullut 13 havainnosta; lintuja on enimmillään ollut 18.

Veikonpäivän aurinko

Tammikuun yhdeksäs on minulle erityinen päivä eikä pelkästään siksi, että se sattuu olemaan nimipäiväni. Miksi sitten?

Palataan ajassa vuoden 1991 tammikuuhun, jolloin asuimme Vuotsossa ensimmäistä talveamme. Pilviset säät olivat jatkuneet viikkokausia, ja keskipäivän hetket olivat masentavan harmaita. Paikalliset kertoivat, että aurinko näkyy ensi kerran tammikuun yhdeksäntenä

Veikonpäivän sää oli kuin tilauksesta pilvetön ja pakkasta sopivasti, parikymmentä astetta. Hiihdin Nalka-aavalle, pystytin jalustan ja jäin odottamaan. Toden totta, pääsin näkemään auringon!

Oli helppo kuvitella, millainen juhlahetki kaamoksen päättyminen on Finnmarkin rannikolla tai vielä pohjoisempana.

Riikka ja Eric – ikinuoret iskussa

Pikkuleijonien suoritukset Buffalon MM-kisoissa jäivät vaatimattomiksi, mutta kokeneen kaartin kärkinimet Riikka Välilä (44) ja Eric Perrin (42) ovat mainiossa vireessä. Riikka teki eilen voittomaalin Suomen voittaessa Kanadan Saksassa pelattavassa turnauksessa, ja Eric nousi äskettäin Liigan ulkomaalaispelaajien pistepörssin kärkeen 480 tehopisteellä (166+314).

Kummankin ura oli lupaavalla alulla jo 20 vuotta sitten! Riikka pelasi naisten SM-sarjaa JYPin paidassa ja teki 12 ottelussa tehopisteet 13+8. Naganon olympialaisista helmikuussa 1998 tuliaisina oli pronssimitali ja pistepörssin kärkisija tehoin 5+5. Kymmenen vuotta sitten Riikka piti taukoa huippu-urheilusta, synnytti kolme lasta ja teki syksyllä 2013 onnistuneen paluun kaukaloihin.

Eric Perrin pelasi talvella 1997-98 ensimmäistä kauttaan ammattilaisena IHL-liigassa ja tehtaili 82 ottelussa tehot 14+43. Kymmenen vuotta myöhemmin Eric kiekkoili 81 ottelua NHL-joukkue Atlanta Trashersin paidassa tehoin 12+33. Kaikkiaan NHL-pelejä kertyi 245, joissa syntyi 104 tehopistettä. Kaudella 2003-04 Eric voitti Stanley Cupin Tampa Bayn joukkueessa.

Riikka pelaa nykyisin Ruotsissa ja on joukkeensa HV71 kapteeni ja tehokkain pelaaja (11+25). Tavoitteena on luonnollisesti olympiamitali. JYPn paidassa liigamestaruuden kaudella 2011-12 voittanut Eric Perrin edustaa Turun Palloseuraa ja sijoittuu joukkueen sisäisessä pistepörssissä kolmanneksi tehoin 15+10.

Muistelus mestaruuskeväältä
Ensihavainto Ekistä